• Salaperäinen ryöstömurha

    Kakolasta kotiin

    Talvinen päivä valkeni hitaasti ja vähitellen Turun kaupungissa. Elettiin keskitalvea Suomen suurruhtinaskunnassa vuonna 1906. Tuona tasaisen harmaana aamupäivänä, aivan yhtä tylsän harmaaseen villakankaiseen palttooseen puettu mies astui Kakolanmäellä sijainneen kuritushuoneen porteista ulos vapauteen. Se tunne oli miehelle harvinaisen tuttu, sillä hänen koko uuden vuosisadan alku oli sujunut enemmän tai vähemmän eri kuritushuoneiden tai vankiloiden pahnoja kuluttaessa ja sellin ovia narisuttaessa. Tämä oli jo kolmas kerta, kun 28-vuotias orivesiläinen entinen renki sai vapautensa takaisin. Miehen rötöslista ei sinänsä ollut erityisen pitkä tai edes eksoottinen. Ensimmäinen tuomio oli tullut törkeästä varkaudesta ja kahdesta erillisestä “tavallisesta” varkaudesta marraskuussa 1898. Pituutta kakulle tuli 1 vuosi ja 3 kuukautta. Tällaisen tuomion sai anastamalla jotain useamman sadan markan arvoista tai ryöstön uhrin elinkeinoon vaikuttavaa omaisuutta. Esimerkiksi hevosvarkaus, jossa hevonen oli törkeä varkaus ja sen suitset ja satula tai ohjakset ja kärryt katsottiin muutamaksi erilliseksi, tavalliseksi varkaudeksi. Ihan ensimmäiseltä häkkireissultaan mies vapautui 8.3.1900. Tuomion hän oli saanut pari vuotta aikaisemmin Oriveden käräjillä Vilppulassa ja tuomion vahvisti Turun hovioikeuden varatuomari Ivar Aminoff. Vuonna 1878 syntynyt renki Juha Paulinus Kustaanpoika käytti tuolloin ensimmäisen linnareissunsa aikoihin vielä isänsä suomenkielistä sukunimeä Pusula. Se oli liikanimi, jota käyttivät aikalaiset, mutta kirkonkirjoihin sitä ei vielä oltu 1800-luvun lopussa merkitty. Juhoksi tai Juhaksi kutsuttu parikymppinen rehvakas jätkä oli kirkonkirjoissa Johan Paulinus Kustaanpoika, mutta nimen kirjoitusasu vaihteli sekin kirjurin ja vuosiluvun mukaan. Tarinassa käytän Johan Paulinuksesta etunimeä Juha, joka näyttää vakiintuneen hänen itsensä käyttämäksi nimen kirjoitusmuodoksi tämän myöhemmissä vaiheissa. Ja koska rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin tietysti Johan Paulinuksen isän nimi oli alunperin Johan Gustaf Pusula, mutta eri lähteissä patronyymiksi Johan Paulinukselle on kirjoitettu, joko Kustaanpoika tai Juhonpoika. Juha Paulinus Juhonpoika tai Juha Paulinus Kustaanpoika ovat yksi ja sama henkilö. Tämä patronyymin vaihtuminen johtui puhtaasti siitä, että Juha Paulinuksen isä Johan Gustaf Pusula ja tämän aikalaiset käyttivät hänen etunimenään Kustaata. Siispä Juha Paulinuksen perään on kirjoitettu toisinaan Kustaanpoika. Joissain lähteissä Juhonpoika.

    Talvisen harmaa Turku savuineen ja Kakolan kuritushuone taustalla. Tällaiseen maisemaan Juha Paulinus Kustaanpoika vapautui Kakolasta joulukuussa 1906.

    Juha Paulinuksen ensimmäistä vapautta ei kestänyt pitkään, sillä jo kolmen kuukauden päästä kesäkuussa 1900 Turun hovioikeus vahvisti 22-vuotiaan Juhan seuraavan tuomion. Tällä kertaa se tuli toiskertaisesta kahdesta eri varkaudesta ja rangaistusta kovennettiin. Nyt istumista tuli kokonaiset kolme ja puoli vuotta. Oikeus katsoi raskauttavana asianhaarana syyllisen uusineen aikaisemman rikoksensa ja siksi asiakirjoihin kirjattiinkin painokkaasti tuo sana “toiskertainen”. Aivan tämän toisen vankilareissun alussa kesällä 1900 Juhan Kustaa-isä kuoli tuntemattomaksi jääneeseen tautiin. Suruviesti saavutti tietysti vankilan sellissä viruvan Oriveden Pitkäjärven Anttilan entisen renginkin, muttei sillä ollut vaikutusta tuomioon tai tuomitun arkeen. Vapaus tästä toisesta kakusta olisi koittava vasta joulukuussa 1903 ja siihen oli vielä pitkä aika. Ei Juha Paulinusta päästetty isänsä hautajaisiin, se olisi nimittäin vaatinut vankikuljetusta edestakaisin vartijoineen. Köyhässä maassa ja sen vankilalaitoksella ei ollut markkoja uhrattavaksi moiseen. Tämä kuitenkin jätti oman katkeran makunsa koko touhuun ja Juhan tuomion ajaksi.

    Eikä taida olla kovinkaan suuri yllätys, että Juhalle vuoden 1903 lopussa koittanut vapaus kesti toistamiseen samat kolme kuukautta kuin ensimmäisenkin vapautuksen jälkeen. Joulukuussa 1903 vapaaksi päässyt Juha Paulinus seisoi kahleet kintuissa seuraavan kerran Oriveden kihlakunnanoikeuden edessä helmi-maaliskuun taitteessa 1904. Nyt irtolaiselle, entiselle rengille luettiin syytteitä jo kolmatta kertaa. Syyte oli sekin turvallista ja tuttua, sillä 25-vuotias rötöstelijä Juha Paulinus Thelman eli Pusula sai kolmannen vankausrangaistuksensa kolmaskertaisesta varkaudesta. Mies oli ottanut muutaman kuukauden vapauden aikana käyttöönsä vanhempiensa aikaisemmin käyttämän sukunimen Thelman. Tosin hänen äitinsä käytti siitä kirjoitusmuotoa Tellman ja joihinkin kirkonkirjoihin sukunimi oli kirjattu muotoon ”Thelman eller Pusula”. Tuomion pituus tällä kolmannella kerralla oli viisi vuotta ja rangaistuksen suorituspaikkana Hämeenlinnan ja Helsingin lääninvankiloiden sijaan pahamaineinen Turun Kakolan kuritushuone.

    Kakolanmäen päälle valmistui 1853 Turun kuritushuone, jonka rakentaminen oli aloitettu 1845.
    Aurajoki ja Turun laivaveistämö. Taustalla kohoaa Kakolan pahamaineinen kuritushuone.

    Tätä kolmatta rangaistusta Juha, joka nyt käytti sukunimeä Thelman, ehti suorittaa vain puolet. Syynä oli aikakauden poliittinen ilmapiiri ja muutokset Venäjän keisarikunnassa. Merkittävin niistä muutoksista oli tietysti vuonna 1904 keisari Nikolai II perheeseen syntynyt poikalapsi, Aleksei Nikolajevits Romanov. Vaikka kyseessä oli perheen nuorin lapsi, oli Aleksei keisarin ainoa poika ja täten Nikolai II laillinen perijä. Tätä laillista perijää oli ehditty viimeisen tsaarin kohdalla odottaa jo vuodesta 1894 kun Nikolai II ja keisarinna, Hessenin suurherttuarinna Alix vihittiin. Olihan perheeseen lapsia syntynyt, mutta kaikki olivat tyttäriä. Keisarin eli tsaarin ”kruununperijää” oli ehditty odottaa jo kokonainen vuosikymmen. Keisarin perijän syntymistä juhlistettiin elokuussa 1904 myös siten, että osa suurruhtinaskunnan kuritushuonevangeista laskettiin ennenaikaiseen vapauteen. Vaikuttimina olivat myös Suomen erilaiset venäläistämistoimet, jotka kohtasivat vastarintaa poliittisine surmineen, lakkoineen, mielenosoituksineen, mellakoineen ja kahakoineen. Tsaari Nikolai II päätti myös armahtaa vankeja lieventääkseen kansalaisten tyytymättömyyttä ja vähentääkseen jännitteitä kansan ja valtiojohdon välillä. Lopulta tämä ennenaikainen armahdus kävi myös Juha Thelmanin kohdalla. Thelman sai kiittää ennenaikaisesta vapaudestaan yhteiskunnan sekametelisoppaa, missä Nikolai II:n valta-asemaa horjuttivat niin Bobrikovin murha, Japanin sota kuin Venäjän vuoden 1905 vallankumous.

    Thelman vapautui Kakolasta sekavaan suurruhtinaskuntaan. Osa näistä Venäjän keisarikuntaa ravistelleista laineista ja vuoden 1905 vallankumouksesta rantautui myös meille Suomeen suurlakon ja muiden kahakoiden muodossa. Venäjän armeijassa syntyi sisäisiä kapinoita miehistön ja upseerien välille, jolloin moni upseeri ja päällikkö menetti henkensä. Ja jos Venäjän keisarikunnassa kuohui niin osattiin sitä meillä Suomessakin.Ylioppilaiden muodostama suojeluskaarti sekä työväen järjestyskaarti kapteeni Kockin johdolla ottivat ensimmäistä kertaa yhteen Viaporin kapinassa ja lopulta Hakaniemen mellakassa. Vähän kuin kenraaliharjoitus kevättä 1918 varten. Tosin sillä erotuksella, että porvarit ja ylioppilaat olivat vielä kesällä 1906 myötämielisiä Tsaarille ja siten venäläisten upseerien puolella, kun työväki taasen tuki venäläisiä matruuseja kapinassaan päällystöä vastaan. Viaporin kapinaksi kutsuttu parin päivän mittainen aseellinen kahakka heinä-elokuun taitteessa 1906 ja erilaiset mellakat olivat jatkumoa ensimmäisen sortokauden päättymiselle ja keisarin valta-aseman horjumiselle. Ja jotta asia ei olisi niin yksinkertainen, seassa oli myös fennomaaneja aktivisteja avustaessaan niin Suomen itsenäisyysmielisiä kuin bolshevikejakin. Suomen valtiopäiväjärjestys oli myös juuri muuttunut ja nyt kaikilla Suomen kansalaisilla, myös naisilla, oli äänioikeus. Vanhat säätyvaltiopäivät korvattiin Suomen eduskunnalla. Tuon sekavan 1. sortokauden päättymisen yhteydessä Juha Thelmanille avautui siis mahdollisuus ennenaikaiseen vapauteen joulukuussa 1906. Kiitos siitä keisarin pari vuotta aikaisemmin syntyneelle mukulalle ja keisarikunnan vallankumouksillisille muutoksille, jossa yhteiskuntajärjestystä pyrittiin palauttamaan niin aseellisesti kuin aseettomasti erilaisilla vapautuksilla ja muutoksilla. Tässä yhteydessä on ehkä hyvä muistuttaa laajemminkin lukijoita siitä, millaisessa ajassa tuolloin Suomessa, Venäjän keisarikunnan luoteisreunalla, elettiin vuonna 1906. Millaiseen maailmaan Thelman Kakolasta sinä tasaisen harmaana joulukuun aamuna oikein asteli?

    Venäjän viimeisen tsaarin Nikolai II perhekuva. Romanovit vasemmalta oikealle Olga, Maria, tsaari Nikolai II, tsaarinna Alexandra Fyodorovna, Anastasia, Aleksei ja Tatiana.

    Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov oli murhattu suomalaisuusaatteen aktivistin Eugen Schaumanin toimesta vuonna 1904. Suomi oli ollut jo pidempään osa Venäjän keisarikuntaa, mutta helmikuun manifestin myötä vuonna 1899 Suomea pyrittiin venäläistämään entistä rajummin. Siis suomalaisuutta ja suomalaisten kulttuuria, tapoja ja toimia haluttiin rajoittaa Tsaari Nikolai II toimesta. Elettiin ensimmäistä sortokautta, jolloin Venäjän kielestä pyrittiin tekemään hallinnollinen kieli. Suomalaisia värvättiin Venäjän armeijaan ja osa suomalaisista aktivisteista vastusti tätä esimerkiksi kutsuntalakoilla. Suomalaisia sanomalehtiä lakkautettiin ja sensuroitiin. Bobrikov halusi yhdistää suomalaiset ja suomalaisen kulttuurin tiukemmin Venäjään niin sanotulla yhtenäistämispolitiikalla ja siksi hänelle annettiin diktaattorin täydet valtaoikeudet mellastaa Suomessa haluamallaan tavalla. Fennomaanit, suomalaisuusaatteen kannattajat ja aktivistit tietysti vastustivat sitä kynsin ja hampain. Jopa asein ja pommein. Schauman lopulta toteutti sen, mistä vain monet aikalaiset haaveilivat. Tapahtumana se innosti muun muassa Helsingin suomalaisen reaalilyseon oppilaita, 16-17 vuotiaita poikia, vuonna 1905 Arvi Nikolaisen johdolla perustamaan Verikoirat-nimisen salaseuran, joka myöhemmin toteutti terroristisia ja poliittisia attentaatteja. Verikoirien tavoitteena oli jopa Koivistolla eli nykyisen Primorskin alueella erään metsästysretken aikana murhata itse tsaari Nikolai II. Vuonna 1905 Venäjällä alkoi laajat vallankumoukselliset toimet Nikolai II hallintoa ja toimia vastaan. Leninin johtamat bolshevikit janosivat toisenlaista valtaa. Suomessa suurlakkoiltiin ja lopulta itänaapuri otti sodassa Japania vastaan nolosti turpiin. Se käytännössä johti siihen, että Nikolai II joutui hellittämään otettaan ja myöntämään Suomellekin erityisoikeuksia ja erivapauksia. Yhteiskunnan levottomuuksia lievitettiin suomalaisella eduskunnalla, vankien armahduksilla ja monilla muilla toimilla. Ensimmäinen sortokausi oli tulossa päätökseensä, mutta sen jälkihöyryjä päästeltiin vielä pitkälle vuoden 1906 puolelle.

    Venäläisiä matruuseja Helsingissä Viaporin kapinan aikana.


    Yksistään toukokuusta heinäkuun loppuun 1906 Suomessa ehti tapahtua vaikka mitä, jolla oli kauaskantoisia vaikutuksia. Lauantaina 12.5.1906 eli J. V. Snellmanin satavuotissyntymäpäivänä noin 100 000 suomalaista vaihtoi sukunimensä suomenkielisiksi eli kyseessä oli niin kutsuttu ”suuri nimenmuutos”. Johanssoneista tuli Jalosia, Lindströmeistä Lahtisia, Grönrooseista Raunioita, Anderssoneista Aarnioita, Alankoja ja Aholoita. Viikkoa myöhemmin 20.5.1906 suuri joukko Laukon kartanon torppareita ryhtyi päivätyölakkoon Vesilahdessa ja Tottijärvellä. Tämä johti myöhemmin tammikuussa 1907 kuuluisiin Laukon torpparihäätöihin, jotka syvensivät jakolinjoja herrojen ja työväen välillä. Hieman reilu viikko Laukon torppareiden lakkoilusta 29.5.1906 säätyvaltiopäivät hyväksyi uuden valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain. Valtiopäivät korvattiin Suomessa yksikamarisella eduskunnalla. Nikolai II vahvisti lain pari kuukautta myöhemmin 20. heinäkuuta. Sekä miehet, että naiset saivat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. 30.7.1906 Viaporin kapina syttyi. Venäläinen sotaväki kapinoi aikeinaan hyökätä Kronstadtin kautta Pietariin ja kukistaa upseerit ja Venäjän keisarikunnan valta. Suomen punakaartin päällikkö Johan Kock julisti Helsingissä suurlakon matruusien ja Viaporin sotaväen kapinan tueksi. Suojeluskaartit taas puolustivat keisarinvaltaa ja asettuivat Viaporin sotaväkeä ja kapteeni Kockia vastaan. 2.8.1906 Viaporin kapinalliset antautuivat, mutta Helsingissä puhkesi punakaartin ja suojeluskaartien yhteenotto eli Hakaniemen mellakka, jossa sai surmansa kymmenisen ihmistä. Käytännössä siis Viaporin kapinan ja Hakaniemen mellakasta vauhtia saanut kahtiajako jatkui torpparihäädöillä ja eduskunnan valtapelillä. Nikolai II:n valta-asema horjui ja kapeni entisestään. Suomen oma päätösvalta vastaavasti lisääntyi. Työväki järjestäytyi ja vaikka vapaussotaan ja kapinakevääseen oli aikaa vielä lähes 12 vuotta, niin pohjatyötä oli tehty hyvän aikaa uuden vuosisadan ja sen ensimmäisen vuosikymmenen aikana.

    Latvialainen bolsheviki Janis Coke eli Jan Tshokke oikeudessa Tampereella 1906.

    26. päivä helmikuuta 1906 joukko latvialaisia bolshevikejä yhdessä suomalaisten aktivistien kanssa toteuttivat Venäjän valtionpankin ryöstön Helsingissä. Pankkiin asteli Jan Tshokke (oikealta nimeltään Janis Coke), tämän kaksi veljeä sekä naisystävä Emma Gails ja kymmenkunta muuta latvialaista ryöstäen pankin varat, tarkoituksena niillä rahoittaa bolshevikien toimintaa Venäjällä. Ryöstössä surmansa sai pankin vahtimestari Blandin, joka koitti työnsä puolesta estää pankin ryöstämisen sapeli kourassaan. Hänet ammuttiin pankin eteiskäytävässä. Hänen lisäksi erästä pankkivirkailijaa haavoitettiin tikarilla tai pistimellä. Ryöstösaalis oli suuri summa Venäjän ruplia ja Suomen markkoja, nykyrahassa arvioiden noin 2 miljoonaa euroa. Latvialaisten ryhmä oli saapunut Suomeen jo tammikuussa 1906 ja huhuttiin, että itse Lenin olisi antanut hyväksynnän bolshevikien pankkiryöstölle, jonka oli organisoinut pietarilaisen kauppiaan poika Nikolai Buren. Suomalaiset aktivistit Karl Gustaf Konrad Nyman, Walter Sjöberg ja Alpo Sailo avustivat latvialaisia, niin teon suunnittelussa kuin ryöstön jälkeen tekijöiden pakenemisessa. Tshokke pakeni Helsingistä Tampereelle, jossa hänen oli tarkoitus luovuttaa saalis Burenille ja eteenpäin Venäjälle bolshevikeille. Lopulta ryöstön näkyvimmät hahmot Tshokkea myöten jäivät kiinni. Kiinniotto Tampereella oli verinen, sillä muutama henkilö sai sen yhteydessä surmansa. Tshokke suoritti rangaistustaan, missäs muuallakaan kuin Turussa Kakolan kuritushuoneella, menehtyen siellä kesäkuussa 1910. Fennomaani Alpo Sailosta pitää mainita hämeenlinnalaisille sen verran, että hän oli syntynyt Hämeenlinnassa 14.11.1877 ja Paavo Cajanderin rintakuva kauppatorin ylätasanteella eli niin sanotussa kirkkopuistossa lähellä paviljonkia on hänen veistämänsä. Sailo oli aktiivinen suomalaisuusaatteen kannattaja vaikka vastustikin veritekoja. Sailo oli mukana suurlakon aikaan perustamassa vapaaehtoista suojeluskaartia Helsingissä sekä valkoisten puolella vapaussodassa, osallistuen mm. Helsingin valtaukseen huhtikuussa 1918.

    Aktivisti Alpo Sailo 1920-luvun ”passikuvassa”.
    Alpo Sailon veistämä Paavo Cajanderin rintakuva Hämeenlinnan ylätorilla toripaviljongin edustalla.

    Pieni sivujuonne ja tangentti Romanovien hallitsijasuvun tragediaan

    Koska tarinassa eletään tsaarin aikaa ja keisarin teoilla ja perheellä on vaikutusta vuoden 1906 suomalaisiin, niin ehkä on hyvä nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa tutustua myös hieman Venäjän (ja Neuvostoliiton) historiaan. Nimittäin vaikka vankeja armahdettiin keisarin eli tsaarin perijän syntymän vuoksi, niin Nikolai II:n poika Aleksei Romanov ei elänyt teini-ikää vanhemmaksi. Tsaari perheineen ja palvelusväkineen murhattiin 17.7.1918 Jekaterinburgissa eli silloisessa Sverdlovskissa, niin sanotussa Ipatjevin talossa. Kellomestari Jakov Jurovski tai oikeammin Yankel Khaimovich, tämä Siperian Tomskissa syntynyt juutalaisperheen poika, toimi Ipatjevin talon kommendanttina, jossa keisaria perheineen pidettiin vankina. Tai piilossa. Tulkinta riippuu siitä, minkä vallankumouksen osapuolen kantilta asiaa tarkastelee. Keisarille lojaalien monarkistien vaiko bolshevikien?

    Jurovski oli fanaattinen bolsheviki, radikalisoitunut osin propagandan, osin omakohtaisten kokemuksiensa vuoksi, mutta hän ei ollut mikään varsinainen ammattisotilas. Hänet oli valittu Ipatjevin talon ”johtajaksi” juuri siksi, ettei hän sekoillut tai räpeltänyt kännipäissään, kuten niin monella muulla oli tapana. Jurovski sai kuitenkin tehtäväkseen johtaa Tsaari Nikolai II:n ja tämän perheen teloitusta. Käsky oli tullut bolshevikien ylimmän johdon eli Leninin kätyreineen toimesta Moskovasta. Se alistettiin Uralin alueen Tšekalle ja sieltä Jurovskille. Tavoite oli murhata tsaari perheineen sekä hävittää heidän ruumiinsa niin, ettei heitä koskaan löydettäisi. Tsaari Nikolain perhe eli Romanovit olivat eläneet Ipatjevin talossa jo tovin vankeudessa ja he olivat ommelleet salaa yli 8 kiloa omistamiaan jalokiviä vaatteidensa vuoriin, saumoihin ja helmoihin piiloon. Romanovit olivat siis jo viikkoja valmistautuneet siihen, että heidät kuljetettaisiin toisaalle, tai että he joutuisivat pakenemaan vallankumouksellisia, jolloin timantit ja jalokivet toimisivat kauppatavarana hengestä ja vapaudesta.

    Jakov Jurovski vuonna 1918.

    16.-17. päivän yönä heinäkuussa 1918 Jurovski herätti tsaarin perheineen ja pyysi heitä siirtymään talon kellariin piiloon, koska kaupungilta oli kuultu laukauksia. Kellari oli puolittain maan alla ja sen pienet ikkunat katon rajassa olivat maalattu kalkilla valkoisiksi, jottei niistä näkisi ulos eikä sisään. Aluksi Romanovit eivät ymmärtäneet mistä oli kyse ja tsaarinna Aleksandra pyysi saada muutaman tuolin, jossa hän ja perheen pienin, tsaarinvallan perijä Aleksei voisivat istua. Aleksei kun sairasti äitinsä puolelta perinnöllistä verenvuorotautia ja oli usein sen vuoksi heikko ja kipeä. Jurovski kantoi matalaan ja pieneen kellarihuoneeseen kaksi tuolia. Heti perään hän alkoi lukea monotonisella ja värähtämättömällä äänellään bolshevikijohdolta saamaansa käskyä teloittaa tsaari perheineen. Tässä vaiheessa tsaari ja tsaarinna kääntyivät kohti Jurovskia kysyen hämmästyneitä: ”MITÄ? MITÄ SINÄ SANOIT?” Pienen kellarin seinustaa vasten olivat rivissä tsaari perheineen sekä heille neljä uskollista palvelijaa ja palvelijatarta. Silmänräpäystä myöhemmin Jurovski itse avasi tulen ampuen kohti Nikolai II ja samassa teloituspartio tyhjensi pistooliensa lippaat ja ammuspesät Romanovien perheeseen. Pieni pimeä kellarihuone täyttyi nopeasti ruudinsavusta ja ampujat eivät nähneet yhtään, mihin he ampuivat. Sekasorto ja kaaos täytti huoneen ja laukausten ääni vei kuulon korvista. Ampumisen tauottua ja ruudinsavun hälvennyttyä Jurovski huomasi, että Romanovin perheen lapset olivat vielä elossa. Heidän vaatteisiinsa ommellut timantit ja jalokivet olivat toimineet alkeellisina luotiliiveinä. Jurovskin ja teloituspartion piti vaihtaa taktiikkaa ja käyttää pistimiä sekä veitsiä elossa olleiden nuorten ja lasten surmaamiseksi.

    Ipatjevin talo, jossa Romanoveja pidettiin vankeina ja jonka kellarissa heidät lopulta teloitettiin 1918. Kuvassa näkyy kellarikerroksen puolikaaren muotoiset pienet ikkunat. Ipatjevin talo muutettiin vartioiduksi vankilaksi ja ikkunat maalattiin kalkilla peittoon ja osa niistä laudoitettiin umpeen.

    Ipatjevin vankilaksi muutetun talon pihamaalla, lauta-aitojen suojassa oli Fiat-merkkinen kuorma-auto käynnissä ja valmiina kuljettamaan Romanovit noin 25 kilometrin päähän paikkaan, jossa ruumiit piti hävittää lopullisesti. Jurovskilla oli ongelma, sillä teloitus ei ollut käynyt vaaditulla tavalla hiljaa ja huomaamatta. Ammuskelu oli hyvinkin saattanut herättää lähialueen huomion, joten ruumiit piti nostaa kuorma-auton lavalle vaivihkaa ja peitellä kankaalla. Tilannetta pahensi se, että Jurovskin känniset teloittajakätyrit olivat innostuneet ryöstämään Romanovien ruumiita koruista ja timanteista. Jurovski, vakavana byrokraattina, uhkasi ampua jokaisen, joka ei ryöstelyä lopettaisi. Kun lopulta Romanovien puhki pistellyt ja luodein lävistetyt ruumiit olivat Fiatin lavalla, kuljetettiin nämä Jurovskin toimesta Ganina Yama -nimiselle kaivokselle hävitettäväksi. Fiat jäi jumiin kaivokselle vievälle liejuiselle tielle, joten tsaarin perheen vainajat jouduttiin siirtämään aamuyön hämärässä hevoskärryille ja työntämään loppumatka kaivokselle, kuilulle numero 7. Siellä Jurovskia odotti bolshevikeihin liittynyt sotilasjohtaja Pyotr Ermakov, jolle työmiehineen oli luvattu päästä osalliseksi tsaari Nikolai II ja tämän perheen murhaamiseen ja hävittämiseen. Ermakov ja miehensä, jotka osin koostuivat Itävalta-Unkarin sotavangeista, olivat pettyneitä kun heille luvattu työ olikin jo tehty Jurovskin toimesta.

    Kaivokselle saavuttuaan Jurovski koki myös pettymyksen, sillä kaivos ei vastannut hävityspaikkaa, jonka Ermakov oli hänelle luvannut. Äkkiä kävi ilmi, ettei tämän suunnitelma toiminut. Vettä oli kuoppien pohjalla vain kolmisenkymmentä senttiä, joka ei riittänyt peittämään ruumiita kunnolla. Lisäksi kuilut olivat ahtaita ja matalia, jolloin ruumiita ei saanut piilotettua ”ikuisiksi ajoiksi”. Kaivoksen pihalla seissyt Jurovski oli epäonnistunut ja vailla kunnollista suunnitelmaa. Hän päätti, että kuoppiin ja kuiluihin heitetään käsikranaatteja, toiveissaan sillä sorruttaa kuilujen seinämät ruumiiden päälle, peittäen ne lopullisesti. Kranaatit räjähtivät ja osa ruumiista silpoutui niiden voimasta, mutta kuilut tai kuoppien seinämät eivät sortuneet. Lisäksi lähistöllä asuneet ihmiset olivat nähneet ja kuulleet kuorma-auton, miesten huudon ja kranaattien paukkeen kaivokselta. Jurovski pelkäsi tuottaneensa pettymyksen Uralin Tsekalle ja operaatio piti keskeyttää, kunnes hän oli laatinut uuden hävityssuunnitelman. Ganina Yaman kaivokselle asetettiin aseellinen vartio, kunnes Jurovski palaisi uuden suunnitelman kanssa.

    Bolshevikien sotilasjohtaja Pyotr Ermakov

    Jurovski ratsasti takaisin kaupunkiin samalla kun hänen takaraivossaan jyskytti ajatus siitä, ettei tsaarin perheineen salainen hautaaminen ollut onnistunut vaan kaikki metakka sen ympärillä olivat kuin kirkas valopiste metsässä sadoille uteliaille silmäpareille. Koko seuraavan päivän tsaarin perheen ruumiit lojuivat kuilu numeron 7 pohjalla ja viereisissä kuopissa. Kun Jurovski palasi 18.7.1918 iltana kaivokselle, hänellä oli mukanaan pieni lojaali bolshevikien joukko, jonka tehtävänä oli nostaa Romanovien palvelijoineen ruumiit ylös kaivoskuilusta, takaisin kuorma-auton lavalle. Uutena hävityspaikkana Jurovski oli kuullut syvästä hylätystä kuparikaivoksesta lähistöllä, joka toimisi parempana ruumiiden hävityspaikkana. Sinne oli tarkoitus ajaa kärrypolkua pitkin, joka tunnettiin nimellä Porosenkov Log eli suomeksi Porsaanrotko. Jurovskin epäonneksi kuorma-auto jäi jälleen kerran jumiin mutaiseen maastoon. Ja koska päivä oli jälleen kerran nousemassa, ei Jurovskilla ollut muuta mahdollisuutta kuin pysähtyä siihen ja todeta, ettei hän ikinä onnistuisi pääsemään ruumiiden kanssa hylätylle kuparikaivokselle. Tämä paikka, johon kuorma-auto jäi jumiin, sai luvan toimia Romanovin perheen hautapaikkana. Jurovski päätti kuitenkin, että ruumiit tulisi jakaa osiin, mikäli hautapaikka joskus löydettäisiin. Tsaarin kohdalla osattiin etsiä seitsemää Romanovia ja neljää heille uskollista avustajaa eli yhteensä 11 ruumista. Mikäli uhrien lukumäärä ei löydettäessä täsmäisi, eivät haudan löytäjät osaisi epäillä sitä Romanoveiksi. Molemmat ruumispinot oli tarkoitus sytyttää bensiinillä palamaan niiden hävittämiseksi, mutta ruumiskokkojen sytyttäminen vetisessä ja mutaisessa maastossa osoittautui hankalaksi. Kyllä ruumiit paloivat, mutta mistään krematoriosta ei ollut kyse.

    Parin seuraavan tunnin aikana Romanovien elottomat, pistellyt ja silvotut ruumiit paloivat vain pintapuolisesti. Jurovski määräsi ihmissoihtujen sammuttua, että hänen uskottu miehistö kaivaisi matalat hautakuopat niille sijoilleen ja hän itse kaataisi rikkihappoa ruumiiden päälle, tuhotakseen ne tunnistamattomiksi sekä vähentämään ruumiista aiheutuvaa löyhkää. Lopuksi yhdeksän henkilön viimeinen leposija peitettiin ja sen päälle asetettiin rautatien ratapölkkyjä, jotka tampattiin tiiviistin haudan päälle ajamalla siitä useita kertoja yli kuorma-autolla. Ensimmäiseen hautaan, suoraan mutaisen kärrypolun tai tukkiväylän kohdalle haudattiin tsaari, tsaarinna, heidän lapsistaan Olga, Tatjana ja Maria (tai Anastasia) sekä heidän palvelijansa, kamarineito tai sisäkkö Anna Demidova, perhelääkäri tohtori Jevgeni Botkin, kokki Ivan Kharitonov ja hovikuljettaja Aloise Trupp. Viimeiset kaksi uhria, tsaarin lapset Anastasia (tai Maria) ja Aleksei kuljetettiin n. 60-100 metrin päähän toiselle aukealle alueelle haudattavaksi erilliseen hautaan. Vihdoin Jurovskin ja bolshevikien salaisuus oli haudattu. Aikalaisille bolshevikit Leninin johdolla kertoivat, että Romanovit olivat vain lähteneet pakosalle ja kadonneet. Tarkoituksella.

    Ermakov seisomassa sillä paikalla Jekaterinburgin laitamilla, johon tsaari Nikolai II ja osa perheestä sekä perheen lähimmät avustajat haudattiin.
    Tsaarin perheen maastohaudan paikalle on sittemmin pystytetty yksinkertainen ja vaatimaton muistomerkki.

    Heidän murhansa tuli vasta myöhemmin ilmi ja ensimmäinen maastohauta löydettiin virallisten tietojen mukaan vuonna 1979. Romanoveista ja tsaarin kohtalosta kiinnostunut amatööritutkija Aleksandr Avdonin ja bolitbyroon jäsen, elokuvantekijä Geliy Ryabov pääsivät käsiksi kommunistien erittäin salaisiin tiedostoihin, joista löytyi sekä Jurovskin, että Ermakovin selvitykset tapahtuneesta. Avdonin oli jo vuosia tutkinut Jekaterinburgin maastoja ja hänellä oli paikallistuntemusta niistä paikosita, jotka Ryabovin löytämissä asiakirjoissa mainittiin. Pääkallolöytöjen mukaan ensimmäisessä haudassa oli yhdeksän ihmisen jäänteet. Heidät kaivettiin esiin vuonna 1991 Neuvostoliiton sorruttua. Toinen maastohauta löydettiin vasta vuonna 2007. Useat eri DNA-tutkimukset vuosina 1991, 2007 ja 2008 vahvistivat molemmat hautalöydöt ja niihin haudattujen vainajien henkilöllisyydet. Vuosikymmenien mysteeri tsaari Nikolai II ja tämän perheen kohtalosta oli selvinnyt. Useampi henkilö oli nimittäin vuosien ajan uskotellut olevansa kadonnut Anastasia Romanova, mutta hänenkin kohtalonsa varmistui viimeistään 2008.

    Jurovskin johtamaan teloitusryhmään kuuluivat ainakin Mihail Kudrin (Medvedev), joka kertoi itse olleensa ensimmäinen, joka avasi tulen Romanovien perhettä kohti. Grigori Nikulin toimi Jurovskin avustajana, Stepan Vaganov vastaavasti Ermakovin apurina. Lisäksi mukana oli kourallinen vartijoita, kuten Aleksei Kabanov, P. S. Medvedev, V. N. Netrebin ja Y. M. Tselms. Jurovskin kohtalosta tiedetään, että hän jatkoi työskentelyä Tsekalle ja myöhemmin johtajana Neuvostoliiton silloiselle valtionvarainministeriölle. Polyteknisen museon johtajaksi hän yleni vuonna 1930. Jurovski kärsi vatsa- ja sydänvaivoista ja hänen tilansa heikkeni merkittävästi, kun hänen Rimma-tytär joutui gulag-leirille vankeuteen trotskilaisuudesta. Jurovski kuoli vuonna 1938 Kremlin sairaalassa vakavaan vatsahaavaan. On epäilty, että NKVD (siis Neuvostoliiton sisäministeriö ja sen salainen poliisi) olisi jouduttanut Jurovskin kuolemaa, myrkyttämällä hänet Kremlin sairaalassa. Tiedossa on, että Josef Stalin tapatti useat muut Romanovien murhan valmisteluun ja poliittiseen vehkeilyyn osallistuneet, joten Jurovski saattoi tulla likvidoiduksi Stalinin vainoissa. Sen sijaan toinen tsaarin perheen ruumiiden hävittämiseen osallistunut Pyotr Ermakov eli aina vuoteen 1952 saakka, kunnes menehtyi 67-vuotiaana kurkkusyöpään. Hän ehti toimia Uralin alueella viranomaisena ja vankiloiden tarkastajana, mutta hän ei joutunut 30-luvun lopussa Stalinin vainojen uhriksi. Syynä oli kaiketi se, ettei hän ollut poliittisesti aktiivinen eikä siten uhka Stalinille, vaikka säilyttikin tietoa tsaarin perheen murhasta ja viimeisestä hautapaikasta. Ermakovin sanotaan olleen myös täysin lojaali Neuvostoliitolle ja Stalinille, joka saattoi olla hänen pelastuksensa lyijymyrkytykseltä. Ermakov oli lopulta kuitenkin se taho, joka rehvasteli tietävänsä tsaarin kohtalon sekä ampuneensa tsaaria perheineen Mauser-pistoolillaan. Hänen hautamuistomerkkiä on vandalisoitu useita kertoja. Sitä on vuoden 1980 jälkeen ammuttu, sen päälle on heitetty punaista maalia ja siitä on revitty Ermakovin reliefi irti. Historiallisesti opetus on ehkä se, että omat koirat purevat. Ja se, että salaisuus pysyy salaisuutena vain, jos sitä ei ole kukaan kertomassa. On myös syytä muistuttaa, että bolshevikien valtaanpääsy tarkoitti monarkistien ja vanhojen hallitsijoiden brutaalia surmaamista, tsaarista lähtien pienimpien paikkakuntien silmää tekeviin. Olisiko näin käynyt myös vuonna 1918 Suomessa, mikäli punaiset olisivat päässeet valtaan bolshevikien kanssa? Se on tietysti jossittelua, mutta hyvä kuitenkin tiedostaa, miten itänaapurissa kävi. Nyt kuitenkin palataan ajassa 12 vuotta taaksepäin vuoteen 1906 ja takaisin Kakolasta vapautuneeseen Thelmaniin.

    Pyotr (Petr) Ermakovin hautamuistomerkki on vandalisoitu vuosien saatossa useita kertoja. Vaikka mies selvisikin Stalinin vainoista ja eli aina vuoteen 1952 saakka, eivät jälkipolvet ole arvostaneet viimeisen tsaarin murhaajaa.

    Turku – Toijala – Tampere – Orivesi

    Tiistaina 18.12.1906 Juha Thelman laskeutui alas mutkittelevaa tietä Kakolanmäeltä Linnankadulle. Turussa oli talvinen merisää eli vaikka pakkasta ei ollutkaan kuin noin 5-6 astetta, niin navakka tuuli piti huolen siitä, että talvinen viima puhalsi päällystakin jokaisesta lävestä sisään. Ja koska ruoka kuritushuoneella oli ollut liki kelvotonta ja ruumiillinen rasitus kovaa, kalisivat Kakolan kalpeiden luut jo pienessäkin pakkasessa, oli päällä millainen palttoo tai pomppa tahansa. Tuo päivä oli muutenkin läpensä ankea. Taivaan peitti paksu harmaa pilviverho ja keskipäivälläkin oli hämärää. Auringosta ei näkynyt pienintäkään vilausta. Yksin ei Thelmanin kuitenkaan tarvinut matkaansa Kakolasta Turun keskustaan taittaa, sillä työvuoronsa päättänyt kuritushuoneen vartija oli hänellä “saattajana”. Kaksikko käveli Turun Puistokatua pitkin lähes rautatieasemalle saakka, kunnes vartijan reitti erkani Thelmanista. Asemalla tämä moninkertainen varas piteli kädessään kuritushuoneelta saamaansa, Juha Paulinus Thelmanin nimelle osoitettua matkalippua. Matkarahaa ei ollut, joten mies joutui lähes tyhjätaskuna kulkemaan kotiseudulleen. Vatsalaukku raapi selkärankaa ja valveuni tai haaveilu läskisoossista ja kämmenen paksuisesta kerroksesta kirnuvoita vehnäsen päällä kiusasivat vajaata kolmekymppistä Thelmania. Takkinsa taskussa oleva matkalippu onneksi oikeutti hänelle junamatkan ensin Turusta Toijalaan (138km), sieltä Tampereelle (40km) ja edelleen Oriveden asemalle (42km). Tai Pappilan asemalle niin kuin Orivedellä oli totuttu tuolloin sanomaan. Tiedossa ei ole, matkustiko Thelman Turusta lähtevällä aamupäivän kello 10:45 vaiko iltapäivän klo 15:25 postijunalla. Postijunat eivät olleet rautateiden nopeimpia, mutta eivät hitaimpiakaan. Ne kulkivat enintään 50 virstaa (1 virsta = 1068,8 metriä) tunnissa eli noin 53km/h, mutta usein hieman hitaammin, n. 40km/h. Thelmanin kotimatkaan kului siis hieman yli viisi tuntia. Aamupäivän junalla hän olisi ollut iltapäivästä Orivedellä, iltapäivän junalla vasta iltapimeällä lähempänä kello yhdeksää.

    Rautatiet Lounais- ja Etelä-Suomessa vuonna 1917.
    Turusta lähtevien junien aikataulu joulukuussa 1906.

    Tarina ei kerro 100% varmuudella, mihin Juha Thelman Turusta oikein lähti. Se tiedetään että hänellä oli matkustusasiakirja Turusta kotiseudulleen, Orihvedelle, kuten paikkakunta tuohon maailmanaikaan kirjoitettiin. Tietoa ei ole, saapuiko hän Orivedelle ensinkään vai jäikö hän junasta pois jo Tampereella. Tiedossa on, että Thelmanin veljellä oli jotain sutinaa Tampereen seudulla, josta Juhan veljelle jonkin sortin rikostuomiokin aikoinaan lätkäistiin. Ehkä Thelman pysähtyi veljensä tykö, jolta olisi takuulla saanut illan tai parin ylöspidon. Toinen vaihtoehto on, että mies matkusti Orivedelle asti ja piipahti paluureissullaan äitinsä tykönä Oriveden kirkolla. Nimittäin Oriveden asemalta on vielä reipas 12 kilometriä matkaa Pitkäjärven Anttilaan, josta Thelman oli alunperin kotoisin. Kävellen pimeässä, kylmässä talvisäässä se olisi pari tuntia lisää matka-aikaan. Eipä sillä, ei Thelman ollut aikaisemminkaan pimeässä kulkemista pelännyt. Varasteluun tottunut irtolainen kulki tutun paikkakunnan nurkissa ja metsäpoluilla kuin gaselli. Ne olivat hänen temmellyskenttäänsä ja tuttuja kuin kämmentausta. Kolmas vaihtoehto oli sitten Thelmanin vanhemmat, tai siis tämän Tilta-äiti, joka asui Oriveden kirkonkylällä Eerolassa Juhan sisarusten kera. Kuten tarinan alussa mainitsin, Juha Thelmanin isä Juho Kustaa Heikinpoika Tellman mainittiin kirkon rippikirjoissa vielä vuoden 1900 kohdalla, mutta ei enää 1901. Hän oli ehtinyt käydä ehtoollisella vielä syksyllä 1900, mutta tuntemattomaksi jäänyt tauti oli jyllännyt 56-vuotiaan miehen sisällä jo tovin. Samaan aikaan kuin poikansa Juha Thelman istui vankilassa toisinkertaista vankilatuomiotaan, sammui elämä Juho Kustaa Heikinpojan silmistä marraskuussa 1900. Se oli kuitenkin jo kaukainen muisto joulukuussa 1906 Thelmanin ollessa vapaalla jalalla. Joulu vuonna 1906 lähestyi kovaa vauhtia ja kolmannen kerran vankilasta vapautunut Juha Paulinus Thelman oli palannut Kakolan vankilareissultaan kotiseudulleen.

