Kirjoittanut Tero Niemistö, tarinankertoja@proton.me, keväällä 2024.
Pahoitteluni että blogini on elänyt pientä hiljaiseloa viime syksyn julkaisun jälkeen. Olen nyt reilun puolen vuoden ajan tutkinut erästä Hämeenlinnassa tapahtunutta surmaa ja kyseinen projekti on sen verran suuritöinen, että tässä välissä on hyvä julkaista yksi pienempi juttu. Tosin, ei tämäkään tarina syntynyt ilman yön pikkutunteja, Hämeenlinnan ja Hattulan seurakuntien apua sekä useita kirjastokäyntejä. Tarinalla on valitettavasti surullinen loppu ja tämäkin tapaus on vaipunut ajan saatossa unholaan. Ei ole enää ketään joka muistaisi, tietäisi tai tuntisi. Siksi ”Tapaus 66” tuntui mielenkiintoiselta itselleni jo heti alkumetreillä. Palaamme tarinassa 1920-luvun Hämeenlinnaan ja Hattulaan, tervetuloa mukaan.

Mierolantiellä

Kantahämäläisen Hattulan Mierolan sillan kupeessa, Ventolan kylän pienessä tuvassa asui sekatyömies Wilhelm Wirtasen perhe. Elettiin 1890-lukua, erilaisten liikkeiden (esim. naisasialiike, nuorisoseuraliike, osuuskuntatoimintaa, raittiusseurat jne.) sekä kansallisen omatunnon todellista etsikkoaikaa. Suomalaisuus ja kansallismielisyys olivat syntyneet joitakin vuosikymmeniä takaperin. Sitä kutsuttiin fennomaniaksi, jossa erityisesti suomen kielen ja kulttuurin asema korostui. Keisari oli tietysti valtakunnan pää, ensin Aleksanteri III ja perään Nikolai II, mutta enenevässä määrin venäläisyyttä alettiin karsastamaan ja virastokieleksi vahvistui ruotsin ja venäjän lisäksi suomi. Wilhelm Wirtanen ei juuri keisareista tai päivän politiikasta välittänyt, hänellä oli paljon tärkeämpääkin ajateltavaa. Villeksi häntä kutsuivat kaikki tutut ja paikalliset.

Sekatyömiehen tittelin hän oli saanut siitä, että hän oli ehtinyt toimia monenlaisessa hommassa, vaikkakin pääosan ajastaan muurarina tai sellaisen repsikkana. Rippikirjaan Villen nimen eteen oli tällätty lyhenne ”Mtpl.”, joka tarkoitti mäkitupalaista. Wirtaset olivat yksi tuhansista aikansa tilattomista maaseudun perheistä, jotka asuivat vuokralla toisten nurkissa ilman viljelysmaata. Elanto tuli siis muualta kuin pellolta tai elukoista. Wirtasen Villen elämäntavat olivat olleet jo tovin melko epäsäännölliset eivätkä ne herättäneet kirkkoväessä kehuja. Maininta epäsäännöllisistä elämäntavoista oli ikuistettu kellastuneen rippikirjan sivulle, aukeaman oikealle puolelle huomautuksien ja muiden tietojen kohtaan. Se saattoi tarkoittaa muutamaakin asiaa, kuten vaikkapa heikkoja tai epäsäännöllisiä tuloja, jolloin perhe joutui kituuttamaan toisinaan kunnan avustuksilla tai jopa kerjätä toimeentuloaan. Huolestuttavampi kyseinen merkintä oli silloin, kun perheen pään epäsäännölliset elintavat tarkoittivat juopottelua. Vähä raha käytettiin paloviinaan, ei lasten ruokkimiseen. Täysin hunningolla Ville ei sentään ollut, mutta ehkäpä hänellä oli taipumusta toisinaan mittailla Mierolan kylän raittia laidasta laitaan ja ojasta ojaan. Kyllä sillä ainakin pappisväen silmissä sai arveluttavan maineen. Joidenkin mielestä se taas kuului muurarin ammatinkuvaan tai ainakin sen lieveilmiöihin. Rahvas ei asiasta välittänyt, sillä Ville ei ollut rötösmies tai häiriöksi muille. Virkavallankaan ei tarvinut asiaan puuttua.

Wirtasen perheen tarina ei sinällään erottunut Ventolan tai Mierolan kylän muista perheistä. Työtä piti tehdä aamusta iltaan ja siinä sivutuotteena syntyi liuta mukuloita. Ajan hengen mukaisesti osa pienokaisista tietysti nukkui pois jo ennen viidettä ikävuotta, mutta se oli 1800-luvun lopussa ja vielä 1900-luvun alussakin melko yleistä ja kuului lähes jokaisen perheen arkeen. Tavalla tai toisella. Jos ei osunut omalle kohdalle, niin siskoille, veljille, naapureille tai ystäville kyllä. Hinkuyskä ja muut kiertotaudit saattoivat olla kohtalokkaita, etenkin jos ruoka oli ravintoköyhää ja hygienia huonommasta päästä. Koska katovuosia oli 1890-luvullakin, joutui osa Wirtasen perheestä etsimään oman paikkansa maailmasta jo verrattain nuorena. Kyllä lapset saivat vielä kotonaan asua tai ainakin olla kirjoilla, mutta pikkupiikoina ja -renkeinä osa heistä ansaitsi ylöspitonsa ja kantoi kortensa köyhän perheen kekoon. Ja vaikka isäntä itse teki töitä sekalaisesti ja vähät vapaa-ajat käytettiin enenevässä määrin huonojen elintapojen ylläpitämiseen pysyi Villen Wilhelmiina-vaimo kuitenkin muonavahvuudessa ja miehensä rinnalla. Satunnaisia vaikeuksia ilmeni, mutta niistäkin selvittiin.

Perhe ei ollut millään mittapuulla varakas, sillä 1893 syntynyt Emil-poika joutui opettelemaan vastuun syömisistään jo varhaisessa vaiheessa. Ja kun puhutaan 1800-luvun lopusta ja vuosisadan vaihteesta, syöminen on synonyymi työnteolle. Kansakouluikäisenä pieni Emil sai opetella ruumiillisen työn jalot taidot. Emil itse kertoi olleensa Mierolan kaupalla kauppa-apulaisena. Pikkupoika kantoi asiakkaiden tavaroita kaupasta kärryihin ja kauppiaan pyynnöstä ulkovarastosta kaupalle. Sivistystä ei Emilin korvien väliin pakkautunut kahta kansakoulussa vietettyä lukuvuotta enempää. Poikaa ei ollut kyllästetty kirjatiedolla, mutta käytännön asioita ja työntekoa hän kyllä taitoi, jopa paremmin kuin vastaavasti moni lukumies. Emil oppi kuitenkin lukemisen ja kirjoittamisen alkeet. Nekään eivät olleet itsestäänselvyyksiä 1900-luvun alussa. 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajan Emil oli kuin kuka tahansa muu kaltaisensa pikkurenki tai kauppiaan pieni kauppa-apulainen. Kauppiaat olivat monesti palvelualttiita ja hyviä työnantajia ollen ystävällisiä ja rehtejä työväelleen. Toista oli tukkisavotassa tai joissain taloissa, missä isäntä saattoi hallita palvelusväkeä rautaisella otteella. Emilin työnantajalla ei ollut tämän työstä motkotettavaa ja niin kauan kuin kauppa kävi ja liike tuotti rahaa kauppiaalle itselleen sekä apulaisten palkkoihin, niin kauan sai Emilkin pitää pestinsä. Kaupalta Emilin työura jatkui renkinä. Vuosikymmen ehti vaihtua ja Hattulan Rahkoilan Koreilassa tarvittiin renkiä vuonna 1910. Emil sai rengin pestin Koreilan rusthollista, missä hän oppi työskentelemään hevosten kanssa. Oppipa hän samalla vanhan rustitilan touhuissa myös ruotulaitoksen aikaiset käytännöt ja sellaisen säntillisen ”sotilaallisen kurinkin”. Vaikkei Emil sitä silloin arvostanutkaan, oli siitä hyötyä hänen myöhemmissä vaiheissaan. Ville Wirtasen pojasta, Emil Wirtasesta oli tullut ratsutilan renki. Tätä työtä kesti aina vuoteen 1913 saakka.

Piiat ja rengit

Vaikkei Emilistä ratsusotilasta tullutkaan, pääsi hän kuitenkin parikymppisenä nuorena miehenä lähitaisteluetäisyydelle Rahkoilan Koreilaan piikomaan tulleen Liina Liisa Raution kanssa. Liina oli jo niissä touhuissa huomattavasti Emiliä kokeneempi, sillä hänelle oli siunaantunut kymmenen vuotta enemmän ikää ja pari aviotonta lastakin ennen Emilin ja Liinan yhteisen Martti-pojan syntymää vuonna 1913. Se oli jo kolmas kerta, kun Liinan nimen perään seurakunnan rippikirjoissa kirjoitettiin tiedot salavuoteudesta, ripityksestä ja synninpäästöstä. Isyyden tunnistamisesta ei ole erikseen käräjöity, mutta samana vuonna, kun Emilin renkipesti Koreilassa päättyi, merkittiin rippikirjaan hänet Martti-pojan isäksi. Sama merkintä seurasi Emiliä myös Hattulan Ventolan vuosien 1910-1919 rippikirjan sivuille. Rengin työt eivät suinkaan päättyneet aviottoman lapsen syntymiseen tai piian saattamiseksi raskaaksi, mutta monen piikomaan tulleen nuoremman tai vanhemman naisen työt se saattoi lopettaa ennenaikaisesti. Se riippui hieman siitä, mitä tehtäviä piika oli tullut hoitamaan. Kyllähän vatsa pystyssäkin monelta piialta onnistui keittiötyöt ja siivoaminen, mutta raskaammat maatalojen tehtävät karjakoista pelto- ja navettahommiin jäi kyllä tekemättä. Se tarkoitti auttamatta kilometritehdasta ja tossua toisen eteen.

Miesten kohdalla homma oli taputeltu sileäksi, kunhan työnteko maittoi. Ei ollut merkitystä sillä, oliko joku piika pamahtanut paksuksi. Paitsi silloin, jos kyseessä oli isäntäväkeen kuuluva nuori nainen. Tai patruunan oma salarakas, jota ei muiden kanssa jaettu. Joissain tapauksissa isäntäväki oli toki suopea piikomaan tulleita naisia kohtaan ja tarjosivat ylöspitoa myös raskausaikana ja sen jälkeenkin. Sen varaan eivät piiat voineet kuitenkaan koskaan laskea. Yleistyksenä voidaankin todeta, että kiimaiset kollit saivat jäädä odottamaan seuraavaa piikojen saapumiserää. Siinä samalla monen naisen elämä valahti onnellisesta onnettomaksi, yhden ainoan hauskan illan seurauksena. Salavuoteus kirjattiin tietysti myös rippikirjoihin, termi oli julma ”lägrad kvinna” eli maattu nainen ja se seurasi naista rippikirjasta toiseen. Se oli vähän kuin elinkautinen. Se tiedostettiin myös yhteiskunnassa ja moni saattoi kääntää naiselle selkänsä tai kieltäytyä ottamasta tätä töihin. Jos mietitään, miksi sikiönlähdettäminen eli sen aikainen abortti oli julkinen salaisuus ja varsinkin kaupungeissa ja vilkkaammissa kylissä käytetty jälkiehkäisymuoto, löytynee syy yhteiskunnasta ja sen suhtautumisesta aviottomiin lapsiin ja naimattomiin naisiin. Samoin nykytiedolla voidaan päätellä, että moni nainen saattoi kärsiä raskausajan tai sen jälkeen tulevasta masennuksesta, joka taas saattoi heijastua lapsenmurhana. Oman lapsen surmaaminen oli toisille naisille aito vaihtoehto päästä ”maatun naisen” kastimerkistä eroon, saaden oma elämä ja kunnia takaisin. Miehille tällaisia merkintöjä ei tietystikään kertynyt. Ei vaikka olisi siementänyt kylän jokaisen neidon ja naisen vailla minkäänlaista aikomusta sitoutua tai viedä heitä vihille. Emil ei joutunut kertaakaan oman elämänsä jatkovaiheissa ongelmiin aviottomasta lapsestaan Martista. Itseasiassa hän ei todennäköisesti tavannut tätä enää sen jälkeen, kun hän 1913 lähti Koreilasta. Emilin reitti vei hänet takaisin Mierolaan tai siihen naapuriin Ventolaan, yksin, ilman Liinaa tai Marttia.

Seuraavat viisi vuotta kului Emilin omien sanojen mukaan Mierolassa kauppias Roosin apulaisena ja ajurina. Todennäköisesti Emil kutsui kauppaa Roosin kaupaksi vaikka omistaja olikin jo vuonna 1913 vaihtunut. Kauppias Roos oli menehtynyt 1909 ja kauppa siirtynyt muiden haltuun. Mierolassa toimi Koreilasta paluun aikoihin Bascharoffin kaupan lisäksi myös talous- ja osuuskauppa. Todennäköistä on, että Roosin kaupalla Emil tarkoitti Mierolan talous- ja/tai osuuskauppaa. Saatu oppi hevosten kanssa Rahkoilan Koreilassa kantoi hedelmää ja apulaisen sekä ajurin työ sopi Emilille kuin nakutettu. Nuori mies tienasi hieman rahaa omaan käyttöönsä ja asumista helpotti vanhempien mökki aivan siinä Mierolan kupeessa. Emilin tehtäviin kuului erilaisten kauppatavaroiden ajaminen hevosella pitkin Hattulaa. Milloin Parolan asemalta tai varastolta kaupalle, milloin kaupalta eri taloille ja työmaille pitkin Hattulaa. Mierolassa toimi tuolloin 1910-luvulla parikin eri kauppaa. Talous- ja/tai osuuskauppa ja sen lisäksi kylän silmäterä, venäläistaustaisen Bascharoffin kauppa. Bascharoffin kauppa sijaitsi vanhassa Rahkoilan Niemelän asuinrakennuksessa, joka oli siirretty Mierolan puolelle, lähelle siltaa. Talo seisoo edelleen tutulla paikallaan ja taitaa olla myynnissäkin tätä tarinaa kirjoittaessa kesäkuussa 2024. Talon nykyinen osoite on Kirkkotie 11.

Kauppias Bascharoff

Mierolan kylän tunnetuin kauppa oli tietysti edellä mainitun Jakob ”Jaakko” Bascharoffin kauppa. Mies oli syntynyt Venäjällä Pihkovan alueella Miritnitsyn kylässä 1.12.1869, mutta lähti sieltä Suomeen noin 13-vuoden ikäisenä. Ensin hän toimi muutaman vuoden kauppa-apulaisena Hämeenlinnassa, kunnes aloitti oman kauppatoiminnan Hämeenlinnan maalaisseurakunnassa siirtyen sieltä vuonna 1887 Hattulaan Alexander Weseloffin myymälän kauppiaaksi. Pari vuotta myöhemmin 1889 Jaakko Bascharoff perusti Mierolaan kaupan omalla nimellään. Kauppa kannatti ja Bascharoff keräsi itselleen miljoonaomaisuuden. Samalla hän laajensi toimintaansa ostamalla Hattulan Sahan ja Myllyn sekä perustamalla Kansallisvaatehtimon Hämeenlinnaan Hallituskadulle. Bascharoff mainosti ahkerasti paikallisissa lehdissä, milloin karkeaa suolaa, milloin kalkkia tai kansalaisten omien lankojen värjäämispalvelua. Bascharoff oli hyvin uskonnollinen ja osallistui aktiivisesti Hämeenlinnan ja Tampereen kreikkalais-katolisen kirkon toimintaan, ollen lähes kolme vuosikymmentä kirkon isännöitsijänä Hämeenlinnassa. Vuonna 1899 Jaakko Bascharoff sai kutsun Piskovan kuvernementistä palata takaisin ”kotiin” Venäjälle kolmeksi vuodeksi. Hänet oli nimetty Miritnitsyn volostin kylän vanhimmaksi. Todellisuudessa kyse taisi olla siitä, että varakas kauppias haluttiin rahoineen Hattulasta takaisin Venäjälle. Koska Jaakko Bascharoff ei tätä kutsua noudattanut, lähetettiin Venäjältä pyyntö Hämeen läänin kuvernöörille Edvard Boehmille kuljettaa Jaakko Bascharoff vankikuljetuksella takaisin tämän kotiseudulleen. Hämeen läänin kuvernööri määräsi Jaakko Bascharoffin pidätettäväksi ja antoi määräyksen Hattulan piirin nimismiehelle G. Simolalle. Kauppias Bascharoff otettiin vuorokaudeksi kiinni ja kuulusteltiin. Lääninvankilalla suoritettu kansliatutkinto johti siihen, että kuvernööri Boehm vapautti Bascharoffin eikä hänestä koskaan tullut ”kylän vanhinta”. Sen sijaan Bascharoffin afäärit sujuivat loistavasti seuraavat vuosikymmenet ja tämän omaisuus kasvoi huomattavan suureksi.