    Vuonna 1908 kulkenut postikortti, jossa kuva Orihveden kirkonkylästä.

    Torvoila

    Joulua odoteltiin Hauhon Torvoilassakin. Pälkäneen pappilassa renkinä ollut Johan Laine oli saanut pari vuotta aikaisemmin pestin Hauhon Torvoilan Kaivolan talon renkivoutina. Se oli ammattinimike, joka edellytti nuhteetonta käytöstä ja hyvää mainetta. Ei ollut ihan tavallista, muttei tavatontakaan, että vieraalta paikkakunnalta asti haettiin taloon voutia pitämään kirjaa renkien tekemisistä, menemisistä ja tulemisista. Siinä Johan eli Juho Laine oli haka. Hän oli kutsunnat ja neljänä kesänä sotaväessä käynyt, tarkka ja jämpti mies. Sana luotettavasta miehestä oli kiirinyt toistaiseksi isännättömään Torvoilan Kaivolan taloon. Renkivouti katsoi talon töiden perään, jakoi palkat ja takasi sen, että talon arki pyöri tavalliseen tapaan vaikka isäntä itse ei ollutkaan maisemissa. Oli nimittäin käynyt niin, että Kaivolan isäntä Heikki Kaivola oli marraskuun lopussa 1903 tuomittu vankeuteen ja rangaistuksen suorittaminen oli alkanut keväällä 1904 Turun hovioikeuden vahvistaman päätöksen mukaisesti. Tapaus oli vanhaa perua, sillä se oli tapahtunut jo vuonna 1897. Heikki Kaivola tuomittiin tuolloin Hauhon välikäräjillä maksamaan entiselle morsiammelleen Roosa Niemelle lapseneläkettä eli niin sanottuja ruokkorahoja 350 markan verran. Heikki oli keväällä 1897 suorittanut niitä 150 markaa, mutta jättänyt loput 200 maksamatta.

    Uuden Suomen lehtiartikkeli Rosa Niemen ryöstöstä Hauhon Torvoilassa maantiellä marraskuussa 1897.

    Marraskuun 29. päivä vuonna 1897 hän kutsui Roosa Niemen luoksensa Kaivolaan. Talollisen tytär Roosa asui naapurikylässä Miehoilassa, josta matkaa Kaivolaan kertyi korpiteitä ja maantietä pitkin nelisen kilometriä. Kaivolassa Heikki latoi seteleitä ja muita rahoja Roosan kämmenelle 205 markan verran, mutta pidätteli naista erinäisin verukkein ja tekosyin aina puolilleöin saakka. Roosa ei tiennyt, että kyseessä oli pari kuukautta aikaisemmin Heikin toimesta punottu juoni. Kun tämä lopulta pääsi lähtemään Kaivolasta ja oli jo tovin ehtinyt kävellä pimeää maantietä kohti Miehoilaa, syöksyi Sampaan torpan torpanpoika Kalle Kustaa Korpinen Roosa Niemen perään. Korpinen tarttui Roosaa vaatteista ja väkivallalla uhkaillen vaati rahat itselleen. Pahemmin ei tilanteessa käynyt, mutta säikäyttihän tilanne naisen pahanpäiväisesti. Korpinen palasi Kaivolaan ja antoi 200 markkaa Heikki Kaivolalle, pitäen itsellään sen vitosen palkkana sovitusta työstä. Heikki oli värvännyt Korpisen toimimaan ryöstäjänä, saaden näin rahansa Roosalta takaisin. Vaikka seinäkellot tuvissa ja pirteissä kävivät jo keskiyötä oli tapauksella useampi todistaja. Sana kiiri torpasta toiseen ja teko tuli verekseltään kaikkien huulille. Juorut kiersivät, kuten niillä oli tuohon aikaan tapana. Kukaan ei kuitenkaan ilmoittanut asiasta, eikä yksikään henkilö suostunut silloiselle Hauhon nimismies Hongellille asiasta mitään kertomaan. Syynä oli osittain se, että heidän savunsa ja mökkinsä sattui sijaitsemaan Kaivolan mailla. Oli parempi pitää vaan turpansa kiinni. Kun aika jätti Hongellista, tilalle tuli uusi nimismies, joka otti asian sitten uudelleen tutkittavaksi. Syksyllä 1903 tämä 6 vuotta vanha tapaus sitten kaivettiin naftaliinista. Siitä tuli päällekävijälle eli Kalle Kustaa Korpiselle 2,5 vuotta kuritushuonetta ja kansalaisluottamus meni sen lisäksi vielä 6 vuodeksi. Heikki Kaivola sai kihlakunnanoikeudelta saman määrän, mutta Turun hovioikeus korotti sen 4 vuodeksi. Istumista tuli vähintään keväälle 1907 asti suurruhtinaskunnan täydellisessä ylläpidossa. Vieläpä siellä samassa paikassa Turun Kakolassa kuin Thelmanillakin.

    Kalle Korpinen sai Rosa Niemen ryöstöstä kaksi ja puoli vuotta vankeutta Turun kuritushuoneessa eli Kakolassa. Se laitettiin täytäntöön keväällä 1904. Samaan paikkaan päätyi ryöstön pääarkkitehti Heikki Kaivolakin, tosin pidemmän tuomion kera. Ote Turun kuritushuoneen tuomioluettelosta 1904.
    Thelman ja Kaivola mainitaan samassa vankien sisäänottokirjassa keväällä 1904. Thelman merkitty numerolla 621 ja seuraavalla sivulla Heikki Kaivola numerolla 627. Kuten kirjauksesta näkee, Thelman tullut vankilaan huhtikuussa, Kaivola toukokuun puolivälissä.
    Vangit Kakolan pihalla.

    Juho Laine oli muuttanut samoihin aikoihin, ehkä ensin itse 1903 Torvoilan Kaivolaan, ja myöhemmin tuonut koko perheensä 1904 hänelle osoitettuun renkitupaan. Renkitupana toimi Miehoilan kylään kuuluva, mutta aivan Miehoilan ja Torvoilan kylien rajalla sijaitseva Juntulan talo. Juntula oli jäänyt isännättömäksi ja taloa asui Juntulan tytär vailla puolisoa. Siksi Juntulan talo oli erinomainen renkitupa. Juntulan tytär sai siis asua kotitaloaan vähän kuin renkivoudin perheen vanhimpana tyttärenä. Kylärajoista sen verran, että käytännössä Juntulalla oli paljon enemmän yhteistä Kaivolaan ja Torvoilan kylään kuin Miehoilaan, mutta raja oli raja. Todellisuudessa se oli kuusiaidalla ja pellolla Torvoilasta ja Kaivolasta erotettu. Monesti tuota Miehoilan ja Torvoilan rajaa oli muutenkin setvitty, ihan virallisia asiakirjoja myöten ja jo vuosikymmenien ellei -satojen ajan. Torvoilantietä kun kuljetaan etelästä kohti pohjoista, niin ensin on vasemmalla Juntula, sitten on kansakoulu (joka sijaitsee siis Kaivolan mailla) ja sitten ollaankin jo (Iso-)Kaivolassa. Vain Torvoilan kansakoulu oli siis Juntulan talon, eli renkituvan ja Kaivolan talon välissä. Samalla tien suoralla kaikki kolme. Vierekkäin kuin linnut puhelinlangalla konsanaan. Juntulasta käytiin Kaivolassa työssä ja Kaivolan tyttäret saattoivat olla Juntulassa piikomassa. Yhteys kauemmas Miehoilan Niemeen eli Suutariin toteutui myös renkien ja piikojen myötä. Kaivolan entiset piiat ja rengit vaihtoivat talosta toiseen ja samalla kuultiin jokaisen juorut ja pimeydessä kuiskatut asiat. Se oli sen ajan sosiaalinen media, huhuineen ja kuulopuheineen.

    Vanha kartta Hauhon Torvoilasta ja Miehoilasta. Punainen kyläraja kulkee juuri Juntulan ja Iso-Kaivolan sekä Kk:n eli kansakoulun välistä keskellä kuvaa. Kylärajoja oli siirrelty jo vuosisatoja, mutta käytännössä Miehoilan Juntula oli aivan Kaivolan ja Torvoilan kyläkoulun vieressä, samalla puolen maantietä.

    Hauhon Torvoila oli ja on edelleen luonnonkaunis, hiljainen kylä Hämeen sydämessä. Toisella puolella Konaanjärvi, toisella Vähä-Roine. Kapea, viljava kaistale vesien välissä oli suoranainen paratiisi 1900-luvun alussa. Herran kukkarossa, piilossa kaikelta pahalta ja epäilyttävältä. Lähin maantie Hauhon kirkolta kohti Pälkänettä ja Tamperetta kulki linnuntietä 6km päässä. Tietä pitkin kulkien 8,5km. Hauhon kirkolle matkaa tulikin jo sitten lähes 15km. Se on sama matka kuin Hämeenlinnasta Renkoon. Ja koska Torvoilan läpi ei kulkenut juurikaan liikennettä tai matkustajia, kylä sai olla kaikessa rauhassa metsien ja mäkien takana. Sinne ei kukaan eksynyt edes vahingossa. Lapset säntäsivät aamuisin kansakouluun, kyläläiset töihinsä ja askareisiinsa. Vanhukset vanhenivat pirttien ja mökkien nurkissa. Kylä kasvatti, kylä koulutti, kylä kuritti ja lopulta kylä hautasi. Kaikki oli lähellä, tai kaukana, riippuen miten asiaa katsoi. Kirkolle oli matkaa sen verran, että yksistään hevosella ja reellä matka sinne ja takaisin oli puolen päivän homma. Sinne ei siis lähdetty huvikseen, piti olla asiaa. Ja koska automobiilit odottivat vielä tuloaan, maantiellä kulki kesäisin hevosia kärryineen, pyöräilijöitä ja jalankulkijoita. Talvisin sitten hevosia rekineen ja apostolinkyytiläisiä. Pimeässä tai luonnonvalon varassa. Lyhtyjä ja muita valoa antavia sitten rajatummin.

    Vanhasta ilmakuvasta näkee hyvin Kaivolan ja Juntulan sijainnin Torvoilan kylätien tai maantien varrella. Oikealla näkyy Vähä-Roine ja Kylänlahti, vasemmalla Konaanjärvi. Kuvan alareunasta maantie jatkuu Miehoilan sivusta kohti Alvettulaa, Vuolteen siltaa ja Hauhon kirkonkylää.

    Muuan mies

    Oli aaton aatto. Joulukuun 23. päivä vuonna 1906. Hiljainen, talvinen sunnuntai. Vuosi lähestyi tutussa harmaassa hunnussaan loppuaan. Hauhon Torvoilassa ja Miehoilassa talojen väet, piiat ja rengit, mäkitupalaiset ja muut ihmiset lepäsivät ja lepuuttivat sekä väsyneitä raajojaan, että hermojaan arjen raskaista töistä. Monessa tuvassa valmistauduttiin jo kovaa vauhtia joulunviettoon. Näin tehtiin Torvoilan Kaivolassa, kuin myös naapurissa Miehoilan Juntulan renkituvassa. Renkivoudin tuvassa Juho Laine istui pirtin puolella keinutuolissa, poltellen piippukessua ja vain nauttien hetken hiljaisuudesta ja rauhasta. Kaivolassa talon emäntä Hilda oli saanut vieraakseen naapurista kansakoulun opettajan Robert Koskivaaran. Hilda oli joutunut reilu vuosi takaperin miehensä vankeusrangaistuksen myötä tilanteeseen, jossa hänen piti huolehtia Kaivolasta itse, toki renkien ja piikojen avustamana. Naapuritontilla perheettömänä asunut opettaja Koskivaara tarjosi Kaivolan emännälle pimeinä syys- ja talvi-iltoina tukea ja turvaa. Nastolasta kotoisin oleva Koskivaara oli nuori, vasta 26-vuotias seminaarista valmistunut opettaja, joka oli tullut Torvoilaan kansakoulun opettajaksi toukokuussa 1906. Mistään vispilänkaupasta ei kuitenkaan ollut kyse, vaan opettaja oli tutustunut Kaivolan ja Juntulan väkiin, kuten naapureihin tupattiin tutustua. Vuoroin vieraissa, kahvilla ja pullalla. Keskustelukumppani ja tietysti yhdet valvovat silmäparit lisää kylän raitilla. Tosin, ei Kaivolan nuorehko emäntä Hilda ollut kuin neljä, melkein viisi vuotta opettajaa vanhempi, mutta siltikään kyse ei ollut romanttisesta suhteesta. Kaivolan talossa oli aaton aattona Robertin lisäksi myös yksi Kaivolan rengeistä, Fredrik Salonen. Torvoilan uunituore opettaja oli lisäksi uskollinen ja uskonnollinen. Aatteen ja ennen kaikkea periaatteen mies. Suomalaisuusaatteen kannattaja, joka käytti itsestään etunimeä Roope, Robertin sijaan. Alunperin sukunimikin oli ollut Forsberg, mutta se oli suomennettu jo hyvissä ajoin Koskivaaraksi. Robert Koskivaara löysi vasta myöhemmin vaimonsa Ruovedeltä. Koskivaara ja Lydia Maria Valkama (tai Vaskunen) vihittiin vuonna 1913. Lydia oli ammatiltaan kätilö ja kolmisen vuotta Roopea nuorempi. Opettajan perheeseen syntyi muutama lapsi. Ensin Jorma Erkki vuonna 1914 ja myöhemmin (ehkä n. 1920-1922 välisenä aikana) Kirsti Inkeri.

    Erkki Voutilaisen valokuva hauholaisesta järvimaisemasta. Kantahämäläistä sydänseutua eli kappale kauneinta Suomea. Ei mikään ihme, että Hauholla on kuvattu useita mustavalkoisia 1930- ja 1940-lukujen elokuvia.
    Yllä oleva Erkki Voutilaisen valokuva Hauhon järvimaisemasta muokattuna Google Gemini -tekoälyllä talvimaisemaksi.

    Sunnuntain rauhan ja hiljaisuuden rikkoi vieraat tömisevät askeleet Kaivolan talon ovella ja porstuassa. Parrakas mies pudisteli harmaata talvitakkiaan lumesta ja polki saappaita lattialankkuja vasten niin, että ylimääräinen lumi karisi pois. Vieras mies oli saapunut vieraalla hevoskyydillä hetkeä aikaisemmin pihaan. Kyyditsijä ei ollut jäänyt miestä odottamaan. Vieraan saapuminen yllätti Kaivolassa iltapäivää istuneet Hildan, Roopen ja renki Salosen. Päivää toki toivotettiin puolin ja toisin, jonka perään Hilda tiedusteli vieraalta, millä asialla tämä oikein kulki. Tuntematon, lumen piiskaama mies kertoi tuovansa Kaivolaan terveisiä Turusta isäntä Kaivolalta. Terveisien lisäksi miehellä oli myös yksityistä asiaa ja Heikin kirjoittama viesti Hildalle. Hän pyysi saada keskustella kahden talon emännän kanssa. Käytöstavoiltaan kohtelias ja rehti opettaja Koskivaara poistui Kaivolasta, kertoen menevänsä kotiin ja palaavansa mahdollisesti myöhemmin takaisin. Hildakin sitä toivoi ja pyysi Roopea palaamaan pikimmiten. Tuntematon mies oli herättänyt heti jonkinlaista epäilystä tai pelkoa Hilda Kaivolassa. Kaivolan renki Fredrik Salonen poistui talosta renkien taukotupaan ulkorakennukseen, ainakin siksi aikaa kunnes tuntematon mies sai asiansa toimitettua. Salonen pystyi ulkorakennuksesta tarkkailemaan Kaivolan piha-aluetta, vaikka päivä jo vähitellen alkoikin hämärtää. Tuntematon mies ja Hilda jäivät kahdestaan talon kamariin tai oleskeluhuoneeseen ja mies kertoi tuovansa kirjoitettua viestiä Kakolan kuritushuoneelta, Heikki Kaivolalta. Samalla mies esittäytyi vanginvartijaksi, joka oli saanut Heikiltä tehtäväkseen tuoda Torvoilan Kaivolaan käsin kirjoitetun paperilapun. Lapussa luki, että Heikki Kaivola on valtuuttanut vanginvartijan noutamaan tämän arkivaatteet, saappaat, päällystakin, tupakkaa ja 150 markkaa rahaa, koska hän olisi pian pääsemässä vapaaksi Kakolan kuritushuoneesta ja tarvitsevansa vaatteita ja rahaa kotimatkaa varten. Hilda Kaivola ei ollut ylioppilas, mutta osasi lukea ja kirjoittaa kuten kierto- tai kansakoulun käynyt talollinen parhaiten osasi. Vaikka korkeampaa sivistystä ei ollutkaan karttunut, niin hän ymmärsi kuitenkin jonkin olevan tilanteessa pahasti vinksallaan. Ensinnäkin lappua ei ollut kirjoitettu hänen miehensä Heikin käsialalla. Sen hän tunnisti ja tiesi täysin varmasti. Olihan hän nähnyt miehensä kirjoittavan satoja kertoja, milloin ilmoitusta sanomalehtiin tai työhakemuksiin, milloin talon kontrahteihin. Lisäksi Hildasta tuntui kovin omituiselta, että vanginvartija Turun Kakolasta saakka, olisi tullut hakemaan Heikin vaatteita ja rahoja viedäkseen ne yksittäiselle, tuntemattomalle vangille. Eikös tällaiset tehtävät sähkötetty paikkakunnan nimismiehelle tai vallesmannille, kuten Hämeen sydänmailla tavattiin sanoa? Hildalla oli vahva epäilys, että nyt eivät olleet tuntemattomalla miehellä puhtaat jauhot pussissa. Niinpä Hilda ilmoitti, ettei hänen miehensä varat ole hänen hallussaan ja vaatteet hän joutuisi noutamaan makuukamarista. Hilda käytti tilaisuutta hyväkseen ja makuukamarin sijaan paineli talon ulko-ovesta ulos pihamaalle. Tuntematon mies jäi istumaan talon porstuan ovensuun viereen lankkupenkille.

    Renkivouti Laine

    Hilda harppoi hämärtyvässä iltapäivässä lumisen Torvoilan maaseutumaiseman halki kansakoululle Koskivaaran Roopen luokse, kysymään tältä miten asiassa pitäisi menetellä. Robert oli täysin samaa mieltä kuin Hilda, ettei vanginvartijat kotoa vankien tavaroita hae, ja että tuntemattomassa miehessä oli jotain hyvin epäilyttävää. Hilda ja Robert sopivat, että Hilda menee edeltä takaisin Kaivolaan ja Robert tulee hetken päästä perässä, haulikko mukanaan. Kun Hilda palasi sisälle ja ilmoitti tuntemattomalle miehelle, ettei hän anna vaatteita eikä rahoja, ja että hän on pyytänyt paikalle uskotun miehen, niin siinä samassa tuntematon mies ampaisi talon ovesta käpälämäkeen maantietä kohti. Koskivaaraa ja haulikkoa ei siis tällä kerralla tarvittu. Molemmat jäivät talon ruokailutilaan pöydän ääreen pohtimaan, että mikähän mies oli oikein kyseessä. Kumpikaan heistä, eikä Kaivolan renkikään, tunnistanut tuntematonta. Eivät olleet koskaan edes nähneet. Parrakas mies vaikutti aivan vieraalta puheita ja vaatteita myöten.

    Harmaaseen talvipalttooseen puettu tuntematon laittoi ripeästi saapasta toisen eteen paeten Kaivolasta, tullakseen ainoastaan seuraavan talon pihaan ja vähin äänin talon eteiseen. Linda Juntula, Juntulan talon omistaja ja vanhempiensa kuoltua yksin taloa asumaan jäänyt nuori nainen saapui iltapäivästä kotiinsa ja hämmästyi, kun eteisen penkillä istui tuntematon mies. Hieman hengästynyt ja lumisissa saappaissa ollut tuntematon mies ilmoitti olevansa kyydin tarpeessa Hauhon kirkolle, vieden sinne tärkeää viestiä viipymättä. Linda pyysi renkivoudin Juho Laineen paikalle ja miehet kävivät jonkin aikaa keskusteluja pirtin ja porstuan kynnyksellä. Tapojensa mukaan Juho Laine oli aina särmä ja jämpti, ilmoittaen nytkin hoitavansa tuntemattoman miehen kyydityksen. Mies jäi tupaan odottamaan kun Laine lähti valjastamaan hevosen ja reen. Kaiketi Laineella itselläänkin oli vielä jotain asiaa kirkolle, sillä niin auliisti hän suostui kyyditsemään tuntemattoman miehen sinne.

    Hauhon Miehoilan Juntula.

    Kello oli jo pitkällä iltapäivän puolella, kun Laineen ja tuntemattoman miehen matka kohti Hauhon kirkonkylää alkoi. Laine istui kirkkoreessä edessä ohjastamassa, kyyditettävä mies takana hieman ohjastajaa alempana. Keli ei ollut mitenkään mieluisa, sillä ilmassa oli jonkin verran kosteutta ja maantiellä oli reilusti pehmeää lunta, johon reki aavistuksen verran upposi. Ei ollut oikein kunnon kirpakka pakkanen, jolloin reki olisi liitänyt narskuvan pakkaslumen päällä. Tuuli ja viiden asteen pakkanen yhdistettynä kosteahkoon ilmaan tekivät reestä myös hevoselle raskaamman, eikä siinä kyydissä ollut mukavinta matkustajillekaan. Reen eteen valjastettu hevonen joutui tekemään enemmän töitä ja se vaikutti matkustusnopeuteen ja matkan kestoon. 15 kilometrin matka vei tällä säällä vähintään sen pari tuntia suuntaansa. Kun hevonen rekineen ja miehineen katosi Torvoilan ja Miehoilan rajalta iltapäivän pimeyteen oli kello jossain iltapäivä 16, tai ehkä jo kello 17 tienoilla. Juho Lainetta odotettiin kotiin aikaisintaan kello 20 aikaan illalla. Ihan viimeistään kello 21 ja 22 välillä.

    Juntulasta lähdettäessä tie kaartoi ensin oikealle. Siitä kaarteesta erkani myös tie vasemmalle Miehoilaan. Kaarteen jälkeen alkoi Lokajoen ylittävä metsätaipale pienen kylätien mutkitellessa mäkien ja Huhdankorven soisten maastojen välistä kohti Alvettulan, Pälkäneen ja Hauhon risteystä. Kun mieskaksikko saapui teiden risteykseen ohjasti Laine hevosreen sujuvasti vasemmalle kohti Hauhon kirkkoa ja Vuolteen vanhaa siltaa. Ilta oli jo hämärtynyt pimeäksi asti, eikä Vuolteen sillan toisella puolella silmä enää erottanut horisontissa olevaa Tourunmäkeä. Sitä kohti reki kuitenkin jatkoi matkaa ja miehet lähestyivät Vitsiälän tienhaaraa. Enää ei ollut kuin yksi kolmannes matkaa jäljellä.

    Hevonen ja reki. Reessä ohjastaja ja matkustaja. Suunnilleen samalta näytti Juho Laineen ja Juha Thelmanin muodostama hevosreki Hauhon joulukuisessa illassa vuonna 1906.

    Levottomat jalat

    Torvoilassa opettaja Koskivaara oli pyytänyt Hildaa olemaan varovainen jatkossakin ja poistunut sen jälkeen kotiinsa. Kaivolan talo ja sen kamari hiljenivät odottamaan maatemenoa. Juntulassa puolestaan valvottiin. Taloon jääneet naiset, renkivoudin vaimo Vilhelmiina eli Miina Laine ja talollinen Linda Juntula juttelivat aikansa niitä näitä ja odottivat Juho Lainetta saapuvaksi kyytireissulta kotiin. Sunnuntain seesteisyys ja jouluvalmistelut olivat saaneet lisäkseen jonkin pinnan alla pulputtavan jännityksen ja hermoja kalvavan odotuksen tunteen. Jonkin verran tuo pirttiin tupsahtanut tuntematon mies vilahteli myös hameväen keskusteluissa. Ensin arveltiin kuka hän oli ja heti perään sitä, millä asialla mies liikkui. Häntä ei oltu koskaan aikaisemmin nähty seudulla. Itsellinen Ida Rönnqvist toi myös illan aikana sanan Juntulaan, että harmaaseen villakankaiseen palttooseen pukeutunut tuntematon mies oli käynyt pyytämässä rahaa aikaisemmin päivällä Kaivolassa. Se tietysti lisäsi spekulaatioita ja arvuuttelua miehestä ja hänen aikeistaan. Mitä pidemmälle sunnuntai-ilta eteni, sen synkemmiksi kävivät myös Miinan ja Lindan ajatukset. Kello 20 jälkeen molemmat olivat jo hivenen huolissaan siitä, missä Juho Laine ja Juntulan hevonen rekineen oikein viipyivät. Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei 1906 ihmiset olleet samalla tavalla huolissaan kuin nyt 2020-luvulla. Nykyihmiset kun säikähtävät ja huolestuvat heti, jos joku ei vastaa puhelimeen tai somessa lähetettyyn viestiin. Nykyihminen on unohtanut tyystin, mitä tarkoittaa kaipaus tai odottaminen. Joulun alla 1906 ei ollut mitenkään tavatonta, että joku kirkonkylän reissu venähti vähän pitkäksi. Laine ei ollut juopottelija eikä edes tuurijuoppo. Hän ei väkijuoman takia viettänyt öitään poissa kotoa tai myöhästellyt askareistaan. Mutta hevonen saattoi väsähtää, reki tai kärry mennä särki osuessaan kiveen tai jokin muu hyvin arkinen ja tavallinen syy, miksi tuttu matka veikin yllättäen pidemmän aikaa. Riitti että tiellä tupsahti vastaan tuttuja tai ihan vaan erilaisten puolituttujen jututtaminen kylänraitilla tai matkan varrella. Renkivouti oli hyvin saattanut jäädä vaikka auttamaan kirkonkylällä kaatuneen reen nostamista tai mitä tahansa. Nykyisin, ainakin Etelä-Suomessa ja suuremmissa kaupungeissa, on täysin tavatonta tervehtiä saati kysellä kuulumisia tuntemattomilta tai puolitutuilta. Vanha kansa tämän jutustelun jalon taidon vielä osaa ja muistaa, mutta nuoremmat sukupolvet vaeltavat nenä kännykän ruudussa kiinni puhua pukahtamatta kenellekään. Todellinen sosiaalinen kanssakäyminen on vähentynyt. Yhteiskunnasta on tullut sillä tavalla etäisempi ja kylmempi. Koska sinä viimeksi juttelit täysin ventovieraan kanssa kassajonossa tai bussipysäkillä? Milloin viimeksi tervehdit tuntemattomia ihmisiä? Milloin rikoit hiljaisuuden hississä?

    Juntulan talon seinällä kello löi tasan yhdeksän kertaa. Oli jo myöhä, sillä uusi maanantai ja jouluaaton työt alkaisivat jo kello 5. Karjakolla jo ehkä aikaisemminkin niissä taloissa, joissa oli maitokarjaa lypsettäväksi. Kahdeksan tunnin unien saamiseksi tässä vaiheessa olisi pitänyt olla jo yöpuvussa ja vällyjen välissä. Vaan Juho Lainetta ei näkynyt eikä kuulunut. Minne lie oli renkivouti hevosen kanssa jäänyt? Tässä vaiheessa Miina Laine oli jo valmis lähtemään etsimään miestään. Hän oli pukenut raskaan talvitakkinsa ylle ja pyytänyt Lindankin yön pimeyteen mukaan. Siinä Torvoilan kylätiellä naiset koittivat kuulostella ja katsella, mutta mitään ei näkynyt. Paksu pilviharso, joka oli peittänyt taivaan jo päivällä jatkoi roikkumistaan edelleen alhaalla, eikä päästänyt pienintäkään kuunvaloa osumaan lumiseen maahan. Miina koitti myös hätyyttää Juntulan renkejä hakemaan Kaivolasta hevonen ja reki lainaan etsintäpartiota varten, mutta rengit rauhoittelivat naista odottamaan aamun saakka. Kyllä se miesparka sieltä palaisi lopulta, eikä tässä pimeydessä mitään olisi nähnyt etsiä muutenkaan. Tunnin verran Miina jaksoikin odottaa, mutta sitten hänen mittansa tuli täyteen. Linda Juntula oli asiassa Miinan takana ja molemmat saivatkin vannotettua Juntulan rengin käymään Kaivolassa. Hilda Kaivola piti myös yhtä ja antoi ilman muuta talosta hevosen ja reen Juntulaan lainaan. Olihan päivän aikana tuntematon mies aiheuttanut hämminkiä Kaivolassakin, joten ymmärrystä huoleen löytyi. Miina Laine, Linda Juntula ja Juntulan renki lähtivät noin kello 22 aikaan täydelliseen yön pimeyteen kohti Hauhon kirkonkylää, ajatuksena kulkea samaa reittiä kuin Juho Laine ja tämän tuntematon kyyditettävä. Ihan täyttä matkaa etsintäpartio ei tehnyt, sillä yö oli jo pitkällä. He tulivat Juntulasta noin 8km päähän Alvettulan nurkille, Pälkäneen ja Hauhon risteykseen maantielle, jossa oli useampia saapikkaiden, hevosten ja rekien jälkiä. Niistä ei enää erottanut mikä oli Juho Laineen ja Juntulan valjakon jättämiä. Lisäksi pelkkään kotimatkaan kuluisi toinen tunti. Etsintäpartion tulokset eivät olleet edes laihoja vaan täysin olemattomia. Juho Lainetta, hevosta tai rekeä ei näkynyt missään. Puolenyön aikaan Miina ja Linda päättivät luovuttaa ja käydä lopulta yöpuulle. Ei tämä asia varmastikaan ratkeaisi yön aikana, vaan aamulla asian eteen voitaisiin tehdä paremmin.

    Naiset talvisella maantiellä etsimässä jälkiä kadonneesta Juho Laineesta. Pyysin Google Gemini -tekoälyä tekemään kuvituskuvan blogiin aiheesta, jossa Miina Laine ja Linda Juntula lähtivät yönselkään etsimään kotiin palaamatta jäänyttä renkivouti Juho Lainetta.

    Hauhon verinen lähihistoria

    Maanantai 24.12.1906 valkeni aivan kuten eilinen sunnuntaikin. Tasaisen harmaana ja muutaman asteen pakkasen puolella. Juho Laineen saappaat puuttuivat edelleen Juntulan renkituvan porstuasta. Mies ja valjakko olivat yhä kateissa. Miina patisti Juntulan ja Kaivolan palvelusväen arkisiin töihinsä renkivoudin pestiä tuuraten ja ilmoitti, että hänen täytyy tehdä ilmoitus viranomaisille miehensä katoamisesta. Lähin puhelin löytyi Vitsiälän ja Vuolteen sillan kupeesta Tourun kartanolta. Sinne oli Juntulasta matkaa hieman reilu 10 km eli noin 1,5h matka kävellen talvisella maantiellä. Miina lähti viemään sanaa Hauhon nimismiehelle joko Tourulta puhelimella soittaen tai Vitsiälässä asuvalle poliisikonstaapeli Oskar Seppälälle. Hauhon nimismiehen tilanne oli sikäli haastava, että pari viikkoa aikaisemmin silloinen kruununnimismies Anders Boxberg oli juuri nimitetty läänin kuvernöörin toimesta Kurun ja Teiskon nimismieheksi. Teiskoon muuttaminen oli edessä, tosin vasta 13.1.1907. Ei siihen silti ollut aikaa kuin kolmisen viikkoa. Toki oletuksena oli, että Juho Laineen katoaminen selviää siihen mennessä. Miina Laineen tekemän katoamisilmoituksen aikana jouluaattona varsinaista uutta nimismiestä ei vielä ollut nimitetty, joten Boxbergin vastuulla oli asian tutkiminen. Kuten oli ollut Kaivolan Heikinkin tapaus paria vuotta aikaisemmin, kun hän oli pitäjään nimismieheksi tullut. Nimestään huolimatta Boxberg ei pakkaillut työpöytäänsä eikä kotiaan vielä jouluna 1906 laatikoihin, vaan hän ryhtyi tarmokkaasti toimeen ja tutkimaan Miina Laineen ilmoittaman aviosiipan katoamista. Ihan ensimmäiseksi nimismies kutsui kokoon Hauhon ja Tuuloksen käräjillä lautamiehinäkin kunnostautuneista luotettavista miehistä niin sanotun roikan, jonka tehtävänä oli jäljittää Juho Laineen oletettua matkareittiä ja tiedustella mahdollisia silminnäkijöitä tai muita todistajia sen varrella. Etsintäroikkaan kuuluivat ainakin Wille Arvela, poliisikonstaapeli Oskar Seppälä, Robert Juntula ja lautamies Kustaa Eskola yhdessä nimismiehen kanssa.

    Hauhon nimismiehen muodostama etsintäpartio Tourunmäellä lähellä Vuolteen siltaa. Annoin jälleen kerran Google Gemini -tekoälylle syötteen ja tiedot, jonka perusteella se laati kuvituskuvan osaksi tarinaa.

    Poliisikonstaapeli Seppälä oli saanut huutia lähes vuosi takaperin tammikuussa 1906, kun Hauhon Vitsiälässä tapahtui kaksi toistaan surullisempi veriteko. Molemmissa tekijänä oli teurastaja Heikki Ismael Wirtanen eli kansan suussa ”Isman Heikki”, joka ensin haavoitti kuolettavasti neiti Hilma Engmania kyläpuodin ryöstön yhteydessä. Maanantaina 8.1.1906 varhain aamulla Isman Heikki oli menossa puodille, omien sanojensa mukaan maksamaan vanhoja velkoja. Hän koputti Engmanin oveen, joka hänelle varovasti avattiin. Hilma Engman totesi hämmästykseksi, että: ”Sinäkös se oletkin? Etkö mennytkään Pälkäneelle?” Heikki totesi, että hän tuli velkaansa maksamaan, johon Engman vastasi vain, ettei sillä olisi ollut niin kiirus. Totuutta siitä, mitä puodissa oikeasti tapahtui ennen verityötä, ei saatu koskaan selville. Heikki väitti, että hän halusi ensin maksaa velkansa, mutta Engman kieltäytyi ottamasta hänen rahojaan, mikäli hänen varansa olivat heikot jo valmiiksi. Sitten Heikki pyysi saada ostaa muutamalla pennillä kirjepaperia, joita neiti Engman oli sivutiskiltä hänelle antamassa. Samalla Engman tiputti vahingossa muutaman arkin lattialle ja siinä samassa Heikki hyökkäsi tämän kimppuun. Tekovälineestä ei ole tietoa, mutta jollain raskaalla astalolla tai esineellä Isman Heikki iski neiti Engmania päähän niin, että tämä kaatui kohti puodin ja kamarihuoneen välistä ovea. Puoti ei ollut iso, vain kolmisen metriä leveä ja pari metriä pitkä. Keskellä lattiaa oli metrin mittainen tiski. Heikki kähvelsi kassan ja joitain kauppatavaroita sekä kaksi kultasormusta Engmanin käsistä. Hilma Engman ei kuitenkaan menehtynyt hyökkäyksen uhrina heti, vaan vasta joitakin päiviä myöhemmin saamiinsa vammoihin. Kuolemaa ennen Hilma Engman oli ehditty kuljettaa hevoskyydillä Hämeenlinnan lääninsairaalaan hoitoa saamaan, mutta mitään ei ollut tehtävissä Engmanin pelastamiseksi. Tapausta alettiin tutkia, mutta Heikki Wirtasen syyllisyys ei tullut heti poliisitutkinnassa ilmi. Kukaan ei ollut nähnyt, eikä kuullut mitään. Lisäksi Wirtanen oli paennut Kangasalan Rantalaan, josta lopulta poliisikonstaapeli Heikkilä tavoitti hänet jututettavaksi. Hän oli ainoa joka puuttui Vitsiälän pääluvusta, joten Isman Heikki tuotiin takaisin Hauholle Vitsiälään kuulusteltavaksi. Heikki Wirtanen laskettiin todisteiden puuttuessa vapaaksi, ainakin siksi aikaa kunnes jotain varmaa saataisiin selville.

    Hauhon Vitsiälä ja kylän veneranta.

    Heikin ja Ainon tragedia

    Saman viikon loppupuolella perjantaina 12.1.1906, erään toisen jutun yhteydessä, Isman Heikki ja tämän kihlattu Aino Klemola oli kutsuttu Seppälään poliisikonstaapelin puheille. Tarkoituksena oli selvittää orastavan parisuhteen riitoja ja ongelmia. Ilmeisesti Heikki oli rakastunut, mutta Aino ei alun pienen ihastuksen jälkeen ollutkaan hullaantunut Heikistä. Kaikesta päätellen Heikin todellinen luonne oli tullut ilmi ja Aino oli purkanut kihlauksen ja päättänyt suhteen tähän. Tätä draamaa siis selvitettiin Vitsiälän Seppälässä oikein viranomaisen voimin. Iltapäivällä kello 15-16 välillä Aino Klemola poistui Seppälästä kotiinsa ja hetkeä myöhemmin Isman Heikki seurasi perässä. Tuon puhuttelun jälkeen Heikki meni suoraan Ainon luokse, tarkoituksenaan keskustella asiasta vielä lisää. Klemolan talolla Heikki huusi ja huhuili Ainoa tulemaan ulos. Aino ei tullut ja Heikki tyytyi vain kertomaan Klemolan tallin edustalla olleelle työmies Otto Flinkille, että tämä pyytäisi Ainoa tulemaan Isman Heikin luokse viipymättä. Hetkeä myöhemmin Heikki käveli Vitsiälän kylänraittia pitkin kotiinsa, jolloin hän näki meijerinomistaja Heikkilän ajavan ulos Seppälän portista ja tämän perässä tuli Ainokin.

    Isman Heikin silmät nauliintuivat Ainoon ja hän otti useamman ripeän askeleen kohti tätä. Ennen kuin Heikki oli Ainon vieressä tai edessä, hän kyyristyi kurkottaen saappaan varteensa ja nappasi sieltä puuvartisen vuolupuukon. Ja samalla kun hän oli Ainon edessä, sanaakaan sanomatta Isman Heikki löi häntä puukolla kaulaan. Kuin riivattuna Heikki iski sitten uudelleen ja uudelleen teräaseellaan useita kertoja ympäri nuoren naisen kehoa. Aino ei ehtinyt päästämään edes ääntä, kun hän vaistomaisesti tarttui Isman Heikin käteen kaatuessaan eteenpäin lumiselle kylänraitille. Portista ulos Ainon edellä tullut Heikkilä näki kaiken. Hän huusi Isman Heikille ja käski tätä lopettamaan touhun välittömästi. Verinen puukko tippui Heikin kädestä hankeen samalla, kun Heikkilä sitoi varsansa Seppälän portinpieleen. Heikki pakeni juoksujalkaa verityön tekopaikalta kotiinsa. Aino makasi elottomana Vitsiälän kylänraitilla, kun lumi hänen allaan värjäytyi hitaasti verestä tummanpunaiseksi. Vitsiälän tammikuinen iltapäivä värjäytyi sysimustaksi. Heikkilä ilmoitti asiasta välittömästi poliisikonstaapeli Oskar Seppälälle, joka taasen ilmoitti asiasta nimismies Boxbergille. Ainoa koitettiin pelastaa, mutta hänen kaunis sielunsa oli ehtinyt jättää eläväiset taakseen. Jo ensimmäinen puukonisku kaulaan oli ollut tappava. Lisäiskut vain korostivat vääjäämätöntä. Julmasti surmattu Aino kannettiin Seppälään ja tapauksesta aloitettiin poliisitutkinta. Selvältä asialtahan se kaikin puolin vaikutti. Tapauksella oli silminnäkijä ja tekijä oli tiedossa.

    Isman-Heikin ja Klemolan Ainon tragedian tapahtumapaikka vuoden 1906 sanomalehteen kuvattuna.