Kunniaporvarin arvonimi Jaakko Bascharoffille annettiin keväällä 1914. Arvonimistä ja titteleistä viis, mies oli avulias ja antelias auttaen Mierolassa asuvia varattomia ja muita vähäosaisia. 1930-luvulle tultaessa Bascharoffin nimi oli tuttu niin Hämeenlinnassa kuin Hattulassakin, mutta samalla miehen terveys alkoi oikutella. Lopulta helmikuussa 1936 Jaakko Bascharoff menehtyi Helsingissä Suomen Punaisen Ristin sairaalassa (sittemmin tunnettu Töölön sairaalana) 20.2.1936 pitkän sairastelun murtamana. Kauppias Bascharoff oli järjestänyt asiansa siten, että hänen 9-sivuista testamenttia käytiin läpi loppuvuoden 1936 aikana. Ensimmäinen kompastus oli se, ettei Hämeenlinnan luterilainen seurakunta antanut lupaa pystyttää Bascharoffin testamentissa mainittua muistomerkkiä hautapaikalle. Jaakko Bascharoff haudattiin siis Hämeenlinnaan, mutta hänen muistomerkkinsä sijaitsee Helsingin Hietaniemen hautausmaalla ortodoksien osastolla. Upea kullattu enkeliveistos olisi varmasti monen hämeenlinnalaisen mielestä sopinut tännekin, mutta ilmeisesti kiellon taustalla oli jokin periaatteellinen tai mahdollisesti asenteellinen syy. Seuraavaksi Bascharoffin nimittämän asianajajan tehtävänä oli jakaa miljoonaomaisuus testamentin mukaisesti. Ensin 400 000 markkaa jaettiin Jaakko Bascharoffin kuolleen veljen lapsille, sitten Hämeenlinnan kreikkalais-katoliselle kirkolle 300 000 markkaa. Lisäksi Bascharoffin liikkeiden ja myymälöiden henkilöstölle jaettiin erinäisiä summia. Helsingin Martat saivat 300 000 markkaa, Suomen Punainen Risti 500 000 markkaa, Hattulan Lotta-Svärd ja Suojeluskunta saivat myös merkittäviä varoja, aivan kuten Hattulan kunta ja lastenkoti sekä erilaiset katoliset luostarit ja kirkkokuorot. Kaiken kaikkiaan testamentattua omaisuutta oli lähes 4 miljoonaa markkaa. Tämän lisäksi testamentti määräsi Bascharoffin liikkeiden ja myymälöiden sekä muun irtaimiston realisoinnin, joka kasvatti testamentattuja summia entisestään. SPR:n kassaan kilahti kokonainen miljoona, samoin HML:n kreikkalais-katolilaiselle kirkolle.

Itsenäisyyskipuilua

Vuodesta 1913 on matkaa vain neljä vuotta siihen, kun Suomi julistautui itsenäiseksi. Tuona aikana suomalainen yhteiskunta oli muuttunut Emilin lapsuusvuosista ja eripuraa oli lietsottu kahden eri osapuolen toimesta. Maata oli sahattu poliittisesti, aatteellisesti ja ajatusmaailmaltaankin kahtia. Kahtiajakautuminen heijastui kautta linjan lähes kaikille aloille, turuille ja toreille. Varsinkin Etelä-Suomessa ja Hämeessä, mutta oikeastaan kaikkialla missä oli teollisuutta tai vahvan perinteistä agraariyhteiskuntaa. Tilalliset ja tilattomat, isännät ja rengit, tehtaan patruunat ja tehdastyöläiset, porvarit ja sosialistit, rikkaat ja köyhät, ylensyövät ja nälkiintyneet. Suomi kävi kierroksilla ja molemmat osapuolet kaivoivat itselleen asemia ja poteroita, joista ei tingitty piiruakaan. Sosialisteille ei kelvannut porvarillinen poliisiviranomainen. Porvareille ei kelvannut sosialistien miliisit yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjiksi. Yhteisestä, koko kansan viranomaisesta puhumattakaan. Sosialistien haikailut itsenäisyydestä olivat pelkkää tuuleen huutamista porvareille. Porvareiden vaalivoitto hajotetun sosialistienemmistöisen hallituksen tilalle koettiin vasemmistossa vallan anastamiseksi. Porvarit taas kokivat sen oikeudeksi ja laiksi. Yksi asia oli kuitenkin yhteistä ja varmaa, kissanpissan maku oli pinttynyt molempien osapuolien suuhun.

Yhteiskunnan kuohunta ja vallankumousaatteen aallot löivät entistä kovemmin ja korkeammin myös Hattulan Mierolan ja Ventolan rantaan. Huhtikuussa 1918 punakaartilaiset olivat pakenemassa Kanta-Hämeestä kohti itää. Punaisten pakolaiskolonna lännestä itään kulki tässä vaiheessa vielä Hämeenlinnan läpi, mutta painopiste siirtyi enenevässä määrin Hattulaan Hämeenlinnan pohjoispuolelle sitä mukaan, kun Hämeenlinna lipsui punakaartin vallasta valkoisten ja saksalaisten vapauttajien haltuun. Ensin saksalaiset valtasivat Riihimäen, sitten Janakkalan ja lopulta Hämeenlinnan. Samalla punapakolaisten reitti siirtyi pohjoisemmaksi ja pohjoisemmaksi, lännestä itään. Huhtikuun lopussa keväällä 1918 mitään varsinaisia verisiä taisteluita ei Hämeenlinnasta tai sen hallinnasta käyty, mutta saksalaiset tykit moukaroivat kaupunkia Hattelmalanharjun suunnalta ja konekiväärin papatus niitti Idänpäässä satoa. Se pakotti tuhatpäisen punapakolaisten letkan tekemään mutkan Hattulan kautta ja jatkamaan liikettä kohti Hauhoa ja Tuulosta, sieltä edelleen kohti Lahtea.

Emil ei ollut kapinoitsija eikä erityisen poliittisesti latautunut tai virittynyt nuori mies. Hän oli nähnyt oman isänsä epäsäännölliset elämäntavat ja joutunut ansaitsemaan oman elantonsa nuoresta pitäen. Emil säästyi myös pahimmalta propagandalta ja houkutuksilta hypätä mihinkään poliittiseen kelkkaan mukaan. Kaupalla asioitsivat niin talolliset kuin mäkitupalaisetkin, porvarit ja torpparit sekä tietysti väliin jäävät käsityöläiset. Kaupan aukioloajat sanelivat myös Emilin työajan, joten niistäkään ei ollut sen enempää taisteltavaa tai kapinoimista. Rengin homma merkittävällä rustitilalla oli totuttanut hänet myös säntillisyyteen ja lähes sotilaalliseen kuriin. Työt piti tehdä, siitä palkkiona oli pieni rahallinen korvaus ja ylöspito. Lisäksi oman kylän kaupalla kaivattiin edelleen osaavaa ajuria, joka pystyi tarvittaessa myös olemaan kauppiaan tukena ulkopaikkakuntalaisten punahuligaanien ryöstelyä ja rällästelyä vastaan. Reipas ja ahkera, jauho- ja perunasäkkejä kärryihin heitellyt parikymppinen Emil oli oikein oiva silmä- ja käsipari kauppiaan apuna. Ongelmaksi muodostui kuitenkin 1910-luvun edetessä pikemminkin se, ettei kaupoissa ollut enää mitään artikkeleita tai tuotteita myytäväksi asti. Viljaa, pottuja, leipää tai maitoa ei saanut edes rahalla. Tai jos sai, niin sitä säännösteltiin rajusti ja hinnat kohosivat pilviin.

Myrskyn silmässä

Hattulassa punaterroria suorittivat pääasiassa Hämeenlinnan punakaarti ja Hämeenlinnaan tulleet muut punakaartien ”lentävät osastot”. Toki terroriksi piti laskea punakaartin suorittamat aseiden ja elintarvikkeiden takavarikotkin. Niissä paikalliset punakaartit ja heidän seudullinen osaaminen korostui. Tiedettiin mistä haettiin ja mitä haettiin. Yleisesti ottaen suurimmat huligaanit tulivat oman kylän ulkopuolelta, tavalla tai toisella. Milloin Hämeenlinnasta, milloin Turusta tai Toijalasta. Naapurikunnassa Tyrvännössä meininki oli ihan toinen. Lepaalla, Suontakana ja Tyrvännössä oli enemmän kartanoita suhteessa väkilukuun kuin Hattulassa. Se oli yksi selittävä tekijä, miksi punakaartien muodostumiset ja väkivaltaisuudet korostuivat naapuripitäjissä. Huhtikuussa 1918 Hämeenlinnassa pakenevien punapakolaisten reittiä halkoi konekiväärin säksätys. Rengon suunnalta punaiset koittivat vielä päästä kaupunkiin, mutta se yritys tyssäsi Luolajan kylän suoralla, sillä valkoiset olivat asettaneet konekiväärin asemiin jo vuorokautta tai kahta aikaisemmin. Punaisten pakolaisten virta siirtyi Hämeenlinnan valtaamisen myötä luonnostaan pohjoisemmaksi, Hattulan ja Hauhon lävitse kohti itää. Punakaartin tehtävänä oli avata letkan edessä väylää ja letkan perässä vaikeuttaa pakolaisia takaa-ajavien valkoisten etenemistä. Kevään saapuminen tarkoitti, ettei vesistöjä voinut enää ylittää jäitä pitkin, kuten vielä sodan alkuvaiheessa talvella. Yksittäiset henkilöt saattoivat päästä varjoisista ja lähes virrattomista kohdista sulavien jäiden päältä vielä kulkemaan, mutta hevosilla ja kärryillä ei ollut jäille asiaa. Siltojen merkitys korostui entisestään niin pakeneville, kuin takaa-ajajille.

Perjantaina 26.4.1918 pakolaisvirran keulilla olleet punakaartilaiset ja Valkeakosken naiskaarti kohtasivat valkoiset Alvettulan sillalla. Samalla tuhatpäinen pakolaislauma kasvoi kasvamistaan, kun Hattulasta tulevat saavuttivat letkan etupään. Taistelu sillasta oli kohtalon kysymys, sillä pakomatkan onnistuminen riippui siitä. Armottoman taistelun päätteeksi Valkeakosken naiskaarti ja muut punaiset onnistuivat puhkaisemaan tiensä läpi ja Alvettulan taistelut kirjoitettiin historiaan yhtenä viimeisimmistä punaisten taisteluvoitoista. Sotaa ne eivät horjuttaneet suuntaan taikka toiseen, sen punaiset olivat jo hävinneet Tampereen, Helsingin ja viimeistään Hämeenlinnan myötä. Punaisten häntäpäässä olleet joukot, tappiomielialan myrkyttäminä, päättivät samaisena päivänä 26.4. sytyttää Hämeenlinnan rautatieaseman tuleen (toinen versio tarinasta kertoo, että saksalaistykistön ammukset olisivat osuneet asemarakennukseen tai ratapihalla olleisiin vaunuihin, sytyttäen ne ja lopulta koko asemarakennuksen tuleen). Tarinan versiosta viis, Hämeenlinnan kaunis vanha rautatieasema tuhoutui korjauskelvottomaksi. Seuraavana päivänä lauantaina 27.4.1918 perääntyvät punakaartilaiset jatkoivat tihutöitään ja pyrkivät vaikeuttamaan hallituksen joukkojen etenemistä. Punaiset tuhosivat perääntyessään ja paetessaan Hattulan Mierolan vanhan kolmiosaisen ponsiansassillan. Ilmeisesti sillan tukirakenteisiin laitettiin räjähteitä, joilla silta saatiin romahtamaan. Samalla räjähteet sytyttivät loppuosan puisesta sillasta tuleen. Vanajaveden kapeikon ylittävä silta oli tuiki tärkeä kulkuyhteys, se yhdisti Mierolan ja Rahkoilan kylät sekä toimi keskeisen kantahämäläisen maantien linkkinä vesistön yli. Palavan puisen sillan loimut valaisivat lähirantojen pirttien tupaa vielä illan hämärtyessäkin. Se antoi kuitenkin punapakolaisille aikaa, sillä kiertotiestä takaa-ajajille tuli pitkä. Vanajaveden halkoman alueen pääsi ylittämään etelästä Aulangolla rautatiesillan kautta. Toinen vaihtoehto olisi ollut rutkasti pidempi reitin kiertäessä kauempaa pohjoisesta, ehkäpä jopa Toijalan ja Sääksmäen tai raskaamman kaluston osalta jopa Valkeakosken kautta Laitikkalaan ja sieltä Alvettulaan. Siltojen merkitystä ei voida siis tarpeeksi korostaa sodan silloisille osapuolille. Iso ongelma se oli tietysti myös hattulalaisille, kun reitti Parolasta Mierolaan oli poikki.

Tärkeä silta

Mierolan vanha puusilta oli ehtinyt seistä paikoillaan vuodesta 1904 lähtien. Se oli jatkuvalla, kovalla kulutuksella, ja sitä oli kaavailtu korvattavaksi kivisillalla jo tovin aikaa. Asia ei ollut kuitenkaan edennyt Hattulan kunnanisäntien toimesta. Liekö laiskuutta, rahanpuutetta tai muuten vaan erilaisten valtion avustuksien, lupa-asioiden ja anomusten viipyilyä, mutta lopulta punakaartin vandalismin ja terrorin jälkeen vanhat siltasuunnitelmat oli pakko kaivaa naftaliinista uudelleen tarkasteltavaksi. Ennen uutta siltaa Mierolan ja Rahkoilan välinen kapeikko ylitettiin lautalla, jonka toiminta aiheutti harmia niin kuntalaisille kuin ulkopaikkakuntalaisillekin. Lautta liikennöin aamu kuudesta ilta yhdeksään, joten yöaikaan oli turha kuvitella pääsevänsä lauttakyydillä Vanajaveden ylitse.

Silta-asia eteni kuitenkin varsin ripeästi, sillä maaliskuun 12. päivä 1919 Hattulan ja Tyrvännön edustajat tekivät urakkasopimuksen Osakeyhtiö Constructor Aktiebolagin kanssa, jossa vaadittiin uuden teräsbetonisen sillan olevan valmis viimeistään lokakuun 1. päivä saman vuoden aikana. Sillan piirustukset laati insinööri Emil Holmberg ja rakennustöitä valvomaan valittiin insinööri Manne Muoniovaara (ent. Knoblock). Rakennustyöt Mierolan uudella sillalla alkoivat toukokuun alussa, vaikka pitkään jatkunut tulvakausi hieman haittasikin sillan perustuksien tekemistä. Siltatyömaan rakennusmestareina toimivat W. Wilenius ja Idman, työllistäen kaikkiaan noin 50 miestä. Sillan hintalapuksi muodostui 250 000 markkaa, joka vastaa vuoden 2023 rahanarvossa noin 125 000 euroa. Nykyään kyseinen summa euroja tuskin riittäisi edes valohoidon antamiselle kyseiselle sillalle. Hattulan Mierolan uusi kivinen holvikaarisilta valmistui etuajassa ja se avattiin liikenteelle jo 16. syyskuuta 1919. Sanomalehdissä hehkutettiin, kuinka sillassa on yksi 30 metriä leveä keskiholvi ja kaksi 7 metristä sivuaukkoa. Ajoradan leveyttäkin oli hurjat 6 metriä ja sillalla kantokykyä niin, että se tyydyttää suurimmatkin liikenteen vaatimukset. Mierolan silta täyttää 16.9.2024 kunnioitettavat 105 vuotta, joskin nykyliikenteen suurimpia vaatimuksia se ei enää täytä. Sen verran maailma on muuttunut sadassa vuodessa.