    Aikaa kului tovi kunnes Isman Heikki ilmestyi uudelleen tapahtumapaikalle. Tällä kertaa hänellä oli pyssy mukanaan. Tarkoituksena ei ollut sohia sillä muita, vaan surmata itsensä samalla paikalla missä Aino oli kuollut. Samoihin aikoihin paikalle oli jo ehättänyt nimismies Boxberg, joka tarrasi Heikin aseeseen kiinni ja otti sen pois sekavan miehen kädestä. Samalla Isman Heikki antoi Boxbergille käsin kirjoittamansa kirjeen ja pyysi, että hänet kuolemaan tuomittaisiin. Paikalle oli kerääntynyt Vitsiälän väkeä ja Heikki Wirtanen talutettiin työmies Heleniuksen ja poliisikonstaapeli Seppälän toimesta Seppälän tupaan, jossa tämä yksin tein vangittiin. Vitsiälän asukkaat olivat vihaisia ja käärmeissään Wirtaselle, mutta erityisesti myös poliisikonstaapeli Seppälälle. Syynä oli se, että kansalaisten mielestä Wirtanen olisi pitänyt vangita jo Engmanin tapauksen yhteydessä, eikä ikimaailmassa laskea vapaalle jalalle. Vasta 20-vuotias Aino Klemola olisi vieläkin hengissä, jos Seppälä olisi toiminut tehokkaammin ja säntillisemmin Engmanin puodin ryöstömurhan tiimoilta. Asiassa taisi kaihertaa sekin, että ilmeisesti Isman Heikillä oli jonkinlaisia sukuhaaroja tai suhteita Seppälään, joten tämän myöntämän vapautuksen syynä epäiltiin jonkin asteista nepotismiakin. Kohdeltiinko Isman Heikkiä silkkihansikkain? Hauholaisten mielestä konstaapeli Seppälä oli ihan yhtä syyllinen kuin Heikki Wirtanenkin Aino Klemolan murhaan. Vaadittiin jopa konstaapelin eroa. Yleisö innostui kirjoittamaan mielipidekirjoituksia hämäläisiin sanomalehtiin ja asiaan tarttui myös muutama muukin aviisi toimittajineen. Kyseessä oli pari- ja ihmissuhdedraama, jonka jälkinäytös oli aivan kuin kansainvälisestä kirjallisuudesta tai nykyajan elokuvista. Tai ihan kuin Shakespearen näytelmästä. Nyt se vain oli yhtä julmaa ja todellista, kuin Vitsiälän kylänraitilla veren tahrima kauppapuoti ja puhtoinen lumi.

    Kadonneen etsintä

    Jouluna 1906 poliisikonstaapeli Seppälällä oli mahdollisuus puhdistaa maineensa. Aino Klemolan ja Hilma Engmanin murhat olivat vielä ihmisten mielessä, kun etsintäroikka haravoi kadonneen Juho Laineen jälkiä Hauhon kirkonkylän ja Miehoilan Juntulan välillä. Seppälälle se oli mahdollisuus saavuttaa hauholaisten luottamus takaisin, ainakin osittain. Tutkinnoissa saavutettiinkin tuloksia, sillä Tourussa oli kuultu sunnuntai-iltana avunhuuto. Se oli ollut vaimea ja kuulunut Vuolteen sillan suunnalta. Tourun talolta oli matkaa noin kilometrin verran kyseiselle sillalle, välissä vain Tourunmäki. Täysin hiljaisessa talvi-illassa yksittäinen miehen avunhuuto oli kantautunut Tourun talon pihalla olleen Jeremias Virtasen korviin. Jeremias oli kävellyt paikalle katsomaan ja oli tavannut siellä tuntemattoman miehen pesemässä käsiään ja kasvojaan Vuolteen virtaavassa vedessä. Virtanen ei ollut nähnyt muuta kuin tuntemattoman miehen puettuna pitkään palttooseen ja pitkävartisiin saappaisiin. Kasvoilla näkyi vain tummaa partaa. Juho Lainetta tai hevosta hän ei ollut nähnyt. Apua tuo tuntematon sanoi huutaneensa, kun häneltä oli hevonen rekineen päässyt karkuun.

    Lisäksi Vitsiälän kylässä, maantien vieressä olleessa Hannulan eli Hovin talossa Erik Alhainen oli kohdannut tuntemattoman miehen sunnuntaina alkuillasta tallinsa edustalla. Mies oli pyytänyt häneltä kyytiä Hauhon kirkolle, kun tämän oma hevonen oli päässyt karkuun. Tuntomerkkeinä Alhainen mainitsi, että tuntemattomalla miehellä oli päässään tumma huopahattu ja kourassaan harmaa kapsäkki. Alhainen ei tuntenut miestä, eikä oikein iltapimeässä nähnytkään tämän kasvoja kunnolla, paitsi lyhyelti sytyttäessään tulitikun piippukessua varten. Alhainen oli antanut miehelle kyydin kirkolle, eikä siitä ollut hänelle enempiä ongelmia. Etsijöille ja nimismiehelle nämä tiedot olivat kuitenkin tärkeitä johtolankoja. Vuolteen sillan luota oli kuultu avunhuuto ja Vitsiälän kylän kohdilla tuntematon mies oli pyytänyt hevoskyytiä, ihan samalla tavalla kuin hieman aikaisemmin Juntulassa. Etsinnät päätettiin keskittää Vuolteen sillalle ja sen kupeessa olevalle Vuolteen- eli Tourunmäelle.

    Vuolteen vanha silta.

    Vuolteen sillan jälkeen Tourunmäen puolella näkyikin vielä kiinnostavia jälkiä. Robert Juntula yhdessä Kustaa Eskolan kanssa havaitsivat, että maantien vieressä lumihangessa oli noin viiden metrin matkalla kuivuneita verijälkiä. Verijäljet johtivat Tourunmäkeen, jossa oli suurehko kivi. Sen kiven taakse oli selvästi raahattu ja vedetty suurehkoa kuormaa. Painaumajälki kiven takana muistutti vahvasti ihmisen kehoa ja sen muotoja. Painaumaa tutkiessa lumen seasta löytyi myös muutamia sanomalehden palasia, joissa oli verta tai ainakin jotain veren tapaista. Lisäksi maantieltä johti selvät reen jäljet penkan puolelle, aivan kuin reki olisi peruutettu viistosti maantieltä lähelle isoa kiveä ja verisiä jälkiä. Kustaa Eskola huomasi myös, että maassa osittain lumen alla olevaan terävään kiveen oli tarttunut vaaleita karvoja tai hiuksia. Verijäljet ison kiven takana antoivat olettaa, että sillä paikalla on maannut verta vuotava ihminen. Verta olisi tällöin tullut uhrin päästä, kaulasta tai rintakehän kohdalta yläruumiista, josta oli jäänyt isompi ja leveämpi painauma kuin jaloista. Tourunmäen puolivälissä olevan ison kiven kohdalta johti myös kaksinkertaiset jäljet alas Vuolteen rantaan. Paikkaan jossa Jeremias Virtasen tapaama tuntematon mies oli peseytynyt. Paikalle saapunut Oskar Seppälä totesi, että kiven juurella on hyvin suurella todennäköisyydellä maannut ruumis, jonka yläosa on ollut runsaan veren peitossa. Joko juuri sillä paikalla tai aivan ison kiven lähistöllä oli tapahtunut henkirikos. Lisäksi kun Wille Arvela teki vielä kammottavan luulöydön Tourunmäen eteläpuolelta, isolta kiveltä lähteneiden toisten raahausjälkien varrelta, niin nimismies Boxbergillä ja konstaapeli Seppälällä oli syytä olettaa kadonneen Juho Laineen tulleen murhatuksi. Arvelan löytö oli nimittäin pääkallon kappale, jossa oli vielä vaaleita hiuksia kiinni. Miina Laine oli kertonut, että Juho Laineella on vaaleat hiukset. Toiset raahausjäljet kielivät siitä, että ruumista oli liikuteltu toistamiseen. Etsijät eivät kuitenkaan ruumista löytäneet Vuolteen sillalta, Tourunmäestä tai muualtakaan Juntulan ja verijälkien väliseltä matkalta. Oliko ruumis hävitetty Vuolteenvirtaan? Vuolteen sillan alla vesistö pysyi lauhalla talvisäällä auki ja eloton ihmisruumis olisi hyvin voitu hävittää sulasta kohdasta veteen. Virta olisi kuljettanut ruumiin pidemmälle järvenjäiden alle, josta se löydettäisiin vasta kevään tullen. Oli miten oli, Juho Laine oli edelleen kateissa ja todennäköisesti murhattu kyyditsemänsä tuntemattoman miehen toimesta.

    Vuolteen vanhan sillan kiviset jalat. Silta oli tehty Vuolteen virran kapeimpaan kohtaan, mutta uusi silta tehtiin Tampereentien suoremman linjan mukaan lähemmäksi Lakkianselkää.

    Tuntematon mies

    Harmaaseen villakankaiseen palttooseen ja mustaan huopahattuun sonnustautunut mies kapsäkkeineen oli saanut kyydin sunnuntaina 22.12.1906 Pälkäneen Laitikkalasta Simo Ruotsalaiselta. Ruotsalainen oli kyydinnyt miehen tämän pyynnöstä Hauhon Torvoilan Kaivolaan. Ruotsalaisen oli pitänyt Kaivolassa käynnin jälkeen kyyditä tuntematon mies vielä takaisin noin 8-10 kilometrin päähän Hauhon ja Pälkäneen maantien ristille, mutta kun tuntematonta alettiinkin Kaivolassa epäillä, kieltäytyi Ruotsalainen tätä enää kyyditsemästä yhtään mihinkään. Kaivolasta vesiperän vetänyt mies päätyi Juntulaan, josta Juho Laine lähti tätä auliisti kyyditsemään. Matka oli sujunut tyystin tavalliseen tapaan aina Vuolteen vanhalle sillalle asti, jota ylittäessä takana reessä istunut mies oli kömpinyt ryijyn alta ylös ja hyökännyt rekeä ohjastaneen Laineen kimppuun. Renkivouti oli toki tarkkana miehenä huomannut tuntemattoman miehen puheissa omituisuuksia ja havahtui hän hieman miehen liikehdintäänkin, mutta ei hän osannut odottaa hyökkäystä, eikä sitä mitä seuraavaksi tapahtui. Tuntematon mies käski Lainetta hyppäämään helvettiin reestä, sillä hän aikoi ryöstää sen rekineen päivineen.

    Kun sotaväen käynyt ja viimeisen päälle särmä mies Juho Laine vastusti tätä, säntäsi tuntematon mies vällyistä kirves kourassaan Laineen kimppuun, lyöden tätä raskaalla ja terävällä kirveellä suoraan päähän. Laineen lakki oli onneksi suojannut hieman hänen päätään ja ehti hän siksi hieman kääntyä lyöjää kohti sekä huutamaan apuakin. Se oli kuitenkin liian vähän, sillä kirvestä heiluttavan miehen seuraava kirveenisku oli kuolettava. Isku oli niin kova, että Laineen kallo halkesi sen voimasta. Kuolema koitti välittömästi. Samalla Laine lyhistyi kumaraan ja tuntematon mies tarrasi ohjaksiin pysäyttäen reen ja hevosen Vuolteen sillan jälkeen Tourunmäen nousuun. Hän peruutti hevosella reen maantien laitaan ja raahasi Laineen velton ja verisen ruumiin muutaman metrin matkan Tourunmäessä olleen ison kiven taakse piiloon. Hän pyyhki kirveensä sanomalehden kappaleisiin ja heitti ne sen jälkeen ruumiin viereen kiven juurelle. Kun tuntematon palasi hevosen ja reen luokse, ampaisi Juntulan hevonen säikähtäneenä karkuun kohti Hauhon kirkonkylää. Perkeleen helvetti! Mies sadatteli ja kirosi kohtaloaan. Sinne meni hevonen, reki ja hänen kapsäkkinsä tavaroineen. Hetken manattuaan ja kirottuaan tapahtunutta, mies kuuli Vuolteen sillan alla virran liplatusta ja veden lotinaa. Virtaava vesi piti kapeikon osittain sulana ja se tarjosi mahdollisuuden miehelle pestä Laineen verestä tahriintuneet kasvot ja kädet. Mies laskeutui alas lumista rinnettä alas rantaan ja suoritti puhdistautumisen. Vaatteita hän ei talvisäässä halunnut kastella, mutta hänen onnekseen tummista päällysvaatteista ei veritahroja joulukuisessa talvi-illan pimeydessä voinut havaita.

    Mies suorastaan häkeltyi, kun Vuolteen sillalle pelmahti Jeremias Virtanen ihmettelemään, mistä se hetkeä aikaisemmin kuultu avunhuuto oli oikein johtunut. Tuntematon mies sepitti Jeremiaalle, että hän oli nukahtanut ohjaksiin ja tipahtanut reen kyydistä. Tömähtäessään alas maantielle hän oli huutanut apua, koska samassa rytäkässä tämän hevonen pääsi karkuun. Hän oli sanojensa mukaan päättänyt käydä virkistäytymässä rannassa, hyisellä vedellä kasvojaan vilvoittaen ja virvoittaen. Eikä Jeremiaalla ollut syytä epäillä miehen kertomusta. Se kuulosti ihan uskottavalta. Olihan ilta jo pitkällä ja tiedä mistä saakka tai kuinka pitkään mies oli hevosrekeä ohjastanut. Samalla tavalla nykyään ihmiset nukahtavat rattiin tai kesken tv-ohjelman sohvalle. Meille nykyihmisille ehkä tuntuu hassulta, ettei Jeremias Virtanen nähnyt verijälkiä maantien reunassa, mutta ei tuohon aikaan ollut katuvaloja, ei kännykkää tai tehokasta LED-taskulamppua. Petrooli- ja öljylyhtyjä oli, mutta ne valaisivat kovin vähän. Ja harmaan sään takia kuu oli paksusti verhottuna eli sekään ei valaissut yhtikäs mitään. Oli sanalla sanoen pimeää ja näkyvyys heikkoa. Niinpä Jeremias palasi sinne mistä oli tullutkin ja tuntematon mies jatkoi hetken päästä matkaansa Hauhon kirkonkylää kohti. Jeremias ei sitä silloin tiennyt, mutta hän oli vain muutamien metrien päässä ison kiven taakse piilotetusta vainajasta. Niin lähellä, että tapaus olisi selvinnyt heti verekseltään.

    Tuntematon mies hyökkää kirveen kanssa hevosreen ohjastajan kimppuun. Google Gemini -tekoäly avusti jälleen kuvituskuvan laatimisessa antamani syötteen perusteella.

    Murhamies käveli pari kilometriä hiljaista joulukuista maantietä, ennen kuin hän saapui Vitsiälän Hannulaan eli Hoviin. Siellä hän havaitsi talon pihamaalla käyskentelevän vanhemman miehen. Hengästynyt ja kylmissään oleva tappaja pyysi vanhukselta hevoskyytiä Hauhon kirkolle, sillä hänen omansa oli karannut reki perässään siihen suuntaan. Vanha mies, Erik Alhainen ilmoitti, että kyllä se vaan sopii. Hänellä oli helposti hevosen perään kytkettävä pieni kaksipaikkainen kirkkoreki, jossa istuttiin sujuvasti vieretysten. Parivaljakko taittoi vajaan kolmen kilometrin matka sunnuntai-iltana ilman ongelmia. Tuntematon mies kiitti Alhaista ja tämä jatkoi matkaansa takaisin Vitsiälään. Hauhon kirkonkylän kestikievarin pihassa oli ehditty jo parin henkilön toimesta ihmetellä hevosta ja rekeä, jossa oli kyydissä harmaa kapsäkki. Kun tuntematon mies saapui paikalle, ilmoitti hän kyseessä olevan hänen tavaransa, hevosensa ja rekensä. Valjakko oli päässyt häneltä karkuun, ja että oli onni, kun hevonen lopulta löytyi. Hänen kun pitäisi yötä vasten ajaa vielä Pälkäneelle tai pidemmällekin. Lyhyiden puheiden jälkeen tuntematon mies nousi rekeen ja ohjasti sen sen enempää sanomatta kohti maantietä, kohti pohjoista ja Pälkänettä.

    Päästyään takaisin Tourunmäkeen mies sitoi hevosen maantien vieressä olevaan mäntyyn kiinni. Sitten hän raahasi Laineen ruumiin pitäen tätä kiinni kainaloista. Vaikkei Laine ollut mikään raskasrakenteinen mies, oli siinä riittävästi nostettavaa ja raahattavaa murhamiehelle. Elotonta ruumista on loppujen lopuksi hyvin vaikea yksin siirrellä ja varsinkaan nostella korkealaitaiseen rekeen tai siitä pois. Kun eloton Laine oli lopulta reen kyydissä, mies otti ja ampaisi hevosella Vuolteen sillan yli täyteen vauhtiin kohti Pälkänettä. Kohti tuntematonta pimeyttä. Pimeyttä, joka jatkui jatkumistaan, niin murhamiehen sielussa, kuin Juntulassa Laineen perheen epätietoisuutena. Pimeytenä, jota nimismies Boxberg ja konstaapeli Seppälä koittivat saattaa tutkimuksillaan ja viranomaistoimillaan päivänvaloon.

    Vuolteen vanhan sillan paikka merkittynä kartalle. Uuden sillan kohdalta Vuolteenvirtaa on kavennettu entisestään täyttömaalla.

    Epäily tekijästä

    Ei viranomaisilta mennyt kauan kuulla, että Torvoilan Kaivolaan oli saapunut vieras mies käsinkirjoitettuine lappuineen. Lapun käsiala ei ollut Heikki Kaivolan, joten se oli todennäköisesti epäillyn tekijän. Ja koska mies oli kertonut tuovansa terveisiä Turusta, Kakolassa viimeisiä vankilapäiviä viettäneeltä Heikki Kaivolalta, oli syytä olettaa miehen tuntevan jollain tavalla Heikin ja Kakolan meiningin. Siis tienneen vähintään sen, että Heikki oli vankilassa ja kotoisin Hauholta, Torvoilan Kaivolasta. 28.12.1906 useissa sanomalehdissä ilmoitettiin, että Kakolasta oli laskettu 18.12.1906 vapaaksi kolme vankia ja heidät lähetetty kotiseuduilleen. Ensimmäisenä mainittiin Orivedeltä kotoisin oleva Juha Paulinus Thelman. Kaksi muuta olivat Tampereelta kotoisin olevat Taavetti Ismael Lindström sekä Nestor Johansson. Samaan aikaan viranomaiset olivat saaneet puhelimitse vahvistettua Kakolan kuritushuoneelta, että Juha Thelman ja Heikki Kaivola olivat olleet tekemisissä kuritushuoneella vankeusaikana. Nimismies Boxberg ja konstaapeli Seppälä olivat varmoja siitä, että Juha Paulinus Thelman oli Laineen katoamisen ja epäillyn murhan takana vaikkei siitä vielä tiedustelutietoa vahvempaa näyttöä ollutkaan.

    Lehtiartikkeli uutisoi, ketkä Turun kuritushuoneelta oli laskettu ehdonalaiseen vapauteen joulukuussa 1906. Kahden tamperelaisen lisäksi mukana oli orivesiläinen Thelman.

    Viranomaisilta ei puuttunut kuin tieto siitä, missä Thelman oikein oli. Ja minne Juho Laineen ruumis oli kätketty tai hävitetty? Lehtimiehet, yleisö ja viranomaisetkin tulivat siihen tulokseen, että Laine oli hukutettu Vuolteenvirtaan. Thelman oli ollut rannassa käsiä ja kasvoja pesemässä, joten oli hyvin mahdollista, että hän oli hävittänyt murhaamansa Laineen veteen jäiden alle. Ei olisi ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta tässä maassa. Niinpä ruumiin etsinnät laitettiin sanalla sanoen jäihin. Niitä jatkettaisiin vasta sitten, kun lumet ja jäät sulaisivat. Nimismies ja Seppälä olivat varmoja siitä, että ruumis ennen pitkää putkahtaisi esiin, joko jostain maastosta, tai sitten huuhtoutuen jonnekin Hauhon- tai Ilmoilanselän rannoista. Silloin joku paikallinen ilmoittaisi ruumislöydöstä ja Laine löytyisi. Paukut laitettiin Laineen sijaan siis Thelmanin löytämiseen. Laineen perhe sai kärvistellä epätietoisuudessa, vaikka jo pahinta osattiinkin pelätä. Aina se henkilön katoaminen, ja kun ruumista ei löydy, johtaa siihen pieneen toiveeseen mahdollisesta paluusta hengissä. Eikä siinä tietystikään ole mitään väärää tai pahaa. Ihmismieli toimii niin.

    Thelman osattiin siis etsintäkuuluttaa ja hänestä kirjoitettiin Hämeen, mutta myös Pirkanmaan, Satakunnan ja Varsinais-Suomen sanomalehdissä. Tämä toi mukanaan viranomaisille sen ongelman, että Thelman alkoi kummittelemaan vähän siellä sun täällä. Milloin oli nähty tuolla, milloin täällä ja viranomaiset joutuivat tarkistamaan kymmenittäin harhanäkyjä ja virheellisiä vihjeitä. Thelman ehkä sai vihiä itsekin siitä, milloin ja missä viranomaiset häntä kulloinkin etsivät. Hän eli nyt henkipattona, mutta rikollisten onni tuohon aikaan oli se, ettei epäillystä ollut valokuvia eikä sellaisia painettu sanomalehtiin. Lisäksi tuntomerkit saattoivat sopia lähes joka toiseen vastaantulijaan. Siis noin 30-vuotias mies, tumma parta, pitkä ja paksu villakankainen palttoo, huopalakki ja saappaat. Kyseessä on käytännössä jokaisen suomalaisen miehen kuvaus talvella 1906. Toisaalta, yhteisöt ja kylät olivat hyvin tiiviitä ja kaikki tunsivat toisensa. Pienellä paikkakunnalla oli hyvin vaikea piilotella yleisöltä, sillä kaikki tunnistivat tuntemattoman sinne kuulumattomaksi. Toista oli isoissa kaupungeissa, joissa turisteja ja matkustajia oli enemmän. Tampereen tai Helsingin ihmispaljouteen ja hälinään oli helpompi kätkeä itsensä, kuin Hauhon kirkonkylälle. Hauhon ja Pälkäneen seudulta todennäköisimmät hyvät piilot olivat siis joko Hämeenlinnassa tai Tampereella.

    Tietyistä arkisista työtehtävistä 1900-luvun alusta ei ole säilynyt juurikaan valokuvia, niin jälleen kerran turvauduin kuvituskuvien osalta Google Gemini -tekoälyn apuun. Tässä Hauhon nimismies laatii etsintäkuulutusta Juha Paulinus Thelmanista Hauhon kirkonkylällä.

    Thelmanin retket

    Ihan ensimmäisenä Thelmanin piti päästä eroon reessä verisenä makaavasta Laineen ruumiista. Ennen pitkää joku huomaisi, että Thelmanilla oli raato völissä, eikä päivänvalossa ainakaan ollut turvallista liikkua sellaisella kokoonpanolla. Sen jälkeen piti hävittää kaikki anastettu ja tunnistettava tavara, hevosta ja rekeä unohtamatta. Hämätäkseen mahdollisia tunnistajia ja kuvauksia Thelman sonnustautui osittain omiin, osittain Laineen ruumiilta riisuttuihin vaatteisiin. Kun hän oli aamuyön hämärässä päässyt Laineen ruumiista eroon, aloitti hän todellisen pakomatkansa. Ruumiin sijainti ei kuitenkaan tullut viranomaisten tai suuren yleisön tietoon, sen tiedon Thelman kätki pakoreittinsä maastoon ja mielensä sopukoihin. Laineen ruumis oli edelleen kateissa, ja visusti. Tammikuun 1907 alussa Tampereen etsivät poliisit ja Hauhon nimismies olivat kuitenkin saaneet tiedon tuntemattomasta miehestä hevosen ja reen kanssa Tampereen seudulta. Alunperin luultiin, että Thelman oli Pälkäneen ja Kangasalan kautta ollut matkalla kotiseudulleen Orivedelle. Lisäksi joku luotettavana pidetty silminnäkijä Tampereelta kertoi nähneensä tuntomerkkeihin sopivan miehen ja hevosreen lähteneen Tampereelta kohti Jyväskylää. Tätä pidettiin hyvänä tutkintalinjana, mutta se osoittautui kuitenkin vesiperäksi.

    Päivän tai parin päästä sanomalehdet uutisoivat Thelmanin olevan kuitenkin ihan toisessa suunnassa Mouhijärvellä. Tieto oli jo pari päivää vanhentunutta, mutta piti nähtävästi paikkansa. Thelmanin pakomatka oli jatkunut Pälkäneen ja Kangasalan kautta Tampereen ohi kohti Satakuntaa. Kiikasta kotoisin oleva torppari Herman Peltonen kertoi myöhemmin kuulusteluissa, että tiistaina 25.12.1906 eli joulupäivän iltahämärässä hänen torppansa pihaan oli tullut hevosella ja reellä tuntematon mies, jonka ulkoasu hevosta ja rekeä myöten vastasi Thelmania. Mies oli kertonut olevansa kuorma-ajuri Tampereelta ja hän oli ajanut sieltä kyytiä Suoniemen kappelille. Tuntematon mies virkkoi lisäksi olevansa matkalla sukulaisten luokse Tyrvään pitäjään. Thelman puhui puhdasta suomenkielistä paskaa Peltosen Hermannille. Hän oli oikeasti kulkenut Mouhijärven kautta kuten lehdet ja etsivät poliisit kertoivat ja hän oli kuullut Mouhijärvellä paikallisten suusta, että Hauhon murhamiestä, hevosta ja rekeä etsittiin Mouhijärven seudulta. Tämän jälkeen Juha Thelman vaihtoi kulkusuuntaansa ja poistui Mouhijärveltä Kiikkaan. Siellä hän päätyi torppari Peltosen kanssa vaihtamaan rekiä. Peltonen sai pitkän, jalaksilla olevan kirkkoreen ja Thelman vaihdokkina yhden istuttavan pulkkareen. Ajatuksena oli se, ettei virkavalta ja nenäkäs yleisö osaisi etsiä pulkkareellä kulkevaa tuntematonta miestä. Kiikasta murhaajan pakomatka jatkui kohti Huittisia. Virkavalta saapui Peltosen torpalle pari päivää Thelmanin perässä. Tamperelaiset poliisit kertoivat reen varastetuksi ja Herman Peltonen lupasi palauttaa reen viipymättä Kiikan nimismiehelle, josta se palautuisi lopulta Hauholle Juntulaan, sen oikealle omistajalle.

    Kuvassa hevonen ja pulkkareki tai sen tyylinen pieni reki johon mahtui muutama henkilö kyytiin. Thelman vaihtoi isomman ”kirkkoreen” tällaiseen maata nuolevaan pulkkarekeen, koska viranomaiset ja yleisö eivät heti osanneet sellaisen ohjastajaa epäillä Hauhon karkuteillä olevaksi murhamieheksi.

    Huittisten kautta pakomatka jatkui Pöytyälle, missä Juha Paulinus Thelman myi varastamansa Juntulan hevosen vuokraaja Kalle Hakaselle 450 markalla sekä valjaat ja loimet 40 markalla. Thelman oli nyt varoissaan, joten vuoden päättymistä päätettiin yhteistuumin hänen ja Hakalan toimesta juhlistaa väkijuomaa nauttimalla ja lähtemällä Maarian pitäjään erään työmies Kustaa Laurenin luokse illanviettoon. Maarian Raunistulassa juhlittiin Laurenin harjakaisia ja paikalle oli saapunut Turusta kansalaisluottamuksensa menettänyt hevoskauppias Mikael Niemi, jolle Thelman kauppasi Laineelta anastamansa hopeakellon seitsemällä markalla. Hopeiseen kelloon oli piirretty kuoreen hevosen pää ja siihen oli vaihdettu messinkiset perät. Kellokauppojen yhteydessä Thelman oli kertonut Niemelle olevansa torppari Somerolta ja tulleensa Turun seudulle kauppoja tekemään. Hakalaa hän sanoi tuttavakseen. Hakala vahvisti viettäneensä koko päivän Thelmanin seurassa.

    Tammikuun alkupuolella Thelman ja Hakanen olivat matkustaneet Turkuun, missä Juha Thelman osti itselleen mustan lammasnahkaisen lakin. Hän oli pukeutunut tummaan palttooseen ja harmaaseen sarkatakkiin. Varmuutta ei ole siitä, missä Thelman ja Hakanen punkkasivat Turussa ollessaan, mutta eräänä tammikuisena aamuna Juha Paulinus Thelman oli poissa. Peilin edustalle oli jäänyt oletettavasti Thelmanin partakarvoja ja harmaa kapsäkki. Hakala otti kapsäkin tavaroineen mukaan kotiinsa Pöytyälle ja tutki mitä se piti sisällään. Thelmania hän ei enää nähnyt eikä hänestä mitään kuullut. Miehen tavarat jäivät Hakalalle. Juha Thelman oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

    Google Gemini -tekoälyn näkemys Thelmanin Turun seudun hevos- ja kellokaupoista. Stripin ensimmäisessä kuvassa Thelman myy Juntulan hevosen Kalle Hakaselle. Toisessa kuvassa ollaan Laurenin harjakaisissa ja kolmannessa kuvassa Mikael Niemi ostaa taskunauriin Thelmanilta.

    Parin kuukauden katoamistemppu

    Turusta Thelman oli ottanut tuttuun tapaan postijunan Toijalaan ja siitä Tampereelle. Tällä kerralla hänellä oli rahaa matkatikettiin ja vähän muuhunkin. Kolmisen viikkoa takaperin saman matkan oli kustantanut suurruhtinaskunnan vankilaitos, mutta nyt Thelman oli varoissaan. Vanha omaisuus oli hylätty ja Turusta oli löytynyt eväät sekä uudet tarpeelliset tavarat palttoon taskuihin. Thelman hyppäsi Tampereen asemalla pois rautahevon kyydistä, kasvonpiirteiltään muuttuneena miehenä. Hän oli hylännyt kaikki tavaransa Hakaselle, joka kaiketi oli vienyt ne kotiinsa Pöytyälle, olettaen ettei niitä sieltä koskaan löydettäisi. Siellä oli musta vereentynyt huopalakki, verinen puukko, almanakka, pullo, kauluri ja paidanrintoja sekä siniset alusvaatekerrat. Niitä Juha Thelman ei enää tarvinut. Kun päässä oli uusi nahkainen lakki ja turpavärkki oli ajeltu paljaaksi viiksiä lukuunottamatta, niin lehtien toistamat tuntomerkit Hauhon murhaajasta eivät enää täsmänneet häneen. Hevonen ja rekikin oli hukattu sillä seurauksella, että niistä oli kääritty hyvät rahat. 500 markkaa tammikuussa 1907 vastasi hieman yli 2600 euroa vuoden 2025 rahassa. Sillä rahalla osteli vaatteita, tavaroita, päiväkännejä ja matkoja niin vossikoilla kuin kiskoillakin. Thelman sai hetken hengähtää ilman, että Kissalan pojat ja Hauhon vallesmanni huohottivat niskaan.

    Kotiin Oriveden Pitkäjärven Anttilaan ei kuitenkaan ollut asiaa. Sieltä häntä oli jo etsitty ja siellä hänet tunnettiin ja varmasti etsittäisiin vastakin. Partatyylin ja päähinen vaihdosta huolimatta. Kukaan ei tiedä, missä Thelman vietti seuraavan kuukauden tai lähes kaksi. Ehkäpä Tampereella väenpaljoudessa, mistä erään kauppias Kustaa Gripin todistus antoi viitteitä. Hän tosin muisti nähneensä Thelmanin vain tammikuussa, ei enää helmi- tai maaliskuussa. Joka tapauksessa kylmäverinen ryöstömurhaaja onnistui pakoilemaan lain pitkää kouraa seuraavan parin kuukauden ajan. Thelmanin retkistä ja tarinoista saatiin lisätietoa vasta tiistaina 12.3.1907, kun Längelmäen pitäjän Leväslahden kylän Wähäjärven torpasta oli yön aikana kadonnut hevonen ja reki. Edellisenä viikonloppuna samaisessa torpassa oli yöpynyt torpan väelle täysin tuntematon viiksekäs mies, kertoen tulevansa Jyväskylästä ja olevansa matkalla kotiin Orivedelle naapuripitäjään. Mies poistui sunnuntaina 10.3. ilman sen suurempia ilmoituksia tai jäähyväisiä. Kun sitten seuraavana tiistaina torpan isäntäväki huomasi hevosen ja reen kadonneeksi, ei varkautta osattu heti yhdistää viikonlopun vieraaseen. Ja miksi olisikaan, sillä Wähäjärven torpan hevosta ajoi vuoroin eri rengit ja työmiehet. Tekijä saattoi olla siis ihan kuka tahansa tusinasta miehiä tai joku täysin ulkopuolinen. Aikaan ja paikkaan kuului, ettei talleja lukittu. Ei niitä ole lukittu tähän päivään saakka armaan kotimaamme syrjä- ja maaseuduilla. Vasta 2000-luvun hulttiot ja huligaanit ovat aiheuttaneet sen, että maaseudullakin talleja, aittoja ja navettoja ylisineen on alettu laittamaan säppiin. Yhden Leväslahden torpan hevonen rekineen ja muine tykötarpeineen oli siis suhteellisen helppo kohde ihan kenelle tahansa anastettavaksi. Eikä epäilykset todellakaan osuneet ensimmäisenä oman kylän tai naapuripitäjän miehiin. Hevosvaras oli torpanväen mielestä väkisinkin joku ohikulkija, satunnainen ulkopaikkakuntalainen hiippari ja yhteiskuntajärjestyksen pahnan pohjimmainen. Sellainenhan Juha Thelman tavallaan olikin. Kolminkertainen varas, hevosvaras, ryöstömurhaaja, irtolainen, hiippari ja nimenomaan yhteiskunnan pohjasakkaa tuon ajan syömäjärjestyksessä. Yhteiskunnan silmissä Thelman oli pelkkä rasite.

    Oriveden Pitkäjärven Anttilan päärakennus. Thelman oli alunperin Anttilan renki ja pysyi siellä kirjoilla vankilakierteensä aikana.

    Varhain tiistain 12.3.1907 pikkutunneilla Thelman oli palannut piilopaikastaan Wähäjärven torpalle ja vienyt tallista sen arvokkaimman työkoneen. Maaliskuun auringossa lumessa näkyi selvät hevosen ja reen jäljet. Niitä voitiin ainakin johonkin saakka seurata. Osa torpan työvoimastakin komennettiin jäljityspuuhiin kylän raiteille ja kulkuväylille. Etsijät kyselivät kyläläisiltä, olivatko he nähneet Wähäjärven hevosta. Mitään tarkkoja havaintoja ei ollut, joten etsintää jatkettiin levittämällä sanaa. Puskaradio oli tuon aikakauden tärkein uutisten lähde ja viestinviejä. Se toimitti asioita kaiken kansan korviin niin läheltä kuin kaukaa. Samalla jotkin juorut saivat entistä villimpiä käänteitä, eikä aivan kaikkeen kerrottuun ja puhuttuun voinut luottaa. Historiantutkijalle pelkät kuulopuheet ilman muita lähteitä tai todisteita ovatkin usein hankalia, mutta kuitenkin tyhjää parempia. Niissä on usein mukana osatotuuksia. Juha Thelmanilla oli nyt puolen päivän etumatka uusiin takaa-ajajiin ja puskaradioon nähden. Siinä ajassa hän ehti ohjastaa anastamansa valjakon Karttimiin ja siitä pohjoiseen kohti Juupajoen kirkkoa ja Korkeakoskea. Korkeakoski oli tullut jossain vaiheessa aivan 1890-luvun lopussa Thelmanille tutuksi, sillä hän oli ehtinyt olla pari viikkoa töissä Korkeakosken tehtaalla. Edward Walleniuksen nahkatehdas oli perustettu Juupajoen Korkeakoskelle 1894 ja paria vuotta myöhemmin 1897 tai 1898 se sai seurakseen Suomen ensimmäisen koneellisen kenkätehtaan. Kenkätehdas hyödynsi nahkatehtaan tuotteita ja lopulta tehdas kasvoi niin suureksi, että sillä oli oma lääkäri, opettajatar tehtaanväen lapsille ja tietysti järjestyksestä huolehtivia vartijoita. Korkeakoski paikkana tarjosi tehtaalle vesivoimaa ja aivan tehtaan vierestä kulki aikakauden termein vilkas Pohjanmaan junarata.

    Walleniuksen vapriikki eli Korkeakosken Kenkätehdas. Lopulta Kenkätehdas söi sisäänsä useita eri toimia ja sillä oli oma päiväkoti, lääkäri ja sairaanhoitajat, nahkatehdas, vartijat ja kuljettajat. Kuin kylä kylän sisällä.

    Samaan aikaan kun Längelmäellä kyseltiin varastetun hevosen perään, Thelmanin pakomatka vei hänet ja anastamansa menopelin lähelle Korkeakosken asemaa. Hän pysähtyi Harjun kievarin edustalle samaisena tiistaina 12.3.1907 kello 5-6 aikaan aamulla ja asteli sisään kievariin syödäkseen aamiaista ja levätäkseen. Kievarin isännälle ja muutamille paikalla olleille aamuvirkuille hän kertoi tulleensa Ruovedeltä, jossa oli ollut tukinajossa ja kyydinneensä savotan kympin asemalle Tampereen junaan. Hänellä oli nyt koko päivä aikaa odotella, sillä kymppi olisi palaamassa postijunalla iltapäivällä, jolloin Thelman kyyditsisi tämän takaisin savotalle. Osa Harjun kievarin väestä ihmetteli kuitenkin sitä, että hevosreki oli saapunut kievarin pihaan aivan vastakkaisesta suunnasta. Ruovedeltä tullessa ja kympin asemalle jättäessä reki olisi saapunut kievarille Korkeakosken asemalta. Nyt reki oli saapunut ”etelästä” Juupajoen kirkolta ja Kopsamasta päin. Jo tämä herätti osassa miehiä pientä hämmennystä ja kulmien kurtistelua. Lisäksi aamupäivän valjetessa sana Leväslahdella tapahtuneesta hevosvarkaudesta kiiri Orivedelle ja Juupajoen Korkeakoskellekin. Siellä puhuttiin, että yön aikana oli Wähäjärven torpasta varastettu hevonen ja reki, joita nyt kovasti jäljitetään. Hevosesta ja reestä annettiin vieläpä sen verran hyvät tuntomerkit, että niiden perusteella anastettu omaisuus voitiin helposti tunnistaa.

    Juna saapuu Korkeakosken asemalle. Oikealla on varastorakennus (tummempi rakennus jota vasten tikkaat nojolla) ja taaempana oikealla varsinainen asemarakennus.

    Thelman jää kiinni

    Harjun kievarista poistui vähin äänin aikalaislähteissä nimettömäksi jäänyt mies, joka kievarin pihassa tunnisti Thelmanin varastaman hevosen ja reen. Hän mainitsi muille paikalla olleille, että hän lupaa istua loppuikänsä linnassa, ellei siinä ollut Wähäjärven torpan hevonen ja reki. Mies tiesi mistä puhui, sillä hän oli kaksi aikaisempaa talvea ajanut juuri tätä samaista valjakkoa. Kun selvisi, että varastettu omaisuus seisoi kievarin pihassa, lähdettiin asiaa ilmoittamaan Korkeakosken asemapäällikkö Flinckille. Knut Adrian Flinck oli 36-vuotias, Hämeenlinnassa syntynyt ja vuonna 1904 Orivedeltä Korkeakosken asemalle päälliköksi tullut, vimpan päälle virkaintoinen rautatieläinen. Pienemmillä asemapaikkakunnilla asemapäällikkö oli vähän kuin kylän sheriffi. Asemapäällikkö kantoi pamppua ja usein reikärautaakin. Jos asemalla häiriköitiin, niin asemapäällikkö sai puuttua asiaan aivan kuin poliisiviranomainen. Lisäksi asemilla myös säilytettiin vankeja vankikuljetuksien aikana, joten tehtävä vaati rautaisia hermoja ja lujaa mieltä. Sellainen Knut Flinck myös oli. Kun asemapäällikkö kuuli, että hevosvaras istui Harjun kievarissa ja ryöstösaalis seisoi sen pihassa, niin tämä lähti välittömästi paikalle. Matkaa ei ollut pitkälti, ehkä noin 100 metrin verran. Tuossa ajassa Flinck ehti kuitenkin punoa juonen yhdessä ilmoittajan kanssa. Ilmoittaja menisi ensiksi sisään ja istuisi lähelle hevosvarasta. Flinck tulisi perässä ja kävelisi kievarin isännän juttusille, aivan normaalisti, ihan kuin kaikki olisi ennallaan ja hyvin. Näin toimittiin samalla kuin Thelman istui pöydässään ja söi, pahaa aavistamattomasti aloillaan ja paikoillaan.

    Yritin löytää tietoa ja kuvia Korkeakosken aseman läheisyydessä olleesta Harjun kievarista, mutta siitä löytyi yllättävän vähän minkäänlaista tietoa. Siksi päätin jälleen kerran pyytää Google Gemini -tekoälyltä apua kuvituskuvan laatimisessa. Tiedossa on, että Harjun kievari toimi nykyisen Tehtaantien ja Koskitien välisellä alueella. Käytännössä sadan tai korkeintaan parin sadan metrin päässä Korkeakosken asemasta. Suunnilleen siinä Juupajoen keskustan ja Versowood Korkeakosken risteyksen tienoilla.