Oy Constructor Ab:n historiasta sen verran, että edellä mainittu M. Muoniovaara perusti yhtiön 1917 yhdessä Nestori Eskolan (Teräs Oy:n suuromistaja ja toimitusjohtaja), Harald Herlinin (tuttu monelle mm. Kone Oy:stä) ja Wilhelm Aleksander Sohlbergin (GWS-yhtiön G. W. Sohlbergin poika) kanssa. Muoniovaara oli aluksi itse vuodet 1917-1919 työpäällikkönä, mutta siirtyi toimitusjohtajaksi vuoden 1919 aikana, toimien siinä roolissa aina vuoteen 1935 saakka. Manne Matias Muoniovaara syntyi Kemissä 6.8.1883 (joissain lähteissä syntymäajaksi mainittu 1884) ja menehtyi Helsingissä 3.3.1958. Muoniovaaran isä Anton Christian Knoblock oli Ruotsista Suomeen muuttanut seppämestari, jonka käsityötaidot periytyivät Mannelle. Muoniovaara oli koulutukseltaan ylioppilas (Kemissä 1904) ja diplomi-insinööri Polyteknisestä opistosta ja Teknillisestä korkeakoulusta 1909. Stipendin turvin hän opiskeli rakennustekniikkaa Hannoverissa Saksassa 1910. Manne Muoniovaara oli naimisissa taiteilija Dagmar Anderssonin kanssa ja heillä oli yhteensä viisi lasta. Yksi Muoniovaaran lapsista oli aikanaan tunnettu arkkitehti Anton Eliel Muoniovaara, joka suunnitteli urallaan kymmeniä teatterisaleja.

Uusi työ, uusi elämä

Vapaussota ravisteli Wirtasenkin perhettä, mutta Emil ei ehtinyt kapinoimaan vaan vei itseään 20 vuotta vanhemman Sattulan Niinimäen tyttären, neulojatar Matildan, vihille keväällä 1918. Emilin vanhin sisko Fanny oli ennättänyt jo Emiliä aikaisemmin naimisiin Hattulan Hurttalan Kalliolasta kotoisin olleen kirvesmies Kalle Juho Holmin kanssa, mutta sota sekoitti Fanny Holmin (ent. Wirtanen) perheen tulevaisuuden. Kalle Holm kaatui sisällissodassa punaisten puolella Vilppulassa 17.3.1918. Jonkinlainen kosketus kapinaan koettiin siis Wirtasillakin keväällä 1918. Kesän 1918 koittaessa punaiset olivat hävinneet sodan ja Suomeen syntyi voittaneen osapuolen perustamia vankileirejä. Niihiin suljettiin punaisten ja työväenliikkeen puolella toimineita tai sellaisiksi luultuja tahoja. Osa tuomittiin pika- tai kenttäoikeuden tavoin kuolemaan, mutta kesän ja syksyn aikana vankileirien toimintaa pyrittiin koordinoimaan ja keskittämään hallinnollisesti. Tämä johti siihen, että vankileirien vartioinnista ja muusta toiminnasta tuli huomattavasti systemaattisempaa. Mistään vankeinhoidosta ei voida puhua, sillä vankileireillä nähtiin nälkää ja kärsittiin kierto- ja kulkutaudeista. Hygienia oli heikkoa, juomavedestä ja ravinnosta oli puutetta. Moni punavanki menehtyikin nälkäkuolemaan tai tautien riuduttamana, tilanteessa jossa kiväärin luoti olisi ollut armeliaampi tapa lähteä. Kun kesän aikana Emil Wirtanen pestautui armeijapalvelukseen, taisi se olla melkoinen shokki Wirtasen perheen sisällä. Ainakin leskeksi jääneen Fanny-siskon voisi kuvitella katkaisseensa välit veljeensä tämän vuoksi. Emil määrättiin vartioimaan Tampereelle suurta Kalevankankaan vankileiriä. Siellä viruivat vangittujen miesten lisäksi myös naisia ja lapsia. Kalevankankaan vankileiriä on myös kuvattu Suomen ensimmäiseksi keskitysleiriksi. Kalevankankaan vankileiri perustettiin huhtikuussa 1918 Tampereen vapautuksen jälkeen, jolloin vankileirille sijoitettiin jopa 11000 punaista tai sellaiseksi luettua henkilöä. Vasta elokuussa 1918 omaiset saivat toimittaa vangeille ruokaa, mutta piikkilanka-aitojen sisällä ehdittiin nähdä lukemattomia kärsimysnäytelmiä ennen sitä. Emil Wirtasen rooli oli toimia kyseisen leirin vartijana. Se ei ollut mikään herkullinen pesti, mutta se oli työtä, jota hiljattain avioon astellut mies tarvitsi. Emil ja Matilda keräsivät rahaa omaan asumukseen, omaan elämään.

Aikaisemmin Liinan kanssa tehty Martti-poika ei kuulunut Emilin elämään lainkaan eikä Matildalla tainnut olla pienintäkään tietoa Liinasta tai Martti-pojasta. Emil Wirtasen luonteesta vartijana ei ole säilynyt tietoa, mutta ilmeisesti punakapina ja sen seurauksena jaetut pika- eli kuolemantuomiot jättivät oman jälkensä nuoreen mieheen, samoin kuin leirin kurjat olot ja julmien vartijoiden toiminta veriveljiä kohtaan. Vartijat saivat osakseen sadattelua ja uhkailuja vangeilta ja näiden omaisilta. Emilin mahdollista roolia teloituskomppaniassa ei voida myöskään täysin sulkea pois. Emme siis tiedä, mitä kaikkia kauheuksia Emil armeijapestinsä aikana koki, mutta tiedossa kuitenkin on, että vankileirien vartijat ottivat osaa kenttä- ja pikatuomioiden sekä kuolemantuomioiden langettamisiin. On siis paljon mahdollista, että Emil joutui kokemaan sen osana armeijapalvelustaan. Tampereen vankileiri lakkautettiin lokakuussa 1918 ja se muutettiin Tampereen pakkotyölaitokseksi. Loput naisvangit, 69 tuomittua naista, siirrettiin Hämeenlinnaan vankilaan. Pakkotyölaitoskin loppui vuoden 1918 päättyessä ja viimeistään silloin Emilin vartijan pestikin tuli päätökseen. 25-vuotias Emil etsi sinnikkäästi uutta työtä itselleen ja jonkinlainen onni häntä potkaisikin, sillä Hämeenlinnan kaupungin vakinainen paloväki ja pruuttahuone kaipasi nuorta, aseväen käynyttä ja ruumiilliseen työhön tottunutta miestä palvelukseensa. Niinpä Emil ja Matilda Wirtanen pakkasivat Hattulan Ventolan pirtistä omat kimpsut ja kampsut muuttaen Hämeenlinnaan alkuvuodesta 1919. Heidät kirjattiin virallisesti Hämeenlinnan kaupunkiseurakuntaan kuuluvaksi tammikuussa 1919, muuttokirjalla numero 134.

Hämeenlinna

1920-luvun alussa Hämeenlinna oli pieni maalaismaiseman ympäröimä kaupunki. Hämeenlinna oli sekoitus puistoja ja kasvavaa teollisuutta Verkatehtaan johdolla sekä käsityöläisperinnettä ja vapaa-ajan nähtävyyksiä kuten Karlberg eli Aulanko. Kaupunkia ympäröi Vanajan kunta, Hämeenlinnan maalaisseurakunta ja Hattula. Niiden keskelle puristuksiin jäänyt Hämeenlinnan kaupunki oli n. 6000 asukkaan verkkaisesti kehittyvä sisämaakaupunki. Kaupungin kasvaessa ja kehittyessä syntyi myös tarve vakinaiselle palokunnalle. Sellainen perustettiin 1911, joten tammikuussa 1919 Emil Wirtasen muuttaessa Hämeenlinnaan varsinaisella palokunnalla oli historiaa vasta kahdeksan vuotta. Siinä ajassa toiminta oli ehtinyt jo muotoutua, mutta jatkuva kehitys toi myös muutoksia ja asetti vaatimuksia palokunnalle sekä sen henkilöstölle. Aikaisemmin käytössä olleet käsiruiskut saivat rinnalleen hevosvetoiset ruiskuvaunut ja talojen kohotessa useampaan kerrokseen, tarvittiin myös tikkaita ja rohkeutta kiivetä niitä. Sen ajan hämeenlinnalaisten kielessä palokunnan tiloiksi Hämeenlinnan Tähtipuistossa vakiintunut puinen talo sai nimen pruutta- eli ruiskuhuone.

Hämeenlinnan pruuttahuone sijaitsi Tähtipuiston kulmassa, nykyisessä Sibeliuksenpuistossa, siinä Sibeliuksenkadun ja Birger Jaarlin kadun kulmassa. Palosotilaan titteliä kantanut Emil ja tämän Matilda-vaimo saivat asunnon läheltä palolaitosta, aivan tien toiselta puolelta Läntisen Linnakadun (nyk. Sibeliuksenkatu) puolelta. Tämä siksi, että vakinaisen paloväen piti olla aina tavoitettavissa, myös vapaapäivinään yllättävien vahinkojen ja tulipalojen vuoksi. Siksi palovartijat ja -sotilaat pyrittiin asuttamaan mahdollisimman lähelle pruutta- eli ruiskuhuonetta. Laitoksen tornissa olleen sireenin piti kuulua palomiehille kotiin saakka. Kun hälytys tuli, silloin lähdettiin vuodenajasta tai kellon viisareiden asennosta viis. Määräykset olivat tiukat, sillä palosotilas ei saanut poistua kaupungin alueelta ilman palopäällikön kirjallista lupaa. Tämä voi tuntua nykyaikana perin kummalliselta, mutta tuohon maailman aikaan palosotilas oli ruiskuhuoneen ”omaisuutta” eikä yksilölliset oikeudet tai lomapäivät paljoa puntarissa painaneet. Emilin arki pyöri saman risteyksen alueella. Työpaikka näkyi heti kun hän astui kotitalon ovesta kadulle (tai ainakin kotitalon pihapiirin portista Läntiselle Linnankadulle) ja työmatka taidettiin mitata muutamissa kymmenissä askeleissa kellotaulun sijaan. Työn ja vapaa-ajan raja oli hämärtynyt jo kauan sitten, jos sellaista edes osattiin ajatella. Tuntuu, että 1920-luvullakin ihmisten elämä oli pelkkää työtä työn perään. Etenkin maaseudulla missä eläintenpito ja maatyöt vaativat jatkuvaa ahertamista, mutta enenevässä määrin myös kaupungeissa. Hämeenlinnakin kasvoi teollisuudesta ja yhä useampi savua tupruttava tiilipiippu sojotti kohti taivasta.

Surua ja sairautta

Wirtasen perhe asettui kuitenkin kantahämäläiseen sisämaakaupunkiin paremmin kuin hyvin. Emil ja Tilda juurtuivat Läntisen Linnakadun kortteliin numero 84 (kaupungin osoitekalenterissa kiinteistön osoite oli Läntinen Linnankatu 13), pariskunnan yhteiseen ensimmäiseen omaan kotiin. Heidän tarinansa noudatti aikalaisten vakiokaavaa eli naimisiinmenon ja yhteen muuttamisen jälkeen odotettiin lasta. Kevään 1919 aikana Tilda tulikin raskaaksi, mutta kesän ja alkusyksyn aikana käynnit lääkärillä yleistyivät ja muuttivat perheen kurssin laskuun. Matildalla todettiin reumatismi ja siitä johtuvat säryt ja heikkouden tilat. Hänen sairautensa tulisi etenemään tavalla tai toisella. Matildaa selvästi nuorempi Emil ymmärsi, että hän tulisi jäämään jollain aikavälillä yksin heidän lapsensa kanssa. Tildan sairastuminen masensi ja painoi Emilin mieltä. Toisinaan elämällä on tapana lyödä lyötyä ja potkia maassa makaavaa ja saman surullisen kohtalon koki Emilinkin perhe heti tammikuussa 1920. Tilda synnytti tammikuun alussa pienen tytön, joka sai nimekseen Hilkka Margareetta. Wirtasen perheen murheet vaihtuivat hetkellisesti iloksi samalla kun vuosikymmen vaihtui. Edessä oli uusi aika niin yhteiskunnalle kuin Emilille ja Tildallekin. Perheen onnea kesti kuitenkin vain viikon, sillä pieni Hilkka-tyttö menehtyi vain seitsemän vuorokauden ikäisenä ja romutti samalla tyystin Tildan ja Emilin maailman. Matildan terveydentila heikkeni nopeasti ja hän jäi lähes kokonaan vuodepotilaaksi. Emil koitti ensin selvitä arjesta yksin, mutta joutui nopeasti toteamaan, ettei Matildan ja palosotilaan tehtävien hoitaminen tai yhteensovittaminen onnistunut.

Läntisen Linnakatu 13:n huoneistossa vallitsi syvä hiljaisuus, vaikka sen olisi pitänyt keväällä 1920 olla täynnä ääntä ja elämää. Matilda nukkui kammarissa, Emil oli palolaitoksella vahtivuorossa. Kevätauringon säteet taittuivat akkunalasin läpi verhojen välistä puutalohuoneiston lattialle, paljastaen huoneilmassa hiljaa leijailevan pölyn. Maaseutukaupungin katuhälinä kuului vaimeana taustakumuna Matildan kammariin. Emilin ainoa henkireikä tuntui olevan palosotilaan työ ja tavoite ansaita rahaa kotiapulaisen palkkaamiseksi. Emil oli paljon poissa kotoa, tehden välillä useammankin vuoron töissä ansaitakseen enemmän. Pyhäpäiviä, lomatuurauksia, ihan mitä tahansa, jotta hän saisi muuta ajateltavaa kuinildan sairauden, lapsen kätkytkuoleman ja hamassa tulevassa siintävän leskeyden. Rehkiminen töissä kuormitti Emilin fyysistä, suru ja epävarmuus henkistä jaksamista. Emil poltti hiljalleen kynttiläänsä sen molemmista päistä. Kesään 1920 mennessä Emilin kovettunut ulkokuori oli jo alkanut säröillä ja halkeilla.

Sukanvarteen kertyneet verrattain nuoren Suomen tasavallan markat toivat kuitenkin pientä lievitystä ja helpotusta arkeen, koska Emilillä oli vihdoin varaa maksaa palkkaa Matildaa hoitavalle kotiavustajalle. Kotiavustajan rooli oli sekoitus kotiapulaisen, hoitajattaren ja piian tehtäviä. Tildan passaamisen lisäksi vastuulle kuuluivat kodin siisteys ja arkisten tehtävien hoitaminen, kuten torilla ja kaupoissa asioiminen, apteekkikäynnit, pyykkäys ja ruuanlaittaminen, mankelointi ja liinavaatteiden viikkaaminen. Emilin työpaikalla perheen ”kolmiodraamasta” revittiin kaikki mahdollinen ja mahdoton ilo irti. Emiliä suoraan sanottuna työpaikkakiusattiin ja kiusoiteltiin muiden palosotilaiden toimesta. Osa jutuista oli harmitonta hämmästelyä Wirtasen perheen uusista järjestelyistä, eihän kotiapulaisen käyttämisessä sinällään mitään omituista ollut. Vitsailu sai kuitenkin ikäviä sävyjä, kun muutamat puhuivat Emilin ostaneen itselleen maksullisen naisen. Osa Emilin työkavereista väitti, että tämä oli ostanut itselleen seksipartnerin. Vaikka nuorehko mies pystyi nälvimään takaisin ja toisinaan heittämään huultakin asiasta, niin pintakerroksen alla Emilin ihmisyyden perustukset alkoivat sortua ja luhistua erilaisten vastoinkäymisten ja solvausten ristitulessa.