    Silloin silmääkään räpäyttämättä Flinck nosti revolverin kohti Thelmania, ilmoitti kuuluvalla äänellä: ”Kädet ylös, teidät on pidätetty!” ja Flinckin kanssa sisään tullut ilmoittaja tarttui Thelmania käsivarsista. Thelmanin vyöltä löytyi puukko, jonka Flinck otti parempaan talteen. Minkäänlaista vastarintaa ei syntynyt ja Thelman aivan kuin alistui kohtaloonsa. Mies istui pidätettynä ja useiden silmäparien valvomana Harjun kievarissa, kunnes Wähäjärven torpan hevosvarkaudesta viestin saanut poliisikonstaapeli Kustaa Maurits Willebrandt ehti iltapäivästä paikalle. Flinck ja Willebrandt kuljettivat Thelmanin kahlittuna takaisin Korkeakosken asemalle pidätysselliin. Asemalle saapui vielä iltajunalla Oriveden nimismies A. W. Fernelius sekä varastetun omaisuuden laillinen haltija Wähäjärven torpasta. Mies tunnisti hevosen, valjaat ja reen omikseen. Reestä löytynyt kirves ja suitset eivät kuuluneet Wähäjärven torppalle, mistä lie Thelman ne saanut, vienyt, ostanut tai varastanut. Lisäksi torpalta saapunut Mikko Vähäjärvi tunnisti Thelmanin samaksi mieheksi, joka oli edellisenä viikonloppuna ollut heillä torpassa yötä. Ferneliukselle ja Willebrandtille pidätetty Thelman kertoi nimekseen Heinonen, eikä tunnustanut tai myöntänyt yhtikäs mitään. Lisäksi hän kertoi olevansa kotoisin Tampereelta ja syntyneensä Teiskossa. Ferneliusta miehen puheet eivät hämänneet. Tämä oli ollut Thelmanin perässä jo Hauhon ryöstömurhasta eli 23.12.1906 lähtien. Oriveden nimismiehenä Arthur Waldemar Alarik Ferneliuksen vastuulla oli ollut tietysti tiedustella Thelmania tämän kotipaikastaan Pitkäjärven Anttilasta, kuin myös Oriveden kirkolta tämän vanhempien luota. Lisäksi Fernelius omasi historiaa myös Teiskon ja Kurun nimismiehenä 1899-1902, joten Thelmanin väitteet siellä syntymisestä osoittautuivat huonoksi valheeksi. Orivesiläinen Juha Thelman tuntomerkkeineen oli tuttu nimismiehelle myös Thelmanin aikaisemmista rötöksistä Orivedellä. On vaikea käsittää, ketä tai mitä Thelman koitti valheillaan sumuttaa. Ehkä se oli vain epätoivoista venkoilua vääjäämättömän edessä? Tai ehkä se oli jo muodostunut miehelle rutiiniksi ja luikuria lasketeltiin suoraan selkärangasta? Vaikka Wähäjärven torpan hevosvarkauden mies nyt joutuikin myöntämään, niin Hauhon ryöstömurhasta hän kielsi tietävänsä tuon taivaallista. Muttei se mitään auttanut tai pelastanut, sillä kaikesta kiistelystä huolimatta nimismies vangitsi Thelmanin tiistaina 12.3.1907 ja siirsi tämän Oriveden vanginkuljettajalle säilytettäväksi.

    Vankilasta käräjille

    Oriveden välikäräjillä Thelmanin asia käsiteltiin hyvin pikaisesti. Ainoastaan oikeuskaaren mukainen menettely lisäsi mustetta aikalaisten paperilla, sillä Thelmanin kohtalo päätettiin alistaa Hauhon ja Tuuloksen käräjäoikeudelle, eli käytännössä Thelmanin ryöstömurha Hauholla ja hevosvarkaus Längelmäellä yhdistettiin samaan tulevaan asiankäsittelyyn Hauhon ja Tuuloksen välikäräjillä. Oriveden välikäräjiltä lähetettiin vain ohut nippu papereita Hauholle, mutta tämän ansiosta Thelman voitiin kuljettaa Orivedeltä vanginkuljettajan säilöstä paksumpien seinien ja kaltereiden sisäpuolelle Hämeenlinnaan. Murhasta epäilty kuljetettiin rautateitse lääninvankilaan Hämeen linnaan huhtikuun 1907 alkupuolella. Siellä hänet moninkertaisena rikollisena ja rikoksenuusijana poikkeuksellisesti valokuvattiin. Valokuvaaminen ei ollut halpaa, mutta ilmeisesti pahimmat rötöstelijät haluttiin ikuistaa mahdollista jatkokäsittelyä ja tulevaisuuden tunnistamisia varten. 22.4.1878 Orivedellä syntynyt Johan eli Juha Paulinus ”Kustaanpoika” Thelman oli jälleen kaltereiden takana. Paikassa, joka oli tullut hänelle kovasti tutuksi jo vuodesta 1898 lähtien, jolloin hänet ensimmäisen kerran tuomittiin varkauksista. Lisäksi takaraivossa jyskytti tieto siitä, että Hauhon ryöstömurha ja useat silminnäkijät Torvoilassa, Miehoilassa ja Vitsiälässä takuulla langettaisivat hänen päälleen elinkautisen tuomion. Pelkästään Wähäjärven torpan hevosvarkaudesta tulisi pitkä kakku, todennäköisesti ilman mahdollisuutta armahdukseen tai aikaistettuun vapautukseen, sillä olihan se jo hänen neljäskertainen törkeä varkaus. Siksi kai Thelman koitti kieltää syyllisyytensä Hauhon tekosiin. Jos neljäskertaisesta varkaudesta tulisi seitsemän tahi pari vuotta enemmän kuritushuonetta, niin hän pääsisi kuitenkin vielä ennen 40. ikävuottaan vapaaksi.

    Hämeen linna ja lääninvankilan rakennuksia 1900-luvun alussa.

    Istumista Hämeenlinnan lääninvankilassa kesti noin 1,5 kuukautta, kunnes Thelman toimitettiin vankikyydillä keskiviikkona 22.5.1907 Tuulokseen Syrjäntaan Häppölän kestikievariin odottamaan seuraavan päivän Hauhon ja Tuuloksen välikäräjiä. Päivä oli kolea ja tuulinen, sillä pääkaupungissakin päästiin nippa nappa yli 10 lämpöasteen. Lehdet varoittelivat jopa hallan vaarasta ja sokerijuurikkaiden pelättiin kärsivät kevään kylmyydestä. Käräjät alkoivat seuraavana päivänä 23.5.1907 Henrik Gustaf Taulerin johtamina, tämän toimiessa tuomarina. Lautamiehinä oli tunnettuja sekä uskottuja Hauhon ja Tuuloksen miehiä: Walfrid Rekola, Kustaa Eskola, Jeremias Soveri, Kustaa Maula ja Jeremias Äyrikkälä. Syyttäjänä toimi hämeenlinnassa syntynyt ja vaikuttanut oikeusoppinut Arvo Saranko joka oli suomentanut sukunimensä Sandroosista. Todistajina paikalla olivat tietysti renkivoudin leski Miina Laine, talon tytär Linda Juntula, talon emäntä Hilda Kaivola, renki Jeremias Wirtanen, talollinen Erik Alhainen, opettaja Robert Koskivaara sekä muutama muu hauholainen. Heidän lisäksi todistajiksi oli saatu myös muutama ulkopaikkakuntalainen, kuten Thelmania Pälkäneeltä Torvoilaan kyydinnyt Simo Ruotsalainen sekä tamperelainen kauppias tai entinen kauppias Kustaa Grip. Välikäräjillä kuultiin niin Oriveden välikäräjien suositus 5 vuoden tuomiosta Wähäjärven torpan hevosvarkaudesta, mutta lopullinen päätösvalta siirrettiin Hauhon ja Tuuloksen välikäräjille Oikeuskaaren 10 luvun 21 pykälän nojalla. Tuuloksen Häppölän kestikievarissa istuva käräjäoikeus ei kuitenkaan tehnyt päätöstään vielä ensimmäisellä istunnolla vaan asiassa haluttiin kuulla lisää todistajia. Niinpä tuomari Taulerin kädessä olleen nuijan kopautuksella asiaa lykättiin välipäätöksellä käsiteltäväksi uudelleen kolmisen viikkoa myöhemmin 12.6.1907. Thelman vietiin raskaissa helyissä ja vankikyydillä takaisin Hämeenlinnaan lääninvankilaan odottamaan seuraava käsittelyä.

    Tuuloksen Syrjäntaan kylänraittia joskus 1900-luvun alussa, ennenkö suuri osa kylästä tuhoutui vapaussodassa 1918. Häppölän kievari on kuvassa vasemmalla oleva puinen rakennus, jonka ikkunat ovat tielle päin. Tiilinen rakennus vasemmalla on navetta, joka sijaitsee samalla paikalla nykyäänkin.

    Oikeutta Laineelle

    Juha Thelman oli Hauhon ja Tuuloksen välikäräjillä kertonut, ettei hän voinut olla Juho Laineen ryöstömurhaaja. Hän oli omien sanojensa mukaan sunnuntaina 23.12.1906 Ruotsissa. Hän kertoi matkustaneensa sinne laivalla Turusta, päästyään Kakolasta vapauteen muutamaa päivää aikaisemmin. Thelman sanoi kirjoittaneensa lääninvankilasta muutaman kirjeen Turun seudulle ja pyytäneensä todistajia vahvistamaan hänen kertomuksensa siitä, että hän oli ryöstömurhan tekoaikaan Turussa, ja että hän oli lähtenyt heti sen perästä Ruotsiin. Tarina huipentui vieläpä niin, että hän oli kulkenut Ruotsissa aina Haaparantaan asti ja ylittänyt siellä sitten rajan takaisin Suomen puolelle ja palannut kotikonnuille Oriveden seudulle. Käytännössä Thelman olisi voinut seilata S/S Bore -nimisella höyrylaivalla Turusta Tukholmaan juuri tuolloin vapautumisensa päivänä 18.12.1906, jolloin Bore aloitti tutun matkansa Tukholmaa kohti. Thelman vain unohti aikaisemmin kertoneensa itse, että hän oli jäänyt Turun seudulle pariksi päiväksi vapautumisensa jälkeen ja matkustanut sitten junalla kotiseudulleen. Selitys muuttui aina sitä mukaan kun syyttäjä Saranko puhkoi aukkoja ryöstömurhaajan sepityksiin. Eikä hänen asiaansa helpottanut yhtään se, että Pälkäneen Laitikkalasta kotoisin ollut Simo Ruotsalainen tunnisti Thelmanin välikäräjillä absoluuttisella varmuudella siksi mieheksi, jonka hän oli sunnuntaina 23.12.1906 kyydinnyt Hauhon Torvoilaan. Myös Hilda Kaivola, Miina Laine ja Linda Juntula olivat varmoja miehestä, vaikka tämä olikin leikannut partansa ja oli käräjillä puettu erilaisiin vaatteisiin kuin puoli vuotta aikaisemmin.

    S/S Bore I talvimaisemassa.
    Bore-varustamon höyrylaiva Bore I.

    Postilaiva S/S Bore lyhyt historia

    Turkulainen Bore-varustamo sai vuonna 1898 tanskalaisen A/S Helsingörs Jernskibs & Maskinbryggerin valmistaman aluksen, joka oli tehty priimateräksestä ja kokonaan valaistu sähköllä. Laivassa oli 86 hyttipaikkaa ja se aloitti liikennöinnin Turku – Maarianhamina – Tukholma -reitillä 29.1.1898. Laiva ajoi karille 31.12.1899 Tukholman edustalla ja upposi seuraavana päivänä 12 sylen syvyyteen, mutta henkilövahingoilta vältyttiin. Keväällä 1901 laiva nostettiin pinnalle ja Bore osti laivan takaisin vakuutusyhtiöltä. Se telakoitiin ja korjattiin Tanskassa Aktiebolaget Burmeister & Weins toimesta. 14.12.1901 laiva oli jälleen merikelpoinen ja se nimettiin uudelleen, saaden nimen S/S Bore I. Laiva jäi seisomaan Turun edustalle talvikaudeksi 1904-1905, mutta kesällä 1905 reittiliikenne Turusta Tukholmaan jatkui. Keväällä 1906 laivan matkustajaksi kirjautui eräs I. F. Petrov, joka sittemmin paljastui salanimellä Tukholmaan matkustaneeksi V. I. Leniniksi. Vuonna 1910 laivan sisäosat ja hytit uudistettiin täysin. 26.6.1911 matkalla Tukholmasta Helsinkiin Bore I ajoi karille Nauvon eteläpuolella. Laiva siirrettiin Helsingin Hietalahteen telakalle, jossa se korjattiin ja uudisrakennettiin. Laiva ajoi tammikuussa 1914 pahoin karille ja elokuussa samana vuonna se pakkovuokrattiin Venäjän laivastolle 15000 markan kuukausivuokralla liikennöimään reittiä Helsinki – Tallinna – Kronstad – Pietari. 23.1.1915 laiva palautettiin Bore-varustamolle, josta se siirrettiin Finnbodan telakalle Tukholmaan. Lokakuussa vuonna 1916 laiva pakkomyytiin Venäjän valtiolle yli 690 000 markan hinnasta liikennöimään Helsinki – Pietari -linjaa, nyt Gryf-nimellä. Suomen vapaussodan aikana 13.4.1918 laiva paloi ja tuhoutui Hangon Länsisatamassa, mutta sen kunnostustyöt aloitettiin joulukuussa samana vuonna. Ab Crichton & Vulcan Oy siirsi laivan jo lokakuussa 1918 Turkuun telakalle, jonne se hinattiin tuolloin joulukuussa. Vuonna 1919 laiva myytiin helsinkiläiselle SHO-FÅA:lle, joka nimesi laivan korjausten jälkeen Hebe-nimiseksi ja palautti laivan Turku-Maarianhamina-Tukholma -linjalle. Joulukuussa 1926 laiva myytiin takaisin Bore-varustamolle ja mittavien korjausten sekä modernisoinnin jälkeen se nimettiin jälleen Bore I, joka jatkoi aikaisemman laivareitin liikennöintiä. Vuosien 1929-1934 välisenä aikana Bore I toimi kesälaivana Helsinki-Hanko-Tukholma -reitillä. Vaikka laiva joutui ilmahyökkäysten kohteeksi helmikuussa 1940, toimi Bore I Turku-Tukholma -linjalla koko talvisodan ajan ja se kuljetti myös suomalaisia sotalapsia Ruotsiin. Vuonna 1945 laiva toimi Valvontakomission asuntolana Helsingin edustalla. Syksyllä 1949 laiva telkoitiin korjauksia ja uudistusta varten. Laiva toimi 1950-luvun reittiliikenteessä Suomen ja Ruotsin välillä. Viimeisen matkansa Bore I teki 23.9.1961 kun se matkasi Kööpenhaminasta Turkuun. Tämän jälkeen laiva myytiin Saksaan Lyypekkiin telakalle, jossa Rudolf Harmstorf Wasserbau und Travewerft G.m.b.H romutti aluksen.

    Pahoittelen pientä harharetkeä tarinassa, mutta mielestä Bore I -laivan merkitys Suomelle laivaliikenteen osalta on tärkeä. Se oli pakko kirjata blogiin talteen.

    S/S Bore I telakalla Helsingin Hietalahdessa 1932.

    Käräjät jatkuvat…

    Kun sitten välikäräjien jatko 12.6. koitti, kuljetettiin Thelman hyvissä ajoin samaiseen Häppölän kievariin vankikyydillä. Nyt paikalla olivat todistajina myös torppari Herman Peltonen Kiikasta, vuokraaja Kalle Hakanen Pöytyältä sekä työmies tai maalari Kustaa Lauren Maarian pitäjästä. Viimeistään näiden miesten todistus varmisti sen, että Thelmanin Ruotsin reissu oli pelkkää valhetta. Tämä ei olisi millään ehtinyt joulukuun 1906 lopussa matkustamaan ensin höyrylaivalla Ruotsiin, sitten Ruotsin läpi pohjoiseen Haaparantaan vain palatakseen sieltä joulupäivänä tai Tapaninpäivänä Kiikaan ja Pöytyälle rekeä vaihtamaan ja hevosta myymään. Eikä Thelman sitä paitsi saanut ainuttakaan vastausta kirjeisiinsä todistajanlausunnoiksi välikäräjien jatkojen päivämäärään mennessä. Oliko hän ensinkään lähettänyt kyseisiä kirjeitä ja jos oli, niin olisiko joku suostunut pahaisen hevosvarkaan ja murhamiehen alibiksi? Vieläpä sen uhalla, että siitä joutuisi itse kuseen, mikäli se paljastuisi. Niin kuin se nyt oli paljastunut todisteiden ja todistajien tosiseikoilla. Ehkä Thelman koitti pelata aikaa, josko hän pystyisi järjestämään pakosuunnitelman itselleen Hämeenlinnan lääninvankilasta?

    Turkulainen torpanomistaja Mikael Niemi, jolle Thelman myi Laineen taskunauriin, oli valmis todistamaan Thelmania vastaan, mutta hän ei valitettavasti nauttinut kansalaisluottamusta. Sen sijaan kellolle löytyi toinen todistaja Miehoilan kylästä, kun Fredrik Salonen kertoi vaihtaneensa kellojen periä renkivouti Laineen kanssa samana aamupäivänä kuin Laine hevosineen katosi. Salonen oli saanut Laineelta hopeiset perät ja hän oli antanut vaihdossa messinkiset, ilmeisesti pidemmät perät Laineelle. Niistä peristä oli jäljellä vain lyhyehköt pätkät käräjäoikeuden nähtävillä. Mutta kello oli takuulla sama, sillä siinä oli hevosen pää kaiverrettuna. Käräjätuomari Tauler kävi yksityiskohtaisesti läpi tähän asti todistetun ja todennetun. Kahleissa tuomarin edessä seissyt Thelman oli todellakin saatu kiinni tekosistaan ja kiikkiin perättömistä väitteistään. Niin renkivouti Laineen ryöstömurhasta, kuin Wähäjärven torpan hevosvarkaudestakin. Seuraavaksi käräjillä käytiin läpi myös Tourunmäellä ja Vuolteen sillalla suoritettujen maastoetsintöjen havainnot ja löydökset. Ne tukivat ajallisesti ja paikan perusteella sitä, että Thelman oli syyllinen Laineen murhaamiseen, motiivina varastaa tämän käytössä ollut Juntulan hevonen ja reki. Ja kun samoilla käräjillä oli tarkoitus käsitellä Thelmanin toista hevosvarkautta Längelmäellä, todisti se hänet paatuneeksi taparikolliseksi. Lopuksi syyttäjä totesi, että oikeudessa oli nyt näytetty toteen, ettei Juho Lainetta voinut ryöstömurhata kukaan muu kuin Orivedeltä kotoisin ollut Juha Thelman.

    Juha tai Juho Paulinus Thelmanin pidätyskuva Hämeen lääninvankilassa keväällä 1907. Tämä Evelina Stierin kuvaamon ottama valokuva oli alkusysäys tutkimukselleni ja tälle kirjoitukselle. Koska valokuvat olivat arvokkaita, vankeja ei vuonna 1907 pienellä paikkakunnalla kovinkaan usein valokuvattu. Thelmanista sellainen kuitenkin löytyi.

    Käräjäoikeudella oli kuitenkin yksi iso ongelma. Renkivouti Juho Laineen ruumista ei ollut vieläkään löytynyt. Thelman luotti siihen, ettei häntä tuomittaisi ilman ruumislöytöä ja siksi hän ei suostunut sen olinpaikkaa oikeudessa paljastamaan. Hän ei myöskään kertonut siitä viranomaisille tai kenellekään lääninvankilassa, edes sivulauseessa. Juho Laineen ruumis oli edelleen visusti kateissa. Syytetty Thelman omassa puheenvuorossaan pyysi vielä saada käräjäoikeudelta jutun lykkäämistä. Tarkoituksena oli saada todistajilta lausuntoja tämän puolelle tai sitten Thelman suunnitteli mahdollista vankilasta karkaamista, kuten edellä aprikoin. Hän halusi lisäaikaa asiansa käsittelyyn syystä tai toisesta. Thelmanin murheeksi Taulerin tuomaroima käräjäoikeus lautamiehineen teki kuitenkin yksimielisen ratkaisun. Asiaa ei enää lykätty edelleen, vaan Hauhon ja Tuuloksen käräjäoikeus tuomitsi Juha Paulinus Kustaanpoika Thelmanin Oriveden Pitkäjärven Anttilasta elinkautiseen vankeusrangaistukseen kuritushuoneeseen, sekä menettämään kansalaisluottamuksensa ainiaaksi. Tähän rangaistukseen sisältyi myös Längelmäellä tapahtunut hevosvarkaus, josta oli suositettu rangaistukseksi viisi vuotta kuritushuonetta. Thelman sai maksimirangaistuksen, pisimmän mahdollisen tuomion. Käytännössä kuolemantuomiokin oli juridisesti mahdollinen raaoista henkirikoksista, mutta vuonna 1906 ”nappituomiot” muutettiin yleensä aina elinkautisiksi. Oikeastaan ainoa tapa saada itsensä mestatuksi silloisen Suomen oikeuskäytännössä oli majesteettirikos keisaria vastaan tai siihen rinnastettava maanpetos. Vuoden 1889 rikoslaki mainitsee kuolemanrangaistuksesta seuraavasti: ”Joka, aikoen surmata Keisarin ja Suuriruhtinaan, ottaa hänet hengeltä, taikka sitä yrittää, tuomittakoon valtiopetoksesta kuolemanrangaistukseen.” Myös kapina laskettiin valtiopetokseksi, joten tätä rikoslakia ja sen ankarinta rangaistusta sovellettiin reilu vuosikymmen myöhemmin vapaussodan eli punaisten kapinan tai vallankumousyrityksen jälkiselvittelyissä. Se oli sikäli kova tulkinta, sillä koko 1900-luvun alun kuolemantuomiot oli muutettu armahduksella elinkautisiksi kuritushuonerangaistuksiksi.

    Hauhon käräjäoikeuden tuomarina Tuuloksen Häppölän kievarissa toiminut Heikki Tauler.

    Tuonela

    Thelmania eivät enää selitykset eikä valitukset auttaneet. Vaikka Hauhon ja Tuuloksen käräjien päätös alistettiinkin Turun hovioikeudelle vahvistettavaksi, niin harvoinpa tuon aikakauden mittapuulla näin selvää tapausta ja tuomiota siellä enää pyörrettäisiin tai oleellisesti muutettaisiin. Tämä hovioikeudelle alistaminen oli nerokas juridinen menettely, sillä Thelman ei voinut tällöin valittaa käräjäoikeuden päätöksestä tai tuomiostaan. Hovioikeus kävi asian läpi todisteita ja pöytäkirjoja myöten käräjäoikeuden pyynnöstä, joten tavallaan käräjäoikeus ”valitti” itse omasta tuomiostaan ja poisti syytetyltä sen mahdollisuuden. Ja kovasti usein hovioikeus oli käräjäoikeuden puolella. Tämä puhtaasti empiirisellä tutkimuksella havaittuna niistä asiakirjoista, joita olen itse vuosien saatossa blogitekstejäni ja muita tutkimuksia varten käynyt läpi. Thelman palautettiin toistamiseen Tuuloksesta käräjiltä Hämeenlinnan lääninvankilan selliin odottamaan Turun hovioikeuden ratkaisua. Tuomio oli kaiketi murskaava, sillä Thelman oli vankilassa seuraavana päivänä silminnähden alakuloinen ja masentunut. Kaikki rehvakkuus oli kadonnut ja enää ei viiksekäs mies papattanut tarinoita ja kertomuksia kanssavangeille kuten vielä päivää paria aikaisemmin. Thelman oli tyystin omissa oloissaan sellissä tuona kesäisenä torstaina, miettien syntyjä syviä.

    Kun kesäinen perjantai 14.6.1906 kääntyi vähitellen alkuillaksi, siivilöityi laskevan auringon lämpimät säteet lääninvankilan ikkunakalterien lomasta sisään selleihin. Vankilan pölyisen ilman näki, kun pienet hiukkaset ja haituvat leijailivat varjoisan sellin valokeiloissa. Vangit oli teljetty jonkin aikaa takaperin selleihinsä ja heille oli tarjoiltu alkeellinen ruoka-annos. Lääninvankilan tuntemattomaksi jäänyt vartija kurkisti Thelmanin selliin ja kaikki vaikutti tavanomaiselta. Thelman oli hänelle tarjoillun kotikalja-astian luona akkunakaltereiden vieressä sellin takaseinustalla. Mies ei puhunut mitään, eikä hänen kasvoillaan ollut oikein ilmettäkään. Jonkin ajan päästä, ehkäpä noin 10 tai 15 minuuttia siitä, kun vartija oli edellisen kerran kurkannut Thelmanin selliin, hän päätti kerätä ruoka-astiat kyseisen selliosaston vangeilta pois. Kun vartija saapui Thelmanin sellin luo, hän huomasi Thelmanin lyhistyneen sellinsä lattialle vuoteensa viereen. Mies ei reagoinut puheeseen eikä käskyihin. Vartijan avainnipun kilinä ja helinä rikkoi selliosaston hiljaisuuden. Naapuriselleissä tietysti havahduttiin, että jotain oli tapahtunut. Kun vartija vihdoin pääsi sisälle Thelmanin selliin, paljastui tämän retkien päätepiste. Vankeudessa 1,5 kuukautta aikaisemmin 29 vuotta täyttänyt orivesiläinen mies oli iltapäivän aikana repinyt vuode- ja liinavaatteista suikaleita ja punonut niistä lyhyehkön kankaisen köyden. Sen jälkeen hän oli pujottanut omavalmisteisen köyden kaulansa ympärille. Toisen pään hän oli sitä ennen sitonut sellinsä ikkunakaltereihin ja siitä rojahtanut koko painollaan istuvaan asentoon. Vaikka vartija hälytti viipymättä apua ja yritti saada Thelmanin virkoamaan, niin henki oli ehtinyt poistua miehestä niiden 20 minuutin aikana, jonka murhenäytelmä oli kaikkiaan kestänyt. Juha Paulinus Thelmanin kuolinpäiväksi Orihveden kirkonkirjoihin merkittiin 14.6.1907 ja kuolinsyyksi itsemurha. Miehen vankilakierre ja koko maallinen vaellus päättyi Hämeenlinnan lääninvankilaan, eikä mikään oikeus saanut häntä haettua Tuonelasta takaisin vastaamaan teoistaan. Turun hovioikeudelle alistettu päätös tuli vahvistettuna takaisin myöhemmin, joten sen valossa Thelman olisi viettänyt Kakolassa koko surullisen loppuikänsä. Se olisi ollut hänelle kuolemaa suotavampi rangaistus siitä, kuinka hän pilasi Laineen perheen elämän ryöstömurhaamalla renkivouti Juho Laineen, pelkän hevosen ja reen takia. Juntulan hevosen arvoksi laskettiin 450 markkaa. Nykyrahaksi muutettuna se vastasi n. 2360 euron suuruista summaa. Se oli tietysti paljon rahaa, ja on edelleen, mutta tuskin lähelläkään ihmishengen hintaa. Sellaisen summan tai kulkupelin vuoksi Thelman murhasi toisen ihmisen. Jos nykymaailma tuntuu kylmältä ja julmalta, niin kovasti samanlainen se oli jo reipas 100 vuotta sitten. Aivan yhtä älytön ja kaheli.

    Thelmanin kalmoa ei tietystikään lääninvankilassa valokuvattu. Kamera oli muutenkin vielä verrattain vieras keksintö virkavallan sekä rikospaikan tutkinta- ja taltiointivälineenä, joten Google Gemini -tekoäly avusti sellikuvan ja blogin tunnelman kanssa.
    Alkuperäinen Hämeen lääninvankilan digitoiduista aineistoista löytynyt orivesiläisen Juha Paulinus Thelmanin pidätyskuva.
    Thelmanin pidätyskuvan takana lukee: ”Juho Paulinus Thelman, Orihvedeltä, syytetty murhasta. Teki itsemurhan 14/6 07”
    Viesti Thelmanin kuolemasta saavutti tietysti Oriveden kirkkoherrankin kirjureineen. Oriveden rippikirjan sivulle 1021 oli merkitty entisen rengin Juha Paulinus Kustaanpoika Thelmanin kuolema.

    Thelman oli nyt poissa. Varastettu omaisuus oli palautettu kelloa ja saappaita myöten niiden laillisille omistajilleen. Hilda Kaivola sai rauhan ja lopulta hänen miehensä Heikkikin palasi Kakolan reissulta kotiin. Linda Juntula sai hevosen, reen ja suitset takaisin ehjinä ja käyttökuntoisina. Miina Laineelle palautettiin Juho-miehen hopeakello, saappaat ja talvitakki. Miestä ei voitu palauttaa eikä edes haudata, koska ruumista ei ollut kesällä 1907 löytynyt. Thelman oli vienyt itsemurhan myötä tiedon Laineen ruumiin sijainnista hautaan. Todistajat saivat matkarahansa käräjäoikeudelta, matkustettuaan kotipaikkakunniltaan Tuuloksen Syrjäntaakse. Renkivouti Juho Laineen ryöstömurhaaja saatiin lopulta kiinni ja tuomittua. Kai sitä voidaan pitää jonkinlaisena työvoittona, vaikkei se tuonutkaan miestä takaisin? Miina jäi neljän lapsen kanssa yksin. Lapset ilman isää. Eikä vuonna 1906 tai 1907 yhteiskunta todellakaan ollut armollinen, että tässä olisi ollut kaikki. Koska renkivoutia ei enää ollut, niin Miina Laine lapsineen joutui lähtemään Juntulasta, omasta kodistaan. Perheen elättäjä Juho Laine ei enää ollut renkivouti, eikä rahaa tullut mistään. Ei Laineen perheellä ollut oikeutta tai edellytyksiä asua Juntulassa renkituvassa, vaan perheen piti pakata kimpsut ja kampsut kainaloon sekä muuttaa jonnekin, missä he pystyivät ja saivat asua. Ei sekään ollut itsestäänselvyys. Hauhon Miehoilan ja Torvoilan rajalle Juntulaan Laineet olivat muuttaneet Pälkäneen Pappilasta, mutta siellä oli jo vuosien saatossa olleet toiset rengit ja piiat palveluksessa. Lopulta Laineen isännättömälle perheelle löytyi paikka Pälkäneen Kirpusta, aivan nykyisen Lahdentien ja Iharintien risteyksen seudulta. Siihen Miina Laine ja neljä poikaa saivat onneksi muuttaa ja jäädä asumaan. Joskus kävi nimittäin niin, että perhe hajosi kokonaan. Lapset myytiin huutolaisina ympäriinsä ja leski jäi elätiksi jonkin talon tai torpan vaivoiksi. Se ei ollut useinkaan ihmisarvoista elämää. Huutolaisia kohdeltiin huonosti, joskus suorastaan brutaalisti. Heillä teetätettiin nälkäpalkalla kaikista paskimmat hommat, jos siis huudon voittanut isäntä niin halusi. Oli toki hyviäkin taloja ja isäntiä, jotka ymmärsivät huutolaisten vaikean kohtalon. Vaikkei tuo Edvin Laineen ohjaama ja Kalle Päätalon romaaneihin ”Viimeinen savotta” ja ”Kairankävijä” pohjautuva elokuva ”Viimeinen savotta” nyt niin arvostelumenestys ollutkaan, niin siinä kuvataan ihan hyvin elokuvan päähahmon, Vikke Nilon lapsuutta huutolaisena. Milloin palaa pahoin uunin putsaamisessa, milloin tulee raippaa ja remmiä niin, että selkänahka soi. Jyrki Kovaleffin tähdittämä elokuva on vapaasti katsottavissa Elonet+ -palvelusta (https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_118808)

    Samalla tavalla kuin Thelmanin kuolema tavoitti Oriveden kirkkoherran, kirjattiin renki Juho Juhonpoika Laineen kuolema kirkonkirjoihin. Asian vakavuutta tehostaa se, että kuolinsyyksi on kirjattu huutomerkin kanssa Murha!

    Lähes vuosi kateissa

    Miina Laine ja mukulat olivat ehtineet jo asettua ja vakiintua Pälkäneen Kirpun Kotkaan. Kotkan omistaja Kaarle Hiissa oli hyvää hyvyyttään antanut yhden Kirpun Kotkan mäkituvista leskelle lapsineen. Perhe pysyi yhdessä ja sai katon päänsä päälle. Se oli tuhat kertaa parempi kohtalo kuin pahimmillaan olisi voinut käydä. Pojista vanhin Aukusti ennätti syksyllä 1907 päästä jo naima- ja rippi-ikään eli 15-vuotiaaksi. Muut Laineen pojat Kalle, Kustaa ja Einari olivat vuoden 1907 loppuun mennessä 12-, 7- ja 4-vuotiaita. Perhe oppi elämään ilman Juho-isää. Rahasta oli puutetta ja yhteiskunnan ylemmästä keskikastista oli ainakin varallisuuden suhteen tiputtu lainajyvien ja sukulaisten hyväntahtoisuuden varaan. Miina teki töitä Kirpun Kotkassa, mutta ei sillä rahalla rikastunut. Ehkä nipin napin saatiin Laineen viisi suuta ruokittua. Aukusti Laine kantoi oman kortensa kekoon samoin kuin 12-vuotias Kalle, autellen Kotkan maatöissä sen mitä pystyivät ja jaksoivat koulutyön ohessa. Perhe siis pärjäsi omalla työllä ja pienillä avustuksilla, niin sanotusti kädestä suuhun. Samalla suru ja murhe kalvoi Miinaa sisältä ja ulkoa. Hän oli syntynyt samana vuonna 1866 kuin murhattu miehensä. Juho Kustaanpoika Laine (entinen Koki) ja Wilhelmiina Johansdotter Mustalahti (tai Lahtinen) vihittiin 7.11.1891. Seuraavana vuonna avioparille syntyi Aukusti. Miina Laineella oli avioliiton ulkopuolinen lapsi Johan Arvid, joka oli syntynyt 1889, mutta hän oli lähtenyt maailmalle oman onnensa perään jo aikoja sitten. Hän ei Kirpun Kotkassa muun perheen luona asunut. Miina kuitenkin vanheni silmissä eikä suru ja kova elämä helpottanut tilannetta.

    Kun tutkin Pälkäneen Kirpun Kotkaa tarkemmin, niin huomasin Kotkassa Walkaman torpassa asuvan myös talokkaan leskirouvan Johanna Walkaman. Kaksi yksinäistä varmasti jakoi paljon yhteistä miehensä menettäneinä. Lisäksi Kotkan toista puolikasta asui itsellinen Aukusti Juhonpoika Aronen, entinen Koki. Sukunimi oli tuttu, olihan sitä renkivouti Juho Lainekin käyttänyt. Kyseessä täytyi siis olla sama Pälkäneen Koki-niminen suku, kuin Laineella ja tämän isällä. Ja niin se olikin, sillä Juho Laineen isä oli maanviljelijä ja isäntä (Johan) Gustaf Johansson Koki, joka käytti myös asuinpaikkansa mukaan talon nimeä Kotka sukunimenään. Juho Laine oli siis syntynyt Pälkäneen Kirpun Kotkassa ja nyt Miinan palatessa sinne lapsineen, sitä asui murhatun renkivouti Laineen veli Aukusti Aronen eli Koki. Aukusti oli Laineen poikien setä. Tämä selitti, miksi lähtö Hauholta oli sujunut suhteellisen kivuttomasti, jos unohdetaan raaka ryöstömurhan uhri laskuista. Elämä tuntui jatkuvan omalla painollaan. Arki oli harmaata ja tasaista. Se koostui työstä, ruuanlaitosta, vaatteiden korjaamisesta ja poikien sekä sukulaisten iloista sekä suruista. Siitä ei tallentunut sanomalehtien palstoille yhtikäs mitään meille menneisyyden tutkijoille talteen. Aikalaisistakin on jo aika jättänyt, joten tarinoita Laineen perheen jatkosta on hyvin vähän jos ollenkaan jäljellä. Ehkä joku lähisukulainen vielä muistaa tai muistaa suullisena perintönä kerrotun? Viimeinen tieto Laineista saatiin sitten, kun Juho Laineen ryöstömurhan vuosipäivä lähestyi.

    Daniel Nyblinin historiallinen kuva Pälkäneen Onkkaalasta eli Pälkäneen keskustasta tai kirkonkylästä 1893.

    Vuoden 1907 syksy oli kääntynyt jo tovi takaperin talveksi. Elettiin joulukuun alkua, kun Kangasalan Wääksyn Wihtiälässä talon miehet olivat perjantai-aamuna 6.12.1907 luomassa lantapihaa. Aikansa lantaa luoden ja paikkoja entraten miehet kokivat suuren järkytyksen. Lantapihalta, hakojen alta ja joidenkin risujen tai klapien takaa pilkotti miehen ruumis. Ruumis oli ehtinyt mädäntyä jo kovin, sillä sen pää ja muut raajat olivat irronneet muusta ruumiista. Mädäntyneen ruumiin hajua ei ollut kukaan huomannut lantapihan oman ominaistuoksun seasta. Sen sijaan luonnon elukat olivat saaneet rauhassa hävittää vainajan pala palalta. Ensin tietysti ketut, supikoirat ja erilaiset linnut. Sitten lopulta hyönteiset, toukat ja kaikenlaiset mikroskooppisen pienet bakteerit ja eliöt. Pahoin vaurioituneen ruumiin yllä oli vielä jäljellä vaatetusta. Irronneissa jalkaterissä näkyi riekaleita sukista, mutta jalkineet olivat kadonneet. Jalassa vainajalla oli harmaat sarkahousut. Muutoin yllä oli mustavuorinen lampaannahkatakki, joka oli kestänyt ajan hammasta parhaiten. Sen alla oli harmaat sarkakankaiset pikkutakki ja liivi. Liivin alla talvivaatetukseen kuulunut harmaa villapaita ja sen alla Wilhelmiina Laineen tekemä liinapaita. Alusasuna ruumiilla oli sellainen kokovartaloasu, jossa edessä pitkä rivi nappeja. Ruumista ei oltu lähes vuoteen havaittu Wihtiälän talonväen toimesta, sillä lantapiha oli ehditty luoda ja kunnostaa syksyllä 1906. Sinne ei siis ollut sen tarkemmin kenelläkään asiaa. Ihmiset hoitivat asiansa lantapihan reunalla ulkorakennuksessa, ei sinne taakse sontakasojen taakse mennyt kukaan. Ei edes lapset leikkimään. Lemu oli kaiketi sellainen, että paikka sai olla kaikessa rauhassa tuhansien kärpästen valtakuntana. Nyt vuotta myöhemmin lantapihan siivoamisen yhteydessä karu totuus valkeni ja Wihtiälän mailta löytyi kätketty miehen ruumis.

    Vihtiälän miehet tekevät joulukuun alussa 1907 kammottavan löydön lantapihalta. Google Gemini -tekoäly avusti jälleen blogin kuvituskuvan ja tunnelman luomisessa.

    Ruumislöytö uutisoitiin lähiseutujen lehdissä ja joissakin Thelmanin ja Laineen tapausta uutisoineissa lehdissä kauempanakin. Ruumista epäiltiin heti Thelmanin uhriksi, Torvoilan Kaivolan renkivouti Juho Laineeksi. Tuntomerkkien perusteella Miina Laine oli täysin varma, että kyseessä oli hänen miehensä. Viranomaiset vaativat juridisesti kestävämpää tunnistamista. Se tarkoitti käytännössä sitä, että Miina ja muutama muu todistaja joutuivat käydä katsomassa mädäntynyttä miehen ruumista, todetakseen sen olevan Juho Laineen jäljellä oleva maallinen tomumaja. Se oli raakaa ja rankkaa. Lopulta kuitenkin vainaja tunnistettiin, jäljellä olevista vaatekappaleista, ja tämän jäänteet voitiin saattaa Pälkäneen kirkkomaahan haudan lepoon. Kuolemasta oli kulunut tuolloin lähes täsmälleen vuosi. Thelmanin kuolemasta puolisen vuotta. Kaksi elämää oli päättynyt ryöstömurhaajan hetken mielijohteesta anastaa hevonen ja reki. Pienestä naksahduksesta pääkopassa, joka pisti Thelmanin lyömään kirveellä Juho Lainetta päähän. Tavoitteena saada rahallista hyötyä 400-500 markan verran. Se pysäyttää miettimään, kuinka pienestä ja pienistä asioista elämä on kiinni.

    Useampi sanomalehti uutisoi Kangasalan Vihtiälän lantapihalta tehdystä ruumislöydöstä.

    Elämää ja äkkipysähdyksiä

    Laineen pojat kasvoivat. Isättöminä, mutta setänsä ja tämän perheen ohessa huolehtimassa Pälkäneen Kirpun Kotkasta. Miina vanheni silmissä ja askel lyheni vajaassa vuosikymmenessä olemattomiin. Vuoden 1915 henkikirjassa Miina vielä mainitaan asuvan Kotkassa, mutta vuoden 1916 henkikirjassa hänen nimeään ei enää ole. Vain vuosikymmen Juho Laineen kuolemasta. Viikatemies oli vierraillut ja korjannut Wilhelmiina Laineen sinne samaan paikkaan edesmenneen miehensä kanssa. Pojat jatkoivat nyt ilman kumpaakaan vanhemmista. Isän veli ja pojista vanhin Aukusti katsoivat nuorempien perään. Aukusti oli 23- tai 24-vuotias Miina-äitinsä kuollessa. Kalle Laine parikymppinen eli aikuinen hänkin. Kustaa Laine pääsi samoihin aikoihin ripille ollen 15- tai 16-vuotias ja perheen nuorin Einari Laine kahdentoista vanha. Heistä ei ole elossa enää ketään, uskoisin, mutta ehkä siellä Lahdentien varressa Pälkäneen Kirpun Kotkassa tai lähiseudulla on edelleen Laineen suvun jälkeläisiä. Toivottavasti, sillä niin ainakin minä toivon. Elämän pitää mennä eteenpäin, vaikka jokaisesta meistä aika vuorollaan jättää.

    Juha Paulinus Thelmanin isä Johan Gustaf Henricsson eli Juha Kustaa Heikinpoika Tellman, joka käytti etunimenään Kustaata, siirtyi ajasta ikuisuuteen Oriveden kirkonkylän Eerolassa marraskuussa 1900. Kuolinsyyksi on merkitty ”muu tauti”, joten tiedossa ei ole sen tarkemmin mihin 56-vuotias Thelmanin isä menehtyi. Se taisi kuitenkin olla lopun alkua myös Juha Thelmanille, sillä hänen paatunut hevosvarkausten sävyttämä rikollisura kiihtyi kiihtymistään isän kuoleman jälkeen. Äidin rakkaus ei riittänyt pitämään poikaa kaidalla tiellä. Ehkä sellaista rakkautta ei koskaan ollutkaan mahdollista anta?. Juha Thelman oli heti aikuisikään päästyään ongelmissa virkavallan kanssa. Juhan pikkuveli Heikki oli tätä pari vuotta nuorempi. Hän muutti vanhempiensa mukana Oriveden Toritun Äijäisistä Kirkonkylän Eerolaan 1896 tai 1897, mutta lähti sieltä sitten Kirkonkylän Anttilaan rengiksi noin 1897. Vuonna 1905 irtolainen Heikki Juhanpoika Thelman eli Pusula sai käräjillä tuomion kahdesta eri pahoinpitelystä ja toisinkertaisesta varkaudesta. Kuritushuonerangaistuksen pituudeksi Turun hovioikeus määräsi 10 vuotta ja kansalaisluottamus oli sen lisäksi vielä menetetty 8 vuodeksi. Lisäksi Juha Thelmania 11 vuotta nuorempi pikkuveli, vuonna 1889 syntynyt Kalle Juhanpoika Tellman oli myös päätynyt Oriveden rikoskirjoihin. En löytänyt merkintää hänen tekosistaan, mutta seurasin hänen muuttojaan Oriveden rippikirjoissa vuoteen 1916 saakka. Kalle oli muuttanut pois äitinsä luota Oriveden Kirkonkylän Eerolasta 1909, ensin samaisen Kirkonkylän Teerijoen rengiksi ja sieltä 1912 Kirkonkylän Parpolan rengiksi. 1915 Kalle Tellman muutti rengiksi Oriveden Kirkonkylän Uotilaan ja palasi lopulta äitinsä luokse Eerolaan vuonna 1916. Juha Thelmanin siskot Emma, Tilda ja Ruusa vaikuttavat pysyneen kaidalla tiellä ainakin niiden Oriveden kirjojen mukaan, jotka kävin Thelmanin/Tellmanin perheen osalta läpi. Juha, Heikki ja Kalle kuitenkin kaikki päätyivät rikolliselle polulle. Juha hevosvarkaana ja murhaajana, Heikki varkaana ja pahoinpitelijänä ja Kallekin ainakin yhden rikoskirjan merkinnän verran. Kallen rikos taisi kuitenkin olla vähäinen, sillä hänet mainitaan 1916 mäkitupalaisena, eikä esimerkiksi irtolaisena, löysänä tai loisena. Ehkä hän piti Oriveden Kirkonkylän Eerolassa äitinsä mökkiä, Tilda-äidin ikääntyessä ja kunnon heikentyessä? Juha Thelmanin äiti Tilda Kustaava Tellman menehtyi 67-vuotiaana vatsanpoltteisiin 14.8.1918.

    Thelmanin isä Juha Kustaa Heikinpoika ”Tellman” kuoli tuntemattomaan tautiin marraskuussa 1900 Oriveden kirkonkylän Eerolassa.
    Thelmanin äiti, Tilda Tellman kuoli 14.8.1918 Oriveden kirkonkylän Eerolassa.
    Thelmanin veli, Heikki Thelman eli Purula (tai joissain lähteissä Pusula) tuomittu toiskertaisesta törkeästä varkaudesta. Heikki-veli jatkoi samoja touhuja kuin Juha Paulinus. Tätä ennen Heikillä oli myös pahoinpitelystä tuomio ja myöhemmin 1914 hänet tuomittiin mullikan eli vasikan varastamisesta. Mahtoiko olla sukuvika tämä varastelu ja ryöstely?

    Vuonna 1865 syntynyt Korkeakosken poliisikonstaapeli Kustaa Villebrandt eli vuoteen 1932 saakka ja hänen vaimonsa Emilia Pietilä vuoteen 1940. Kustaa oli syntynyt Eräjärvellä, Emilia Lempäälässä. Poliisikonstaapelin perheessä oli ainakin seitsemän lasta: Laina Dagmar (1890-1967), Eino Kustaa (1893-), Agnes Erika (1895-1972), Kalle Johannes Vuorimaa ent. Villebrandt (1899-), Iida Matilta (1901-1976), Eero Maurits Vuorimaa ent. Villebrandt (1904-1927) ja Irma Kyllikki (1910-1912). Thelmania Harjun kievariin pidättämään tullut Korkeakosken asemapäällikkö Knut Adrian Flinck ja tämän perhe olivat vaikutusvaltaisia Korkeakoskella ja Juupajoella 1900-luvun alkupuoliskolla. Knut Flinck itse piti jöötä asemalla ja asemapäällikön vaimo Emilia eli Emmi Flinck os. Muren toimi vuosina 1907 ja 1908 Juupajoen naisliiton puheenjohtajana. Flinckin perhettä kohtasi kuitenkin suru tammikuussa 1909, kun asemapäällikkö menehtyi äkillisesti vasta 38-vuotiaana kasvaimen seurauksena. Flinckin perheen vuosi 1909 oli suuren surun riivaama, sillä pari kuukautta miehensä ennenaikaisesta hautaamisesta kuolema päätti vierailla vielä kahdesti Flinckien talossa. Ensin 17.4.1909 toinen tyttäristä, Elsa Edla Emilia Knutintytär Flinck kuoli tulirokkoon sekä neljä päivää myöhemmin 21.4.1909 Edla Maria ”Maisu” Knutintytär Flinck samaiseen tautiin. Kolmen kuukauden aikana 6-henkinen perhe oli kutistunut kolmeen. Elsa oli kuollessaan neljän ja Maisu 10-vuotias. Heidät on haudattu Tampereelle.

    Emmi Flinckin suuri suru, kun lapset ja mies menehtyivät lyhyen ajan sisällä.
    Tulirokko vei Emmin molemmat tyttäret ennenaikaiseen hautaan. Kuinka julma oli viikatemiehen visiitti, sillä äiti joutui hautaamaan tyttösensä.
    Korkeakoskella poliisikonstaapelina toiminut Kustaa Villebrandtin ja vaimonsa Emilian hautakivi.
    Emilia Villebrandtin kuva Suomen Kuvalehdessä hänen 70-vuotispäivän kunniaksi.

    Emmi Flinck ei kuitenkaan luovuttanut vaan hän muutti kahden poikansa Börjen ja Kaarlen kanssa Tampereelle asumaan, jossa perheellä oli osin kalustettu omistusasunto. Emmi Flinck elätti pienen perheensä tarjoamalla ”voimakasta ruokaa” kerta-annoksina tai kuukausittain muonituspalveluita tarvitseville. Kesällä 1909 hän laittoi lehteen ilmoituksen vuokrattavasta huoneistosta Selinin talossa, Kauppatori 5 Tampere. Virallisesti Emmi lapsineen oli vielä kirjoilla Juupajoella, mutta afäärit pyörivät Tampereella. Hän muutti Börjen ja Kaarlen kanssa Juupajoelta (eli käytännössä Tampereelta) Loimaalle kesällä 1910. Börje oli tuolloin 14-vuotias, Kaarle 8-vuotias. Emilia Flinck toimi Loimaan Kauppalan Vesikoskella rautatieaseman asemaravintolan emäntänä edellisen asemapäällikön lesken Alma Geitelin jälkeen. Emmi Flinck oli pesunkestävä bisnesnainen ja vuonna 1912 hän etsi Loimaan ravintolaan palvelijatarta avukseen. 1914 hän toimi Rautatiekirjakaupan asiamiehenä Loimaalla ja 1915 hän perusti Loimaan ruokatavarakaupan omalla nimellään. 1919 Emmi Flinck haki Riihimäen asemaravintoloitsijan toimeen tulematta kuitenkaan valituksi. Vuonna 1922 Emmi Flinck avasi Rautatiehotellin Loimaan Härkösen huvilalla. 1924 hän myi ravintolakiinteistöä ja isoa liiketilaa Loimaalla. Lisäksi hän laittoi huvilan vuokralle tai myyntiin. Loppuvuodesta 1924 hän haki Viipurin lastensuojelutyöhön, mutta ei tullut valituksi pestiin. Vuonna 1925 Emmi Flinck haki oikeutta pitää ravintolaa Toijalan asemalla, mutta tämäkään ei tuonut kaivattua lopputulosta ja muutosta. Emmi ei lakannut yrittämästä, sillä vuonna 1926 hän yritti kaupitella omistamaansa huvilaa Loimaan kunnalle kunnantaloksi ja 1930 hän haki ravintolanpito-oikeutta Tampereen rautatieasemalle. Kumpikaan näistä ei lopulta toteutunut, mutta kaikesta päätellen Emmi oli toimelias ja yritteliäs. Emmi Flinck eli 81-vuotiaaksi, menehtyen 8.11.1950. Surulliseksi asian tekee se, että hän joutui myös hautaamaan molemmat poikansa, sillä konttoripäällikkö Karl Linkomies (ent. Flinck) kuoli Loimaalla 3.6.1943 ja eläinlääkäri Börje Linkomies (entinen Flinck) kuoli 26.5.1945 samaten Loimaalla. Emmi Flinck joutui hautaamaan koko perheensä, aviomiehen, tyttäret ja lopulta molemmat pojat.

    Hämeenlinnassa syntynyt Knut Adrian Flinck nukkui kuolonuneen vain 38 vuoden iässä vuonna 1909. Vaimo Emmi Flinck jäi yksin lasten kanssa.
    Emmi Flinck jatkoi kuitenkin eteenpäin ja mainosti lehdessä Loimaalle vuonna 1915 avattavaa ruokatavarakauppaansa.

    Hauhon ja Tuuloksen käräjäoikeuden tuomari Henrik Gustaf Tauler kuoli heti kesällä, kapinakevään 1918 jälkeen, ja myöhemmin syksyllä 1918 Vitsiälän talollinen Erik Alhainen menehtyi 60 vuotiaana. Hauhon Torvoilassa Hilda Kaivola eli vuoteen 1964 saakka ja miehensä Heikki Kaivola vuoteen 1942. Kaivolan tila on edelleen saman suvun omistuksessa. Kirjoittajan kommentti: Oli hauska yhteensattuma, että kirjoitusta taustoittaessa ja Thelmanin tapausta tutkiessa kävi ilmi, että Torvoilan Kaivola on kaverini mummola. Kuulin sitä kautta myös tarinan siitä, miksi Heikki Kaivola oli aikoinaan joutunut linnaan toviksi istumaan. Sitähän piti tietysti tutkia lisää.

    Hauhon ja Tuuloksen välikäräjien tuomarin Henrik Taulerin kuolinilmoitus 18.6.1918.
    Hauhon Hovin tilan omistaja Erik Alhainen.

    Vanhemmitta jäänyt Miehoilan Juntulan tytär Linda Maria Johansdotter vihittiin 1907 Hauhon Vitsiälän Touruun Oskar Aleksander ”Aleksi” Olssonin kanssa, mutta avio-onnea kesti vain kolmisen vuotta, sillä Linda Olsson (entinen Juntula) menehtyi kesällä 1910 keuhkotautiin, vain 24-vuotiaana. Tourun kartano, joka nykyään tunnetaan Wuolteen kartanona, oli 1900-luvun alussa maakauppiaiden keplottelun kohde. Erik Johan Knaapi, Hauhon kirkonkylällä kauppiaana toiminut, osti Tourun ja Pokkarin tilat huutokaupalla 1898. Vuonna 1906 eli hetkeä ennen Thelmanin tekosia Knaapi myi Tourun ja Pokkarin talousneuvos Oskar Olssonille. Olsson omisti myös Sääksmäen Lotilan kartanon. Erik Alhainen osti samassa yhteydessä Vitsiälän Iso-Hannulan tilan eli Hovin. Aleksi Olsson myi Tourun kartanon (Touru Gård) vuonna 1910 hämeenlinnalaiselle kauppiaalle Jalmari Helteelle. Vuonna 1911 Helle myi Tourua edelleen. Heikki Kaloinen osti Tourun tilat 1912 ja siirsi vuokraoikeutensa Jalmari Helteelle. Helteen puoliso, Maria Kaloinen piti täyshoitolaa Tourun kartanolla, missä vieraili myös Larin-Kyösti. Vuonna 1917 Tourun tilan osti vaasalainen pankkiiri Axel Timgren, mutta kapinakevään 1918 aikana päärakennus poltettiin. Timgren rakennutti uuden päärakennuksen 1919.

    Tourun uuden päärakennuksen eli nykyisen Vuolteen kartanon piirros vuodelta 1919.
    Linda Juntula eli Oskar ”Aleksi” Olssonin kanssa 1907 vihitty Linda Olsson menehtyi 24-vuotiaana keuhkotautiin vuonna 1910.

    Ja muistatteko vielä Korpisen Kalle Kustaan, joka toimi Kaivolan Heikin apurina Roosa Niemen ryöstämisessä? Kalle kärsi tuomionsa ja palasi Juntulaan kuuluvaan Sampaan torppaan aivan Hämeenläänin ja Pirkanmaan rajalle jatkamaan isänsä työtä. Vuonna 1906 hän meni naimisiin Maria Rajalan kanssa. Korpisen perheeseen ja Sampaan torppaan syntyi kolme tytärtä ja yksi nuorena menehtynyt poika, ennenkö perhe muutti 1914 pariksi vuodeksi Hauhon Vitsiälään ja sieltä vuonna 1916 Hattulan Vesuntaan. Valitettavasti vanhat tavat eivät olleet täysin jo 40 vuoden ikään ehtineeltä kadonneet, vaikka lähes 15 vuotta olikin sujunut ilman suurempia ongelmia. Rippikirjankaan huomautuksiin ei ollut ilmestynyt rikoskirjan merkintöjä, mutta kevät 1918 muutti kaiken. Korpisen Kalle liittyi Hattulan (tai Tyrvännön) punakaartiin ja toimi osastonpäällikkönä aina 1.5.1918 saakka kunnes hänet Tyrvännön Lahdentakana mestattiin eli ammuttiin valkoisten kenttäoikeuden päätöksellä. 10 päivää myöhemmin perheeseen syntyi Lauri-poika, joka ei siis koskaan ehtinyt tavata isäänsä. Lauri Kaarlo Korpinen meni naimisiin kalvolalaisen Tekla Blomin kanssa ja heille syntyi ainakin neljä lasta. Lauri nukkui pois 1997.

    Kalle Korpinen muutti Hauholta Hattulaan vuonna 1916. Korpisen kohdalle on kirjoitettu kuritushuonetuomiosta, mutta kirkkoherra on korostanut vaimon puhdasmaineisuutta.
    Kalle Korpisen tulisieluisuus ilmeni kapinakevään aikana. 40-vuotias mies liittyi työväenyhdistykseen ja punakaartiin. Hänet ammuttiin 1.5.1918 valkoisten kenttäoikeuden toimesta Tyrvännössä Lahdentakana.

    Roosa Amanda Niemeä (s. 10.3.1867 Hauho) ripitettiin pariinkin otteeseen salavuoteudesta, mutta lopulta aviosiippa löytyi Miehoilan Paavolasta. Ajuri Kalle Kustaa Rantanen (entinen Santanen) ja Roosa Niemi vihittiin 30.6.1907. Perheessä kasvoi Roosan avioton poika Johan Valdemar Niemi (joka otti sukunimen Santanen käyttöönsä) sekä avioparille syntyneet neljä lasta: Helga, Helvi, Salli ja Eino. Ajurin perhe muutti Miehoilasta ensin Hauhon kirkonkylään ja lopulta 1915 sieltä Hausjärvelle. Lopulta Rantaset päätyivät Helsinkiin, missä Roosa Rantanen nukkui pois 15.12.1952. Kuolinilmoituksessa mainitaan ainakin Helga, Juhani, Salli ja Eino. Ehkä Helvi ehti nukkua pois ennen äitiään, mutta Malmin hautausmaalla Roosa Amanda Rantasen os. Niemen saattelivat hautaan muut mustiin pukeutuneet lapset.

    Rosa Amanda Rantasen os. Niemi kuolinilmoitus vuonna 1952.

    Ja niin se elämä menee. Syntymää ja kuolemaa. Siinä välissä kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ylämäkiä, alamäkiä, suuria tunteita, surujen laaksoja ja ilojen kukkaketoja. Jokainen hautakiveen kaiverrettu nimi kätkee sisäänsä tuhansia tarinoita. Eikä ole merkitystä sillä, lukeeko siinä Laine, Thelman, Kaivola, Juntula, Niemi, Rantanen, Flinck, Korpinen, Villebrandt vaiko jotain muuta. Lisäksi kukaan meistä jälkeläisistä ei ole vastuussa esivanhempiemme tekemisistä tai tekemättäjättämisistä. Ennen käytettiin karua ja korutonta kieltä kertomaan mielenterveysongelmista, esiaviollisesta synnyttämisestä ja monesta muusta. Eihän se lapsen vika ollut syntyä äpäränä, mutta sellaisen lisänimen kirkkoherra syntyneiden kirjaan nimen kohdalle kirjoitti. Naisia ripitettiin salavuoteudesta eli seksin harrastamisesta ennen avioliittoa. Miehet naureskelivat samalla partaansa ja hyppäsivät vaimonsa selästä nuoren piian tai lehmiä lypsämään tulleen karjakon kimppuun. Heitä eivät saarnamiesten ripit ja tuomiot rasittaneet. Yhteiskunta oli kovin yksipuolinen ja armoton. Ja jos isännälle meinasi tiukka paikka tulla jälkiensä selvittelystä, niin aina pystyi laittamaan työväen maantielle tai ostamaan kaverin tai naapurin todistajaksi käräjille. Ja mistäs nuorella naisella oli sellaisia rahoja, joilla olisi käräjiä käyty? Hyvä kun rahat riittivät elämiseen ja mahdollisten lisäsuiden ruokkimiseen. Ja kun pojat kasvoivat miehen ikään, moni sai lähteä vanhempiensa helmoista ja nurkista oman kapean leipänsä perään. Toiset menestyivät, toiset eivät. Osa pysyi kaidalla tiellä, mutta osa päätti Thelmanin tavoin oikoa mutkat suoriksi. Jokin ajoi nuoren aikuisen Juha Thelmanin varastelun tielle. Ensin alkuun varmastikin helppo raha ja muutaman vankilaretken jälkeen elämän näköalattomuus ja se tosiasia, ettei kolminkertaisesta varkaudesta tuomittu sekatyömies ollut kovinkaan haluttua työvoimaa tai henkilökuntaa yhtään missään. Jostain se leipä piti kuitenkin tienata tai muuten koitti vilu ja nälkä.

    Thelmanin ei ollut mikään pakko lyödä Lainetta kirveellä päähän, mutta ehkä asiat etenivät talvisessa yössä hieman tahtomattakin siihen suuntaan. Renkivouti oli sotaväen käynyt, eikä takuulla luovuttanut Juntulan hevosta ja rekeä taistelutta. Tätä ei Thelman kuitenkaan etukäteen tiennyt. Ehkäpä Thelman koitti ensin sanallisesti uhkailemalla ryöstää hevosreen, mutta Laine pisti hanttiin eikä luovuttanut omaisuutta kyydittävälle? Tai pysähtyikö hevosreki Vuolteen sillan jälkeen ja Thelman halusi käydä keventämässä vyötä? Palatessaan Laineen luo hän yritti ryöstää tämän ja seurasi lyhyt kamppailu? Tämän ryöstön yhteydessä Thelman tuli kuitenkin uhatuksi ja kiinnijäämisen pelko pakotti yksinkertaisen miehen toimimaan yksinkertaisella, väkivaltaisella tavalla. Kuten tapaus osoittaa, hänhän ryösti myöhemminkin hevosen ja reen, mutta tappamatta ketään. Jokin siis Laineen kohdalla nosti panoksia ja kiristi silmukkaa. Vaikka Laineen ja Thelmanin tarinat päättyivätkin yllättäen ja äkillisesti, kymmenet ihmiset joita tapaus kosketti, jatkoivat elämää ja tarinaa. Kukin eri suuntaan. Nyt tapauksen kirjoitettuani, se jatkaa edelleen hamaan ja hämärään tulevaisuuteen. Lopulta elämä on niin paljon enemmän, kuin pelkkä yksittäinen tragedia.

    Juha tai Juho Paulinus Thelman jätti jälkeensä toki kasan musteella merkittyjä papereita. Ne toimivat tarinan taustatutkimuksen selkärankana ja kivijalkana. Keräsin tähän niistä muutamia liitteeksi.

    Olen aina pitänyt kartoista ja niiden tutkimisesta. Ja tietysti Thelmaninkin tekosien tapahtumapaikoista on olemassa karttoja ja ilmakuvia, joita oli tarkoitus viljellä tekstin sekaan tuomaan selvyyttä missä päin Suomea mennään. Jätin kartat kuitenkin suurelta osin tänne loppuun, sillä tarina toimii ilman niitäkin. Kuvat vaihtelevat 1900-luvun alun kartoista 1950-luvun ilmakuviin. Juupajoen Korkeakosken värillinen ilmakuva on vuodelta 1973. Näissä suunnattoman suurena apuna on Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkuna historiallisine ilmakuvineen, Kansalaisen karttapaikka vanhojen paikkojen ja paikannimien selvittämisessä sekä tietysti VanhatKartat-palvelu, jossa voi selailla useita vanhoja karttoja ja asettaa niitä nykykartan päälle.

    Lisäksi Kansalliskirjaston digitoidut vanhat sanomalehdet toimivat tiedonlähteenä, vaikka toki niihinkin päätyy painovirheitä ja suoranaisia virheitä. Thelman oli toisinaan Helman. Paul Thelman. Lisäksi Torvoilan Kaivola saatettiin kirjoittaa Tarvoilan Karviala. Ihan aluksi olikin hieman ”taistelua” saada selvyys lehdissä mainitusta Hauhon salaperäisestä murhasta, kun uhrikin oli joissain lähteissä Kalle Laine.

    LÄHTEET

    Kansalliskirjasto – Digitoidut sanomalehdet vuosien 1890-1920 väliseltä ajalta (mm. Helsingin Sanomat, Hämeen Sanomat, Hämetär, Kansan Lehti, Aamulehti, Tampereen Sanomat, Uusi Aura, Uusi Suometar, Keskisuomalainen jne.)

    Kansallisarkisto – Hauhon käräjäkunnan välikäräjien pöytäkirjat 1907 sekä useat eri seurakuntien (mm. Hauho, Orivesi ja Pälkäne) digitalisoidut rippikirjat, kuolleiden ja haudattujen kirjat, syntyneiden ja kastettujen kirjat jne.

    Suomen sukuhistoriallinen yhdistys (SSHY) – Digitoidut seurakuntien kirkonkirjat, vankeinhoitolaitoksen asiakirjat ja valokuva-albumit ja henkikirjoittajien henkikirjat

    Geni.com -sukututkimussivusto – Joidenkin henkilökuvien lähde, henkilöiden perhesuhteiden selvitys ja lisätiedot henkilöstä ja läheisistä.

    Hautakartta ja Hautahaku -palvelut – Henkilöiden hautapaikkatietojen selvittäminen.

    Maanmittauslaitos – Paikkatietoikkuna-palvelun historialliset ilmakuvat ja pohjakartta sekä Kansalaisen karttapaikka sovelluksen kartat ja paikkatiedot.

    Finna – Suomen kulttuuri- ja tiedeaineiston hakupalvelu (mm. valokuvat)

    Työväen arkisto, Kansallismuseo, Hämeenlinnan historiallinen museo, Museovirasto – Useat eri valokuva-aineistot (mm. Turusta, Hauholta, Orivedeltä, Pälkäneeltä jne.)

    Wikipedia – Yleistiedot tapahtumista, tapahtuma-ajoista, tapahtumapaikoista jne.

    Kindblom, Leif: ”Bore – Nordanvinden mellan Finland och Sverige” – Kirja koskien Bore-varustamoa ja Bore I höyrylaivaa. Kustantaja Litorale Oy (2007)

    Lahtinen, Rauno: ”Kakola – Vankilan tarina” – Kirja Kakolan vankilan historiasta. Kustantaja Sammakko (2014)

    Koskimies, Yrjö S.: ”Hauhon historia I” – Hauhon, Luopioisten, Tuuloksen historia. Yleistietokirja (1985)

    Massie, Robert K.: ”The Romanovs – The Final Chapter” – Kirja Romanovien perheen kohtalosta. Random House Trade (1995)

    Rappaport, Helen: ”The Last Days of the Romanovs: Tragedy at Ekaterinburg” – Kirja Romanovien perheen viimeisistä päivistä. St. Martin’s Press (2009)

    Google Gemini – Googlen tekoäly oli apuna tiettyjen tapahtuman ”kohtausten” kuvittajana. Vaikka pyrin välttämään tekoälyn käyttöä luovassa työssä, oli Geministä hyötyä tapauksen sellaisten tilanteiden kuvituksessa, joista ei löytynyt laadukkaita vanhoja valokuvia.

    Ystäväni Maijun ja tämän äidin Tuulan lyhyet haastattelut koskien Kaivolan isännän historiaa. Kiitos!

    Kaurakarpion mitalla -blogi – Tiina Miettisen mainio Hauhon ja muun historian blogi.

    Senttaali -blogi – Matti Kokkalan ansiokas blogi Hauhon historiasta. Matti on kirjoittanut kattavasti myös Isman Heikin ja Klemolan Ainon tapauksesta (Matin blogissa kirjoitus otsikolla ”Kaksi murhaa Hauhon Vitsiälässä v. 1906”). Sen itseasiassa piti olla yksi blogini aiheista, mutta Matti ehti ensin. Halusin kuitenkin tuoda tapauksen esiin tämän tarinan yhteydessä, sillä molempia rikoksia oli selvittelemässä sama konstaapeli Seppälä Hauhon Vitsiälästä.

    Facebook – ”Hauho ennen vanhaan” -ryhmä

  • Vuosikymmenen rikosjuttu

    Esipuhe

    Ensimmäiseksi tietysti pahoittelut siitä, että blogini on elänyt hiljaiseloa jo tovin. Syynä on se tavallinen eli päivätyöt haittaavat harrastuksia. Toisaalta myös tämän seuraavan kirjoituksen tutkinta ja taustoitus ovat vieneet äärettömän paljon aikaa. Nyt kirjoitusta julkaistaessa tuli mieleen, että olisi pitänyt dokumentoida tätä taustatyötäkin dokumentaarisella päiväkirjatyylillä, sillä se itsessään olisi tarinan arvoinen. Tämä tapaus on vienyt meikäläisen Kansallisarkiston tutkijasalista Helsingistä Haapamäelle Keuruun kupeeseen ja Halikon kirkolle Salon seudulle harhailemaan. On metsästetty hautakiviä Hausjärvellä ja koitettu löytää henkilöitä sadan vuoden takaa historian eri välilehdiltä.

    Erään lisämutkan tutkimusmatkaan teki se, että Kansallisarkisto päätti aloittaa ”kokeilun” Hämeenlinnan yksikössä, missä tutkijoita ei enää päästetä paikanpäälle asiakirjoja ja aineistoa tutkimaan, vaan aineistot tilataan digitoitavaksi yksi kerrallaan. Koska tämä tapaus koskee vuoden 1931 tapahtumia, ei digitoitua aineistoa voitu toimittaa minulle henkilökohtaisesti sähköpostiin vaan ainoastaan tutkittavaksi Kansallisarkiston työasemalla. Ja koska Hämeenlinnan yksikkö oli suljettu yleisöltä, lähin tutkijasali löytyi Helsingistä. Tilasin aineiston tammikuun 2025 lopussa, kuukautta myöhemmin helmikuussa tiedustelin digitoinnin edistymistä ja lopulta 27.2.2025 sain tiedon, että aineisto on digitoitu. Tämä yksistään tarkoitti kuukauden ”odottelua” asiassa, jonka olisin aikaisemmin voinut kävellä minä tahansa arkipäivänä tutkimaan Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipisteessä. Siis vajaassa vuorokaudessa. Tämä digitaalinen toimittaminen on sinänsä ihan OK, mutta varsinkin minulle Hämeenlinnan toimipisteen sulkeutuminen on ollut erittäin ikävä asia. Ilmeisesti siihen on nyt mietinnässä jonkinlainen välimallin ratkaisu, se jää nähtäväksi. Tutkintatyötä tämä toimintamuutos ei kuitenkaan ole helpottanut, päin vastoin. Lisähaaste asiassa oli myös se, että kyseisen kuukauden aikana en voinut tilata mitään muuta aineistoa digitoitavaksi. Digitilauksia otetaan vastaan vain yksi tilaus kerrallaan. Kun aineisto oli lopulta digitoitu, käytin vapaapäivän matkustamalla Helsinkiin ja vierailin Kansallisarkistossa. Siellä palvelu oli ensiluokkaista ja remontista huolimatta rakennus jo itsessään oli vierailun arvoinen. Seuraava tarina on hieman rönsyilevä ja polveileva, mutta se johtuu osittain myös itse tapauksesta. Tutkinta poukkoili ja sitä suoritettiin eri aikoina. Siihen sisältyy monia eri vaiheita, yhteiskunnallisia muutoksia sekä monia eri henkilöitä. Eikä 2. maailmansodaltakaan vältytä. Koittakaa pysyä mukana.

    Taustaa

    Kevät oli koittanut vuonna 1930. Suomessa elettiin kieltolain viimeisiä vuosia ja yhtä itsenäisyyden ajan kiihkeintä poliittisen kuohunnan aikaa. Päivän lehdet pursusivat vuoroin kommunisteja ja lapualaisia. Uutiset täyttyivät väkivallasta ja raakuuksista, puhtaasta fasismista poliittisine uhkauksineen ja veritekoineen. Sabotaaseja, agitaatioita, provosointia, pommiuhkauksia, tuhopolttoja, pahoinpitelyjä ja jopa murhia. Se pysäyttää historiaa tutkivan ihmettelemään, miten kummassa omat isovanhemmat tai heidän vanhempansa selvisivät elossa tuosta aikakaudesta, sillä ympäri Suomen kymmenet, ellei sadat eri sanomalehdet uutisoivat useista veriteoista ja väkivaltaisista kuolemista päivittäin. Samalla myös liikenneonnettomuuksien määrä kasvoi, kun heikossa kunnossa olleita maanteitä ja kärrypolkuja sahattiin edes takaisin yli 33000 moottoriajoneuvon voimin. Lisäksi liikenteessä olivat mukana hevoset, polkupyörät ja jalankulkijat sikin sokin sekaisin. Suomen autokanta oli kasvanut nopeasti eikä infrastruktuuri pysynyt aina perässä, varsinkaan maaseudulla. Liikennemerkkejä ja katuvalaistusta oli heikosti, jos ollenkaan. Se taas tarkoitti suurta määrää liikenneonnettomuuksia. Monen suharin elämä katkesi kesken jossain pahaisella metsäkulmalla. Kaupungeissa liikennettä koitettiin ohjailla liikennepoliisin toimesta. Pilli vislasi ja valkoiset hansikkaat viuhtoivat ilmassa kuin Okko Kamu konsanaan.

    Liikennepoliisi Helsingin Rautatientorilla 1934. Lähde: Museovirasto, Aarne Pietinen

    Suomen kansa oli tehokkaasti sahattu kahtia ja verrattain nuori valtiovalta natisi liitoksistaan. Pääministeri Kyösti Kallion kolmas hallitus koitti tasapainoilla oikeistoradikaalien ulkoparlamentaarisen painostuksen alla ja löytää jonkinlaisen ratkaisun äärioikeiston vaatimusten edessä. Tämä johti kesäkuussa 1930 lakiuudistuspakettiin, jossa annettiin uudet lait valtiopäiväjärjestyksestä, vaali- ja rikoslaista sekä lehti- ja kirjapainojen painolaista. Samalla Suomen entinen presidentti K. J. Ståhlberg oli jo pidemmän aikaa tunnustettu oikeistoaktivistien vihollisena. Ståhlberg ei hyväksynyt mukisematta Lapuan liikkeen ja Suomen Lukon vaatimuksia kieltää kommunistisia liikkeitä ja näiden jäsenten osallistumista julkisiin virkoihin. Kommunisteiksi laskettiin oikeastaan kaikki, joille Lapuan liikkeen malli ei maistunut. Vastaavasti taas ”vaskistin” eli fasistin leiman sai osallistumalla Lapuan Liikkeen toimintaan tai sitä muilla tavoin tukemalla, esimerkiksi rahallisesti. Yleistäen voidaan todeta, että kommunistiksi leimautuminen oli huomattavasti mielivaltaisempaa, kuin fasistiksi. Eikä tuon ”kastimerkin” otsaan saaminen perustunut puoluekirjaan tai mihinkään muihinkaan faktoihin. Tunteet kävivät tulikuumina ja asioiden haluttiin olevan mustavalkoisia, vaikka väkisin. Sellainen joko-tai -maailma ilman välimuotoja tai lieventäviä asianhaaroja. Itseasiassa vuonna 2025 sanoja kommunisti, vihervasemmisto, fasisti tai natsi käytetään ihan yhtä mielivaltaisesti ja löyhin perustein. On hämmästyttävää kuinka paljon vuosissa 1930 ja 2025 on yhteistä. Aivan kuin historia toistaisi itseään lähes 100 vuoden syklissä.

    Asianajaja Asser Saloa retuutetaan Lapuan liikkeen jäsenten toimesta Vaasan oikeustalon edustalla 4.6.1930. Lähde: Wikipedia

    Kesällä 1930 käytännössä kaikki, jotka eivät olleet täysin samaa mieltä lapualaisten ja muiden oikeistoradikaalien kanssa olivat automaattisesti kommunisteja ja ”valtion vihollisia, joihin suunnattiin kovasanaisen propagandan lisäksi myös puhdasta väkivaltaa. Vuoden 1918 jälkeisessä Suomessa sosiaalidemokraatit olivat tehneet tietoista pesäeroa äärivasemmistolaisuudesta, mutta kesällä 1930 sillä ei ollut merkitystä. Sen sijaan kommunistit taasen olivat radikalisoituneet entisestään ja heidän nuorisosiipi järjesti tietoisesti provokaatioita, nimenomaan ”valkoisen Suomen” maantieteellisillä sydänseuduilla. Kommunistinuoret pukeutuivat punaisiin paitoihin ja agitoivat mm. Etelä-Pohjanmaalla, rienaten vuoroin Mannerheimia, vuoroin Jumalaa. Sitä touhua ei Lapualla haluttu määräänsä enempää katsella tai sietää. Lisäksi on muistettava, että sisällis- tai vapaussodasta oli ehtinyt kulua vasta hieman reilu vuosikymmen ja jako valkoisiin ja punaisiin oli edelleen keväällä ja kesällä 1930 vahva. Isien teot muistettiin puolin ja toisin ja olihan aikalaisiakin vielä menossa mukana. Vasta 12 vuoden ikään ehtinyt valtio kamppaili ääriliikkeiden, kasvukipujen ja maailmalta tulevien poliittisten vaikuttimien kanssa. Kuohunnan seassa suomalainen yhteiskunta ja sen kansalaiset elivät epävarmaa aikaa. Teollistuminen oli tulossa ensimmäiseen notkahduspisteeseen ja poliittisen epävarmuuden lisäksi myös toimeentulo oli epävarmaa. Keväällä 1930 Suomen työllisyystilanne oli tehokkaasti heikkenemässä. Tuo 1920-luvulla tapahtunut suuren mittakaavan teollistuminen ja nousukausi olivat taittuneet laskusuhdanteeksi ja Suomi oli ajautumassa muun maailman mukana talouslamaan. Wall Streetin pörssiromahduksen 1929 laineet rantautuivat Eurooppaan ja meidän pieneen Suomeen. Samaan aikaan Lapuan liike vahvistui ja korotti äänenpainoaan. Maaperä oli sellaiselle liikkeelle otollinen, sillä ihmiset kaipasivat syntipukkia asioiden pieleen menemiselle. Oikeistoradikaalien liikkeiden jäsenmäärä kasvoi, puheet kovenivat ja hetken päästä sanoista siirryttiin tekoihin. Lapualla kansalaiskokouksessa 16. maaliskuuta 1930 perustettiin Suomen Lukko -niminen järjestö johtamaan taistelua kommunismia vastaan. Puolitoista viikkoa myöhemmin Lapuan liikkeen miehet tunkeutuivat Vaasassa ”Työn Ääni” -lehden kirjapainoon ja tuhosi ladonta- ja painokoneet. Lapuan liikkeen kannanottoja tehostettiin entisestään erilaisilla kommunismia kitkevillä voimatoimilla ja väkivaltaisuuksilla, mutta vielä keväällä 1930 ei ollut tiedossa, että tuoreen tasavallan entinen presidenttikin tultaisiin sieppaamaan ja kyyditsemään vaimoineen Helsingistä Joensuuhun. Suomi oli poliittisesti epävakaa ruutitynnyri, missä kahden kiihkeän osapuolen äänenpainot ja teot kovenivat kierros kierrokselta. Talouslama hengitti niskaan ja ihmisiä jäi työttömiksi tai vaille säännöllistä ansiota. Väki alkoi liikehtimään etsien leipäänsä ja onneaan kotipaikkansa ulkopuolelta. Kaikki otettiin, mikä irti saatiin, koska huomisesta ei ollut takeita. Irtolaisuudesta muodostui aito ongelma kaupungeille ja maaseutupaikkakunnille.

    Irtolaisia Stadissa 1950-luvulla. Lähde: U. A. Saarinen

    Osa 1

    Lasitehtaan varjossa

    Yhtenä sellaisena epävarmana aamuna, tarkemmin ottaen huhtikuun 2. päivän aamuna vuonna 1930, heräili 16-vuotias Toivo-poika Hausjärven Ryttylässä uuteen työpäivään. Yö oli ollut vielä pakkasen puolella, mutta päivällä elohopea kipusi aavistuksen plussalle. Kevät teki jo kohisten tuloaan ja peltojen välissä luikertelevat ojat alkoivat vaimeasti solista. Talven lumet sulivat ja räystäät tippuivat kevätauringon paistaessa puolipilviseltä taivaalta. Toivo oli edellisenä päivänä viettänyt syntymäpäiväänsä. Viime kesän rippilapsesta oli kasvanut hyvää vauhtia ihka oikea aikuinen. Moni 16-vuotias oli tuon aikakauden yhteiskunnassa jo ”pieni aikuinen” omaa onneaan etsimässä ja leipäänsä tienaamassa. Moni lähti maailmalle vielä nuorempanakin. Vaikka laki säätelikin alaikäisten työntekoa, niin erilaiset tehtaat ja yritykset käyttivät lapsityövoimaa surutta ja mutkitta. Sitä katsottiin myös virkamieskoneistossa sormien läpi. Ehkä ajateltiin nuorten aikuisten oppivan työnteolla pitämään huolta itsestään, mutta samalla heille esiteltiin raju ja rivo aikuisten maailma tupakkeineen, viinaksineen ja sillä kuuluisalla hulttiokäyttäytymisellä. Mahdollisista viranomaisten tarkastuskäynneistä ilmoitettiin aina hyvissä ajoin etukäteen eri yritysten johdolle ja johtokunnille, jolloin tehdasverstaat, sahat, savotat ja erilaiset hallit ja pajat saatiin kakaroista tyhjiksi ennen tarkastajan kyläilyä. Se oli kansakunnan yhteinen salaisuus, jonka kaikki tiesivät.

    Ryttylän Lasitehdas. Lähde: Saga Valpas / Ryttyla.net

    Toivo oli saanut hieman aikaisemmin lyhyen pestin Ryttylän lasitehtaalta lämmittäjän apumiehenä. Tällaisten apukäsien vaihtuvuus oli suurta, siis ihan päivittäistä. Ryttylän Lasiteollisuus Oy toimi vuosien 1920–1961 välisenä aikana ja se valmisti pääasiassa lasipulloja ja talouslasia erilaisista maljakoista juomalaseihin ja sokerikoista karahveihin. Ennen vuotta 1927 kaikki lasinpuhallus tehtaalla oli käsityötä, mutta vuonna 1927 hankitut puoliautomaattiset puhalluskoneet syrjäyttivät osan niin sanotusta suupuhaltamisesta. Lämmittäjän tehtävä oli silti tärkeä, sillä uunit ja sulatot piti pitää tuotannon jatkuvuuden takia käynnissä. Työ oli nuorelle klopille raskasta, hikistä ja likaista. Vaatteet, kädet ja kasvot likaantuivat koksista eli kivihiilestä. Klapeja tehtiin ja kannettiin useisiin tulisijoihin tai painekattilaan, mikäli oli tarvetta höyrykoneelle tai vastaavalle. Siinä 16-vuotiaan oljenkorsia tai pulkannarua muistuttavat käsivarret olivat hellänä työpäivän päätteeksi. Toki kasvatti se myös lihaksia ja yleistä kuntoa. Vyötärölle ei lihavuutta ehtinyt pakkautumaan samalla tavalla kuin tehtaan patruunalle. Lisäksi lämmittäjän työt alkoivat aikaisin aamulla, sillä tulipesissä piti olla valkea ja puhalluskoneet käynnissä puhaltajien ja muiden duunareiden tullessa tehtaalle. Lämmittäjän apulaisella teetettiin siis se likainen ja raskas, juoksupojan osuus. Lämmittäjä itse valvoi tulipesien lämpötiloja, ilmansaantia ja -kiertoa sekä huolsi kattilat ja tulisijat. Lämmittäjän tarve hävisi vähitellen tehtaiden sähköistyessä ja laitteiden automatisoituessa, mutta 1930-luvulla lämmittäjät apulaisineen olivat teollisuudelle vielä toistaiseksi tärkeitä ammattilaisia. Toivo tiesi, ettei hän tulisi olemaan lämmittäjä tai sellaisen apulainen loppuikäänsä, mutta työ lasibruukilla auttoi häntä ansaitsemaan oman elantonsa ja ylläpidon ainakin toistaiseksi. Toivo, kuten tuon ajan monet muutkin nuoret miehet ja naiset, haaveili aikuistumisesta ja muuttamisesta pois vanhempiensa luota. Itsenäistymistä ja toimeentuloa, mutta se vaatisi vähintään nykyisen määräaikaisen pätkätyön muuttamista vakinaiseksi. Ryttylän kokoisella kylällä ei ollut liikaa vakitöitä tarjolla, paitsi juuri raskasta ruumiillista työtä lasi- tai tiilitehtaalla. Eikä kartanonkaan työväkeä voinut määräänsä enempää olla.