Kotona arki onneksi pyöri tasaisen varmasti. Kotiapulaisena Wirtasen perheessä toimi Ida Virtanen, jolla ei kuitenkaan nimestään huolimatta ollut yhteyttä tai sukulaissuhdetta Emil Wirtaseen. Ida piti huolta Tildasta ja osittain myös Emilin jaksamisesta. Ehkä siinä pruuttahuoneella tapahtuneessa vitsailussa oli hieman totuuttakin mukana, tai sitten kyseinen vitsailu ja vihjailu johti siihen, että säännöllisesti päivittäin yhdessä tavalla tai toisella aikaa viettäneiden Idan ja Emilin välille kehkeytyi jonkinlainen salasuhde. Historiatiedot eivät varmuudella kerro, oliko kyseessä rakkautta vai pelkästään seksuaalista jännitettä ja sen purkautumista Tildan selän takana. Jonkinlaista kirjeenvaihtoa ja vispilänkauppaa Idan ja Emilin välillä kuitenkin oli, se käy ilmi viranomaisten asiakirjoista. Sitten kun työkaverit vitsailivat asiasta Emilille, joka koitti itsepintaisesti pitää perheidylin kulisseja pystyssä, osuivat vitsit ja naljailu arkaan paikkaan. Ida oli Tildan luona aina, kun Emil oli töissä. Kodin ulkopuolelle Tilda ei juurikaan enää astunut ja nekin harvat kerrat vähenivät kuukausi kuukaudelta. Toisinaan oli parempia aikoja, jolloin hän jaksoi ommella ja neuloa. Toisinaan hän saattoi maata vuoteessa viikon tai useammankin. Sellaisena kolmikon arki eteni useita viikkoja, kuin höyryjuna kiskoillaan.

Murtuvat padot

Näennäisesti Emilillä oli kaikki hyvin, vaikka menneisyys pitikin miestä otteessaan ja omatunto kolkutti ja muistutti olemassaolostaan. Pala palalta kaikki nuoren miehen kokemat asiat alkoivat kuitenkin vaatia veronsa. Palosotilaan työ oli raskasta ja vaativaa, sekä fyysisesti, että henkisesti. Parin vuoden takaisen sodan jättämät muistot, oman lapsen kuolema, vaimon sairastuminen, salasuhde Ida Virtasen kanssa, työkavereiden jatkuva naljailu ja huoli tulevasta, naapureiden juoruilu ja erinäiset huhupuheet romuttivat Emil Wirtasen mielenterveyden. Mistään äkkinäisestä sortumisesta ei ollut kyse vaan pikemminkin vuosi vuodelta pahenevasta kierteestä. Ensin Emil oireili niin, että hän äksyili Tildalle, Idalle ja naapureille. Raivokohtauksia oli aluksi harvakseltaan, mutta nekin yleistyivät myöhemmässä vaiheessa ja ulottuivat nyt työtovereihinkin. Voidaan vain esittää arvailuja siitä, mistä Emilin traumat olivat peräisin, mutta osansa siihen varmasti olivat jättäneet edellä mainitut elämänvaiheet. Liina ja Martti, vapaussota ja armeijapalvelus vankileirillä, vaimon sairastuminen, lapsen kuolema, työpaikkakiusaaminen… siinä on aika paljon alle 30-vuotiaalle nuorelle miehelle. Emilin omien sanojen mukaan hän oli toiminut Tampereella vankileirin vartijana kesällä ja syksyllä 1918, mutta tarkempia tietoja hänen tehtävistään tuona aikana ei ole säilynyt. Kärsimystä, kurjuutta ja kuolemaa hän kuitenkin joutui omin silmin todistamaan. Niiltä ajoilta oli peräisin myös Emilin pelkotila kasvottomiksi ja nimettömiksi jääneiden kommunistien kostosta. Todennäköisesti hänen vartioimat punavangit olivat ennen omaa kuolemaansa vannoneet kostoa Emil Wirtaselle ja muille vankileirin vartijoille. Punavankien haamut piinasivat nyt herkeämättä Emiliä ja tämän ajatuksia. Emil oli eräänlaisessa noidankehässä, missä hänen omat pelkonsa ruokkivat mielenterveydellisiä ongelmia aina vaan enemmän ja enemmän. Tähän saakka hän oli vain ajatuksen asteella pelännyt kommunistien kostoa, mutta vuosien 1921 ja 1922 aikana kommunistien kostosta ja sen pelosta kehittyi Emilille varsinainen pakkomielle ja suurin mahdollinen mörkö. Hänestä tuli vainoharhainen ja hän pelkäsi, että kommunistit aikovat salamurhata hänet. Emil Wirtanen saattoi saapua itkuisena ja hätääntyneenä työpaikalleen todeten kollegoilleen kommunistien olevan tämän perässä aikeissaan tappaa hänet. Tällaiset tapaukset eivät ainakaan vähentäneet työtovereiden intoa kiusata Emiliä vaan pikemminkin antoivat lisäpontta niille.

Parin vuoden sisällä Emil Wirtasen maailma oli käännetty totaalisesti ylösalaisin. Vaikka palovartijan työ Hämeenlinnan vakinaisessa palokunnassa takasikin säännölliset tulot ja elämänrytmin, arjen pyörittäminen ja ikävät asiat lähimenneisyydessä raastoivat ja riivasivat. Matildan reuma paheni, koska hoitoa ja lääkkeitä ei sen suuremmin ollut. Joillakin rohdoksilla, kylvyillä ja hauteilla kipua ja särkyä voitiin helpottaa, mutta reumatismi eteni etenemistään. Keväällä tai alkukesästä 1922 Matildan vointi oli heikentynyt jo niin, että hän oli vuoteenomana suurimman osan ajastaan. Wirtaset olivat myös muuttaneet kaupungin keskustan hälinästä laitakaupungille, Lukiokadulle Kaurialan kaupunginosan puoleiseen päätyyn. Vanha puurakennus, kauppias ”Limppu” Lindbergin talona tunnettu, oli osa lääkäreiden suosittelemaa hoitomuotoa Matildan reumatismille. 1920-luvulla puhtaan ilman merkitys korostui hoito-ohjelmissa ja parin korttelin ero silloisessa Hämeenlinnassa oli jo riittävä sille, että kauppatorin ympäristön hälinä vaihtui seesteiseen ja rauhalliseen maaseutumaisemaan. Nykyään eroa Sibeliuksenkadun ja Birger Jaarlin kadun kulmauksen sekä Kaivokadun ja Lukiokadun kulmauksen välillä ei juuri liikenteen ja hälinän osalta huomaa. Vuonna 20024 Kaivokadun vieressä kulkee yksi Suomen vilkkaimmista moottoriteistä, E3 Helsinki-Tampere-moottoritie. 105 vuotta sitten moottoritien kohdalla oli pelkkää heinikkoa ja niittyä sekä hyvin vähäistä hevosliikennettä ja polkupyöriä. Kaurialan puolen pienet puutarhat, viljelykset ja puutalot näkyivät horisontissa Limppu Lindbergin talon ikkunoista. Näihin samoihin aikoihin Tildakin taisi päästä selville Emilin ja Idan suhteesta, mutta ei tuonut sitä millään tavalla ilmi. Tilda oli eräänlaisessa pattitilanteessa, kun hän ei voinut vointinsa takia luopua Idasta, eikä Emilistä. Tilda piti mölyt mahassaan, vaikka tiesikin Emilin vehtailevan Idan kanssa. Sen verran näkyvää se teerenpeli oli jo kesällä 1922 ja myöhemmin tämä asia henkilöiden kuulusteluissa tunnustettiinkin.

Kiusanhenki

Kiusantekoa palolaitoksella oli kestänyt jo keväästä 1920 lähtien, siis nyt loppukesästä 1922 jo kolmatta vuotta. Pääpukarina oli aikaisemmin mainittu, vuonna 1892 syntynyt, palosotilas Juho Viljami Tamminen. Tammisella itsellään ei ollut puolisoa. Hän asui yksin Hämeenlinnassa, Kasarmikatu 24:n puutalokorttelin pienessä huoneistossa tai huoneessa. Hän meni työkaverinsa Emil Wirtasen kiusaamisessa pisimmälle, syyttäen tätä prostituoitujen naisten käyttämisestä. Ei Wirtasten kotiapulainen Ida Virtanen sellainen nainen ollut, ei alkuunkaan. Eikä Emilin ja Idan salasuhteessa ollut kyse mistään maksullisuudesta. Emilin syrjähypyn takana oli Matildan heikentynyt terveys ja kotiapulaisen mahdollistama tilanne kolmiodraamasta. Emil teki tietoisen valinnan vaimonsa pettämisestä, mutta maksullisten naisten käyttämisestä ei ollut kyse. Sellaistakin meininkiä toki oli enenevässä määrin värikkäällä 1920-luvulla ja jazz-aikakaudella kieltolain Suomessa tarjolla. Jopa enemmän, kuin ehkä yleisesti on ymmärretty tai suostuttu tunnustamaan. Todella moni maalta kaupunkiin muuttanut nainen ryhtyi tarjoamaan seuralaispalveluita juopuneille maksukykyisille miehille, koska tehtaat ja myymälät eivät voineet määräänsä enempää palkata työväkeä. Osalle naisista tämä ammatti maksullisena viihdyttäjänä takasi suuret tulot. Leidit koreilivat vaatteilla, autokyydeillä, shampanjalla ja seurapiirielämällä. Sellaisesta ei tehdastyöläinen tai kauppa-apulainen voinut muuta kuin haaveilla. Ida Virtanen ei todellakaan ollut ”maksullinen ihminen”, jota juopuneet miehet olisivat voineet taskurahoilla vikitellä ja ostaa muutamaksi minuutiksi seksuaalisia tarpeita tyydyttääkseen. Siksi Tammisen vihjailut olivat perättömiä ja satuttivat Emiliä. Kyseessä oli hänen, mutta myös Ida Virtasen nimi ja maine. Tamminen ei ehkä tarkoittanut puheillaan suoranaista pahaa kenellekään, mutta hän oli luonteeltaan ilkikurinen ja jatkoi Emilin haukkumista ja kiusaamista.

Emilin elämä pyöri täysin työpaikan ja kodin ympärillä. Juuri muuta ei ollut. Kotona odotti kolmiodraama ja sairas Matilda. Töissä Tammisen kärkäs kieli ja sanalliset sivallukset. Päivä päivältä Emilin mieli synkkeni ja mielenterveydelliset ongelmat pahenivat. Pelkotilat yleistyivät ja hän purki ongelmiaan rähjäämällä kotona. Ei Matildalle, vaan rakastajattarelleen Idalle. Kaksikko kinasteli ja nahisteli. Ruumiillista väkivaltaa ei ollut, mutta erään torailun päätteeksi Emil antoi Idalle lähtöpassit. Niin kotiapulaisen, kuin salarakkaankin tehtävistä. Kesällä 1922 Emilin jo valmiiksi kovia kokenut henkinen terveys oli saavuttanut murtumispisteensä. Säkki oli tullut laitojaan myöten täyteen. Heinäkuussa 1922 Ida lähetti kirjeen Emilille, jossa tämä pyysi anteeksi tekojaan. Se oli jälleen kerran osoitus siitä, että kotiapulainen, nainen, oli perheen päätä eli miestä alemmassa asemassa. Emil ei suinkaan pahoitellut tai pyydellyt anteeksi käytöstään vaan Idan tehtävänä oli anoa omaa työtään takaisin. Kaksikko tapasi toisensa Turuntien varrella vanhan hautausmaan vehreässä puistossa, jossa aikaisemmat riidat sovittiin. Emil oli itkenyt puistonpenkillä pyytäen Idaa palaamaan palvelukseen. Näin Ida sai palata takaisin Emilin ja Matildan luo. Eikä kulunut aikaakaan, kun Emilin ja Idan välinen salasuhteen kipinäkin taas löytyi. Kokonaisen viikon ajan kaikki vaikutti olevan olosuhteisiin nähden hyvin. Emilin pelot ja harhakuvitelmat helpottivat, mutta vain hetkeksi. Heinäkuun 1922 lopussa Emil puhui jälleen sekavia ja käyttäytyi irrationaalisesti. Hän saattoi kadota päivän ajaksi niin, ettei kenelläkään ollut tietoa tämän menemisistä tai tulemisista. Harhat ottivat miehestä entistä tiukemman otteen ja tällä kerralla ne eivät enää päästäneet irti. Emil oli syöksynyt tuhoisaan kierteeseen, jonka vauhti vaan kiihtyi.

Lopun alkua

Elokuun 1922 alussa Emil pystyi vain vaivoin täyttämään palosotilaan velvollisuudet. Hän koitti piilottaa ja kontrolloida sisäistä myllerrystään. Emil yritti omin vajavaisin keinoin taistella mielenterveyttä kalvavaa Goljatia vastaan. Ulospäin tilanne näyttäytyi niin, että Emil koettiin tavanomaista hiljaisemmaksi ja poissaolevaksi. Vartiohuoneessa istuessaan tämä vain istui paikoillaan puhumatta toverilleen mitään. Emil kävi kuitenkin Harmageddonin taistelua sielunsa syvimmissä syvänteissä ja sopukoissa. Keskiviikkona 9.8.1922 aamulla kello 8 Emil Virtanen oli päättämässä pitkää työvuoroaan. Emilin työkaverit muistivat aamun vielä pitkään, sillä se päättyi henkisesti rikki olevan miehen uhkauksiin lähteä lopullisesti ja päättää päivänsä. Emil julisti kaikille, että hän lähti tuona elokuisena keskiviikkoaamuna viimeisen kerran palokunnan ovista. Hyvästi toverit, hyvästi! Muut pruuttahuoneen palosotilaat eivät ottaneet Emiliä kuitenkaan täysin tosissaan, eivätkä pitäneet miehen uhkauksia vakavana, saati erikoisena. Olihan Wirtanen oikutellut koko kesän ja itseasiassa vuoden tai pari aikaisemminkin. Äksyillyt milloin mistäkin asiasta, niin kotona, kuin työpaikalla. Tämä elokuisen keskiviikkoaamun tunteenpurkaus oli yksi niistä kymmenistä muista.

Emil marssi suivaantuneena kotiinsa Lukiokadulle kohti Kaurialaa. Hän ei sanonut kadulla kulkeville tuttaville tai puolitutuille sanaakaan. Pihapiirissäänkin mies oli hiljainen ja naapurit ihmettelivät, miksei tuo tervehtinyt heitä. Kotonaan Emil ei viipynyt kauan. Hän vaihtoi päälleen arkiasunsa eli suorat housut ja pikkutakin. Pikkutakin povitaskuun hän ujutti makuukammarin lipaston ylälaatikosta nappaamansa tikarin tai pistimen. Sen hän oli ottanut tai saanut vapaussodan jälkeen armeijapalveluksesta. Emilin omistama tikari oli noin 30 senttimetriä pitkä, sotaväen käyttämä ase. Tarkkaa tietoa tikarin tai pistimen mallista ei ole. Se saattoi olla Berdan-kiväärin pistin tai jonkinlainen Venäjän keisarikunnan aikainen tikari tai muu tavallista puukkoa pidempi teräase. Ehkäpä se oli valkoisten puolella ”taistelleelle vapaussoturille” annettu henkilökohtainen ase tai palkinto palveluksesta. Vaihtoehtoja Berdanin pistimelle olivat Arisaka-99 tai Mosin-Nagant m/1891 kiväärien pistin, koska nämä olivat yleisiä kivääreitä vapaussodassa. Facebookin ”Sotahistoriallinen keskusteluryhmä”-sivustolla asiantuntevat sotahistorian harrastajat ehdottivat tikarin vaihtoehdoiksi myös puukkopistintä M1919, Winchester m/95 ja Arisaka T-30 pistimiä. Myös venäläinen Kinzhal Bebut 1907 saattoi olla vaihtoehto noin 30-35 senttimetriä pitkälle teräaseelle. Jokin sellainen povitaskussaan Emil poistui kotoaan, todeten vain, ettei hän ole tulossa pitkään aikaan takaisin ja ettei häntä kannata etsiskellä. Kotiapulainen Ida ja vaimo Matilda olivat ihmeissään oikukkaasta miehestä, mutta samalla hekin ajattelivat kyseessä olevan ”taas niitä samoja metkuja”, kuin aikaisemminkin. He eivät huolestuneet, vaikkei Emiliä kuulunutkaan keskiviikkoillan aikana kotiin.

Karkuteillä

Keskiviikko kului loppuun ja vaihtui torstaiksi. Emiliä ei kuulunut kotiin yön aikana. Ensimmäisenä hänestä huolestuivat palolaitoksen työkaverit, kun palosotilas Wirtanen jätti saapumatta torstaiaamuna työvuoroonsa. Palolaitokselta Emilin poissaolo annettiin tiedoksi Hämeenlinnan poliisiasemalle. Palomestari Kusti Laurela ilmoitti puhelimitse kello 9:40 Etsivän poliisin osastolle, että palovartija Emil Wirtanen oli poistunut asunnostaan Lukiokatu 28:sta kenellekkään ilmoittamatta, eikä tämä ollut palannut työpaikalleen torstaiaamuun kello 9 mennessä. Etsivän poliisin tehtävä oli jäljittää Wirtasen olinpaikka. Palolaitoksella Emilin työkaverit huolestuivat, oliko tämä sittenkin toteuttanut vuorokausi aikaisemmin latelemansa uhkauksen itsemurhasta. Wirtasten kotona Lukiokadulla oltiin samalla tavoin tietämättömiä Emilin olinpaikasta, kuin palolaitoksellakin. Tildan, Idan ja työtovereiden keskuudessa huoli Emilistä kasvoi torstain edetessä. Etsivät poliisit eivät tavanneet miestä mistään tunnetusta paikasta Hämeenlinnan keskustan alueelta, mutta satunnaiset tiedustelut tuottivat tulosta päivän aikana. Emil Wirtasen oli nähty kävelevän Hämeen linnan suunnalla kohti Hattulaa. Joku arveli, että Emil oli kaiketi lähtenyt äitinsä luo Hattulan Mierolaan, kun oli sieltä kotoisin. Iltapäivän aikana Hämeenlinnan poliisiasemalta ilmoitettiin asiasta Hattulan nimismiehelle pyytäen virka-apua Emil Wirtasen etsimiseksi ja noutamiseksi Mierolasta sekä saattamisesta takaisin Hämeenlinnaan. Emilin poissaolo ei ollut ihan pikkujuttu, sillä kaupungin vakinaiseen palolaitokseen kuulunut palosotilas ei saanut poistua kaupungista ilman erillistä palomestarin tai -päällikön kirjallista lupaa. Emil oli punttiksella ja ammattinsa vuoksi luvattomasti poistunut kaupungista ja jättänyt palosotilaan tehtävät hoitamatta.

Torstaina 10.8.1922 Emil Wirtanen heräsi äitinsä luota Hattulan Mierolasta. Hän oli kävellyt keskiviikkona pitkin metsäkulmia Hämeenlinnasta Hattulaan, vältellen vilkasta maantietä. Osasyy siihen oli ollut se, että hän oli luvattomalla reissulla eikä halunnut tulla nähdyksi, mutta suurimpana syynä olivat Emilin vainoharhat ja pelkotilat. Emil oli kuvitellut maanteillä partioivan verenhimoisia kommunisteja valmiina murhaamaan hänet. Näköharhojakin Emilillä oli, sillä hän kertoi nähneensä kotiapulaisen Ida Virtasen samaisella maantiellä tätä etsimässä keskiviikon iltahämärässä. Emilin mieli oli vakavasti sairas, sillä harhat erilaisista jahtaajista ja takaa-ajajista olivat hänelle todellisia. Emilin äiti oli ymmärtäväinen, sellainen vähäpuheinen suoraselkäinen hämäläinen nainen, joka ei poikansa karkumatkasta nostanut äläkkää. Emilin äidinkään ymmärrys tai sivistys ei ulottunut poikansa mielenterveydellisiin ongelmiin saakka, mutta jollain tavalla äidin lohduttavat ja rauhoittavat sanat saivat Emilin ymmärtämään virheensä poistua kaupungista ja työpaikaltaan luvatta. Ei Emil Wirtanen mitään ihmeparantumista kokenut, mutta vanhan äitinsä viisaiden ohjeiden myötä Emil päätti palata Hämeenlinnaan selvittämään poissaolonsa. Kommunistien pelko takoi edelleen 28-vuotiaan Emilin takaraivossa, joten hän haki apua puolitutulta Mierolan poliisikonstaapeli Vihtori Aaltoselta. Emilin tarkoituksena oli saada saattaja kotimatkalle, sillä hän ei uskaltautunut yksin kulkemaan tuota parin tunnin kävelymatkaa Hattulan Mierolasta Hämeenlinnaan. Konstaapeli Aaltoselle Emil ilmoitti, että kommunistit ajavat häntä takaa tarkoituksenaan salamurhata hänet. Saattokeikka sopi Aaltoselle siitäkin syystä, että Hämeenlinnasta oli pyydetty virka-apua Emil Wirtasen löytämiseksi. Hattulan nimismiehen tehtäväksi jäi kertoa Hämeenlinnan poliisiasemalle, että etsitty henkilö on itse ilmoittautunut Mierolassa poliisikonstaapelille, ja että häntä ollaan saattamassa takaisin Hämeenlinnaan vielä torstai-iltapäivän aikana. Saattokeikalle Aaltonen lähti Emil Wirtanen vierellään noin kello 4 aikoihin iltapäivällä.

Ei liene yllätys, että Emil Wirtasen ja konstaapeli Aaltosen parin tunnin patikkamatka Mierolasta Hämeenlinnaan sujui ongelmitta. Ei näkynyt kommunisteja eikä muitakaan takaa-ajajia tai salamurhaajia. Saattokeikka ei ollut millään tavalla erikoinen tai poikkeava. Matkan aikana Emil puhui edelleen häntä vainoavista tahoista, mutta Aaltonen ei niihin ottanut kantaa. Ei kuulunut hänen tehtäviinsä eikä muutoin jämptin konstaapelin tehtävään arvioida Emilin henkistä kuntoa. Kun miesten matka lähestyi Hämeenlinnan keskustaa, pyysi Emil konstaapelia saattamaan hänet kotinsa sijaan suoraan Tähtipuistoon kaupungin palolaitokselle. Emilin oli tarkoitus selvittää heti poissaoloaan, tavalla tai toisella. Mierolan konstaapelin toimittama virka-apu koski ainoastaan Emilin saattamista Hämeenlinnan kaupunkiin, ei sen enempää. Kävellessään kohti Tähtipuistoa, Emil mietti selityksiä vahingosta, unohduksesta, äidin heikosta voinnista ja omasta hajamielisyydestä alkaen. Hän oli kuitenkin päättänyt kantaa vastuun luvattomasta poistumisestaan töistä ja kaupungista. Tuli rangaistuksena mitä tuli. Kasarmikadulta Wirtanen ja Aaltonen kääntyivät ensin Kymnaasi- eli Lukiokadulle. Kotiosoitteen sijaan miehet kävelivät vastakkaiseen suuntaan kohti Lyseota ja Tähtipuistoa. Lukiokadun ja Läntisen Linnankadun risteykseen tullessa kaksikko käänsi askeleet kohti Tähtipuiston ”alalaidassa” siintävää palolaitosta. Birger Jaarlin ja Läntisen Linnankadun eli nykyisen Sibeliuksenkadun kulmalle saavuttuaan, torstai-iltapäivän kääntyessä hiljalleen alkuillan puolelle, käänsi Mierolan konstaapeli Aaltonen virkapukuunsa saappaiden kärjet takaisin kohti Hattulaa ja toivotti Emil Wirtaselle hyvää jatkoa. Aaltonen näki Emilin nousevat palolaitoksen askelmat kohti vartiotupaa, joten hänen tehtävänsä palauttaa Emil takaisin Hämeenlinnaan oli suoritettu.

Silmitön raivo

Muutaman porrasaskelman jälkeen Emil tarttui paloaseman messinkiseen oviripaan ja riuhtaisi oven auki tutuin ottein. Olihan hän jo alkuvuodesta 1919 saakka, reilun 3,5 vuoden ajan astellut samasta ovesta työpaikalleen. Vartiohuoneen eteisessä tai pienessä eteisaulassa istui Viljami Tamminen. Ennenkö sanaakaan oli miesten välillä ehditty sanoa, mieleltään epävakaan Emil Wirtasen sisällä roihahti liekkien valtameri. Seuraavassa silmänräpäyksessä Emil jo kurotti pikkutakkinsa sisätaskusta mukanaan olleen teräaseen ja huudahti: ”Nyt sinä kuolet kumminkin!” Samaisen huudahduksensa ryydittämänä Emil löi tikarin eteisaulassa istumassa olleen Viljami Tammisen alavatsaan. Tamminen ehti refleksinomaisesti väistämään iskua hieman taaksepäin, mutta Emilin lyönti teräaseella osui häneen siitä huolimatta. Iskun jälkeen Emil veti verisen tikarin pois Tammisen vatsasta, pysähtyi hetkeksi ja katsoi kun Tamminen lysähti ensin jakkaraltaan palolaitoksen vartiotuvan eteisen lattialle, mutta nousi siitä jaloilleen verta vuotaen ja horjahdellen kohti vieressä olevaa palokalujen ja juhlasalin ovea. Pienen pienet tummanpunaiset veripisarat tippuivat teräaseen suiposta terästä palolaitoksen lattialankuille. Aivan kuin hidastetussa filmissä Emil tarkkaili sekunnin murto-osan ympäristöä, kättensä jälkiä ja asetteli tikarin takaisin takkinsa povitaskuun. Hän tajusi tehneensä jotakin peruuttamatonta, mutta samalla jotakin vapauttavaa. Aivan kuin valtava painolasti olisi vierähtänyt hänen rintakehänsä päältä pois. Emil pystyi jälleen hengittämään ja muutaman syvän huokauksen tai hengenvedon jälkeen hän avasi samaisen ulko-oven, josta oli juuri muutama sekunti sitten astellut sisään. Emil poistui palolaitokselta kiireettömästi, vakain ja rauhallisin askelin torstain alkuillan katujen vilinään.

Pruuttahuone

Tähtipuisto, silloisen palolaitoksen koti oli rauhallinen pieni puisto, johon oli vapaussodan jälkeen vapun 1918 tienoilla haudattu Hämeenlinnan seudulla kaatuneita saksalaisia sotilaita. Hautaus tapahtui kahteen eri otteeseen. Ensimmäisellä kerralla puiston veti täyteen väkeä 16 saksalaisen uhrin hautaaminen heti vapun jälkeen. Toisen kerran sitten neljä päivää myöhemmin muiden 37 uhrin hautaamisen yhteydessä. Muistomerkki saksalaisille vainajille pystytettiin 1921, mutta muutoin Tähtipuisto oli hiljainen, mitä nyt Hämeenlinnan suojeluskunta kävi vuosittain paikalla laskemassa seppeleen saksalaisille sankareille. Tähtipuisto oli aikoinaan Lääninhallituksen takapihalle perustettu maaherran puutarha, joka sai alkunsa maaherra Anders de Brucen ehdotuksesta, tai jopa määräyksestä. Tähtipuistossa toimi ennen palolaitosta ”Stjernan paviljonkina” tunnettu puistoravintola, mutta kyseinen 1863 valmistunut ränsistynyt rakennus paloi vuonna 1890. Hämeenlinnan palolaitos sai Tähtipuiston ”alalaidasta” tontin rakennukselleen ja tilat palokaluston säilyttämiseen 1890-luvulla. Vuosien edetessä rakennus kuitenkin kävi ahtaaksi ja sen soveltuminen palolaitoksen käyttöön ei enää vastannut 1920-luvulla ajan vaatimuksia. Emil Wirtasen ja kollegoiden aikana Tähtipuiston pruuttahuone veteli niin sanotusti viimeisiään. Kahden salin ja pienen vartiotuvan riittämättömyys kävi ilmi, kun kaluston määrä ja koko kasvoi. Entisten pienten käsiruiskujen sijaan palokalusto täydentyi hevosten vetämillä säiliöillä ja ruiskuilla, letkukeloilla, erilaisella raivauskalustolla kekseistä kirveisiin. Sekä tietysti loukkaantuneiden ja haavoittuneiden henkilöiden hoitamiseen ja kuljettamiseen tarkoitetuilla kärryillä. Myös moottoriajoneuvot tekivät tuloaan. Sellaisten säilyttämiseen ja ylläpitämiseen ei Tähtipuiston kirkkoa muistuttavasta palolaitoksesta ollut. Alun perin toinen palolaitoksen saleista oli tarkoitettu kalustolle, toinen puheille, juhlatilaisuuksille ja fyysiselle harjoittelulle jumppasaliksi.

Emil Wirtasen tikarinpiston ja hänen poistumisensa jälkeen palolaitoksella oli hetken ajan hiljaista. Tikarista lyönnin vatsaansa saanut Viljami Tamminen hoiperteli palolaitoksen juhla- ja kalustosalien kautta Tähtipuistoon ja tuupertui maahan noin 50 metrin päähän pruuttahuoneesta. Palolaitoksella Tammisen kanssa työvuorossa olleet palokorpraali Niilo Johansson ja palovartija Heikki Lahtinen olivat nähneet Emil Wirtasen kävelevän Läntistä Linnankatua kohti palolaitosta poliisikonstaapelin kanssa, mutta eivät kiinnittäneet silloin mieheen erityistä huomiota. Tammisen hortoilu ja ryskääminen kuitenkin tavoitti Johanssonin ja Lahtisen, jotka lähtivät tarkistamaan mistä mekkala kuului. Lattialla näkyneet verijäljet osuivat välittömästi miesten silmiin ja he tavoittivatkin maahan kaatuneen Tammisen Tähtipuistosta. Samassa miehille selvisi, että Tammista oli haavoitettu alavatsaan. Palokorpraali Johansson lähti välittömästi hakemaan Tähtipuiston ”ylälaidalla”, Itäisellä Linnankadulla Lyseon koulurakennusta vastapäätä asuvaa ja vastaanottoa pitävää lääkäri Bergrothia apuun. Palovartija Lahtinen jäi siksi aikaa Viljami Tammisen avuksi Tähtipuistoon. Kotvan kuluttua lääkäri saapui Johanssonin saattamana antamaan ensihoitoa Tammiselle. Ensiksi Tamminen kannettiin palolaitokselle ja sieltä palorattailla Hämeenlinnan lääninsairaalalle leikkaukseen ja jatkohoitoa saamaan. Kun Tamminen oli saatu toimitettua lääninsairaalalle, soitettiin palolaitokselta Hämeenlinnan poliisiasemalle ja pyydettiin poliisia tulemaan paikalle. Sen tarkempia tietoja tilanteesta tai tapahtumista ei tohinassa ehditty antamaan. Poliisiasemalla ilmoitukseen reagoitiin välittömästi kellon viisarien näyttäen jotain ilta kuuden ja seitsemän väliltä. Parin korttelin päässä Hämeenlinnan Raatihuoneella, jossa Hämeenlinnan poliisilaitos tuolloin toimi, konstaapelit Vilho Suojoki ja Kalle Kärppälä kiskoivat virkanutut ylleen ja painoivat koppalakit päähänsä. Kumiset patukat asetettiin vyölle ja sitten ripein askelin kohti Tähtipuistoa.