    Kyseinen keskiviikko 2.4.1930 sujui hyvin tavanomaisesti Toivon paiskiessa töitä lasitehtaan Siron verstaassa. Verstaita oli ainakin kaksi, Siron ja Skarpin verstas. Puolen päivän jälkeen evästauon aikana noin kello 13 aikoihin verstaaseen paukkasi sisään tunnettuun lasinpuhaltajasukuun kuulunut Frans Mikael Waltzer (tai Valtzer). Waltzerin Ransu oli Akaalla 1906 syntynyt ja alun perin Saksasta Somerolle tulleen Waltzer-suvun jälkeläinen. Hän oli muuttanut Ryttylään lasitehtaan alueelle Dahlin taloon ja työskennellyt aikaisemmin lasitehtaalla, mutta hakeutunut 30-luvulle tultaessa toisaalle töihin. Miehellä oli nimittäin hieman historiaa äkkipikaisuudesta ja tehdastyöläiselle lajityypillisestä juopottelusta rokulipäivineen. Tarina ei kerro, oliko hän saanut lähtöpassit tehtaalta vaiko löytänyt mieluisamman työn omatoimisesti jostain toisaalta. Hänestä kuitenkin puhutaan aikalaislähteissä Ryttylän lasitehtaan entisenä lasinpuhaltajana, joten jossain vaiheessa hän on ollut Ryttylän lasitehtaan palkkalistoilla. Arvostetun sukunimensä ansiosta hän todennäköisesti työllistyi helposti lasiteollisuudessa, oli luonne tai työhistoria millainen tahansa.

    Waltzer huomasi entuudestaan puolitutun nuorukaisen, Toivon, kyseisellä verstaalla ja lähestyi tätä ripein ja kantavin askelin. Ransu kysyi Toivolta, että: ”Onko teidän hakaan tuotu viinaa?” Toivo oli hetken hämillään, mutta vastasi Waltzerille, että: ”En ole nähnyt sinne mitään tuotavan, mutta kerron kyllä sinulle heti, jos näen.” Toivo ajatteli, että vastaus tyydyttäisi Waltzeria, koska hän ei jatkossakaan panttaisi moista tietoa. Mutta kuinka ollakaan, juuri silloin Waltzer tarttui Toivoa tämän työtakin kauluksesta kiinni ja tempaisi häntä nyrkillä kasvoihin. Ensimmäistä nyrkiniskua seurasi vielä kaksi lyöntiä lisää, ja ihan ilman mitään selkeää syytä tai varoitusta. Tilanteen äkillisyys yllätti nuoren Toivon täysin eikä hän pystynyt puolustautumaan millään tavalla, ei edes nostamaan käsiään kasvojensa eteen suojaksi. Toivo purskahti itkuun, osin säikähdyksestä, osin siksi, että hänen kasvoihin sattui. Hän perääntyi tilanteesta verstaan ikkunan luo, mutta otteensa Toivon takista irrottanut Waltzer seurasi perässä. Siinä lasitehtaan verstaan ulkoikkunan luona Waltzer löi Toivoa vielä neljännen kerran ja karjaisi vihaisella äänellä: ”Ei sun tartte ruveta miesten asioita puhumaan!” Sen jälkeen Waltzer poistui verstaasta samoin painavin askelin kuin oli sinne tullutkin.

    DALL-e tekoälyn näkemys Toivon ja Waltzerin tilanteesta. Lähde: DALL-E AI, syöte Tero N.

    Toivon poskipää turposi ja punoitti. Silmät olivat itkun jäljiltä verestävät ja kasvoihin teki kipeää. Fyysisen kivun lisäksi Toivoa sattui myös syvälle sisimpään. Itse tilanne verstaassa hävetti vähintään yhtä paljon kuin se, että hän oli pillahtanut itkuun työtovereidensa edessä. Vaikkei siinä ollut mitään hävettävää edes 1930-luvulla, niin olihan tuohon aikaan oletukset ja odotukset miesten karskiudesta tyystin erilaiset kuin nykyään. Ei mies saanut itkeä. Ja tappelussa olisi pitänyt ainakin koittaa antaa samalla mitalla takaisin. Toivo oli kuitenkin vasta eilen 16 vuotta täyttänyt nuorukainen. Laiha ja hentorakenteinen poikanen eikä lainkaan väkivaltainen tai tappeluihin tottunut, vaikka osasikin jo muita metkuja. Lähes 10 vuotta vanhempi Waltzer oli täten ylivoimainen vastustaja. Vaikkei kyse ollutkaan mistään kilpailusta, niin Toivon piti vain niellä tappionsa. Siinä verstaan akkunasta sisään tulvivassa valossa, kasvot kipeänä Toivo seisoi kykenemättä sanomaan tai tekemään mitään. Kun lopulta pöly Siron verstaassa oli laskeutunut ja tilanne rauhoittunut, antoi adrenaliini Toivon veressä tilaa ajatuksille. Hän päätti, osin työtovereiden kehotuksesta, nostaa virallisen jutun asiassa ja näin hän päätyi ensimmäistä kertaa Hausjärven nimismiehen kirjoihin. Ei hän millekään kostoretkelle aikonut lähteä, mutta ei myöskään antanut asian vain olla ja unohtua. Verstaassa samaan aikaan olleet lasitehtaan työläiset Aleksandra Johansson ja Aune Nurmi todistivat tapauksen. Lisäksi sana kiiri joutuisasti lasitehtaan toiselle, Skarpin verstaalle, missä työskenteli Toivon hyvä kaveri Esko Saari. Aleksandra, Aune ja Esko olivat kaikki todistajia Toivon jutussa. Hetkeä myöhemmin Toivo kävi tekemässä ilmoituksen pahoinpitelystä Hausjärven nimismiespiirin apulaisnimismiehelle.

    Toukokuun 13. päivänä 1930 läänin rikosetsivä Yrjö Nummela sai tiedon Hausjärven nimismieheltä ja aloitti tapauksen tutkinnan. Rikosetsivä Nummela suoritti 14.5.1930 kuulusteluja Ryttylässä ja laati siitä lyhyen, kaksi sivuisen kuulustelupöytäkirjan. Itse pahoinpitelyä koskeva asia oli harvinaisen selvä eikä siinä juuri ollut selvitettävää. Nummela kuuli ensin ilmoittajaa ja uhria eli Toivoa. Toivon tarinan todistivat oikeaksi edellä mainitut naispuoliset työtoverit. Lisäksi Esko Saari todisti nähneensä Toivon turvonneet kasvot tuona kyseisenä päivänä. Viimeisenä Nummela kuulusteli pahoinpitelystä ja päällekarkauksesta epäiltyä Frans Mikael Waltzeria. Uhrin ja kolmen todistajan kertomus oli yhdenmukainen ja ainoastaan Waltzer itse kielsi ketään tuolloin lyöneensä. Ammattitermein tämä oli viranomaisille ja oikeudelle ”slam dunk” eli läpihuutojuttu. Waltzerille annettiin tuomio ja sakkoja pahoinpitelystä ja päällekarkaamisesta. Siihen mies oli kaiketi tottunut, ei hän ensimmäistä kertaa ollut tappelussa saati virkavallan kanssa tekemisissä. Sen verran uskottavasti hän koitti Nummelallekin kuulusteluissa valehdella. Toivo itse oli jo toukokuussa nuoren miehen tavoin lähes unohtanut koko asian, kuten myös lähtenyt koko lasitehtaalta muihin hommiin. Kipu ja särky kasvoissa sekä sielussa olivat lieventyneet ja muut tärkeämmät asiat täyttäneet nuorukaisen pään. Toivo kokeili alkukesän aikana maataloustöitä kotonaan Ryttylän Majamäen Ruoholassa. Sitten hiemaan ojankaivuutöitä vieraaksi jääneellä tilalla ja oli hän Ryttylässä savea tai santaakin lapioimassa viikon tai kahden ajan. Vasta kesä-heinäkuun 1930 taitteessa hän pääsi Turkhautaan taloon pikkurengiksi.

    Waltzerista vielä sen verran, että hän lähti Suomesta rakkaaseen länsinaapuriimme Ruotsiin lasitehtaalle töihin, ehkä jo 30-luvulla, ehkä myöhemmin. Frans Mikael Waltzer tai Valtzer työskenteli Alvestan lasitehtaalla todennäköisesti koko elämänsä loppuun saakka, sillä hän kuoli 1974 ja hänet on haudattu Alvestan Skogskyrkogårdin hautausmaalle. Alvesta Glasbruk sulki ovensa lopullisesti vuonna 1977. Waltzer/Valtzer-suku on alun perin kotoisin Saksan Pommerista Stettinin kaupungista. Enewald tai Anewald Waltzer (s. 1720 Pommeri, k. 20.7.1752 Somero) muutti Somerolle ja työskenteli Åvikin lasitehtaalla, jonka jälkeläisiä on sittemmin asunut Someron lisäksi ainakin Akaalla. Osa Waltzerin suvusta on tullut Suomeen Ruotsin kautta, missä he työskentelivät lasitehtailla. Suvussa on siis pitkät lasiteollisuuden perinteet.

    Alvesta Glasbruk eli Alvestan lasitehdas Ruotsissa. Lähde: Digitaltmuseum, Smålands museum

    ”Ööperin” perhe

    Hypätään ajassa hieman taaksepäin ja kurkataan Toivon perhettä tarkemmin. Toivo Jalmari Öberg syntyi Hausjärvellä 1.4.1914. Hänen isänsä oli Karl Hjalmar eli Kaarle Jalmari Öberg (s. 16.2.1888 Hausjärvi), joka käytti pääasiassa toista nimeään Jalmaria kutsumanimenä. Toivon äiti oli Valma Maria Öberg, omaa sukua Moijanen (s. 30.10.1887 Keuruu). Valma ja Jalmari olivat molemmat töissä Turkhaudan taloissa, Jalmari renkinä tai päiväläisenä, Valma piikomassa. Turkhaudassa 1900-luvun alussa he päättivät laittaa hynttyyt yhteen ja Jalmari ja Valma kävivät kuulutuksilla 11.3.1910. Heidät vihittiin paria kuukautta myöhemmin 5.5.1910 Hausjärvellä. He asettuivat asumaan Hausjärven Turkhautaan. Vuotta myöhemmin Öbergien perheeseen syntyi esikoistytär Tyyne Maria (s. 21.6.1911 Hausjärvi) ja seuraavan kerran haikara vieraili Öbergien luona 28.8.1912 kun Jalmarille ja Valmalle syntyi kaksoset, Impi Matilda ja Lempi Johanna. Perheonnea ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä Lempi Johanna menehtyi tasan kolme kuukautta myöhemmin 28.11.1912. Ja vaikka lapsikuolleisuus olikin vahvasti laskusuunnassa 1900-luvulle tultaessa, niin erilaiset taudit, heikko ravinto ja lapsen mahdolliset synnynnäiset ongelmat teettivät edelleen töitä viikatemiehellä. Aivan kuin Lempi Johannan poismenossa ei olisi ollut perheelle jo riittävästi kärsimystä ja tuskaa, vieraili kuolema Öbergeillä uudelleen keväällä 1913. Tällä kertaa toinen kaksosista eli Impi Matilda nukkui kuolonuneen 14.2.1913.

    Surullinen valokuva pienen tytön viimeisestä matkasta. Avoin arkku kotipihassa. Lähde: Nurmijärven museo, Elias Sirenius 1910-1929

    On yksiselitteisesti väärin sanoa, ettei tuolloin perheet surreet kuolleita lapsia samalla tavalla kuin nykyään, mutta ehkä asiaan suhtauduttiin kuitenkin eri asenteella johtuen lapsikuolleisuuden tavallisuudesta tai yleisyydestä. Se oli huomattavasti yleisempää kuin nykyaikana. Myös perheiden olosuhteet, varallisuus ja muonavarat vaikuttivat vanhempien suhtautumiseen. Eikä pidä unohtaa uskonnollisiakaan piirteitä, sillä monessa torpassa ja tuvassa uskottiin vakaasti, että: ”Jumala antaa, Jumala ottaa.” Se oli tapa selvitä ja oikeastaan yhteiskunnan sanelema pakkokin. Piti pyyhkiä kyyneleet, laittaa asia syrjään ja painella töihin ansaitsemaan oma leipänsä. Työtä, työtä ja työtä, jotta katto pysyi pään päällä ja leivänkannikka pöydässä. Siksi Öberginkin perhe selvisi kaksosten poismenosta ja jatkoi elämää ajatellen tulevaisuutta. Kuten sanottua, oli pakko. Onneksi kuitenkin kevät 1914 toi jälleen aihetta iloon, kun Jalmarille ja Valmalle syntyi ensimmäinen poika, Toivo Jalmari. Kolmen vuoden ikään päässyt reipas isosisko Tyyne Maria oli saanut pikkuveljen.

    Turkhaudassa Tyyne ja Toivo kasvoivat vauvoista pikkulapsiksi ja taaperoiksi, kun sitten alkuvuodesta 1916 Öbergin perheelle koitui mahdollisuus muuttaa Keski-Suomeen Keuruulle Valma-äidin kotiseudulle Mäkelän taloon. Itseasiassa Mäkelän pieni tila sijaitsi Haapamäellä, joka oli tuttu rautateiden risteyspaikka. Mäkelän tila sijaitsi noin viisi kilometriä Majalahdentietä Haapamäen kirkolta länteen. Tie kulkee ensin Ristaniemen talon ja pihapiirin läpi, ylittäen sitten Virroille vievän junaradan. Junaradan ylityksen jälkeen tie jatkuu edelleen metsän ja puiden ympäröimänä kapeana hiekkatienä. Ensin oikealle jäävän Koivumäen tilan ja sitten vasemmalle jäävän Koivumäki-nimisen mäen ohitse. Seuraavaksi tie kaartaa oikealle, jonka jälkeen vasemmalle puolelle tietä jää Kivimäki-niminen tila. Noin 200–300 metriä Kivimäestä eteenpäin saavutaan Vuorela-nimiselle tilalle. Sen naapurissa, Majalahden oikealla puolella oli Mäkelä-niminen tila. Pieni vaatimaton maanviljelyksestä elävä tila, joka elättää korkeintaan muutaman perheen. Tilan pellot olivat aikoinaan raivattu aluetta ympäröivästä havumetsästä. Horisontissa näkyi vain mänty- ja kuusimetsää, sitä kuuluisaa raakaa korpea. Tila oli rakennettu keskelle ei mitään, aivan kuin Jumalan selän taakse piilotettuna kaikelta pahalta. Sellainen miellyttävän rauhallinen metsäaukio, jonka keskellä oli pieni puurakenteinen maatalo ja muutama ulkorakennus. Tilan pohjoisella reunalla, havumetsän takana oli kosteikkoa ja suota. Kun vanhaa karttakuvaa katsoo, niin ei voi olla välttymästä mielleyhtymältä vanhaan Täällä Pohjantähden alla -filmatisointiin ja kirjaan, missä Koskelan Jussi raivaa torppansa raakaan korpeen, ojittaen suon ja raivaten metsäaukiota maanviljelykselle. Ei kuulu moottoreiden ääniä, ainoastaan tuulen kohinaa ja pikkulintujen iloista laulua. Ilma on puhdasta hengittää ja talvisin kireä pakkanen paukkui kattotuoleissa ja seinärakenteissa. Just sellainen oli Mäkelän tila Haapamäen korvessa.

    Savupirtti keskellä ei mitään. Lähde: Railo Outdoors / Finnskogen

    Vaikka Mäkelä sijaitsikin keskellä ”ei mitään”, niin se oli kuitenkin selvä askel eteenpäin Jalmarin ja Valman elämässä. Se oli hyppäys seuraavalle yhteiskunnalliselle tasolle, sillä oma tila tai torppa oli ihan eri asia kuin jonkin huoneen vuokraaminen tai muiden nurkissa häärääminen. Sekä tietysti se, että nyt he työskentelivät itselleen eivätkä kenellekään toiselle. Ja vaikkei muutto Keuruulle ja keskelle haapamäkeläistä korpea ollutkaan mikään läpihuutojuttu kustannuksineen, vaivoineen ja matkusteluineen Valman odottaessa seuraavaa mukulaa perheeseen saapuvaksi, niin kyllähän tilallinen tai torppari kuulosti kenen tahansa korvaan paljon paremmalta kuin renki tai ”sekatyömies Ööperi”. Lisäksi Mäkelän tilan isäntänä työtä riitti epävarmoina aikoina toisin kuin rengeillä ja sekatyömiehillä. Laukon torpparihäädöt vuonna 1907 olivat kiristäneen isäntien ja työläisten välejä ja maailmalla myrskyävä 1. maailmansota aiheutti lisäjännitteitä ja epävarmuutta. Suomessakin työllisyystilanne heikkeni ja samalla kaupungeissa näkyi viitteitä elintarvikkeiden saatavuusongelmista. Niinpä Jalmari, Valma, Tyyne ja Toivo pakkasivat arkitavaransa kapsäkkeihin ja kirstuihin suunnaten muuttokuormansa kohti Keuruuta ja Haapamäkeä. Perhe saapui sinne maaliskuun lopussa 1916 ja asettui Mäkelään taloksi, jossa asui samaan aikaan Ruovedeltä kotoisin ollut ja Jalmaria 30 vuotta vanhempi Anshelm Palonen perheineen. Palosesta itsestään ei enää ollut korkeahkon iän vuoksi Mäkelän ylläpitäjäksi ja lisäksi tämän poika oli työllistynyt käsityöläisenä, ollen yksi Ristaniemen kylän suutareista. Palosista ei siis ollut tilan jatkajiksi, joten vastuu Mäkelästä siirtyi kokonaisuudessaan Jalmarille ja Valmalle.

    Haapamäen korvessa piilossa kaikelta pahalta

    Muutto tuli kreivin aikaan. Se saattoi hyvinkin pelastaa Öbergin perheen monelta tulevalta pahalta, sillä seuraavana vuonna 1917 Suomen poliittinen ilmapiiri kiristyi entisestään ja asenteet kärjistyivät. Kuten hyvin tiedämme, marraskuussa 1917 joukko matruuseja ja Mommilan renkejä mellastivat Mommilan kartanolla ja lopulta surmasivat kartanon isännän, Suomen rikkaimman miehen Alfred Kordelinin. Samassa kahakassa sai surmansa Jokioisten kartanon omistaja Paul Pettersson sekä muutama hätiin tullut Lahden suojeluskuntalainen. Riihimäki ja Hausjärvi olivat tietyllä tavalla kapinakevään keskiössä, sillä alueella toimi venäläinen kasarmi sotilaineen ja Riihimäellä yksi eteläisen Suomen tärkeimmistä rautateiden solmukohdista. Riihimäeltä oli aikoinaan rakennettu junarata Pietariin, joten sillä oli tärkeä asema punaisen Suomen keskeisenä ”tukikohtana”. Kiskoja pitkin liikkuivat miehet, aseet, muonitus ja mitä milloinkin tarvittiin. Siksi myös kiskot olivat usein sabotaasin ja tuhotyön kohteina. Kanta-Häme oli muutenkin punaisten aluetta ja todennäköistä onkin, että moni Hausjärven tilaton tai työtön mies joko värväytyi itse tai pakko-otettiin punakaartiin. Aika moni nuori hämäläismies oli vailla töitä ja leipää. Kynnys liittyä eri kuntien ja kylien työväenyhdistyksiin ja lopulta punakaarteihin oli matala. Jostain nämä nuoret miehet pyrkivät saamaan rahaa ja leipää, vaikkei kaikkia se poliittinen aate niin olisi kiinnostanutkaan. Osalle tietysti ”herrojen kukistaminen” oli pääasiallinen syy, toisille se tuli siinä kaiken muun vanavedessä. Mommilan renkienkin voidaan sanoa edustaneen punaista osapuolta tuolla kyseisellä hetkellä. Heidän lisäksi aseistetut venäläiset matruusit olivat saapuneet Mommilaan Riihimäeltä ja Oitista. Kanta-Häme oli tulipunainen ja siksi onkin todennäköistä, että renkinä eri taloissa sekä sekalaisia töitä tehnyt Jalmari Öberg olisi hyvinkin saattanut tulla tempaistuksi työväenyhdistyksen toimintaan ja sitä kautta myös kapinaan keväällä 1918. Tämä on jossittelua eikä tietysti näin olisi automaattisesti tapahtunut, mutta perusteita ja suuri todennäköisyys sille oli olemassa. Eikä pidä unohtaa sitä, että mikäli henkilö ei valinnut puoltaan, niin puoli valitsi hänet. Siksi muutto Haapamäelle, keskelle korpea Mäkelän tilaa pitämään, saattoi olla perheen pelastus.

    Haapamäen asema 1920-luvulla. Lähde: Vaunut.org / Raimo Virtanen

    Haapamäki itsessään oli tärkeä rautateiden risteyspaikka samalla tavoin kuin Riihimäki, sillä Haapamäen kautta kulki junat etelään ja pohjoiseen, sekä myös itään kohti Jyväskylää. Porin rata ei ollut tuolloin vielä valmis, mutta Haapamäen asema oli keskeinen raideliikenteen risteyskohta. Suojeluskunnat ja valkoiset ottivat kuitenkin Haapamäen aseman haltuunsa hyvin varhaisessa vaiheessa vapaussotaa, joten Keuruun ja Haapamäen voidaan katsoa lukeutuneen valkoisen Suomen ”etulinjaan”, joutumatta kuitenkaan suurempien taistelutoimien näyttämöksi. Pitipä siellä Haapamäen asemalla muuten eräs Mannerheim-niminen sotaherrakin tovin komentopaikkaansa maaliskuussa 1918. Kyllä Haapamäelläkin kapinoitiin, mutta se oli verrattain pientä suhteessa Kanta-Hämeeseen. Riihimäen ja Hämeenlinnan rautatieasemilla räjäytettiin junavaunut niin, että paineaalto rikkoi ikkunoita satojen metrien päässä ja Hämeenlinnan asemarakennuskin tuhoutui räjähdyksen aiheuttamassa tulipalossa. Siihen verrattuna Haapamäellä ja varsinkin sen metsäkulmilla oli hiirenhiljaista. Hyvä jos siellä edes huomattiin koko kapinaa tai vapaussotaa. Hausjärvellä kyllä huomattiin, sillä ympäristössä rätisi ja paukkui. Hausjärven Hikiän metsistä löydettiin kapinakevään kalmoja metsähaudoistaan vielä 100 vuotta myöhemminkin.

    Hikiän maastohauta vuonna 2017. Lähde: Keskusrikospoliisi / Yle.fi

    Takaisin Kanta-Hämeen maaseudun seesteisyyteen

    Keuruun Haapamäen aika koitui Öbergin perheen onneksi myös siten, että perheeseen syntyi kaksi tytärtä lisää. Ensin Aune Lydia (s. 20.5.1916 Keuruu) ja sitten Martta Annikki (s. 12.8.1920 Keuruu). Toivolla oli siis yksi isosisko ja kaksi pikkusiskoa. Vanhemmat saivat elantonsa tilan viljelyksistä ja perheen lapset saivat viettää ihanan ja rauhallisen lapsuuden maaseudun rauhassa, metsän siimeksessä. Perheen vanhin lapsi Tyyne oli ehtinyt juuri aloittaa kansakoulun Haapamäellä, kun perhe päätti muuttaa takaisin Hausjärven Ryttylään. Haapamäen vanha kansakoulu oli valmistunut 1907 ja sen perustamisluvasta vastasivat kappalainen E. A. Saaristo, kunnanlääkäri Oskari Heikinheimo ja emäntä Eeva Raekallio. Oppilaat kävivät koulua enintään viisi luokkaa vuoteen 1919 saakka, ja 1.11.1919 lähtien kahdeksan luokkaa. Vuonna 1920 siellä oli 9 opettajaa ja 132 oppilasta. Tyynelle muutto merkitsi uutta koulua, koululuokkaa ja luokkatovereita. Muut perheen lapset olivat sen verran pieniä, ettei heille ollut ehtinyt syntyä merkittäviä siteitä Haapamäen seudulle.

    Öbergit siis palasivat Hausjärven Ryttylään, aivan siihen junaradan varrelle lähelle Riihimäen kauppalaa. Jalmari Öbergin vanhemmat olivat ikääntyneet ja Jalmarin isä ei enää pystynyt huolehtimaan talosta ja sen töistä. Kyseessä oli vuorostaan Jalmarin kotipaikka eli Hausjärven Ryttylän Majamäen Ruohola, missä Jalmari Öbergin vanhemmat olivat asuneet koko tämän ajan. Tämä oli itseasiassa hyvin yleinen menettely 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuoliskolla, että ensin sulhanen on morsiamen kotitalossa töissä ja sitten perhe muuttaa sulhasen kotipaikkaan muutamaa vuotta myöhemmin. Varsinkin sukututkijat törmäävät tähän jatkuvasti tutkimusta tehdessään. Jalmarin perheineen oli tarkoitus asettua taloksi ja ottaa Ruoholan hoitaminen vastuulleen. Jalmarista tuli siis Ruoholan uusi isäntä, kun ”vanha-Ööperi” jätti tilan jälkikasvulleen vuoden 1920 aikana. Ruoholan paikka sijaitsi (ja taitaa sijaita edelleenkin vaikkei Öbergien aikaista päärakennusta enää olisikaan) aivan junaradan läheisyydessä, Ryttylän kylän eteläpuolella. Google Maps -sivustolle voi laittaa osoitteeksi ”Mesitie Hausjärvi”, niin se vie perille Öbergien kotiseudulle. Siitä taitaa olla linnuntietä lähes sama matka Ryttylään kuin Riihimäellekin.

    Ilmakuva Ryttylästä, johon merkitty Öbergin kotipaikka. Lähde: Paikkatietoikkuna / Maanmittauslaitos

    Koko 1920-luku eli ns. jazzin vuosikymmen sujui Öbergien kotitalossa rauhallisesti ja tavanomaisesti ilman erityisiä mainintoja. Ryttylä oli yhdellä mittapuulla hiljainen maaseutukylä, jossa maanviljelys, lasitehdas, seudun tiilitehtaat ja Valtion rautatiet pitivät ihmiset leivässä ja Hausjärven seurakunta laupiaat lampaansa Herran nuhteessa. Se oli sitä aivan tavallista yksittäisen perheen pientä arkea ja aherrusta. Peltojen viljelyä, sadonkorjuuta, lapset kasvoivat kansakouluikään ja lopulta teineiksi. Valma vaatetti ja ruokki lapset, jotka aamuisin heräsivät kouluun ja vapailla leikkivät ulkona ystävien ja toverien kanssa. Talvisin hiihdettiin ja kesäisin juostiin, uitiin ja pyöräiltiin. Palloakin pelattiin eri lajeissa. Autot tekivät tuloaan ja hevoset väistyivät vähitellen myös maaseudulla. Öbergien ohi viiletti höyryveturit vaunuineen, mutta muuten Ruohola oli omassa rauhassaan peltojen ympäröimänä. Sähkö saatiin vähitellen pirtteihin ja radiosta kuunneltiin uutisia ja kuunnelmia. Seuraavan kerran Öbergeistä kuultiin tuolloin keväällä 1930, kuten yllä Toivon ja Frans Waltzerin osalta kerroin.


    Osa 2

    Kesä 1931

    Lämmin heinäkuun lopun aurinko helli pittoreskia ja idyllistä kantahämäläistä maaseutumaisemaa kesällä 1931. Aamutaivaan ohuet pilviharsot väistyivät hiljalleen ja vieno tuuli tuiversi heinäpeltojen pintaa pyyhkien. Janakkalan Kilpiälän kylässä, noin 20 kilometrin päässä Ryttylästä ja parin kolmen kilometrin päässä Turengista kohti Hämeenlinnaa, pientilallinen Kustaa Edvard Heino (s. 20.12.1871) valmistautui keskiviikkoiseen työpäiväänsä, kuten niin monena muunakin aamuna. Kustaa oli varsinaiselta ammatiltaan muurari, kierrellen töissä ympäri paikkakuntaa, milloin missäkin muurarin ammattitaitoa tarvittiin. Pientilallisena hänen vastuulleen kuului kuitenkin myös kodin ympärillä olevien peltojen viljely. Niissä töissä häntä auttoi suuri lapsikatras. Vuonna 1918 Kustaalla ja vaimollaan Idalla mainitaan olevan kahdeksan lasta. Tämä tieto käy ilmi Kustaa Heinon papereista, jotka löytyvät Valtiorikosoikeuden arkistosta. Samoissa papereissa seisoo, että Kustaalle on annettu tuomio avunannosta valtiopetokseen kesällä 1918. Vapaussodan hävinneen osapuolen asiat tutkittiin tai ”tutkittiin” ensin kenttäoikeuksissa, sitten Valtiorikosoikeuden eri osastojen toimesta kesän ja syksyn 1918 aikana, jossa tuhannet miehet ja naiset saivat syytteen joko valtiopetoksesta tai avunannosta siihen.

    Tämä ei ole Kustaa Heinon talo, vaan kyseessä on Janakkalan Kilpiälän päärakennus… aivan viljavan pellon vieressä. Lähde: Museovirasto

    Huom! Avaan seuraavassa hieman Valtiorikosoikeutta (VRO) ja Valtiorikosylioikeutta (VRYO). Jos tämä ei kiinnosta, niin hyppää parin kappaleen verran eteenpäin.

    Valtiorikosoikeuden eli VRO:n tuomioista saattoi myös valittaa Valtiorikosylioikeudelle eli VRYO:lle. VRO ja VRYO olivat hallinnollisia, puolittain tuomioistuimia muistuttavia oikeusasteita, joiden tehtävänä oli tutkia ja tuomita kapinakevään punavangit. VRO oli jaettu useampaan osastoon eri paikkakunnilla ja tuomiot riippuivat osaston maantieteellisestä sijainnista, siinä toimivista tuomareista ja lautamiehistä sekä ennen kaikkea punavankien pärstäkertoimesta ja ”suosituskirjeistä”. VRO:n osastokohtaiseen tuomioistuimeen kuuluivat puheenjohtaja, joka oli usein lainoppinut sekä kaksi tai kolme lautamiestä edustamaan ”kansan tajua”. Lautamiehet saattoivat olla paikkakunnalla luotettavina pidettäviä henkilöitä, mutta kovasti usein valkoiselle puolelle kuuluvia ja siten jäävejä osallistumaan. Mutta kuten Väinö Linna kuvaa ”Täällä Pohjantähden alla”-teoksessaan, oli Suomesta vaikea löytää tuolloin ketään, jota kevään 1918 asiat eivät olisi omakohtaisesti koskettaneet, varsinkaan eteläisessä Suomessa. Näin ollen muutamien henkilöiden mielipiteet ja asenteet korostuivat VRO:n osastokohtaisten tuomioistuimien langettamiin rangaistuksiin ja ratkaisuihin. Syytetyn punavangin tekosilla ei välttämättä ollut mitään merkitystä tuomion kanssa, sillä toisaalla ”hyvä työmies” selvisi vankeudella, missä taas ”huono työmies” sai tappotuomion, vaikka itse rikos olisi ollut sama tai teon vakavuus samaa luokkaa. Tuomiot siis vaihtelivat suuresti eikä yhtenäistä linjaa ollut, muuta kuin se, että kapinoinnista sai ylipäätään tuomion. Jonkinlaisen sellaisen, kansalaisluottamuksen menettämisestä aina kuolemaan.

    Valtiorikosoikeuden istunto Hämeenlinnassa. Lähde: Hämeenlinnan kaupungin museo

    Luokista puheen ollen punavangit jaettiin alun perin kolmeen eri luokkaan. Usein nämä luokat merkitään roomalaisin numeroin I, II ja III. I-luokkaan kuuluivat ne kaikista vaarallisimpina pidetyt punakapinalliset. Punakaartien esimiehet, johtajat, teloituksiin ja sabotaasiin osallistuneet henkilöt. Heidän tuomionsa oli hyvin usein aikalaisten sanoin ”nappituomio” eli teloitus tai mestaus ampumalla tai erittäin pitkä vankeusrangaistus, ellei jopa elinkautinen kuritushuonetta. II-luokkaan kuuluivat hieman vähemmän vaarallisina pidetyt punavangit, jotka olivat kuitenkin ottaneet osaa punakaartin toimintaan. Tällaisten vankien kohtalona oli usein päätyminen vankileireille, kuka minnekin, ellei sitten joku isännistä tai paikkakunnan vaikutusvaltaisista valkoisista puoltanut lyhyempää vankeusrangaistusta tai jopa armahdusta. III-luokassa olivat ns. vaarattomat henkilöt ja vähäisiin rikoksiin tai ”rikoksiin” syyllistyneet. Tällainen rikos saattoi olla esimerkiksi 15-vuotiaan tytön tai nuoren naisen osallistuminen punakaartin muonitukseen. Tiedossa on, että esimerkiksi Hämeessä pakenevan punakaartin näännyksiin ratsastetun hevosen hoitaminenkin katsottiin vallankumoukselliseksi toiminnaksi. Nimittäin eräs tyrväntöläinen (nyk. osa Hattulan kuntaa) mies, Syrjänen nimeltään, oli havainnut Hattulan Merven työväentalon pihassa hikeentyneen ja nääntyneen hevosparan ja rientänyt eläimen avuksi. Jokin valkoisia pakoon luikkiva punakaartilaisporukka oli hyljännyt tamman siihen ja anastanut toisen kulkupelin käyttöönsä matkatessaan kohti Alvettulaa. Tyrväntöläinen mies (tai oikeastaan hän oli Sääksmäessä kirjoilla, mutta asui Tyrvännössä kirkolla) oli tuona huhtikuisena iltapäivänä pelastanut arvokkaan eläimen hengen ja palkinnoksi tästä hänet passitettiin Hämeenlinnaan pahamaiselle linnalla toimineelle vankileirille. Kun siellä asiaa sitten kesä-heinäkuussa VRO:n kolmihenkisen tuomioistuimen toimesta käsiteltiin, todettiin mies syyttömäksi mihinkään rikokseen. Mies oli huhtikuun lopussa 1918 painanut 75 kiloa, ollen raavas ja ruumiilliseen työhön tottunut, mutta vain kapea kalpea varjo päästessään linnan porteista ulos vapauteen. Selvisi kuitenkin hengissä. Jossain toisaalla ei välttämättä käynyt yhtä hyvin.

    VRO:n tuomioistuimet pyysivät lausuntoja vangeista vangin koti- tai kirjoillaolopaikkakuntien suojeluskunnilta. Niissä vankeja koskevat lausunnot olivat kaikkea maan ja taivaan väliltä. Esimerkiksi kantahämäläisen Rengon suojeluskunta piti 15-vuotiasta maalarin tytärtä vaarallisena ja kostonhimoisena, vaikka neidon ainoa ”rikos” oli kokkaaminen ja ruuan laittaminen kotonaan, jota myös kaartilaiset söivät. Hänen isänsä oli tietysti valittu paikallisen työväenyhdistyksen johtoon ja punakaartin miliisiksi, joten se toi tuomion myös jälkeläisille. Lisäksi Rengon Muurilan punaiset kokoontuivat miehen kotona kokoustaen ja sosialismia lähiympäristöön levittäen, joten tyttö oli senkin vuoksi ”läpeensä sosialisti”. Rengon suojeluskunnan mielestä tyttö oli pahinta laatua ja jollei raskauttavinta tuomiota voitu langettaa, niin ainakin vankilaan tämä piti tällätä. Kotipaikkakunnallaan häntä ei suojeluskunnan lausunnon mukaan kaivattu. VRO tai viimeistään VRYO päästi nuoren neidon kuitenkin myöhemmin vuonna 1918 vapaaksi, varsinkin kun hän kertoi valtiorikosoikeudessa totuuden ja nimesi muun muassa Rengossa punaterroria viljelleet Valfrid Nuutisen ja Kustaa Roosin. Samaan aikaan naapuripitäjässä Lopella moni punavanki haluttiin nopeasti takaisin pelto- ja maatöihin. Pahimmat rikolliset pidettiin vankilassa, mutta pelkästä kokkailusta punakaartille ei toivotettu hyvää taivasmatkaa nappituomiota odottaen. Lopella siis suhtauduttiin punavankeihin tyystin eri tavalla kuin Rengon suojeluskunnassa. VRO:n osastot käsittelivät vankeja aivan samalla tavalla. Siinä missä pitkävihaisimmalla paikkakunnalla tuli 12 vuotta kuritushuonetta, toisaalla saatettiin läimäistä pari vuotta vankilaa tai jopa tyystin armahtaa paikkakunnan patruunan tai pappilan pyynnöstä. Vangin sosiaalinen status ja asema kirjoillaolokuntansa yhteisössä ratkaisi enemmän kuin se, oltiinko takavarikoimassa isäntien aseita vai vahtimassa maantiellä jotain pahaista siltaa ja sen ylittämistä.

    VRO:n langettamista tuomioista valitettiin usein VRYO:lle. I-luokan vangeille tämä oli kuitenkin ongelmallista, sillä moni heistä päätyi kuularuiskujen eteen ennenkö vangit saivat kotiväeltä ja kotipaikkakunnalta myönteisiä ja lievempää rangaistusta puoltavia lausuntoja, saati valitusta VRYO:lle käsittelyyn. II-luokan vangeille ongelmaksi muodostui aliravitsemus ja taudit, sillä heidät teljettiin vankileireille, joissa heikko tai oikeastaan tappava muonitus varmisti, että valmiiksi heikossa kunnossa olevat miehet, naiset ja lapset nääntyivät entistä nopeammin. Hygieniasta ei ollut tietoakaan ja taudit levisivät kulovalkean tavoin vangista toiseen. Näissä usein Etelä-Suomeen kyhätyissä vankileireissä oli selviä piirteitä myöhemmin tunnetuista keskitysleireistä, ja sellaisiksi niitä on joku kutsunutkin. Moni menehtyi, ennenkö heidän valituksensa ehdittiin käsitellä. Sen sijaan moni kotiinsa passitettu III-luokan, kapinassa kansalaisluottamuksensa menettänyt, vanki pystyi paremmin hoitamaan myös valitusasiaansa. Kuolemantuomioita muutettiin elinkautisiksi, 12 vuoden kuritushuonerangaistuksia lyhennettiin ja osa pienemmän tuomion saaneista vapautettiin kokonaan. Sillä tavalla Kustaa Heinollekin kävi. Hän odotti ”vapaalla jalalla” lopullista tuomiotaan, eikä se tainnut kovin kummoinen olla enää 1920-luvun taitteessa.

    Punavankien teloitus valkoisten toimesta. Lähde: Työväen arkisto

    Kaikesta kurjuudesta huolimatta VRO:n ja VRYO:n menetelmiä ei pidä tarkastella nykytiedolla. On varmastikin totta, ettei tuollainen kolmen henkilön tuomioistuin, jossa mukana vielä vapaussotaan osaa ottaneita asianomaisiakin oli lautamiehinä, ole nykyisen oikeudentajun mukaista. Kesällä 1918 Suomen valtio oli kuitenkin vasta hieman yli puolivuotias lapsentauteineen. Mallia otettiin vanhoista Tsaarin aikaisista tuomioista ja totuuden nimissä, ei ollut parempaakaan ratkaisua tai vaihtoehtoa. Tätä blogikirjoitusta kirjoittaessa ja lukiessa, yli vuosisata myöhemmin, on tietysti helppo todeta, että homma olisi voitu hoitaa maltilla ja fiksumminkin. Jälkiviisaus on helpointa laatua olevaa viisautta. Siksi älkäämme tuomitko nykytiedolla esivanhempiamme, olivatpa he millä puolella sotaa tahansa.


    Janakkalan Kilpiälässä asuvalle Kustaa Edvard Heinolle on merkitty kapinakeväältä kolme vuotta kuritushuonetta ja siihen perään viisi vuotta ilman kansalaisluottamusta. Lieventäviä asiahaaroja löytyi ja Janakkalan suojeluskunnan näkemys vaarattomasta vangista lykkäsi tuomion täytäntöönpanoa neljällä vuodella. Kolmen vuoden tuomio muutenkin oli sieltä lievimmästä päästä. Kustaa Heino oli valittu punakaartin kuuluisalla huutoäänestyksellä järjestyskaartin päälliköksi, mutta hän kieltäytyi tästä kunniasta. Tilalle valittiin neljän päivän päästä eräs August Thomenius. Tämän lisäksi Kustaa oli ollut muutaman muun henkilön kanssa hakemassa aseita Vanhasta Korvesta, saaden sieltä kaksi haulikkoa punakaartille. Sillekin reissulle hän lähti omien sanojensa mukaan vain varmistamaan, ettei tutulla paikalla ruveta rähinöimään. Alun perin tuolle reissulle piti lähteä 15 punakaartilaisen voimin. Mistään suurrikollisesta ei siis ollut kyse, eikä Kustaalla ollut kapinakeväältä verta käsissään. Jälkeenpäin voidaan todeta, että puoli valitsi hänet ja osallistuminen täytti nippanappa ne piirteet, että häntä voidaan punakaartilaiseksi sanoa.

    Kustaa sai siis odotella rauhassa tuomionsa täytäntöönpanoa vapaalla, eikä hän lopulta joutunut vankileirille tai vankilaan tuomiota kärsimään lainkaan. Nimismiehelle piti käydä näyttäytymässä säännöllisesti ja elää nuhteetonta elämää. Kustaa Heinolla oli siis kokemusta kapinakeväältä 1918 ja se seurasi mukana koko 20- ja 30-luvun. Yleisesti ottaen 1920-luvulla Janakkalan kaltaisten pienten paikkakuntien kapinaan osallistuneet tiedettiin ja tunnettiin, niin nimeltä kuin suurelta osin kasvoiltakin. Nämä tahot olivat suojeluskuntien valvovan silmän alla ja tieto sosialisteista ja kommunisteista välittyi suojeluskuntalaisten toimesta myös 20-luvun lopussa ja 30-luvun alussa jo edellä mainitulle Lapualla perustetun Lapuan liikkeen aktivisteille. Kustaa ei kuitenkaan ottanut osaa poliittiseen taistoon tuon kevään 1918 jälkeen. Sen sijaan tiedossa on, että Kustaa ja Ida Heinon perheeseen syntyi vielä kapinakevään jälkeen pari lasta lisää, joten kaiken kaikkiaan Heinojen suurperheen pääluku oli 12. Siinä oli pientilalliselle muurarille riittävän monta suuta ruokittavaksi. Ei siinä ehtinyt ajatella lapualaisia eikä sen enempää kommunistejakaan.

    Tiistaina 28.7.1931 Heinojen nuorimmat pojat olivat ulkona aina siihen asti, kuin päivänvaloa riitti. Olihan nyt kesäloma kansakoulusta ja pikkupoikien paras aika leikkiä leikkejään. Sää oli mukavan lämmin ja aurinkokin painui horisonttiin vasta myöhään illalla. Nuorimmaiset Veikko Kaarlo ja Tauno Aatos, joka oli juuri täyttänyt 11 vuotta paria viikkoa aikaisemmin, sekä heidän isoveljensä Erkki Valdemar olivat ulkosalla vielä kello 21 ja 22 välillä. Poikain leikit tuppasivat jatkumaan aina iltahämärään saakka eikä niitä keskeyttänyt edes isosisko Katri Elisabetin saapuminen polkupyörällä Turengista kotiin noin kello 21 aikaan. Katri kuitenkin kertoi pojille ja Ida-äidilleen nähneensä hiljaisella maantiellä kaksi nuorta miestä kävelemässä Turengista kohti Hämeenlinnaa, noin kilometrin päässä Heinojen kotoa. Heille, jotka eivät Janakkalaa juurikaan tunne, niin Kilpiälä on pieni kyläalue Rastilan ja Turengin välissä. Oikeastaan voisi sanoa, että se on muutaman talon kokonaisuus siinä nykyisen Kalpalinnan laskettelukeskuksen kupeessa, Rastilantien varrella Kiianlinnan metsäinen mäki horisontissa kohoten. Katri-sisko ja äitinsä Ida Josefiina os. Manninen ennättivät sisälle kotiin, mutta Erkki, Tauno ja Veikko saivat olla vielä hetken Heinojen pihapiirissä. Puolisen tuntia myöhemmin noin kello 21:30 aikoihin poikakolmikko havaitsi kaksi nuorehkoa miestä maantiellä kotipihansa kohdalla. Kellonajat ovat tietenkin arvioita, sillä ei poikakolmikolla ollut taskunaurista tai muuta aikarautaa ulottuvilla.

    Keinoälyn näkemys kahdesta nuoresta 1930-luvun suomalaisessa maalaismaisemassa. Lähde: DALL-E AI, syöte Tero N.

    Toinen tuntemattomista miehistä rohkeni tovin päästä poiketa maantieltä Heinojen pihaan. Samassa Katri-sisko oli saapunut pihakaivolle hakemaan vettä iltatoimiinsa, kun pihaan tullut nuori mies pysäytti tämän ja kysyi lupaa ottaa itsekin vettä hänelle ja maantiellä vartoilevalle toverilleen. Katri antoi luvan ja samalla Heinojen pikkupojat hakivat talon isännän Kustaan paikalle pihaan saapunutta vierasta ihmettelemään. Erilaiset kulkurit ja irtolaiset olivat suhteellisen tuttu näky Rastilantiellä, joten Heinot osasivat olla hieman varuillaan. Kustaa tuli ja lyhyen sananvaihdon jälkeen hän neuvoi tuntemattomat nuoret miehet maantieltä pois yöpymään heidän heinälatoonsa pienen matkan päähän. Nuoret miehet olivat tästä hyvillään ja Heinojen 14-vuotias Erkki-poika lähti näyttämään tietä ladolle. Pienen polun päässä näkyi hökkeli, jonne Erkki viittoi nuoret toivottaen samalla hyvää yötä. Mieskaksikko saapasteli verkkaisesti kohti latoa, sillä heidän reissupäivänsä oli ollut pitkä ja lämpimän sään vuoksi raskas. Heinojen kotona tiistain tunnit olivat tulleet myös täyteen ja koko perhe siirtyi kukin vuorollaan yöpuulle. Ladolla nuoret miehet asettelivat pienen määrän kuivaa heinää ladon sisälle vuoteikseen. Ja kun pedit olivat valmiina, toinen miehistä pisti vielä ladon ulkopuolella tupakaksi. Pahvisesta tupakkirasiasta napattu sätkä paloi vuoroin suussa ja sormien välissä. Kauempaa näkyi vain tupakan hehkuva kärki, uloshengitettyä savua ja ladon siluetti kesäyön tummenevaa sinistä taivasta vasten. Muutaman henkäyksen jälkeen nuoret miehetkin kävivät ladolla nukkumaan.

    Keskiviikko 29.7.1931

    Kun Kustaa Heino oli ehtinyt seuraavana aamuna tehdä kotitilan töitä puoleen päivään saakka, pyysi hän Erkkiä ja muita poikia käymään heinäladolla tarkistamassa, olivatko viime yön vieraat jo lähteneet matkoihinsa. Ladolla nimittäin ei ollut näkynyt minkäänlaista liikettä keskiviikkoisen aamupäivän aikana, joskaan ei Kustaa sitä erityisesti silmällä pitänytkään. Noin kello 12 tai 12:30 aikoihin Heinon pojat tulivat ladolle, jossa oli täysin hiljaista. Vain pikkulintujen sirkutus rikkoi maaseudun hiljaisuuden. Ladon heinissä näkyi jäljet, joissa kaksi miestä olivat yöpyneet. Tuuli puhalsi ja auringonvalo siivilöityi seinähirsien välistä pimeähkön ladon sisään. Pienet pölyhiukkaset kimaltelivat kuin timantit pimeän ladon sisällä niissä kohdissa, joihin auringonvalo osui. Kun pojat ottivat pari askelta ladon sisälle, huomasi yksi pikkupojista heinien seassa nuoren, alusvaatteisillaan olevan miehen ja tummanpunaista verta heinillä. Silloin lintujen laulu lakkasi ja aurinkokin tuntui valahtavan taivaalta samalla kun säikähdys ja pakokauhu käskytti lasten kintut entistä rivakampiin juoksuaskeliin. Tovin päästä Heinojen pirtinovi oli singota saranoiltaan, kun sisään pelmahti joukko hengästyneitä mukuloita. Ida-äidin laittamaa lounasta syömässä ollut Kustaa kysyi pojilta: ”No, mikä nyt on? Miten te tuolla mekkalalla sisään tulette?” ja sai vastaukseksi kolme sekavaa, hengästyksen pätkimää selostusta verisestä miehestä ladossa.

    Heinojen kotitalo, O. Kauppisen piirtämänä. Lähde: Heinojen kotialbumi, L. Heino

    Kustaa lähti itse tarkistamaan mistä oikein oli kyse. Hän laittoi kengät jalkaan ja nosti housujensa henkselit olkapäille sekä lätsän päähänsä. Pihan poikki astellessaan hän ehti miettiä kaikki vaihtoehdot poikien jekusta aina vakavimpiin ajatuksiin asti. Kun Kustaa viimein saapui heinäladolle, kävi asian laita harvinaisen äkkiä selväksi. Ladon sisällä kuivien heinien seassa oli todellakin verinen nuorukainen ilman päällysvaatteita. Kustaa näki heti, ettei miehessä enää henki pihissyt, sillä nuorukaisen päässä oli suuri verinen ruhje. Ei siinä auttanut muuta kuin lähteä viipymättä soittamaan virkavalta paikalle. Heinoilla ei puhelinta ollut, joten apua piti hälyttää lähimmästä sellaisesta Rastilan Lemolasta, jonka vuoksi puhelu Turengin poliisivartiokonttorille puhelinnumeroon 86 saapui vasta myöhemmin iltapäivällä joskus kello 14 tai 14:30 tietämillä. Sieltä asia ilmoitettiin välittömästi kesäistä päivää viettäneelle Janakkalan nimismies Ojalalle. Hänet olenkin maininnut jo aikaisemmassa kirjoituksessani autoilijan matkasta Tuonelaan, mutta Janakkalan nimismies tulee tutuksi myös tämän tapauksen tiimoilta.


    Osa 3

    Poliisitutkinta alkaa

    Heinojen ladolle Janakkalan Kilpiälään saapui iltapäivällä kello 16 aikoihin Janakkalan piirin nimismies Lauri Matti Ojala (s. 3.8.1889 Pöytyä, k. 7.6.1956 Janakkala) sekä ylikonstaapeli Sami Lauri Mattila (s. 28.5.1900, k. 27.5.1969 Janakkala) ja konstaapeli Gustaf Wilhelm Pentzin, jotka aloittivat välittömästi heinäladon tutkimisen ja Heinojen puhuttamiset. Konstaapelin tehtäväksi jäi vahtia rikospaikkaa. Sekä nimismies Ojala, että ylikonstaapeli Mattila kirjasivat muistiinpanoja ja haastattelivat miehet nähneitä pikkupoikia, Ida-äitiä ja Katri-siskoa. Ensin he kuitenkin kulkivat maantieltä latoon Erkki-pojan näyttämää reittiä. Ladon ympäristöstä löytyi joitakin mielenkiintoisia kohteita, mahdollisia todistekappaleita, jotka kirjattiin ylös muistiinpanoihin. Heinoilta viranomaiset saivat tuntemattomien miesten tuntomerkkejä, mutta kovin paljoa eivät hekään osanneet kertoa tiistai-illan nopean tapaamisen ja sananvaihdon perusteella. Heinot eivät tunteneet, eivätkä olleet koskaan aikaisemmin nähneet heinälatoon yöpyneitä nuoria miehiä. He eivät kiinnittäneet suuremmin huomiota miesten vaatteisiin eivätkä kuulleet näiden nimiä tai muitakaan tietoja. Joka tapauksessa toinen miehistä makasi elottomana Heinojen heinäladossa ja toinen oli teillä tietämättömillä. Kuollut nuorukainen oli se, joka oli ensin poikennut maantieltä Heinojen pihaan ja kysynyt Katrilta juomaveden ottamista kaivosta.

    Lauri Matti Ojala, Janakkalan nimismies. Lähde: Leimaus, Salaman asiamieslehti, #7-8 1939

    Kun kuulustelut ja ympäristön alustava tutkinta oli saatu suoritettua, nimismies yhdessä konstaapelien kanssa nosti vaaleissa alushousuissa olleen nuorukaisen ulos heinäladosta. Paremmassa valossa uhria oli helpompi tutkia ja nuorukaisen eloton ruumis asetettiin jonkinlaiselle puulavetille tarkasteltavaksi. Paikalle oli tuolloin ehtinyt saapumaan myös valokuvaaja, joka kuvasi uhrin ja rikospaikan nimismiehen ja ylikonstaapelin ohjeiden mukaisesti. Janakkalan nimismiespiirissä ei ollut poliisilla valokuvauskonetta, mutta viranomaiset tunsivat lähiseudulta muutaman ammattimaisen valokuvaajan, joita mahdollisuuksien mukaan hyödynsivät. Varsinkin näin vakavissa rikoksissa. Viranomainen käytti tässä tapauksessa siis melko harvinaista menettelyä, sillä valokuvat olivat arvokkaita eikä maaseudun virkavallalla useinkaan ollut rikospaikan taltioimiseen mahdollisuuksia, muuta kuin piirtämällä ja sanoin kuvailemalla. Kenties nimismies Ojala oli virkavuosiensa saatossa perehtynyt todisteiden keräämiseen ja rikospaikan taltioimiseen, koska pari vuotta aikaisemmin autoilijankin surmassa rikospaikasta oli otettu muutama valokuva. Janakkalan nimismiespiirin toimintaa voidaan pitää edistyksellisenä ja tätä menetelmää Ojala yhdessä konstaapelien kanssa hyödynsivät sujuvasti työssään. Valokuvat kehitettyään kuvaaja lähetti nämä parin päivän kuluttua kirjepostitse nimismiehelle Turenkiin.

    Heinojen heinälato, jonka edustalle ladosta ulos nostettu uhri 1931. Lähde: Janakkalan nimismiespiirin arkisto

    Uhrista pystyi havaitsemaan välittömästi, että kuolema oli seurausta ulkoisesta väkivallasta. Uhrin pää oli kauttaaltaan veressä ja tätä oli lyöty jollakin tylpällä astalolla useita kertoja kasvoihin ja pään alueelle. Väkivalta oli ollut niin rajua, että koko kallon oikea puoli oli haljennut ja ”tohjona”. Ruumiin löytöpaikan lähettyviltä heinien seasta löytyi aikuisen miehen kouraan sopiva verinen kivi ja jonkin matkan päästä ladosta löytyi veren tahrima laudan, aidan- tai heinäseipään pätkä. Tuntematon nuorukainen oli tapettu useilla iskuilla päähän käyttäen tarpeettoman paljon voimaa ja väkivaltaa. Joissain viranomaisten kirjeissä mainittiin heinäseiväs, toisissa taas lauta, mutta yleisesti ottaen voimme puhua puisesta astalosta. Tekovälineet otettiin viranomaisten haltuun, mutta valokuvia niistä ei otettu. Asiakirjoista selviää, että puista astaloa säilytettiin Turengin poliisivartiokamarilla. Väkivallan seurauksena uhri oli menehtynyt nopeasti saamiinsa vammoihin ja runsaaseen verenvuotoon. Lisäksi virkavalta havaitsi, että rikoksen tekijä oli anastanut uhrilta tämän päällysvaatteet ja muun omaisuuden. Rikospaikalta löytyi muutama risa vaatekappale, joiden Katri ja Erkki Heino sanoivat kuuluneen sille toiselle, kateissa olevalle tuntemattomalle miehelle. Itseasiassa Katri ja Erkki eivät olleet täysin varmoja asiasta, mutta kertoivat maantiellä odotelleen nuoren miehen olleen epäsiisti ja kuluneisiin vaatteisiin pukeutunut, kun taas uhrilla oli siistit vaatteet. Nyt nuo siistit vaatteet olivat kateissa rikospaikalta ja tilalle oli jätetty resupekan risaiset rytkyt. Tuona heinäkuisena keskiviikkona, loppukesän iltapäivän auringossa, keskellä kultaisia kantahämäläisiä heinäpeltoja makasi surmattu tuntematon nuori mies.

    Nuoren miehen ruumis lavetilla Heinojen heinäladon luona 1931. Lähde: Janakkalan nimismiespiirin arkisto

    Edellä olevan lisäksi Katri ja Erkki Heino osasivat kertoa viranomaisille, että kateissa oleva tuntematon mies oli hieman uhria vanhempi tai ainakin vanhemman oloinen. Muita tuntomerkkejä oli, että mies oli tanakka tai ainakin pyöreämpi ruumiinrakenteeltaan kuin uhri, iältään alle 30-vuotias, tummaverinen tai heinäkuisessa kesäyössä tämä vaikutti tummatukkaiselta, kun taas uhri oli selvästi vaaleaverinen. Lisäksi kateissa oleva tuntematon mies oli epäsiisti ja risoihin vaatteisiin pukeutunut ennen uhrilta ottamiaan vaatteita. Epäillyn pituudeksi arvioitiin noin 168–170 cm ja miehen sanottiin olevan pyöreäkasvoinen. Hiuksien väriksi ilmoitettiin vain ”tumma”, sillä molemmilla nuorilla miehillä oli tiistai-iltana lätsälakit päässään eikä iltahämärässä voinut sanoa, olivatko kadonneen miehen hiukset ja parransänki mustat, tumman ruskeat vai vain kasvot kovin likaiset. Nyt käsillä olevan ryöstömurhan jälkeen epäillyn vaatetus koostui hyvin suurella todennäköisyydellä osittain tekijän omista vanhoista ja uhrilta varastamistaan siistimmistä vaatteista. Tämä hieman sotki viranomaisten ja myöhemmin todistajien sekä sanomalehtienkin tulkintoja, lausuntoja ja kirjoituksia asiasta. Joka tapauksessa latoon surmatulla vainajalla oli yllään vain alusvaatteet. Lätsä, päällystakki, työpaita, housut ja kengät olivat lähteneet ryöstömurhaajan völjyyn.

    Poliisit kirjasivat muistiin, että tekijällä oli rikoksen jälkeen todennäköisesti päässä uudehko harmahtava tai ruskea lätsälakki, sinipunaraitainen työpusero, jalassa uudehkot puolikengät, mustat housut ja sininen pikkutakki. Latoon olivat jääneet tekijän vanhat rytkyt eli ainakin risat mustat housut ja räsyinen tyykipusero. Pakenemisen suunnasta tai kellonajasta eivät Heinot osanneet sanoa mitään, he eivät nähneet kaksikkoa sen jälkeen, kun Erkki saattoi heidät ladolle. Heinäladolta oli mahdollista palata nopeasti Rastilantielle ja kulkea joko ”etelään” Turenkia tai ”pohjoiseen” Hämeenlinnaa kohti. Ladon takaa pellon ylitse ”itään” oli mahdollista kulkea kohti Kiianlinnaa ja nykyisen Kalpalinnan metsiä, mutta se ei vaikuttanut järkevältä. Jäädä nyt rämpimään täysin tuntemattomalle seudulle, tuntemattomaan metsään, vieläpä kivikkoiseen ja mäkiseen maastoon. Rastilantien ylitse oli mahdollista kulkea ”länteen” kohti Viralaa ja sitä kautta esim. Tervakoskelle, Lopelle tai Renkoon. Todennäköisintä kuitenkin oli, että epäilty tekijä pyrki maantielle, joko kohti Hämeenlinnaa tai Turenkia. (Merkitsin ilmansuunnat lainausmerkeillä, koska ne eivät vastaa todellisia ilmansuuntia, mutta antaa lukijalle suurin piirtein käsityksen ladolta poistumiseen.)

    Ilmakuva Kilpiälän kylästä. Ylhäällä peltojen keskellä on Heinojen jälkeläisten muistikuvan mukainen heinäladon paikka. Kuvassa keskellä on Heinojen kotitalo ja pihapiiri. Kuvan halkova tie kulkee vasemmalle Hämeenlinnaa kohti, ja oikealle alas Turenkia kohti. Lähde: Paikkatietoikkuna / Maanmittauslaitos

    Seuraavana päivänä eli torstaina 30.7.1931 Janakkalan nimismies ja poliisikonstaapelit suorittivat tiedusteluja mahdollisista silminnäkijöistä Kilpiälän kylässä ja sen lähettyvillä. Samoin virkavalta kyseli, oliko joku nähnyt kyseistä kaksikkoa maanantain tai tiistain aikana jossain lähistöllä. Poliiseilla oli oletus, että miehet olivat tulleet Turengistä päin, koska Katri Heino oli nähnyt heidät noin kilometrin päässä kotipaikastaan kohti Turenkia. Samalla epäillyn tekijän, mutta myös tuntemattoman uhrin tuntomerkit annettiin lehdistölle tiedoksi. Sen toivottiin helpottavan sekä tekijän, että uhrin tunnistamista. Perjantaina 31.7.1931 Hämeen Kansa uutisoi lehden toisella sivulla isolla otsikolla: ”Raaka ryöstömurha Janakkalassa.” Poliisi hyödynsi lehdistöä ja yleisöä parhaansa mukaan, sillä valtaosa tuon aikakauden rikoksista ratkaistiin silminnäkijöiden ja todistajien avulla. Tai että tekijä kiinnijäämisen pelossa antautuisi ja ilmoittautuisi itse viranomaisille.

    Käsillä olevassa ryöstömurhassa rikoksen tekopaikka ja -aika olivat kuitenkin viranomaisia vastaan. Syrjäinen heinälato, paikallisille tuntemattomat nuoret miehet ja kesäyö vailla todistajia olivat todella huono lähtökohta. Tutkimusten vaikeuskerroin oli heti pykälää tai kahta korkeampi, kuin useimmissa muissa ”juoppopuukotuksissa” tai tansseissa tapahtuneissa pahoinpitelyissä, joissa joku tunsi uhrin tai tekijän. Nyt ei tiedetty kumpaakaan eikä lähipiirin jäljille päästy verekseltään. Poliisin ei auttanut kuin kysellä, puhuttaa ja odottaa ratkaisevia vihjeitä. Mitään varsinaista teknistä tutkintaa ei rikospaikalla sen suuremmin toteutettu, sillä 1930-luvulla virkavallan keinot olivat huomattavasti nykyaikaa alkeellisempi ja rajallisempia. Edellä mainitut valokuvaaminen ja muutaman todistekappaleen kerääminen olivat haastattelujen ja puhuttamisien lisäksi viranomaisten teknisen tutkinnan laajuus. Toki muutakin teknistäkin tutkintaa tehtiin jo 1930-luvulla, mutta siitä ei tässä kyseisessä tapauksessa ollut merkittävää apua. Sormenjälkitutkimukset vakiintuivat Suomessa viranomaisten työkaluna 1920- ja 1930-luvuilla eli rikospaikalta saatuja sormenjälkiä vertailtiin silmämääräisesti sormenjälkikortistosta löytyviin jälkiin. Tämä olisi kuitenkin vaatinut jonkun kovan ja tasaisen pinnan, johon rasvainen tai likainen sormenpää jättäisi jäljen (esim. juomalasi, peltinen kotelo tai vaikka pistoolin liipasin, patruunat ja hylsyt jne.) Rikospaikkoja myös valokuvattiin, mutta usein uhria oli valaistuksen takia siirretty ja siksi valokuvat eivät olleet eksakteja rikospaikkakuvia, kuten ei tässäkään ryöstömurhassa. Poliisit siirsivät uhrin ladon sisältä ulos puulavetille, koska tuon aikakauden kameroilla ei pimeässä ladossa olisi saatu kunnollista kuvaa. Myös rikoksista kiinnijääneitä valokuvattiin viimeistään vankilassa, jotta heidät voitiin tunnistaa nyt ja jatkossa nopeammin. Kengänjälkiä ja erilaisten astaloiden, teräaseiden ja muiden työkalujen lyöntijälkiä pyrittiin myös vertailemaan tekovälineen selvittämiseksi. Kirjoitus- ja käsialanäytteiden tutkimuksia tehtiin enenevässä määrin. Todisteiksi kerättiin rikospaikan läheltä tärkeiksi oletettuja tavaroita, mutta niitä kosketeltiin paljain käsin ja useiden henkilöiden toimesta. DNA:sta ei ollut vielä tietoakaan, sen aika koittaisi vasta puolikkaan vuosisadan päästä 1980-luvulla maailmalla ja 1990-luvun alkupuolella meillä Suomessa.

    Janakkalan nimismiehelle ei kuitenkaan ollut apua sormenjälkitesteistä, sillä niitä oli mahdotonta saada tekovälineistä, kivestä ja puuastalosta. Myöskään verisestä uhrista ei saatu jälkiä eikä kuivassa ruohikossa, heinikossa ja hiekkaisella maantiellä näkynyt jälkiä. Eräs pieni johtolanka heinäladon takaa kuitenkin löytyi, sillä sinne oli korkean heinikon sekaan heitetty pahvinen ”Klubi 105”-tupakkarasia, jonka kanteen oli sisäpuolelle kirjoitettu mustekynällä seuraava:
    ”Turku
    Helsinki
    Armas Laine
    Punavuorenk 11
    (P6)”

    Klubi 105 -askin kanteen kirjoitettu nimi ja osoite. Lähde: Janakkalan nimismiehen arkisto

    Heinot eivät askia tunnistaneet omakseen, eikä kanteen raapustettu nimikään soittanut heille kelloja. Viranomaisia kuitenkin tupakkarasia kiinnosti. Kenelle rasia kuului? Jos ei Heinoille, niin oliko se kulkeutunut heinäladolle epäillyn tekijän tai uhrin mukana? Miksi Armas Laineen nimi oli ylipäätään kirjoitettu tupakkarasian kanteen? Oliko se kenties epäillyn tekijän nimi? Kuuluiko tupakkarasia edelleen Armas Laineelle vai oliko tämä mahdollisesti antanut sen jollekin toiselle? Kuka Armas Laine oli ja miksi hänen nimensä oli Heinojen heinäladolta löytyneessä tupakkiaskissa? Olihan rasia toki voinut lentää tai tulla heitetyksi maantiellä kulkevasta autostakin. Ehkä tuuli oli kuljettanut sen jostain muualta Heinojen heinäladon nurkalle? Joka tapauksessa se oli tyhjää parempi johtolanka viranomaisille. Jotain, mitä poliisi saattoi selvittää ja tutkia. Poliisilla oli nyt nimi, jonka se sai rikospaikalta, vieläpä osoitteen kera. Poliisitutkintaa voitiin siis suorittaa pääkaupunkiseudulla, mutta sitä ennen Janakkalan nimismies ja Turengin poliisit odottivat vinkkejä lähempää. He toivoivat, että lehtiartikkelit toisivat valoa hämärään ryöstömurhaan.

    Vainaja saa nimen

    Lehtien uutisointi heinäkuun lopussa ja elokuun alussa tuotti lopulta tuloksen, sillä ryöstömurhan uhrin henkilöllisyys selvisi. Nuoren miehen kuvaus seudun sanomalehtien uutisissa mainitsi, että tuntematon vainaja oli n. 17–21-vuotias, 166 cm pitkä, hoikkavartaloinen, vaaleaverinen, soikeakasvoinen, hiukset punertavan ruskeat, ylähuuli ulkoneva, suorahko nenä, yllään mustat housut, ruskeat puolikengät ja siniharmaa tai ”rusehtava” lätsälakki. Aikaa kului parisen viikkoa, kun eräänä elokuisena aamupäivänä Janakkalan nimismies Ojalan puhelin soi ja puhelimen toisessa päässä epävarma miesääni ilmoitti, että kyseessä oli todennäköisesti hänen poikansa, josta hän ei ollut kuullut pariin viikkoon yhtään mitään. Mies ilmoitti poikansa lähteneen työnhakureissulle Hämeenlinnaan heinäkuun lopussa. Sen jälkeen ei pojasta ollut kuulunut pihaustakaan, vaikka tämä oli luvannut lähettää kortin tai kirjeen kotiväelle päästyään Hämeenlinnaan. Mies ei tiennyt oliko poikansa koskaan päässyt Hämeenlinnaan asti ja löytänyt töitä, mutta sanoi tuntuvan omituiselta, kun tämä ei ollut lainkaan ottanut yhteyttä. Soittaja ilmoitti nimismies Ojalalle nimekseen Jalmari Öberg, Ryttylästä. Heinojen heinäladosta Kilpiälästä surmattuna löytynyt nuori mies oli 17-vuotias Toivo Jalmari Öberg.

    Poliisin rikospaikkakuva surmatusta Toivo Öbergistä. Lähde: Janakkalan nimismiehen arkisto

    Jalmari Öbergin mukaan Toivo oli lähtenyt kotoaan Ryttylästä maanantaina 27.7.1931 aikomuksenaan suunnata työnhakuun Hämeenlinnaan. Todellisuudessa Toivo oli ollut teillä tietämättömillä jo edeltävällä viikolla. Hän oli heinäkuun alussa käynyt Riihimäen kauppalassa ja ostanut sieltä uudet puolivarsikengät ja lätsälakin. Näitä hän oli esitellyt vanhemmilleen Majamäen Ruoholassa joskus heinäkuun puolivälin paikkeilla. Heinäkuun viimeisen viikonlopun aikana 24.-26.7.1931 Toivo Öberg majaili aluksi yksin ilman seuralaista erään Aarne Ernest Saarisen (s. 13.3.1911 Ruovesi) luona Ryttylässä. Öberg oli tullut yksin perjantaina 24.7. aamupäivästä Saariselle, käynyt jossain päivän aikana ja tullut sitten myöhään illalla takaisin nukkumaan. Seuraavana aamuna lauantaina 25.7. hän oli jälleen poistunut aamupäivällä Saarisilta ja tullut sitten myöhään illalla takaisin, eräs tuntematon mies mukanaan. Risoihin vaatteisiin puettu kulkumies söi eväitään yhdessä Toivon kanssa, jonka jälkeen nuoret miehet poistuivat noin kello 23:30-0:00 Saarisen luota maantielle kohti Leppäkoskea. Miehet olivat palanneet vielä sunnuntaina 26.7. Saarisen luokse. Saarinen, tai oikeammin tämän vaimo Amalia osasi kertoa Toivo Öbergistä viranomaisille hieman lisää. Hän kertoi Toivon sanoneen suutari Saariselle, ettei hänellä ole asiaa kotipuoleen, koska hän oli poistunut luvatta Turkhaudan Noukkalasta töistä. Ilmeisesti nuorukainen halusi viettää kesäisiä rokulipäiviä, eikä Toivon vanhemmat katsoneet sitä hyvällä. Noukkala kun oli Toivon vanhempien koti- ja työpaikka ennen perheen muuttoa Keuruun Haapamäelle. Toivo lähti työpaikastaan luvatta ja ajautui vääränlaisiin porukoihin heinäkuun puolivälin aikana. Tupakkia paloi ja rahaa koitettiin saada myymällä erilaista tavaraa ja näpistettyjä vihanneksia, kasviksia ja kananmunia kaupitellen. Sunnuntai-iltana 26.7.1931 Toivo ja seurassaan ollut nimettömäksi jäänyt vieras mies poistuivat Saarisilta ja he viettivät yönsä jossain toisaalla, tuntemattomaksi jääneessä paikassa. Kenties jossain aitassa tai vajassa Ryttylän seudulla, sillä maanantain 27.7. iltapäivän tai illan aikana Toivo saapui vieraan miehen kanssa Anna Gustaava Santalan (s. 27.4.1897) mökkiin. Toivon seurassa ollut mies oli Annalle entuudestaan tuntematon. Annakin mainitsi, että tuntematon mies oli epäsiististi pukeutunut ja vaikutti kulkurilta, tai ainakin sellaiseksi tämä miestä viranomaisille kuvaili. Anna tunsi Toivon entuudestaan ja tarjosi hänelle ja tuntemattomalle miehelle ruokaa myöhemmin saman maanantai-illan aikana. Toivo lähti noin kello 21 maanantai-iltana hakemaan kolmikolle lisää syötävää ja palasi noin tunnin kuluttua takaisin. Toivolla oli mukanaan neljä kappaletta kananmunia, jotka hän myi Annalle 50 pennillä kappaleelta, saaden niistä muutaman markan taskurahaa. Kananmunien alkuperästä ei ollut Annalla tietoa. Tämä ajatteli, että ne olivat Ruoholasta, Öbergin kotoa. Viranomaisten asiakirjoista ei selvinnyt kananmunien alkuperä, mutta epäilen itse niiden olleen anastettuja. Nuori Topi kävi jossain Ryttylän seudulla kanalassa munavarkaissa, koska se oli helppo tapa ansaita pari markkaa rahaa ja kiinnijäämisen riski oli pieni, varsinkin kesäillan hämärässä suoritettuna ”operaationa”. Vähän kuin moni meistäkin kävi lapsena omppuvarkaissa. Kyllähän 17-vuotias osasi jo metkut ja temput.

    Maanantai 27.7.1931 oli tulossa päätökseen ja miehet poistuivat Santalan mökistä. Anna Santala ei nähnyt Toivoa ja tämän seurassa ollutta tuntematonta miestä enää tämän jälkeen. Ruokapöydässä Toivo oli kertonut Annalle olevansa matkalla Hämeenlinnaan työnhakuun, ja että tarvitsi matkaa varten hieman varoja. Tuntematon miesseuralainen oli ruokapöydässä retostellut, että miehet ovat oikeastaan matkalla Turkuun, koska siellä on hevosmiehille töitä niin paljon, kuin vain jaksaa ajaa. Tuntematon mies mainitsi myös, että hän oli läpikulkumatkalla ja tulossa Helsingistä, missä hän oli viettänyt aikaansa ja ryypiskellyt jonkun tuntemattomaksi jääneen naisen luona. Mies mainitsi vielä, että häneltä olivat rahat loppuneet ja siksi piti lähteä Helsingistä pois. Samaan hengenvetoon hän kyllä rehvakkaasti mainitsi, ettei olisi rahatta kuitenkaan kovin kauaa. Syötyään ruokansa nuoret miehet poistuivat Annan luota. Anna ei nähnyt minne päin miehet lähtivät. Hän muisti ainoastaan, että miehet poistuivat kävellen maantielle ja he olivat puhuneet menosta Leppäkoskea kohti.

    Leppäkosken maamerkki eli rautatiesilta. Lähde: Museovirasto

    Poliisilla ja nimismiehellä oli nyt tiedossa ryöstömurhan uhrin nimi. Lehdet painoivat sen uutisiinsa väärin ja Toivo Jalmari Öbergistä tuli Toivo Johannes Öberg. Joissakin uutisissa sukunimi oli kirjoitettu muotoon Öhberg. Monelle Toivo oli Topi ja sukunimikin taipui kansanomaisesti Ööperiksi. Kirkonkirjoissa ja hautakivissä sukunimi on kuitenkin yksiselitteisesti Öberg, joten todennäköisesti lehden toimittaja tai latoja oli kuullut, luullut, kirjoittanut tai lukenut väärin. Sekä Johanneksen, että Öhbergin. Viranomaisten työ kuitenkin tehostui, kun he pystyivät nyt elokuun 1931 loppupuolella kyselemään paikallisilta nimenomaan Toivo Öbergin liikkeistä. Mieskaksikon nähneitä silminnäkijöitä alkoikin ilmaantumaan edellä mainittujen Anna Santalan ja Saaristen lisäksi. Useampi silminnäkijä kertoi viranomaisille nähneensä miehet Leppäkosken sillalla tai lähellä Leppäkoskea tiistain 28.7.1931 aikana. Ensin ryttyläläinen maalari Vilho Kallio kertoi nähneensä miehet maanantaina kello 21 perästä tullen Santalan mökin suunnasta. Tarkkaa aikaa hän ei muista, mutta kaksi miestä katosivat maantietä pitkin horisonttiin. Tuvan ikkunasta ei nähnyt enempää eikä sen tarkemmin. Suutarin poika Tauno Saarinen kertoi nähneensä Öbergin ja tuntemattoman miehen Leppäkosken sillalla tiistaina 28.7.1931. Tauno Saarinen itseasiassa vaihtoi pari sanaa miesten kanssa ja hänelle jäi muistiin tuntemattoman miehen ”sällimäinen” olemus ja ivallinen nauru. Lisäksi Tauno osasi kertoa Toivon ja tuntemattoman sanoneen menevänsä Leppäkosken kartanolle työnhakuun. Myöhemmin tiistaina iltapäivällä Arvi Oskar Knuutila oli nähnyt Toivo Öbergin ja tuntemattoman miehen Leppäkosken asemalla. Hän ei ollut varma, nousivatko miehet pohjoiseen menevään junaan vai ei, mutta arveli miesten ottaneen junakyydin kohti Turenkia ja Hämeenlinnaa. Samoin työmiehet Niilo Aleksi Stolt ja Martti Sakari Eronen mainitsivat nähneensä miehet Leppäkosken asemalla. Eronen itseasiassa työskenteli aseman puutarhatöissä, joten näköhavaintoa pidettiin hyvin luotettavana.

    Leppäkoski. Lähde: Janakkalan kunta

    Viranomaiset saivat lopulta kuitenkin selville, etteivät miehet nousseet junan kyytiin, vaan jatkoivat tovin matkaa radan vartta pitkin kävellen. Janakkalan Kerkkolasta kotoisin ollut tilallinen Villehard Saarenmaa kertoi viranomaisille, että hän näki kaksi lätsälakkista nuorta miestä kuorma-auton kyydissä istumassa lautakasan päällä. Auto oli matkalla kohti Turenkia, joten nuoret miehet olivat saaneet liftikyydin Turenkiin jostain Kiipulan nurkilta. Lopulta Katri Heino oli tavannut kaksikon kävelemässä maantietä Turengista kohti Hämeenlinnaa ja Janakkalan Kilpiälän kylään Heinojen kohdalle miekkoset osuivat mainittuna tiistai-iltana 28.7.1931 kello 21–22 välisenä aikana. Poliisille oli todistajien ansiosta selvää miesten kulkureitti ja osa paikoista, joissa heidät oli nähty. Kyseinen noin 20 kilometrin matka ei vaadi kovinkaan pitkää matka-aikaa, varsinkin jos osa matkasta taittuu autokyydillä, mutta toki aikaa saa kulumaan vieraillessa tiilitehtailla ja kartanoissa töitä kyselemässä. Ryttylässä toimi tuolloin aikaisemmin tutuksi tullut lasitehdas ja tiilitehdas. Leppäkoskella oli parikin tiilitehdasta ja kartanoja oli ripoteltu sinne tänne eteläistä Kanta-Hämettä.

    Muutama mainos eri aikakausien lehdistä. Ryttylän ja Leppäkosken saviperäinen maa muodosti hyvän raaka-aineen tiili- ja lasiteollisuudelle.

    Kuulustelut ja puhuttamiset

    Heinojen lisäksi poliisit ja nimismies pääsivät nyt esittämään kysymyksiä myös Toivon vanhemmille Jalmarille ja Valmalle. Molemmat olivat tietysti surun ja murheen murtamia, mutta avustivat viranomaisia, miten parhaiten osasivat. Toivon vaatetuksesta ja lätsälakista saatiin tarkempia tietoja ja tämän vanhemmat puhuivat hänen lähteneen Hämeenlinnaan työnhakuun. Sitä ennen Toivo oli tehnyt sekalaisia pätkätöitä Ryttylän seudulla ja kotitilallaan. Päiväläisenä viikon verran heinäkuun alussa Turkhaudan Noukkalassa, sitä ennen viikon jossain sepeliä lapioimassa. Sellaisia sekalaisia pätkätöitä ja niiden välissä sitten tuhlannut ansaitsemansa rahat. Mitään rangaistuksia Toivolle ei ollut viranomaisten toimesta langetettu. Nimismiehen ja poliisien silmissä kyseessä oli ”puhdas” nuorukainen. Toivo oli käynyt nuoruudessaan kolme vuotta kansakoulua ja osasi lukea sekä kirjoittaa, siitä osoituksena hänen lähettämä postikortti siskolleen. Lisäksi rippikoulun hän oli suorittanut muutamaa vuotta aikaisemmin. Toivolla oli taskussaan peltinen tupakkarasia, jossa kannessa paperinen kuva. Toisessa taskussaan Toivo piti usein pientä mustaa lompakkoa, jossa ei kuitenkaan ollut merkittäviä määriä rahaa. Uudet raakakumipohjaiset puolikengät, siis sellaiset matalavartiset punaruskeat kävelykengät, Toivo oli ostanut aikaisemmin heinäkuussa itselleen Riihimäen kauppalasta, ilmeisesti Iisakin kaupasta. Murhaajan anastamat kengät olivat siis tuliterät ja Toivon arvokkainta omaisuutta, sillä rahaa Toivolla ei juurikaan ollut. Samoin pieni lompakko tai kukkaro olivat kateissa, kuten myös peltinen tupakkirasia. Toivon vanhemmat arvelivat pojalla olleen vain joitakin markkoja mukanaan eli korkeintaan muutaman leivän tai lyhyen bussikyydin verran. Sekä tietysti ne Santalan Annalle myydyistä kananmunista saadut pari markkaa lisää. Jalmarin mukaan Toivo saattoi tuprutella toisinaan P. C. Rettigin valmistamaa Klubi 105 -tupakkaa.

    Klubi 105 -tupakka-askin pahvinen rasia. Lähde: Museovirasto

    Hetkinen nyt. Siis Toivo Öberg poltteli Klubi 105 -tupakkia? Kyllä, Jalmari Öberg, Toivon isä kertoi sen nimismies Ojalalle. Juuri sellainen tupakkarasia oli löytynyt Heinojen heinäladon takaa ryöstömurhan jälkeen. Jäikö Toivo ladon ulkopuolelle tupakalle ennen nukkumaanmenoa? Olisiko tupakkarasia sittenkin kulkeutunut sinne uhrin eli Toivon mukana? Oliko Toivo tai tuntematon mies kirjoittanut osoitteen pahvirasian kanteen tulevaisuutta ajatellen? Vähän kuin Toivolle muistiin, mistä tuntemattoman miehen jatkossa löytää? Oliko tuntematon mies oikealta nimeltään Armas Laine? Ja oliko kotelon kanteen ensin jossain toisaalla kirjoitettu lyijykynällä ”Turku”, mutta sitten yliviivattu se ja kirjoitettu musteella Punavuorenkadun osoite? Tuntematon mieshän oli Santalan Annan luona kertonut tulevansa Helsingistä ja tarkoituksenaan päästä Turkuun. Ehkä epäilty tekijä oli hylännyt pahvisen Klubi 105-rasian, koska hän oli anastanut Toivolta peltisen rasian tupakkiensa säilytykseen?