Antautuminen

Pistimeniskun jälkeen Emil Wirtanen oli poistunut palolaitokselta Hämeenlinnan keskustan kaduille, verinen tikari povitaskussaan. Emil ymmärsi ja tajusi tehneensä väärin. Ei hän ollut oikeasti paha tai ilkeä ihminen. Nyt vain silmissä oli sumentunut ja pääkopassa pimentynyt totaalisesti. 28-vuotias mies oli joutunut viimeisten vuosien aikana kestämään liian paljon. Palolaitokselta Emil suuntasi askeleensa Läntiselle Linnankadulle kohti kauppatoria ja sen laidalla ollutta Raatihuonetta. Pieneksi toviksi Emil pysähtyi vanhan kotinsa pihapiiriin, mutta jatkoi sitten matkaa toria kohti. Siinä Läntisellä Linnankadulla Emiliä vastaan käveli kaksi virkapukuista poliisikonstaapelia, joille Emil Wirtanen ilmoitti olevansa heidän mahdollisesti etsimä henkilö. Emil antautui ilman minkäänlaista vastarintaa todeten, ettei konstaapelien tarvitse sinne palolaitokselle mennä. Vaikka poliiseilla ei ollut täysin tiedossa se, mitä palolaitoksella oli hetki sitten tapahtunut, ottivat konstaapelit Suojoki ja Kärppälä Emilin siltä seisomalta puhutettavaksi. Siinä samalla kun poliisit kyselivät Wirtasen asiaa, huomasivat he tämän pikkutakin povitaskusta pilkottavan teräaseen. Tilanne vakavoitui sillä hetkellä entisestään ja poliisit nappasivat vereen tahriintuneen tikarin parempaan talteen ja Wirtasen jämäkkään käsikynkkään. Konstaapelien tarttuessa Emiliä käsivarsista kiinni he kertoivat, että tämä kuljetetaan viipymättä Raatihuoneen poliisiasemalle kuulusteltavaksi. Raatihuoneella poliisin päivystäjä kirjasi pidätystä koskevat tiedot lyhyesti pidätysluetteloon. Luetteloon numerolla 407 kirjatussa ilmoituksessa todetaan yksi mies pidätetyksi puukotuksesta. Samoin päivystäjän kirjauksessa mainitaan, että Emil Wirtanen myöntää lyöneensä tikarilla palosotilas Tammista vatsaan. Lisäksi hän kertoo olevansa naimisissa, mutta lapsia hänellä ei ole. Tuntemattomasta syystä pidätysluetteloon on kirjattu myös Emilin palkka, 1150 markkaa kuukaudessa.

Samaisen torstai-illan aikana 10.8.1922 Hämeenlinnan poliisit saivat selvyyden pruuttahuoneen tapahtumista ja aloittivat tutkintaan liittyvät kuulustelut. Ensimmäisenä kuulusteltiin pidätettyä Emil Wirtasta, jota säilytettiin toistaiseksi Raatihuoneen putkassa. Kuulustelut suorittivat poliisilaitoksen Etsivän osaston etsivät Aleksi Mattila ja Kalle Ollikka. Emil Wirtasen tapaus sai tutkintakirjassa numeron 66. Kuulusteluissa Emilin kertomus on sekoitus totuutta ja sepitettä, joko tarkoituksessa tai miehen harhakuvitelmien johdattelemana. Emil Wirtanen kertoo lapsuudestaan ja ajastaan ennen Hämeenlinnaan muuttamista sellaisia asioita, joita ei ainakaan Hattulan seurakunnan pää- ja rippikirjoista voida todentaa. Emil Wirtanen mainitsi lähteneensä kotoa 8-vuotiaana kauppias Roosin apupojaksi. Kuten aikaisemmin mainitsin, Emil Wirtanen oli syntynyt 1893. Hän olisi ollut 8-vuotias aivan uuden vuosisadan alussa vuonna 1901 tai 1902. Hattulan seurakunnan rippikirjoissa mainitaan, että Hattulan Rahkoilan Rokkalan verotalon omistajalla Juhani Joel Roosilla oli kasvatti, Elli Kustaantytär Hammarström. Sen lisäksi Roosilla oli kaksi renkiä, joista toisen nimi oli kuin olikin Wirtanen, mutta vuonna 1888 syntynyt Lauri Malakias Malakiaanpoika Wirtanen. Kauppapalvelijana Juhani Roosilla mainitaan Janakkalassa syntynyt Edvard Sinisalo ent. Saarinen ja hattulalainen Maria Matilda Malin. Emil Wirtasesta ei ole mainintaa. Tämä ei vielä yksistään tarkoita Emilin valehtelevan poliisikuulusteluissa, sillä hän on voinut toimia Roosilla pikkurenkinä tai -apulaisena ollen kirjoillaan vielä kotonaan Hattulan Ventolassa. Viitteitä sepitetystä menneisyydestä saadaan kuitenkin muista Emilin kertomista asioista.

Tarinankertoja

Isänsä ammatiksi Emil ilmoitti kirvesmiehen, vaikka tosiasiallisesti Emilin isän Vilhelm ”Ville” Salomoninpoika Wirtasen ammatti oli muurari. Joissain rippikirjoissa hänen nimensä eteen on kirjoitettu myös lyhenne Mtpl. eli mäkitupalainen. Lisäksi Emil ilmoitti olleensa renkinä Hattulan Sännälässä sen jälkeen, kun hän lähti kauppias Roosilta pois. Noin vuonna 1905 Emil Wirtanen kertoi olleensa Kalliolan Kartanossa, vuonna 1907 Tyrvännön Retulan Alikartanossa ja useamman vuoden vuosien 1908-1913 välissä Mierolan talouskaupan ajurina. Mikään näistä Emilin kertomista tiedoista poliisikuulusteluissa ei pidä kutiaan ainakaan Hattulan seurakunnan pää- ja rippikirjojen mukaan. Emil Wirtasen liikkumisen eri rippikirjojen sivuilta pystyy jäljittämään suhteellisen helposti. Kirkonkirjojen mukaan Emil Wirtanen oli kirjoilla Hattulan Ventolassa vanhempiensa kanssa vuoteen 1909 saakka. Emil pääsi ripille 24.6.1909. Emil muuttaa Hattulassa 1910 rippikirjan sivulle numero 688 Hattulan Rahkoilan Koreilan rustholliin, kuten aikaisemmin mainitsin. Tämä tuskin olisi mahdollista, mikäli hän olisi Mierolan talouskaupalla ajurina. Koreilan rusthollissa Emil Wirtanen tapaa piikomaan tulleen Liina Liisa Heinkintytär Raution (s. 17.1.1882 Luopioinen) ja kaksikolle syntyy yhteinen Martti-lapsi 10.9.1913. Emil on merkitty kirkonkirjoihin Martin isäksi, mutta Liinan muuttaessa Koreilasta pois, Martti muutti äitinsä mukana. Emil ei maininnut Martti-pojastaan poliisikuulusteluissa yhtään mitään. Tuskin hänen vaimonsa Matildakaan tiesi asiasta, sillä Martti-poika ei kuulunut Emilin elämään millään tavalla.

Kirkonkirjoista Emil Wirtasta ei löydy hänen mainitsemistaan paikoista Sännälästä, Kalliolasta tai Retulasta. Mierolan talouskaupankaan ajuriksi Emil Wirtasta ei ole merkitty. Sen sijaan Emil Wirtasen siskon, Jennyn (s. 1891) aviomies, jyväskyläläinen Oskar Erlandinpoika Korhonen palveli Mierolan talouskaupassa 1920-1921 eli vuotta ennen Emilin veritekoa ja kuulustelua. Muut Emilin sisarukset (Tyyne, s. 1898 ja Wilhelm, s. 1900) palvelivat Ventolassa piikoina ja renkeinä. Emil on siis kertonut virheellistä tietoa isänsä ammatista, olinpaikoistaan, lapsistaan ja tekemisistään. Emil kertoo poliisikuulustelussa vain sen, minkä hänen vaimonsa Matilda tietää ja minkä hän kokee omaksi menneisyydekseen, vaikka se olisi lainattu Emilin siskonmieheltä tai joltain toiselta Wirtaselta. Koska Emil Wirtasen kuulusteluissa kertoma on suurelta osin puutaheinää, mutta virallisiin poliisin kuulustelupöytäkirjoihin merkittyä, siitä on muodostunut eräänlainen totuus asiassa. Aina painettua kirjallisuutta myöten. Niki Haaken vuonna 2012 julkaistussa ”Töihin poistu! – Vakinainen palokunta Hämeenlinnassa 1911-2011” -kirjassa mainitaan Emil Wirtasen ja Viljami Tammisen tapaus, mutta vain siltä osin kuin se Hämeenlinnan poliisilaitoksen rikostapausten kirjassa on mainittu. Yksittäisenä virheenä Haaken kirjassa mainitaan myös Emilin ja Matildan lapsen kuolleen 7-vuotiaana, mutta kuten aikaisemmin mainitsin Hilkka Margareetan menehtyneen seitsemän vuorokauden ikäisenä. Muutoin Haaken kirja on ansiokas teos Hämeenlinnan vakinaisen palokunnan historiasta. Lisäksi kiitän Nikiä siitä, että hän oli poiminut tapauksen anekdoottina mukaan kirjaansa, sillä se avasi minulle oven tutkia ja penkoa Emil Wirtasen tapausta tarkemmin. Lisäksi on mielenkiintoista huomata, että vielä hieman yli 100 vuotta myöhemminkin Emil Wirtasen ja palolaitoksella tapahtuneen puukotustapauksen asiaa voidaan tutkia, täsmentää ja oikaista.

Motiivi

Poliisi jatkoi Emilin kuulustelua vielä seuraavana päivänä perjantaina 11.8.1922. Emil Wirtanen myönsi lyöneensä tikarilla palovartija Viljami Tammista aikomuksenaan tappaa hänet. Emilin selitys teon motiivista pohjautui hänen harhakuvitelmiinsa, koska hän kertoi kuulusteluissa oman henkensä olleen uhattuna kommunistien toimesta. Todennäköisempi syy oli Wirtasen mielenterveys ja Viljami Tammisen suorittama työpaikkakiusaaminen. Tammisen näkeminen vartiotuvan eteisessä laukaisi jonkin reaktion Emil Wirtasessa ja se purkautui hyökkäyksenä Tammisen kimppuun ilman minkäänlaista varoitusta. Emil oli vainoharhainen ja hän näki vihollisia niin tutuissa, kuin tuntemattomissakin. Ehkä Tamminen näyttäytyi Emilille kommunistina, vihollisena tai uhkana, joka piti ottaa hengiltä ennenkö hän hyökkää Emilin kimppuun? Vastaavat harhat ja pelot kuulostavat tutulta, sillä eräs edesmennyt kaverini kamppaili samanlaisten mielenterveydellisten asioiden kanssa. Kyseinen kaverini alkoi pelätä suunnattomasti agentteja, jotka salakuuntelivat ja seurasivat häntä ja hänen tekemisiään. Agentit olivat kasvottomia entiteettejä ja niitä saattoi olla milloin missäkin. Ulkona kadulla, kaupassa, linja-autossa, junassa tai jopa kotirapussa ja kotona. Kenties osa meistä kavereistakin näyttäytyi hänelle agenttina. Kaverini kotioveen piti koputtaa tietyllä tavalla, jotta hän tunnisti tulijan aidoksi ihmiseksi. Väärällä tavalla koputtaminen johti siihen, ettei ovea avattu, sillä agentit eivät osanneet koputtaa oikealla ja sovitulla tavalla. Nämä harhat olivat todellisia hänelle itselleen ja ne johtivat lopulta siihen, että agenttien suorittaman salakuuntelun ja -katselun pelossa henkilö repi kotinsa seiniltä tapetteja ja erilaisia luukkuja ja läpiä teipattiin umpeen. 2000-luvun alkupuolella mielenterveyttä ymmärrettiin ja osattiin hoitaa paremmin kuin 1920-luvulla, mutta ei millään tavalla täydellisesti. Siihen ei myöskään osattu suhtautua aina riittävällä vakavuudella vielä 2000-luvullakaan. Me kaveritkin suhtauduimme henkilön mielenterveysongelmiin humoristisesti ja leikillä. Nyt jälkikäteen, kun kaveria ei enää ole, oma silloinen suhtautuminen harmittaa ja jopa ärsyttää. Samalla tavoin palosotilas Emil Wirtasen harhat ja mielipuolisuus luettiin heikkohermoisuuden ja satunnaisten oikkujen tiliin. Lääketiede kykeni määrittelemään Emilin mielenvikaiseksi ja hulluksi, mutta hoitomuodot ja yhteiskunta eivät häntä osanneet auttaa tai parantaa. Emilin vaimo Matildakaan ei kyennyt miehensä mielenterveyttä hoitamaan, saati huomioimaan oman reumatisminsa ja sairastelun vuoksi. Yksinkertaisesti mielenterveydellisiä ongelmia ei ymmärretty ja niiden käsittely oli yhteiskunnallisesti tabu. Tuohon aikaan vielä ”vähä-älyiset” suljettiin vinteille ja kellareihin naapureilta ja muulta yhteiskunnalta piiloon. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Koska Emil oli sepittänyt poliisille valheita omasta historiastaan laajemminkin, niin täyttä varmuutta hänen armeijapalveluksesta ja vankileirin vartijan komennuksesta ei ole. Hänen kommunistipelkonsa on miehen omien sanojen mukaan lähtöisin sieltä, mutta voidaanko tähän selitykseen luottaa? Sanatarkka lainaus poliisikuulusteluista on, että Tampereen vankileirillä ollut punavanki eli Emilin mukaan ”kommunisti” oli todennut Emilille seuraavasti: ”Et sinäkään kauan elä!” Tämä toimi Emilin syynä kommunistipelolle ja harhoille, jossa hänen oma henkensä on uhattuna. Toisaalta Emilillä käytössä ollut n. 30 tai 35 senttimetriä pitkä tikari kuitenkin puhui sen puolesta, että jokin yhteys hänellä oli sotilaan varustukseen. Ehkä tikari todella oli peräisin armeijapalveluksesta ja vankileirin vartijan komennukselta. Emil totesi poliisille itsekin, että tikari oli peräisin sotaväessä suoritetusta palveluksesta. Elokuussa 1922 suoritetun poliisikuulustelun osalta on omituista se, ettei poliisi kysynyt rikoksen tekovälineestä missään vaiheessa tarkemmin tai selvittänyt mistä tikari oli peräisin. Kuulusteluissa Emil Wirtanen jatkoi motiivinsa selvitystä siten, että Tamminen oli alituisen nälvimisen ja kiusaamisen lisäksi myös juonitellut sekä valehdellut kaikenlaista Emil Wirtasesta tämän kotiapulaisen Ida Virtasen kanssa. Siis puukotettu Tamminen oli salaliitossa Ida Virtasen kanssa Emiliä vastaan. Emil koitti selittää, että kotiapulainen Ida oli poistanut kuparisesta kahvipannusta tinauksen, aiheuttaakseen kuparimyrkytyksen Emilille. Todellisuudessa Viljami Tamminen ei tuntenut Ida Virtasta. Tiesi kyllä, mutta ei heillä ollut mitään salaliittoa Emiliä vastaan. Tammisen ja Ida Virtasen kytkös on ollut puhtaasti Emil Wirtasen sairaan mielikuvituksen tuotetta.

Pahan välikappale

Emil muutti kuulusteluissa kertomustaan tikarin alkuperästä. Alun perin kotoaan Lukiokadulta mukaansa ottama tikari ilmestyi uudessa versiossa hänelle vasta Mierolassa, kun hän vaihtoi sen veljensä Jussi Virtasen kanssa. Emil ei kuitenkaan kerro, mitä hän antoi vaihdossa tikariin, mutta mainitsee muuttuneen tarinan syyksi sen, ettei hän ensin halunnut vetää Jussia mukaan koko asiaan. Virkavalta ei asiaa kuitenkaan tutkinut enempää eikä tarinaa pikkuveljeltä vaihdetusta tikarista tarkistettu. Emil Wirtasen vanhemmat, Wilhelm ”Ville” Wirtanen ja Wilhelmiina ”Miina” Mieholin (tai Natt, äitinsä mukaan) vihittiin 1883. Samana vuonna syntyi perheen esikoinen Fanny. 1886 perheeseen syntyi Richard, joka menehtyi noin neljän kuukauden ikäisenä 28.12.1886. Siitä pari vuotta myöhemmin perheeseen syntyi Anna-tytär, mutta hänkin menehtyi nuorena, vain parin vuoden ikäisenä 7.12.1890. 1890-luvulla Wirtasen perheen lapsikatras karttui edelleen, kun ensin syntyi Jenny (s. 1891), sitten tarinan pääosassa oleva Emil (s. 1893) sekä Emilin jälkeen vielä Wilhelm (s. 1895, k. 1898) ja kaksoset Tyyne ja Rauha (1898). Emil sai mahdollisen kertomansa mukaisen Jussi-veljen vuonna 1900, kun kaksosten jälkeen perheeseen syntyi Wilhelm Johan (s. 1900), jota on mahdollisesti kutsuttu Johan- eli Jussi-nimellä, jottei mene isä-Ville ja poika-Ville sekaisin. Emilin pikkuveli Jussi oli tapahtuman aikaan 22-vuotias, joten kyllähän tällä on voinut tikarin kaltainen teräase ollakin. Todennäköisempää kuitenkin on, että Emil on ottanut teräaseen taskuunsa lähtiessään Hämeenlinnasta Hattulan Mierolaan. Tikari on ollut Emilin tuki ja turva, sillä hän pelkäsi kommunistien salamurhayrityksiä. Paluumatkalla Mierolasta Hämeenlinnaan tarvetta tikarille ei enää ollut, sillä turvana oli Mierolan poliisikonstaapeli. Emil ei kuitenkaan jättänyt teräasetta äitinsä luo, koska se todellakin kuului hänelle. Emilin kirjattu poliisikuulustelu on hämmentävä tapausta tutkivalle, sillä hän kertoo osatotuuksia tai tarinaansa siten, että osa tiedoista pitää paikkansa, mutta osa on sepitettä tai muunneltua totuutta. Tämä saattoi johtua Emilin mielenterveyden horjumisesta ja sen kulloisestakin tilasta. Emilin oma kertomus saattoi olla todellista hänelle itselleen ja siksi hän kertoi sitä vakavasti ja luotettavan oloisesti. Tai ehkä se oli hänen sairastuneen mielen aiheuttamaa, sinänsä tahatonta valehtelua.

Poliisit suorittivat kuulusteluja myös Lukiokadulla, lääninsairaalassa, palolaitoksella ja muutama henkilö kutsuttiin poliisikamarille kertomaan tietonsa. Emil Wirtasen vaimo Matilda ei heikkovointisuutensa takia kyennyt poistumaan Lukiokadun asunnosta, joten etsivät Mattila ja Ollikka suorittivat kuulustelun Lukiokatu 28:n huoneistossa. Tilda kertoi poliiseille, että hän on sairastellut kolmisen vuotta, mutta välit mieheensä Emiliin ovat olleet sopuisat. Tilda kuitenkin totesi, että Emil alkoi vihaamaan tätä siitä lähtien kun Ida Virtanen saapui heille kotiapulaiseksi. Emil oli kertonut Tildalle tutustuneensa Idaan jossain palveluspaikassaan, mutta varmuutta tämän todenperäisyydestä ei ole. Emil oli myöntänyt omissa kuulusteluissaan harjoittaneensa seksisuhdetta Ida Virtaseen jo pidemmän aikaa, oletettavasti Tildan sairastumisesta lähtien. Emil Wirtasen käytös oli muuttunut touko-kesäkuussa 1922 aggressiiviseksi Tildaa kohtaan. Kerran Emil oli lyönyt ja potkaissut sängyssä makaavaa Tildaa ja uhannut hakata häntä tuolillakin, mutta Ida Virtanen oli onneksi ehtinyt väliin. Emilistä oli tullut äksyilevä ja oikukas. Nämä olivat niitä mielen sairastumisen aiheuttamia raivokohtauksia. Vuoden 1922 elokuun 5. päivän iltana kello 20 Emil oli tullut palolaitokselta kotiin ja suuttunut Ida Virtaselle niin, että oli ajanut tämän ulos talosta. Tilda kertoi, että tämän jälkeen Emil oli maannut lattialla ja valitellut päänsärkyään. 6.8.1922 Ida Virtanen oli kirjoittanut Emilille kirjeen, jossa hän pyysi ja rukoili päästä takaisin. Elokuun 7. päivänä poliisin tytär Elin Laakso oli nähnyt vanhan hautausmaan käytävän varrella olevalla penkillä Emil Wirtasen ja tämän palvelijattaren istumassa yhdessä. Emil oli Laakson sanojen mukaan itkenyt vuolaasti. Elokuun 9. päivänä Ida Virtanen muutti takaisin Emil ja Tilda Wirtasen luokse.

Palvelijatar Ida Virtanen oli syntynyt Hattulan Metsänkylässä 15.11.1894, mutta asui tapahtumien ja kuulustelujen aikana Hämeenlinnan maaseurakunnassa Hätilässä. Ida kertoi hänellä olevan kaksi aviotonta lasta, mutta ei tuomioita tai rangaistuksia rikoksista. Pesti Emilin Wirtasella oli virallisesti kestänyt toukokuusta elokuun alkuun 1922. Ida Virtasen mukaan Emil Wirtanen lähti kotoa itkuisena 9. päivä elokuuta noin kello 10 aikoihin, sanoen menevänsä ostamaan tupakkia. Siltä reissulta Emil ei kuitenkaan palannut enää kotiin. Emil oli Idalle maininnut ottavansa eron Tildasta ja lähtevänsä kotoa pysyvästi. Perään Emil oli tokaissut, ettei hän kohta enää tarvitse mitään tässä maailmassa. Ida Virtanen kertoi, että hän kieltäytyi Emilin pyynnöistä harjoittaa sukupuoliyhteyttä ja sitäkin jyrkemmin kielsi väitteet mahdollisesta kuparilla myrkyttämisestä. Ida Virtanen tunnusti, että Emil Wirtanen oli kirjoittanut hänelle kolme rakkauskirjettä kesän 1922 aikana, joihin hän vastasi ainakin yhdellä kirjeellä. Vaikka Ida Virtanen kielsikin harrastaneensa seksiä Emilin kanssa, Emil itse ja tämän vaimo Matilda lausuivat asiasta toisin. Matildan käsityksen mukaan hänen miehellään ja heidän kotiapulaisellaan oli salasuhde. Ehkä Idan uskottavuus asiassa hieman kärsi siksi, että hänellä oli nuo edellä mainitut kaksi aviotonta lasta. Todistajien ristiriitaisten lausuntojen vuoksi voidaan vain todeta, että jonkinlaista sutinaa Emilillä ja Idalla keskenään oli.

Toipilas

Palosotilas Tamminen kuulusteltiin lääninsairaalalla muutamia päivä myöhemmin. Hänet oli sinne toimitettu suoraan Tähtipuistosta palomiehen tamineet päällä ja leikattu alavatsan pistohaavan takia. Leikkauksen suoritti lääninsairaalan tohtori O. F. Tawaststjerna. Onni Fredrik Tawaststjerna oli Jyväskylässä 1871 syntynyt, Hämeenlinnan Lyseon ylioppilas vuodelta 1890. Lääkäriksi hän valmistui 1899 ja väitteli kirurgian tohtoriksi 1905. Hämeenlinnan lääninsairaalan johtavana ylilääkärinä hän toimi vuodesta 1912 lähtien. Professorin arvonimen Tawaststjerna sai 1931. Onni Tawaststjerna osallistui aktiivisesti Hämeenlinnan poliittiseen elämään ja Suomen lääketieteelliseen yhteisöön. Hän menehtyi keuhkokuumeeseen Hämeenlinnassa 1956. Tohtori Tawaststjernan suorittama leikkaus lääninsairaalalla sujui ongelmitta ja Tammisen voitiin uutisoida verrattain nopeasti jäävän eloon. Puukotustilanteessa oli käynyt onni onnettomuudessa, sillä istumassa ollut Viljami Tamminen oli ilmeisesti ollut Emil Wirtasen tikariniskun aikana sellaisessa asennossa, että tikarin terä kulki kohti alavatsaa, eikä ylöspäin kohti kriittisempiä sisäelimiä kuten sydäntä ja keuhkoja. Viljami Tamminen toipui puukotuksesta ja leikkauksesta nopeasti sekä pystyi antamaan seuraavina lähipäivinä oman lausuntonsa poliisille. Tamminen itse muisti tilanteen niin, että hän seisoi palolaitoksen eteisessä ja havaitsi Emil Wirtasen tulevan kohti palolaitosta toisen miehen kanssa. Emil oli tullut palolaitokselle sisään ja samassa lyönyt tätä pitkällä teräaseella vatsaan, sanoen: ”Nyt sinä kumminkin kuolet!” Tamminen kertoi sen jälkeen juosseensa palokalustosalin kautta Tähtipuistoon, jossa kaatui maahan. Sinne työtoverit ohjasivat lääkärin ja häntä lähdettiin lyhyen ensiavun jälkeen kuljettamaan lääninsairaalalle. Mitään selkeää syytä Tamminen ei osannut poliisikuulusteluissa kertoa sille, miksi Wirtanen oli puukottanut häntä. Tavalliseen tapaan vika ei ollut hänessä, eikä hän tuonut esiin vuosia kestänyttä Wirtasen kiusaamista. Tamminen totesi vain ettei: ”hänellä ja Wirtasella koskaan ole ollut mitään riitaa tai epäsopua, lukuunottamatta pienempiä erimielisyyksiä, joita tavallisesti tapahtuu kaikissa miessakeissa.” Tamminen kertoi kuulustelijoille tietävänsä, että Emil Wirtanen oli jonkinlaisessa suhteessa palvelijattarensa Ida Virtasen kanssa, mutta kielsi jyrkästi olevansa minkäänlaisissa tekemisissä Ida Virtasen kanssa. Mistään salaliitosta Emil Wirtasta vastaan ei siis ollut kyse Tammisen tai Ida Virtasen mukaan.

Poliisille oli tässä vaiheessa selvää, että tekijä oli Emil Wirtanen, joka itsekin tunnusti puukotuksen. Syynä puukotukselle oli poliisiviranomaisen mielestä jonkinlainen kosto Tammiselle sekä kommunistien pelosta johtuva äkillinen tai hetkellinen mielenvikaisuus. Lieventävänä asianhaarana oli tietysti se, että Viljami Tamminen oli elossa ja paranemaan päin. Siitä huolimatta Emil Wirtanen siirrettiin Hämeenlinnan vankilaan odottamaan oikeuden käsittelyä ja lopullista tuomiota. Vankilan kylmien seinien sisällä Emil puntaroi tulevaisuuttaan ajatellen, että työpaikka tapauksen tiimoilta varmasti menisi ja muutama vuosi tulisi istumista puukotuksesta. Murhaa koskevalta elinkautiselta hän todennäköisesti säästyisi. Lisäksi voidaan olettaa, että vuonna 1922 oikeus oli tällaisessa asiassa aavistuksen kallellaan valkoisen armeijan palveluksessa olleen henkilön suuntaan. Osaa Emilin teoista katsottaisiin sormien välistä ja rangaistus tulkittaisiin asteikon lievimmästä päästä. Paljon oli kiinni myös siitä, mitä Tamminen veriteon uhrina sanoi ja vaati. Tai millaisen lausunnon palomestari Kusti Laurela Emil Wirtasesta oikeudelle antaisi. Tavallaan mitään ei ollut vielä Emilin kohdalla menetetty. Hän saattaisi Matildankin tilanteen takia päästä vähällä. Koskaan ei kuitenkaan saatu selville, oliko Emilin kommunistien pelko todellista vai ainoastaan taktiikka saada vapaussodan voittaneen osapuolen johtaman maan ymmärrys tämän tekosille ja ”hetkelliselle mielenvikaisuudelle”.

Häkkilinnun viimeinen lento

Hämeen linnalla sijainnut lääninvankila ja sen kolkko selli tulivat Emilille tutuksi elokuun 1922 alun aikana. Paikka ei helpottanut alle kolmekymppisen miehen järkkynyttä ja sairastunutta mieltä. Epätoivo ja suoranainen tuska kasvoivat ajaen Emilin pimeään kuiluun, josta ei ollut mahdollista päästä pois omin avuin. Elokuun 23. päivä Emil kuljetettiin vankilalta Raatihuoneelle oikeuden ensimmäiseen istuntoon, jossa todettiin vain poliisin tutkimusten olevan vielä kesken ja Lääninsairaalaltakin odotettiin tohtorin lausuntoa sekä Viljami Tammisen tilanteen lopullista selviämistä. Emil palautui kuin bumerangi takaisin vankilaan odottamaan asiansa käsittelyä käräjillä. Odottamisen tuskaa ja yksinäisyyttä Emil ei kuitenkaan kestänyt. Käynti Raatihuoneella oikeuden pikaisessa istunnossa sinetöi Emilin tulevaisuuden ja kohtalon. Lieventävistä asianhaaroista huolimatta Emil Wirtanen päätyi kahden ikuisuudelta tuntuvan viikon odottamisen jälkeen henkilökohtaiseen ratkaisuunsa kieputtaessaan sellin vuoteen liinavaatteista pienen köyden ja silmukan. Valo Emilin silmissä sammui 8.9.1922 Hämeenlinnan lääninvankilan sellissä, hirttosilmukka kaulan ympärille kiedottuna. Emilin jälkeen jäi vain liuta kysymyksiä vaille vastauksia. Hieman yli 28 vuotta kestäneeseen elämään oli mahtunut paljon. Vuosisadan vaihtuminen, lakot ja Viaporin kapina, sisällissota ja Suomen itsenäistyminen. Emil ehti kokea myös rakastumisen ja lapsensa syntymän, vaikka joutuikin heti jälkikasvustaan luopumaan. Emilin nimi koristi vielä kerran paikallislehtien sivuja, kun hänen ennenaikaisesta poistumisesta uutisoitiin muutaman rivin verran muiden uutisten ja kirjoitusten välissä, sellaisena pikku-uutisena. Kuolinilmoitusta Emilille ei taidettu lehteen laittaa lainkaan. Ei hänen vanhempiensa Willen tai Miinan, muttei myöskään vaimonsa Matildan toimesta. Emilin tuska ja taisto vaimeni siirtyen ajasta ikuisuuteen vailla pienintäkään muistoa tai muistomerkkiä. Ilmeisesti Liina Raution kanssa saatu Martti-poika ei tiennyt biologisen isänsä ennenaikaisesta kuolemasta, tuskin tiesi tämän olemassaolosta ja lyhyestä elämästä lainkaan. Martti oli vuonna 1922 vasta 9-vuotias.

Kohtalo

Matilda Wirtasen kohtalo oli ehkä vielä Emilin kohtaloa murheellisempi, sillä vuoteenomaksi jäänyt Tilda jäi vaille tuloja ja huolenpitoa. Ida Virtanen ei voinut palkatta jäädä Matildaa hoitamaan, joten Matildan ainoa vaihtoehto oli muuttaa pois omasta kodistaan kaupungin vaivaistaloon. Hämeenlinnan kunnalliskoti eli aikalaisten kielessä vaivaistalo, sijaitsi keskellä viljavaa peltomaisemaa Jaakopinkaupungissa Lahdensivuntien varrella. Jaakopinkaupunki oli Myllymäen ja Kankaantaustan väliin jäänyt alue, nimitys, joka on nykyisten hämeenlinnalaisten kielestä vallan kadonnut. Kunnalliskodin kanssa samalla tontilla toimi myös mielisairaala ja näiden yhteinen maatila. Mielisairaala sijaitsi kivisessä talossa, puinen talo toimitti kunnalliskodin virkaa. Kyseinen puutalo on edelleen olemassa ja sitä on sittemmin kutsuttu ”Wanhaksi Kanttiiniksi”. Kunnalliskodin jälkeen alueella toimi ammattikoulu ja kyseinen kanttiini-aiheinen nimitys on peräisin siltä ajalta. Paikan johtajana oli toiminut jo lähes vuosikymmenen ajan Hämeenlinnan kaupungin entinen nuorempi poliisikonstaapeli Toivo Santala Katri-vaimoineen. Vanhustenhoito oli murroksessa hiljattain itsenäistyneessä Suomessa, jossa vaivaistaloista oli muodostumassa vanhainhoidon laitoksia. Vanhainkotien asukkaiden hyvinvointiin kiinnitettiin enenevässä määrin huomiota varsinkin kaupungeissa. Samoin ”piirillä” käyminen vaihtui mielenterveyttä hoitaviin laitoksiin, joskin konstit ja tavat olivat monet. Kansan suussa vanhat nimitykset asuivat vielä vuosia tai vuosikymmeniä, mutta kuten moni muukin tieteen ja teollisuuden ala, myös lääketiede ja hoivatyö kehittyi suurin harppauksin 1900-luvun alusta lähtien.

Aikalaiset puhuivat köyhäinhoidosta tai vaivaistaloista. 1900-luvun alussa menettelyt kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa muuttuivat, kun ihmisiä ei enää julkisesti annettu yksityisille maksua vastaan hoidettaviksi vuoden 1908 jälkeen. Hämeenlinnan vaivaistalo valmistui 1910 ja hetkeä myöhemmin sen nimi muutettiin kunnalliskodiksi. Köyhäinhoitosääntö uudistui 1914 ja sen perusteella kaupunkien valtuustot valitsivat köyhäinhoitohallituksen huolehtimaan kaupungin vähäosaisista, yleisimmin sanottuna vanhuksista ja varattomista. Köyhäinhoidon kansliassa toimi palkattuja virkamiehiä, sihteereitä ja tarkastajia. Hämeenlinnan kaupungin ensimmäisenä köyhäinhoidon esimiehenä toimi pastori Verneri Vartia, sihteerinä ja lastenhoidon tarkastajana vääpeli Aukusti Heinonen. Köyhäinhoidon uudistuksesta eli vuodesta 1914 lähtien Hämeenlinnan kunnalliskodin johtajana toiminut Toivo Villehard Santala (s. 27.10.1887, k. 7.10.1953) oli syntynyt Hämeenkyrössä Ikaalisen kupeessa. Toivo Santala ehti toimia 1900-luvun alussa Hämeenlinnan poliisissa nuorempana konstaapelina, mutta teki alanvaihdoksen kunnalliskodin palvelukseen köyhäinhoidon uudistuksen yhteydessä. Toivo Santala oli vihitty Katri Irene Heljon (1890-1974) kanssa ja perheessä oli ainakin kolme lasta. Ekonomi Aino Esteri Sivonen (1911-1990), ylikonstaapeli Olavi Matias Santala (1914-1990) ja Katri Johanna Itäranta (s. 1920). Kunnalliskoti toi leivän pöytään koko Santalan perheelle, joten siihen suhtauduttiin kuin omaan yritykseen. Syksyllä 1922 ja tammikuussa 1923 Myllymäen ja Kankaantaustan väliin jäänyt Jaakopinkaupunki muistutti nykyisen Lahdensivuntien kohdalla tuttua kantahämäläistä maalaismaisemaa. Etelän suunnassa näkyivät Hattelmalan pellot, pohjoisessa Hämeenlinnan kaupunki ja Myllymäen rajalla olleet puutarhat ja pienviljelykset sekä Myllymäen päällä oleva kivilouhimo, lähde ja työläisten mökit ja hökkelit. Paikka oli rauhallinen ja soveltui erinomaisesti niin vanhainhoidon, kuin mielenterveyspalveluiden käyttöön. Osa asukkaista työskenteli alueen maatilan palveluksessa ja tämä koettiin terapeuttisena hoitona.

Jälleennäkeminen

Emilin itsemurhan myötä Matilda jäi tyystin omilleen. Vuoteenomana hänellä ei ollut mahdollisuutta käydä työssä tai harjoittaa neulojattaren ammattiaan. Tuloja ja varallisuutta ei ollut. Niinpä palveluksessa ollut Ida Virtanen joutui etsimään itselleen muuta työtä ja Tilda jäi omilleen. Lisäksi Emilin teot aiheuttivat suuren surun lisäksi myös häpeää. Tildan kohtalona oli yksinäisyys ja muutto Lukiokadun asunnosta Hämeenlinnan kunnalliskotiin. Yhteiskunnan varaan ja holhoukseen jäänyt heikkokuntoinen Matilda haettiin kodistaan ja kuljetettiin kunnalliskotiin syyskuussa 1922. Siellä Tilda ei ehtinyt edes kunnolla tottua talon tavoille. Syksy vaihtui hiljalleen talveksi ja pienet lumihiutaleet leijailivat vanhainkodin ikkunan takana. Ne saattoivat jäädä Tildan viimeiseksi näyksi, sillä taivaallinen isä kutsui hänet luoksensa tammikuussa 1923. Vain viisi kuukautta oli ehtinyt kulua Tildan aviomiehen Emilin kuolemasta. Wirtasen perheen tarina oli kokonaisuudessaan tullut päätökseen. Kuolinsyyksi Tildalle merkittiin ”yleinen reumatismi”. Matildan elimistö luovutti taistelun, viimeistään siinä vaiheessa, kun Emilin elämä päättyi. Emilin itsemurha vankilassa päätti myös Matildan elämän. Emil, Matilda ja heidän vastasyntyneenä poisnukkunut Hilkka saivat jälleen olla yhdessä, ikuisuudessa.

Matildan jälkeen ei jäänyt edes pientä sanomalehden uutista, saati kuolinilmoitusta. Emil ja Matilda olivat tammikuussa 1923 kuin pois pyyhittyjä maailmasta. Jonnekin heidät molemmat haudattiin, mutta hautapaikat eivät ole tiedossa. Eikä se, kuka heidät hautasi ja keitä oli hautajaisissa paikalla, jos sellaisia edes pidettiin. Muistomerkkiä heille ei ole ja tuskin ketään, joka heitä olisi 100 vuotta myöhemmin muistamassa. Paitsi tällaiset internetin nojatuolietsivät ja nyt toivottavasti muutama blogini lukija. Tarina jättää kirjoittajalle vielä muutaman tutkintalinjan tai -haaran tulevaisuuteen selvitettäväksi. Emilin ja Koreilassa piikana olleen Liina Liisa Raution yhteisen Martti-pojan tarina voisi olla yksi mielenkiintoinen jatko tarinalle. Lisäksi olen jo puhelimitse tiedustellut Hämeenlinnan seurakunnalta, löytyisikö sieltä mitään tietoa Emilin ja Tildan hautapaikan osalta. Ehkä heidät on haudattu samaan paikkaan kuin heidän Hilkka-tyttärensä? Luulisi, että jonkinlainen rekisterimerkintä löytyisi, vaikka hautapaikka tai -paikat ovatkin otettu jo uudelleen käyttöön. Kenties johonkin kirkonkirjaan on merkitty heidän viimeinen leposija? Koska Emil ja Tilda olivat molemmat kirjoilla Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnassa, on perusteltua olettaa heidän tulleen haudatuksi Hämeenlinnaan. Tosin, he olivat molemmat kotoisin Hattulasta ja heidän omaisiaan oli elossa vielä syksyllä 1922 ja tammikuussa 1923. Vaihtoehtona on olemassa mahdollisuus, että heidät on sittenkin haudattu Hattulan seurakunnan toimesta. Saatan palata Emilin, Tildan, Hilkan, Martin ja mahdollisesti Viljami Tammisen tarinaan myöhemmässä vaiheessa, mikäli heistä löytyy lisätietoja.

LOPPU

Lisä- ja taustatietoa

Wirtasen perhe:
– isä Wilhelm Salomoninpoika Wirtanen (s. 17.7.1861 Hattula Rahkoila, k. 22.11.1941 Hattula Ventola, kuolinsyyksi mainittu kaasumyrkytys ja hirttäytyminen)
– äiti Vilhelmiina Erkintytär Mieholin (s. 27.5.1861 Hauho, k. ennen vuotta 1941)
– tytär Fanny Houvela, ent. Holm, os. Wirtanen (s. 6.8.1883 Hattula Pelkola Kartano, k. 15.1.1961 Riihimäki)
– poika Richard (s. 21.8.1886 Hattula Mierola Alhainen, k. 28.12.1886 Hattula Mierola Alhainen)
– tytär Anna Wilhelmiina (s. 28.11.1888 Hattula Ventola, k. 7.12.1890 Hattula Ventola, kuolinsyy kuumetauti)
– tytär Jenny (s. 19.1.1891 Hattula Ventola)
– poika Emil (s. 14.10.1893 Hattula Ventola)
– poika Wilhelm (s. 13.10.1895 Hattula Ventola, k. 21.7. tai 21.9.1898 Hattula Ventola)
– tytär Tyyne Sabel os. Virtanen (s. 16.4.1898 Hattula Ventola)
– tytär Rauha (s. 16.4.1898 Hattula Ventola)
– poika Wilhelm Johannes (s. 9.6.1900 Hattula Ventola)
– tytär Anna Wilhelmiina (s. 23.8.1902 Hattula Ventola)

Läntinen Linnankatu 13 asukkaita Wirtasten lisäksi vuosina 1920-1922:
– Apteekkari Vidar Hougberg ja vaimo Saimi sekä palvelijatar Ida Maria Koskinen
– Farmaseutti Hellä Kurki
– Kirjakauppias Jaakko Jansson ja vaimo Ilma sekä kolme lasta
– Rautatien harjoittelija Rachel ja Maria, Postin harjoittelija Ruth ja pankkivirkailija Elisabeth
– Apteekkioppilas Ilmari Palmu
– Kaupanhoitaja Juho Inkinen ja vaimo Alma sekä 1 lapsi
– Kauppa-apulainen Saima Tamminen
– Tohtori Einar Anthoni ja vaimo Eva sekä 3 lasta, palvelijattaret Vivi Nieminen ja Martta Lauren (1921-1922), palvelijattaret Mimmi Serenius ja Iida Jussila (1922-1923)
– Ompelijatar Hilja Jussila
– Kaupanhoitaja Tuomas Rantala ja vaimo Hanna sekä 2 lasta
– Piirilääkäri Oskar Sahlgren ja vaimo Elin sekä palvelijatar Iida Salo
– Renki Kaarle Vanhatalo
– Talonmies Aleksi Hietanen ja vaimo Selma sekä 1 lapsi
– Apteekkari Uno Anselm Nyberg ja vaimo Bengta
– Neiti Aleksandra Aarnio
– Kellosepän leski Agnes Lund ja palvelijatar Anna Tikkanen

Lukiokatu 28 ”Laupias-Limperin talon” asukkaita Wirtasten lisäksi vuonna 1922:
– leskirouva Maria Helander
– opettaja Kaarlo Hämäläinen
– tehtaalainen Aino Koskinen
– puhelinneiti Anni Lindberg
– puhelinneiti Ilta Lindberg
– talonomistaja Ida Lindberg
– neiti Suoma Lindberg
– taidemaalari Lauri Numminen
– opettajatar Tyyne Raassina
– puhelinneiti Aino Stenman
– tarkastajan leski Maria Vaulo
– neiti J. Vintter
– opettaja Nestor Lahtinen

Tähtipuiston pruuttahuoneen eli palolaitoksen henkilökuntaa 1920-luvun alussa Läntinen Linnankatu 33:ssa Emil Wirtasen lisäksi:
– palovartija Kalle Helander (asuu Birger Jaarlin katu 25)
– palovartija Niilo Johansson (asuu Hallituskatu 3)
– palovartija Lauri Koskinen (asuu Kasarmikatu 17)
– palovartija Heikki Lahtinen (asuu Saaristenkatu 9)
– palovartija Jalmari Lehto (asuu Saaristenkatu 9)
– palovartija Kustaa Lehtonen (asuu Birger Jaarlin katu 25)
– palovartija Viljami Tamminen (asuu Kasarmikatu 3)
– palokersantti Heikki Luoto (asuu Raatihuoneenkatu 13)
– ruiskumestari Juho Lehtonen (asuu Itäinen Vuorikatu 90)
– palomestari Kusti Laurela (asuu Kasarmikatu 19)

Hattulan Mierolan kauppiaita 1920-luvulla:
– Mierolan osuuskauppa, kauppias Kalle Toivonen
– Mierolan talouskauppa, kauppiaat Alfred Bäcklund ja Kaarle Lumme (kauppa-apulaisena Tauno Kallioinen ja kulkukauppiaana Juho Tähtinen)
– Bascharoffin kauppapuoti, kauppias Jakob ”Jaakko” Bascharoff

Hämeenlinnan kunnalliskodin johtaja perheineen:
– isä Toivo Villehard Santala (s. 27.10.1887 Hämeenkyrö Ikaalinen, k. 7.10.1953 Hämeenlinna)
– äiti Katri Irene Heljo (s. 1890, k. 1974 Hämeenlinna)
– tytär, ekonomi Aino Esteri Sivonen ent. Santala (s. 1911, k. 1990)
– poika, ylikonstaapeli Olavi Matias Santala (s. 1914, k. 1990)
– tytär, Katri Johanna Itäranta ent. Santala (s. 1920)

Viljami Tamminen

Juho Viljami Tamminen oli syntynyt 1892. Hänestä löytyi vuoden 1922 elokuisen puukotustapauksen lisäksi toinenkin lehtijuttu vuodelta 1935. Lehtiartikkelin perusteella Viljami Tamminen joutui toistamiseen puukotetuksi erään helmikuisen ryyppyillan päätteeksi. Puukottajaksi jutussa mainitaan Ballström-niminen parikymppinen romanimies. Viljami Tamminen sai toistamiseen hengenvaarallisia vammoja puukotuksen seurauksena.

Tohtori Tawaststjerna

Onni Fredrik Tawaststjerna oli syntynyt Jyväskylässä 1871. Hän opiskeli Hämeenlinnan Normaalilyseossa ja muutti 1880-luvun alussa Hämeenlinnaan asumaan, valmistuen ylioppilaaksi 1890. Opinnot suoritettuaan O. F. Tawaststjerna toimi lääkärinä Juvalla, Korsholmissa ja Savonlinnassa ennen paluutaan Hämeenlinnaan vuonna 1912. Vuodesta 1912 alkaen Tawaststjerna toimi Hämeenlinnan lääninsairaalan ylilääkärinä aina vuoteen 1938 saakka sekä siinä ohessa Hämeenlinnan keskusvankilan lääkärina pari vuotta pidempään, vuoteen 1940 asti. Tämän lisäksi Onni Tawaststjerna oli Hämeenlinnan valtuuston puheenjohtaja 1923-1928 välisen ajan.

Lähteet

Kirjat
– Haake, Niki ”Töihin poistu! – Vakinainainen palokunta Hämeenlinnassa 1911-2011” (2012)
– Tervamäki, Kirsi ”Hämeenlinnan poliisilaitos 1902-2002” (2002)
– Vilkuna, Anna-Maria ”Kaupunki Kuvissa – Valokuvia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Hämeenlinnasta” (2004)
– Suolahti, Ernesti ”Hämeenlinnan normaalilyseo 1873-1887: Elämäkerralliset tiedot opiston oppilaista” (1923)
– Suolahti, Eino ”Hämeenlinnan normaalilyseo ja lyseo 1873-1948: Elämäkerrallisia tietoja Hämeenlinnan normaalilyseon entisistä opettajista ja oppilaista sekä Hämeenlinnan lyseon entisistä ja nykyisistä opettajista” (1950)
– Laitila, Inka-Maria ”Puistojen kaupunki: Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria” (1995)
– Konttinen, Pauli ”Rantatorin brankkarit: Hämeenlinnan vapaaehtoinen palokunta 125 vuotta 1873-1998” (1998)
– Palmunen, Einar ”Hämeenlinnan vapaaehtoinen palokunta 1873-1973” (1973)
– Heino, Jukka ”Parolanseutua kuvina, osat 1-5” (2004-2014)

Lehdet
– Hämeen Sanomat vuosilta 1893-1936
– Hämetär 1919
– Forssan Lehti 1922
– Suomen Kuvalehti 1919 ja 1936
– Aamun koitto 1936
– Suomen Punaisen Ristin uutisia 1936
– Suomen Sosialidemokraatti vuodelta 1935

Kansallisarkisto
– Hämeenlinnan pää- ja rippikirjat 1910- ja 1920-luvulta
– Hämeenlinnan poliisilaitoksen arkisto, tapaus- ja tutkintopöytäkirjat 1922
– Hämeen läänin henkikirjat 1919-1923

Internet
– Wikipedia (mm. Tampereen vankileiri, Mierolan silta, Töölön sairaala jne.)
– www.facebook.fi (”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta”-ryhmän tarinat ja valokuvat)
– www.finna.fi (lähdekirjallisuuden, valokuvien ja muiden historiallisten sisältöjen hakukone)
– www.hautahaku.fi (hautakivihaku)
– www.findagrave.com (hautakivihaku)
– www.billiongraves.com (hautakivihaku)