    Poliisi kävi uudelleen elokuun lopussa Heinon perheen luona ja silloin kuultiin todistajana Erkki-poikaa, Katri-tytärtä sekä molempia vanhempia, Kustaata ja Idaa. He eivät kuitenkaan osanneet kertoa mitään muuta kuin sen, jonka olivat jo ensimmäisellä kerralla Toivon ruumiin löytymisen yhteydessä viranomaisille kertoneet. Toivo Öbergin tunnistivat monet silminnäkijät, mutta toinen mies oli täysin vieras, nimetön ja tuntematon. Eräs Vanajan kunnan puolella asuva nuori työmies, Ilmari Hiittu (s. 1913) oli ollut liikkeellä Rastilan ja Kilpiälän kylän alueella keskiviikkona 29.7.1931 aamulla kello 8 aikoihin. Hän oli nähnyt hieman Heinojen paikasta kohti Rastilan kylää ja Hämeenlinnaa tuntemattoman hahmon pesemässä käsiään pellon ja maantien välisessä ojassa. Sen suuremmin ei Ilmarikaan kiinnittänyt henkilöön huomiota, mutta osasi nyt lehtiuutisten ja poliisin kuulustelujen myötä laskea 1+1 yhteen. Valitettavasti Ilmari Hiittu osasi kertoa epäillystä tekijästä vain sen, että mies oli tumma ja hieman tanakka. Hän oli havainnon tehdessään sen verran kaukana, ettei tarkempia tuntomerkkejä ollut mahdollista saada. Saman verran viranomaiset jo tekijästä tiesivätkin, kuultuaan Ryttylässä ja Leppäkoskella miesparin nähneitä. Hiittun todistus kuitenkin vahvisti viranomaisen epäilyksiä entisestään siitä, että Heinojen heinäladolla yöpynyt toinen nuori mies oli suurella todennäköisyydellä syyllinen veritekoon.


    Osa 4

    Umpikuja

    Vaikka nimismies Ojala yhdessä Turengin poliisivartiokamarin konstaapelien kanssa sinnikkäästi suorittivatkin tutkimuksia ja kuulusteluja lähiseudulla, niin kerta toisensa jälkeen johtolangat ehtyivät johtamatta läpimurtoon. Hetken aikaa paikallisten sanomalehtien toimittajatkin jaksoivat tiedustella Ojalalta, oliko tapauksessa uutta uutisoitavaa, mutta lehdistönkin kiinnostus lopahti nopeasti, kun läpimurtoa ei tullut. Kuulusteluissakaan ei tullut ilmi ratkaisevia nimiä eikä kukaan tunnustanut tekoa, josta oli kulunut jo pari kuukautta. Tapauksen ratkaisu tuntui mahdottomalta, kun pienintäkään vinkkiä epäillyn tekijän henkilöllisyydestä ei saatu. Seuraava askel tutkimuksissa oli, että poliisikonstaapelit ja nimismies tutkivat Janakkalan nimismiespiirissä tapahtuneita vastaavia murhia ja varkauksia, tai sellaisiin tekoihin mahdollisesti syyllistyneiden henkilöiden paikkakunnalla oloa. Tunnettujen rikosten ja rikollisten lisäksi selvitettiin myös seudulla oleskelleet ja liikkuvat irtolaiset ja kulkurit. Tuohon aikaan laki (ns. irtolaislaki) antoi virkavallalle ja oikeudelle mahdollisuuden poistaa luvattomat vieraspaikkakuntalaiset alueelta, tuomita heidät sakkoihin tai jopa pakkotyöhön. Lisäksi poliisi ryhtyi selvittämään Armas Laine -nimisiä henkilöitä, joista löytyi pidätyskuvia. Ajatuksena oli näyttää kuvia silminnäkijöille, josko he tunnistaisivat tuntemattoman henkilön joksikin näistä pidätyskuvien Armas Laineeksi.

    Aksel Aleksanteri Laineen pidätyskuva Turussa 1901. Vastaavia kuvia oli otettu muistakin pidätetyistä ja vangituista. Tällaisia vastaavia kuvia näytettiin nuoret miehet nähneille silminnäkijöille. Lähde: Turun poliisin arkisto / Kakolan vankilan arkisto

    Janakkalan nimismiespiirissä ei ollut merkittäviä ryöstöjä tai murhia niin sanotusti ”avoimena”, mutta joitakin ulkopaikkakuntalaisten nimiä löytyi. Janakkalan Kauppilan kylän toukokuinenkin ryöstömurha oli saatu selvitettyä ja ratkaistua, missä 17-vuotias Tauno Elias Trygg surmasi julmasti katkaisemalla 75-vuotiaan Nikodemus Niemen pään 800 markan ryöstösaaliin takia. Kyseinen rikos selvisi nopeasti jo seuraavana päivänä nimismies Ojalan toimesta. Lisäksi irtolaisten ja ulkopaikkakuntalaisten nimet johtivat usein tutkinnan myös toisille paikkakunnille ja virka- tai asiakirjapyyntöjä läheteltiin tässä Öberginkin tapauksessa ahkerasti niin Mikkelin seudulle, Savonlinnaan kuin Poriin, Kymin alueelle ja Lahteen. 5.9.1931 Janakkalan nimismiehelle toimitetaan virkamiespostina Mikkelissä kirjoilla olevan Aatto Valfrid Aatunpoika Kallion vankeutta, vapauttamista ja rikoksia koskevaa aineistoa. Aatto Kallio oli yksi useista mahdollisista ryöstömurhaan kykenevistä, hiljattain vapauteen lasketuista epäillyistä. Lisäksi Limingalta kotoisin oleva Eino Paldanius pidätettiin Savonlinnassa syyskuun puolivälissä 1931. Hänen kuulusteluissaan kävi ilmi rikostovereiden nimet Yrjö Oksanen ja Johan Emil Kantanen. Kuulustelupöytäkirjoissa on merkintä, että Paldaniusta epäillään Janakkalan ryöstömurhan tekijäksi. Johan Emil Kantasen kuulustelussa oli käynyt ilmi, että edellä mainittu Yrjö Oksanen on vangittu Lahdessa syyllisenä varkauteen ja tämä tietää jotain Janakkalan ryöstömurhasta. Seuraavaksi 20.10.1931 Kouvolan poliisivartiokonttorissa on suoritettu kuulustelu ja kirjoitettu siitä pöytäkirja, jossa pidätettynä ollut Saimi Viinanen mainitsee tietävänsä jotain Janakkalan ryöstömurhasta, mainiten samalla myös Paldanius-nimisen miehen. Nimismies Ojala pyysikin saada poliisilausunnon ja kuulustelupöytäkirjan Kymistä kotoisin olevasta palvelijatar Saimi Maria Viinasesta viipymättä nähtäväksi. Kolmikko Paldanius-Oksanen-Kantanen vaikutti vahvalta kandidaatilta tietämään jotain Öbergin ryöstömurhasta. Saimi Viinasta ei tietystikään naisena epäilty Öbergin ryöstömurhasta, mutta hänellä saattoi olla arvokasta tietoa siitä. Lokakuun loppuun mennessä Turengin poliisit ja nimismies Ojala olivat kuitenkin vetäneet vesiperän. Jokainen pyydetty todistajanlausunto ja tutkintapöytäkirja Kouvolasta, Savonlinnasta, Lahdesta, Mikkelistä ja milloin mistäkin osoittautui arvaksi, jossa ei ollut voittoa. Ei edes pientä sellaista.

    Eino Paldaniuksen henkilökortti, joka toimitettiin Savonlinnan viranomaisten toimesta Janakkalan nimismiehelle. Lähde: Janakkalan nimismiehen arkisto / Kansallisarkisto

    Paldanius oli varmasti syyllinen moneen, kuten Oksanen ja Kantanenkin, mutta Öbergin murhaan eivät. Eikä mikkeliläinen Kalliokaan. Nämä pikkurikolliset pyrkivät pönkittämään mainettaan ja egoaan kertomalla tietävänsä Janakkalan ryöstömurhasta, vaikka itseasiassa he olivat vain saaneet tietonsa tapahtuneesta eri sanomalehtien kirjoituksista. Se oli sellaista egoistista retostelua, mutta viranomaisen piti tarkistaa kaikki vinkit ja johtolangat, huonotkin. Viimeistään 30.10.1931 suoritettu Eino Paldaniuksen kuulustelu ja virka-apupyyntö koskien Öbergin murhaa vei pohjan kaikilta epäilyksiltä. Paldanius itse kertoi olleensa kyllä Riihimäen ja Turengin seudulla niihin aikoihin, mutta hän kuuli ihmisten puhuvan Janakkalan ryöstömurhasta Tervakoskella ja luki siitä samoihin aikoihin seudun sanomalehdistä. Paldanius oli rehvastellut tällä tiedolla Oksaselle ja Kantaselle. Oksanen taas oli viettänyt aikaa Saimi Viinasen kanssa Lahden seudulla, käyden tämän kanssa mm. kahvilla jossain edullisessa työmaaruokalassa. Näin palvelijatar Viinanen sai tietoa Savonlinnassa tuomitusta Paldaniuksesta, jonka rikostovereita Kantanen ja Oksanen olivat.

    Kaikesta tästä huolimatta poliisilla ja nimismiehellä oli edelleen yksi johtolanka tutkittavana. Heinojen ladon takaa löytyneen Klubi 105 tupakkarasian kanteen kirjoitettu osoite ja Armas Laineen nimi. Janakkalan poliisin toiminta vaikutti kuitenkin perin omituiselta, sillä murhasta oli ehtinyt kulumaan jo kolme kuukautta, eikä Helsingissä ollut edelleenkään käyty suorittamassa tutkimuksia tai kuulusteluja. Poliisit olivat kyllä selvittäneet Armas Laine -nimisten henkilöiden asuinpaikkoja ja osoitteita sekä pidätyskuvia, joten täysin toimettomia he eivät asian suhteen olleet. Ehkä määrärahat olivat pienet, eikä Helsinkiin matkusteltu yhden epävarman nimen ja osoitteen perusteella, mutta olisiko sen tarkistamiseksi voinut pyytää virka-apua Helsingin poliisilta? Armas Laine -nimisen henkilön asiaa toki mutkisti se, ettei tiedetty oliko Armas etsittävän henkilön ensimmäinen, toinen vai jopa kolmas etunimi. Tuohon aikaan oli hyvin tyypillistä, että henkilöt käyttivät toista etunimeään puhuttelunimenä. Niinhän oli Toivo Öbergin isänkin puhuttelunimen kohdalla. Itseasiassa Janakkalan nimismies Lauri Matti Ojalakin oli oikeasti kirkonkirjoissa Matti Lauri Ojala. Siispä Armas Lainekin saattoi olla esim. Johan Armas Laine tai Kalle Armas Laine. Nimivariaatioita saattoi olla kymmeniä, satoja tai jopa tuhansia, sillä Laine oli ja on edelleen hyvin yleinen sukunimi. Tai ehkä Armas Laine oli alias eli salanimi? Poliisin muistiinpanoista löytyi tieto, että rikoksista tuomittujen valokuva-albumeita ja Armas Laine -nimisten henkilöiden valokuvia on etsitty sekä pyritty näyttämään joillekin todistajille. Nimilistassa on noin 20 nimeä, joista on löydetty valokuva, ja joissa Armas-etunimi on kyseisen henkilön 1. tai 2. nimi. Virkavallan ponnisteluista huolimatta tämäkin tutkintalinja kuivui kasaan, eikä se tuottanut nimismiehen haluamaa lopputulosta.

    Laine-nimiset henkilöt, joista näytetty valokuva todistajille. Lähde: Janakkalan nimismiehen arkisto

    Ojalan ja Mattilan johtama poliisitutkinta oli seisahtunut 3–4 kuukauden uurastuksen jälkeen tai ainakin siltä asian tarkastelu lähes 100 vuotta myöhemmin vaikutti. Samaan aikaan Toivo Öbergin vanhemmat saattoivat poikansa ennenaikaiseen hautaan. Topi oli vasta 17-vuotias nuorukainen, jonka elämä jäi rajusti kesken. Hänen hautansa oli vaatimaton kertahauta Hausjärven hautausmaalla, joka on aikojen saatossa kadonnut olemasta. Paikka ei ole edes Hausjärven seurakunnalla tiedossa, mutta jossain siellä vanhojen hautakivien seassa Hausjärven hautausmaalla sijaitsee myös nuoren Toivo Öbergin viimeinen leposija, vaikka hauta onkin jo uusiokäytössä ja päälle haudattu. Ja koska Toivon murhaajaa ei ollut saatu kiinni, jäi hautajaisten kustannukset kokonaisuudessaan perheen maksettavaksi. Perheen varallisuudesta ei ole tietoa, mutta on todennäköistä olettaa perheen olleen melko vähävarainen tai eläneen ns. kädestä suuhun. Sellaistahan kotimainen 20- ja 30-lukujen maaseutu pitkälti oli pienten tilojen osalta. Toivokaan ei jäänyt töihin kotipaikkaan isänsä kanssa, vaan haki töitä ensin Ryttylän seudulta ja lopulta kauempaakin. Se kieli siitä, että Öbergien pieni tila elätti nippanappa oman perheen, mutta mistään suurtilasta ei ollut kyse. Toivolle ei hankittu ikihautaa, eikä hänen kuolemastaan laitettu edes ilmoitusta seudun sanomalehtiin. Toivon kuolema noteerattiin ainoastaan seurakunnan uutisissa, yhden sanomalehden palstan levyisessä viestissä, jossa listattiin syntyneet, vihityt, kuolleet ja seurakunnasta tai seurakuntaan muuttaneet. Surullinen ja kipeä asia saattoi olla yksi syy mikseivät Öbergit laittaneet kuolinilmoitusta, mutta on hyvin todennäköistä, ettei perheellä ollut merkittävää varallisuutta juuri tuona vaikeana aikana. Vuosi 1931 tuli Öbergeillä päätökseen surun, pettymyksen ja epätietoisuuden sävyttämänä.

    Aika kuluu, mutta mitään ei kuulu

    Talvi ei mittään, kevät ei mittään, kesä ei mittään. Seuraavan kerran Turengin poliisikamarin konstaapelit ja nimismies tuntuivat tutkivan Öbergin ryöstömurhaa viranomaisten asiakirjojen ja muistiinpanojen mukaan vasta vuoden 1932 jälkimmäisellä puoliskolla. Siis vuosi tai enemmänkin itse tapahtumasta. Mietin aluksi, että miten yksinkertaisten asioiden selvittämiseen voi mennä vuosi aikaa, mutta niinhän se menee itseasiassa vielä nykyaikanakin. Henkirikoksen tutkinnassa ensimmäiset vuorokaudet ovat tietysti kaikista kriittisimpiä. Usein rikokset selviävät jo niiden aikana, mutta toisinaan eivät. Kun tapausta on tutkittu ensimmäiset viikot ja kuukaudet, sen jälkeen selvittämättömät tapaukset siirtyvät niin sanottuun pitkäkestoiseen tutkintaan. Samaan aikaan viranomaisille tulee uusia tapauksia tutkittavaksi. Eihän vanhaa tapausta tai varsinkaan henkirikosta unohdeta, mutta se on hyllyllä odottamassa, että jotain uutta paljastuisi tai tulisi ilmi. Öbergin tapauksessa tekijästä ei ollut tietoa eikä niin hyviä tuntomerkkejä, että tekijä olisi jäänyt ensimmäisten päivien tai viikkojen aikana kiinni. Eikä tuolloin ollut sosiaalista mediaa tai Internetin hakukonetta, johon olisi voinut syöttää henkilön nimen ja katsoa, millaisia tuloksia löytyy. Ei valvontakameroiden kuvia tai kännykkäliittymiä, joita jäljittää tukiasemiin. Ei pankkikortteja, joiden käyttöä voisi seurata.

    Pelkästään Armas Laine -nimisiä henkilöitä saattoi olla useita ja heidän tavoittaminen oli erittäin aikaa vievää työtä. Piti kahlata puhelinluetteloita, jotka nekin olivat melko alkeellisia vielä 1931 tai 1932. Niitä piti hankkia toisilta paikkakunnilta. Eikä kaikilla ollut puhelinta. Kaupunkien osoitekirjojen penkominen, virkatodistuksien tilaaminen, tiedustelut ja kyselyt veivät huomattavasti enemmän aikaa kuin nykyään. Virka-apupyyntöjäkin tehtiin vain, jos oli jotain konkreettista, jonka perusteella sitä pyytää. Koska tekijää ei löytynyt Toivo Öbergin lähipiiristä tai edes lähialueelta, oli viranomaisen pakko laajentaa tutkinta-aluetta. Turkukin oli vilahtanut Klubi-tupakkarasian kannessa eli tutkinta-alue laajeni laajenemistaan. Käytännössä Turengin pienen poliisikamarin tehtäväksi tuli selvittää Hausjärven ja Janakkalan alueella liikkuvia kulkureita ja irtolaisia sekä tietysti muut töiden tai työnhaun takia seuduilla oleskelleet potentiaaliset ryöstömurhaajat, jotka saattoivat olla mistä tahansa Suomesta. Tässä yhteydessä pitää muistaa 1930-luvun alun yhteiskunnallinen tilanne, jossa mm. hätäaputöitä tehtiin eri paikkakunnilla, sieltä täältä ympäri Suomea saapuneiden työmiesten kera. Kaikenlaisia kulkijoita ja irtolaisia vaelsi kaupungeissa ja korpimailla. Aikaisemmin mainitut Savonlinnan ja Kymin tutkintalinjat osoittautuivat vääriksi ja samaan aikaan viranomaisten ovista ja ikkunoista tulvi sisään uusia tutkittavia rikoksia. Kieltolain alkoholinhuuruinen loppu ja poliittinen kuohunta pitivät huolen siitä, että konstaapeleilla oli kädet täynnä töitä. Ei Öbergin ryöstömurha suinkaan ollut seudun ainoa vakava rikos. Helmi-maaliskuun taitteessa 1932 Mäntsälän kapinan johtaja Artturi Vuorimaa pakeni ja piilotteli viranomaisilta. Janakkalan nimismies Ojala oli lopulta se henkilö, joka Vuorimaan pidätti 17.3.1932 ja kuljetti Helsinkiin etsivään osastoon kuulusteltavaksi. Turengin ylikonstaapeli Sami Mattila oli hänkin työllistetty paikkakunnan nilkkien ja hurjapäiden takia. Eräänkin kerran ylikonstaapeli Mattila sai teräaseesta käsivarteen ja kylkeensä, kun pidätystä vastustanut humalainen tempaisi tätä puukolla. Mattila selvisi tapauksesta naarmuilla ja työskenteli Turengissa poliisina niin sanotusti elämänsä loppuun asti.

    Punavuorenkatua 1908. 1930-luvulla ”Rööperi” oli teollisuuden ja monenlaisten hampuusien katukuvaa värittämä kaupunginosa. Lähde: Helsinkikuvia.fi / Signe Brander

    Vasta myöhään syksyllä 1932, kun Öbergin murhasta oli kulunut jo reilusti yli vuosi, Janakkalan nimismies ja Turengin poliisin ylikonstaapeli matkustivat Helsinkiin. He suorittivat tiedustelua ja kuulusteluja Punavuorenkadulla ja lähistöllä. Tupakkirasian kannessa olleessa osoitteessa asui eräs Auni Emilia Juslin os. Nyholm, joka kertoi poliisille, ettei hän tuntenut ketään Laine-nimistä, joka talossa olisi asunut. Hänelle näytettiin Emil Armas Laineen ja Ville Juutisen osoitekortteja, mutta Auni ei tunnistanut niiden käsialoja, eivätkä nimet vaikuttaneet tutuilta. Hän kertoi kyllä kahden miehen pitäneen talossa kortteeria reipas vuosi sitten, mutta he eivät vastanneet poliisin antamaa kuvausta etsitystä henkilöstä. Auni itse ei juurikaan tavannut miehiä, koska hän oli kotona vain myöhään iltaisin. Aamut ja päivät hän oli töissä ja palasi kotiin vain peseytymään ja nukkumaan. Armas Laine saattoi siis asua Punavuorenkadulla, mutta ei ollut todistajien tuntomerkkien mukainen tumma, epäsiisti ja pyöreäkasvoinen. Ehkä Armas Laineen nimi oli ollut tupakkirasiassa jo pidemmän aikaa? Joku oli saanut tai löytänyt sen ja käyttänyt sitä omien tupakkiensa säilytykseen? Ehkä Armas Laine ei liittynyt millään tavalla Öbergin surmaan? Vai valehteliko Auni poliiseille? Tunsiko hän sittenkin Armas Laineen, mutta hämäsi virkavaltaa kertomalla miehen näyttävän ihan erilaiselta? No vesiperältä vaikutti siis tämäkin johtolanka, joka oli lähes viimeisiä nimismiehen ja poliisien hihassa olleita konsteja. Toivo Öbergin murhaajalla oli nyt jo lähes 1,5 vuoden etumatka, eikä Janakkalan nimismies ollut lähelläkään tapauksen ratkaisemista. Vihjeet ehtyivät ja johtolangat kuihtuivat, eikä kukaan tunnustanut tekoa. Tapaus oli kirjaimellisesti pimeä. Talven 1932 ja 1933 edetessä jäljet kylmenivät lopullisesti. Öbergin perhe odotti edelleen vastausta ja oikeutta. Ei edes porilaisen kivityömiehen Oiva Jalmari Honkasen epäilys ja kuulustelu tuottanut tulosta. Häntä kuulusteltiin 26.11.1932 ilman tulosta. Nimismies Ojalan ei auttanut muuta, kuin pyytää apua jutun selvittämiseksi.

    1920-luvun näkymä Punavuorenkadulle. Lähde: Helsingin kaupunginmuseo

    Mistään viranomaisen asiakirjasta ei käy ilmi se, olisiko Armas Laine voinut olla jonkun toisen henkilön käyttämä ”salanimi” tai jonkin sortin alias? Ovathan Mattila ja Ojala voineet keskustella tästä tai pohtia sen mahdollisuutta, mutta mihinkään pöytäkirjoihin tätä ei ole virallisesti kirjattu eikä se täten ole ollut tutkintalinja. Ei nimittäin olisi mitenkään tavatonta, että joku ryöstömurhaan kykenevä henkilö olisi käyttänyt salanimeä. Palaan tähän asiaan hieman myöhemmin tarinan edetessä, sillä salanimen käyttämiselle voi olla selvä syy-yhteys.

    Helsingin rikospoliisiosasto astuu parrasvaloihin

    Vuosina 1933 ja 1934 Öbergin ryöstömurhan tutkinta makasi pölyttymässä nimismies Ojalan ja Turengin poliisivartiokamarin konttorissa. Mapissa olevat kellastuneille papereille osittain kirjoituskoneella, osin käsin kirjoitetut muistiinpanot olivat hautautuneet unholaan, eikä tapausta tutkittu käytännössä lainkaan. Ei ollut mitään, mitä olisi voinut tutkia. Mitään toimenpiteitä ei Toivon murhaajan löytämiseksi tehty tai suoritettu. Aktiivinen tutkinta oli päättynyt. Verinen puinen astalo majaili samaisen poliisikamarin nurkassa. Se taisi olla ainoa näkyvä asia, joka muistutti tapauksesta ylikonstaapeli Sami Mattilaa. Kyseessä oli kuitenkin murha ja asialle piti tehdä jotain. Keväällä 1934 nimismies Ojala päätti siirtää tapauksen Helsingin rikospoliisiosaston tutkittavaksi. Heillä oli jo tuolloin kokeneita etsiviä ja enemmän resursseja ja kokemusta pimeiden murhien tutkinnasta. Eivät he mitään Columboja tai Sherlock Holmeseja olleet, mutta kuitenkin pientä Turengin poliisivartiokamaria paremmin resursoituja. Kokeneempia ja rutinoituneempia. Enemmän murhia nähneitä ja niitä tutkineita. Eihän määrä laatua korvaa, mutta tällaisissa tilanteissa määrä tuottaa laatua, kun tutkimukseen ja tapauksien selvittämiseen tulee rutiinia ja hyvää käytännön osaamista.

    Ratakadun ja Fredrikinkadun kulma, jossa sijaitsi Helsingin rikospoliisiosasto, etsivät ja myös valtiollinen Etsivä keskuspoliisi 1930-luvulla. Lähde: Politiikasta.fi

    Pieni hyppäys ”nykyaikaan” vertailun ja ajatusleikin vuoksi. Syyllistämättä nyt ketään tai arvostelematta kenenkään ammattitaitoa, kysyn kuitenkin, että olisiko Jukka S. Lahden ja Anneli Auerin tapaus mahdollisesti hoidettu poliisitutkinnan osalta nykyistä laadukkaammin, jos rikospaikan olisi tutkinut rutinoitunut ja ”paljon nähnyt” poliisi? Eristäen rikospaikan kunnolla ja suorittaen kuulustelut sekä tietyt tutkinnalliset ja tekniset toimenpiteet heti ensi tilassa? Nyt paikalla oli poliisipartio, jolla ei ollut mittavaa kokemusta mainitusta henkirikoksesta, rikospaikasta ja sen oikeanlaisesta tutkinnasta, eikä varsinkaan rikospaikan ja tapauksen henkilöiden eristämisestä. Poliisipartio luotti ja uskoi Anneli Auerin ensimmäistä kertomusta 100 % ja rikospaikkaa ei eristetty asiantuntevasti. Oliko Auerin kertomus oikea vai väärä, sitä emme tiedä, mutta täydestä se meni poliisipartioon kuin häkä. Määrä ja kokemus eivät siis automaattisesti takaa laatua, mutta voidaan kuitenkin olettaa, että useita kymmeniä henkirikoksia vuodessa tutkiva osasto on lähtökohtaisesti pätevämpi, kuin yhden henkirikoksen viidessä vuodessa tutkiva osasto. Eikö vain? Jos heittää tikkaa kerran kesässä vs. jos harrastaa tikanheittoa viitenä päivänä viikossa, kyllähän se jossain näkyy. Tai ainakin pitäisi näkyä.

    Helsingin rikospoliisin etsivä aloitti Öbergin tapauksen tutkinnan niin sanotusti alusta, eli elossa olleita todistajia ja silminnäkijöitä kuulusteltiin ja puhutettiin uudelleen. Nyt vain Öbergin ryöstömurhasta oli ehtinyt kulumaan jo kolmisen vuotta. Tässä ajassa moni oli ehtinyt unohtaa tarkat yksityiskohdat. Erkki Heinoa kuultiin muutamaankin otteeseen, samoin kuin tämän Katri-siskoa. He käytännössä toistivat täysin saman mitä jo tuoreeltaan kesällä 1931. Tutkijoiden uusi startti tapauksen selvittämiselle törmäsi heti alkuvaiheessa samaan seinään kuin nimismies Ojalankin suorittama tutkinta. Kenelläkään ei ollut mitään uutta kerrottavaa eikä todistajien puheista tullut uusia nimiä tai ristiriitaisuuksia vastaan. Vasta kevät 1935 toi mukanaan joitain uusia vinkkejä, joihin Helsingin rikospoliisi kiinnitti huomiota. 1930-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana eräästä rikollista taustaa omaavasta, Tervakosken seudulla kulkurina olleesta Emil Ahosesta tuli Helsingin rikospoliisin varteenotettavin kandidaatti Öbergin ryöstömurhan tekijäksi.

    16.4.1935 Tervakosken poliisi kiinnitti huomiota erääseen nuorehkoon mieheen, jota ei paikkakunnalla tunnettu. Mies pidätettiin irtolaisuudesta ja kerjäämisestä. Kuulusteluissa paljastui, että kyseessä oli Lammilta kotoisin oleva Emil Ahonen, jolla oli kontollaan rikoksia ja vankeusrangaistuskin. Emil Ahonen oli tuomittu murron yrityksestä Jokioisilla 14.4.1934 puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Hänet laskettiin ehdonalaiseen 15.8.1934 ja koeaika päättyi 30.8.1935. Nyt tuomio irtolaisuudesta edellisen vankeusrangaistuksen koeajalla tarkoitti passitusta takaisin vankilaan suorittamaan tuomio loppuun. 12.9.1935 Emil Ahonen kuitenkin tuomittiin Lahden hovioikeuden päätöksellä kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen vankilasta karkaamisen takia. Kun sitten kesällä 1936 Emil Ahonen kolmannen kerran syyllistyi rikokseen, olikin kyseessä tahallinen tappo ja erittäin raskauttavien asianhaarojen vallitessa tapahtunut kuolemaan johtanut pahoinpitely. Emil Ahonen tuomittiin 27.6.1936 korkeimman oikeuden päätöksellä elinkautiseksi kuritushuoneeseen, Helsingin lääninvankilaan. Ahonen oli siis Helsingin rikospoliisin etsiväosaston varteenotettavin kandidaatti myös Öbergin ryöstömurhaan. Mies oli kykenevä pahoinpitelyyn ja henkirikokseen, menneisyydestä löytyi ryöstön yritys ja ilmeisesti lammilainen henkilö oli pyörinyt Janakkalan seudulla aikaisemminkin.

    Emil Ahosen virkatodistus. Lähde: Janakkalan nimismiehen arkisto / Kansallisarkisto

    Emil Ahonen oli syntynyt 25.12.1909 Lammilla Maria-äitinsä aviottomana lapsena. Emil eli äitinsä kanssa alkeellisissa oloissa eikä aviottoman lapsen osuus ollut helppo. Eikä naimattoman naisenkaan sen parempi. Perhe asui Lammin Vanhassa Kartanossa, josta Emil lähti oman onnensa perässä jo varhaisessa vaiheessa viettämään kuljeskelevaa elämää. Emilin ammatiksi mainitaan työmies, tarkoittaen sekatyömiestä, joka saattoi toisinaan kaivaa ojaa, toimia hevosmiehenä, renkinä tai milloin missäkin matalapalkkaista ruumiillista työntekoa ja sen tekijää tarvittiin. Juuri muuta emme Emilin elämän alkuvaiheista valitettavasti tiedäkään. Kirjoitus- ja lukutaito hänellä oli, joten voimme olettaa hänen käyneen kansakoulua. Lisäksi hän sopi ainakin osittain viranomaisten saamiin tuntomerkkeihin mahdollisena Öbergin ryöstömurhaajana. Hän oli kesällä 1931 Öbergin ryöstömurhan aikoihin 21-vuotias eli juuri todistajien arvioidun verran 17-vuotiasta Öbergiä vanhempi. Hän oli kierrellyt seudulla erinäisissä hanttihommissa juuri tuohon aikaan vaikkei tarkkaa ajankohtaa Emil itse muistanutkaan eivätkä Helsingin poliisit sitä saaneet selvitettyä.

    Lisäksi 12.4.1936 Helsingin Katajanokalta lääninvankilasta oli saapunut kirje ”vallesmannille”. Kirjeen kirjoittaja oli Lennart Viitanen, joka ilmoitti kirjeessä tietävänsä lisää Janakkalan latosurmasta vuodelta 1931. Hän oli yrittänyt toistuvasti saada yhteyden rikosetsivä Yrjö Nummelaan, mutta tämä ei ollut Viitasen sanojen mukaan korvaansa asialle lotkauttanut. Kirje herätti kuitenkin sen verran kiinnostusta, että 25.7.1936 Janakkalan pitäjässä, Turengin poliisivartiokonttorissa päätettiin suorittaa kuulustelu, jossa oli läsnä vanhempi poliisikonstaapeli Eino Uotila ja etsivä Nummela sekä edellä mainitun kirjeen kirjoittaja Lennart Viitanen. Kuulustelussa hollolalainen tutkintovanki Lennart Joosua Viitanen kertoi ajastaan tutkintavankeudessa toukokuussa 1936 Helsingin lääninvankilassa. Eräänä toukokuun loppupuolen sunnuntaina Lennart oli laitettu yhdessä Emil Ahonen -nimisen vangin kanssa ylimääräiselle kävelyvuorolle vierekkäisiin vankien kävelykoppeihin. Poistuessaan kävelyvuorolta oli Lennart tavoittanut Ahosen ja kysynyt tältä Ahosen tekemistä rikoksista. Lennart Viitanen oli tietoinen Ahosen Mäntsälässä tekemästä murhasta, josta Emil oli Katajanokalla istumassa, mutta halusi tietää hieman muistakin tapauksista, joista Ahosta ei ollut vielä tuomittu tai saatu kiinni. Ensin Lennart uteli mahdollisista Uudellamaalla tehdyistä jutuista, joihin Ahonen ei heti vastannut mitään. Sen sijaan Ahonen kertoi, että hänellä on yksi selvittämätön juttu Hämeessä, sellainen latosurma. Myöhemmin Viitanen oli kuullut Ahosen riitaantuneen sellitoverinsa kanssa, todeten tälle uhkaavaan sävyyn, että sellitoverista tulisi nopeasti Ahosen järjestyksessään viides uhri. Lisäksi kesän 1936 aikana Ahonen oli vielä toistuvasti maininnut joitakin yksityiskohtia Janakkalan latosurmasta, jotka Lennart Viitanen mainitsi kirjeessään viranomaisille. Tätä edelsi vielä sekin, että 22.7.1936 Helsingin rikospoliisille oli soitettu kaukopuhelu Lammilta ja kerrottu Emil Ahosen tuntomerkkejä. Ja heti perään 23.7.1936 nimismies Ojala päätti tehdä rikosrekisteri-ilmoituksen Emil Ahosesta, joka antoi viranomaisille enemmän oikeuksia suorittaa tiedusteluja. Emil Ahonen oli tuolloin virallisesti epäilty Öbergin ryöstömurhasta.

    Viranomaiset tunnistivat kyllä sellipuheet ja monen vangin suorittamat yritykset neuvotella omaa tuomiotaan pienemmäksi. Asia oli kuitenkin sen verran mielenkiintoinen ja oikeastaan ensimmäinen ”läpimurto” Öbergin ryöstömurhan tutkinnassa, että Helsingin rikospoliisi ja etsivä Nummela päättivät penkoa asiaa lisää ja selvittää, oliko Lennart Viitasen ja Emil Ahosen puheissa perää. Poliisi sai selville, että Helsingin lääninvankilasta oli lähetetty salanimellä kirjoitettu kirje Lammille ja tätä epäiltiin Emil Ahosen kirjoittamaksi. Kirjeen oli allekirjoittanut salanimi ”Pikku Lammi”. Siinä kirjoittaja mainitsee joitakin sellaisia seikkoja, jotka voisivat viitata syyllisyyteen Janakkalassa kesällä 1931 tapahtuneeseen ryöstömurhaan. Seuraavaksi rikosetsivä Nummela etsikin vimmatusti käsialanäytettä, jonka tiedettiin olevan 100 % varmuudella Emil Ahosen kirjoittama. Sellainen löytyi Turun Kakolasta, missä Emil Ahonen oli kirjoittanut aikaisemman vankeusrangaistuksen yhteydessä, osana vangeille tarjottavaa hengellistä kasvatusta ja ”rikollisuudesta parantavaa toimintaa” eräänlaisen esseen. Muutamalle sivulle on kirjoitettu sellaista sinisilmäistä ja naiivia pohdintaa, kuinka välttyä jatkossa rikolliselta polulta ja rötöstelevältä elämäntavalta. Tekstin sisältö ei itsessään ollut tärkeä, mutta sen käsiala oli. Tämä Emil Ahosen kirjoittama teksti antoi Rikostekniselle laboratoriolle mahdollisuuden tutkia ”Pikku Lammi”-kirjeen ja Emil Ahosen käsialaa sekä vertailla näiden yhdenmukaisuutta. Elokuussa 1936 analyysi oli valmis ja siinä todettiin ”Pikku Lammin” käsialan vastaavan Emil Ahosta.

    Turun keskusvankila eli Kakola. Lähde: Kakola Facebook-profiili/ryhmä

    Tutkintovankeuden jälkeen Emil Ahonen siirrettiin Turun keskusvankilan vankimielisairaalaan. Poliisi ei pystynyt tämän puheita todistamaan ja vaikuttikin siltä, että Emil Ahonen oli joko keksinyt osan yksityiskohdista tai mahdollisesti lukenut niistä vanhoista sanomalehdistä. Ehkäpä jopa kuullut joltain toiselta vangilta tietoja kyseisestä tapauksesta. Emil Ahonen ei lopulta täsmännyt todistajienkaan antamiin tuntomerkkeihin, joten Helsingin rikospoliisi totesi Ahosen olevan syytön Toivo Öbergin ryöstömurhaan. Emil Ahosen maallinen vaellus tuli myös päätökseen samoihin aikoihin, kun poliisi lakkasi epäilemästä tätä Öbergin murhaajaksi. Emil Ahonen kuoli keuhkotautiin vain päivää ennen syntymäpäiväänsä, jouluaattona 24.12.1936. Emil oli naimaton, eikä hänellä tiedetä olleen lapsia. Öbergin yli viisi vuotta vanha ryöstömurha oli jälleen pimeä ja kylmä.


    Osa 5

    Sota siitä vielä syttyy

    Öbergin ryöstömurhan asiakirjat laitettiin takaisin hyllyyn keräämään pölyä ja hämähäkin seittiä, tällä kertaa Turengin vartiokonttorin sijasta Helsingin rikospoliisiosastolla. Syyllinen ei ollut tiedossa vieläkään. Johtolangat olivat ehtyneet yksitellen, epäillyt vapautettu epäilyksistä ja mitään uutta konkreettista tapaukseen liittyvää ei ollut noussut esiin. Niin raadolliselta kuin se tuntuukin, Toivo Öberg tavallaan unohdettiin. Ei tietystikään kotiväen ja omaisten taholta, mutta viranomaisilla ei ollut enää mitään, mitä he olisivat voineet asian eteen tehdä. Ei ainakaan ilman uusia todisteita tai vinkkejä. Kyseessä oli selvittämätön murha, joka oli eräällä tavalla harvinaisuus kotimaisessa rikoshistoriassa. Usein nämä suomalaiset rikokset ratkesivat verrattain nopeasti, kuten Öbergiä edeltänyt Nikodemus Niemen (tai Niemisen) ryöstömurha toukokuussa 1931 osoitti. Nyt kuitenkin aika ja aikakausi teki tehtävänsä.

    Kieltolaki oli päättynyt jo vuosia sitten. Yhteiskunnan poliittinen ilmapiiri oli jokseenkin tasoittunut, vaikka yhteiskunta olikin reunoilta edelleen jakautunut ääri-isänmaallisiin oikeistolaisiin ja vahvasti itään kallellaan oleviin vasemmistolaisiin. Älkääkä hermostuko, sillä käytän termejä oikeistolainen ja vasemmistolainen tässä kuvaamaan poliittista polarisaatiota, en kummankaan puolen haukkumanimenä. Suomen valtio kuitenkin kehittyi, kasvoi ja sillä oli oma uskottava poliittinen päätöksentekokoneisto, toimiva poliisi ja yhteiskuntajärjestystä pidettiin monella tapaa uomissaan. Toki maanalaiset järjestöt työllistivät Etsivää keskuspoliisia ja kommunisteja vainottiin jopa lain nimissä, mutta päältä Suomi-merkkinen kakku oli ihan kaunis. Vuonna 1936 hyväksyttiin lastensuojelulaki. 1939 säädettiin vuosiloma- ja kansaneläkelait. Agraariyhteiskunta eli eräänlaista tasaisen kasvun vaihetta kapinakevään ja tulevan 2. maailmansodan välissä.

    IKL:n puolueväki tervehtii Suomen lippua Ilmajoella 1933. Tervehdys oli fasistien käyttämä, myöhemmin natsien tunnetuksi tekemä, tervehtimistapa. Lähde: Museovirasto / Lauri Huhtala

    Lapuan liikkeen hajoamisen jälkeen patrioottista toimintaa jatkoi Isänmaallinen kansanliike eli IKL, joka perustettiin kesäkuussa 1932 Hämeenlinnassa. IKL kuitenkin pyrki poikkeamaan Lapuan liikkeen ”suorasta toiminnasta” ja esiintymään parlamentaristisena puolueena, joskin edelleen fasistisena sellaisena. Se oli ajan henki ja mallia otettiin maailmalta. Fasismi oli samalla tavalla ”muodissa”, kuin sosialismi vuosikymmen tai kaksi aikaisemmin. O tempora, o mores. IKL piti seuroja, puheita ja julkaisi lehtiä ja lehtisiä. Kansalaiset puhuivat ”mustapaidoista”, kun IKL:n asuun kuului musta kauluspaita ja sininen kravatti. Ajatusmaailma edusti kuitenkin vuosikymmentä aikaisemmin ja koko 30-luvun jatkunutta Keski-Euroopassa, tarkemmin ottaen Italiassa ja eritoten Saksassa syntynyttä fasismin ja kiihkokansallismielisyyden agendaa. Samoja piirteitä oli Saksan, Italian ja Suomen lisäksi tietysti myös Espanjassa, Norjassa, Belgiassa jne. Tosin näkyvimmän jalansijan fasismi sai nimenomaan Saksassa ja Italiassa. Baijerilaisista olutkellareista levisi laajemman yleisön tietouteen väkevää puhetta syistä erinäisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin ja niiden juurisyihin, arjalaisten ylivertaisuudesta ja ihmisrodun puhtaudesta. Itseasiassa asian ja agendan taustalla vaikutti 1. maailmansodan jälkeinen Saksan poliittinen ja taloudellinen tilanne, mutta myös esoteerinen Thule-seura. Näkyvin ja kuuluvin puhuja Saksassa oli tietysti Adolf Hitler. Suomessa tätä matkittiin parhaan mukaan ja siinä näkyvin henkilö oli Vihtori Kosola. Siitä myös tuo vanha sanonta: ”Heil’ Hitler, meil’ Kosola!” 1920-luvun Weimarin tasavaltaa, Kansallissosialistisen puolueen syntyä ja kasvua sekä 1930-luvun väkivaltaisuuksia ei ole tarpeen tässä sen tarkemmin käsitellä, mutta parlamentaarinen fasismi saavutti Suomenkin viimeistään IKL:n myötä 1930-luvun aikana.

    Konekivääripesäke Lemetissä. Lähde: Finna.fi / Wikipedia

    Sitten koitti marraskuu 1939. Suomea oli jo pitkään painostettu Neuvostoliiton toimesta siirtämään Suomen itärajaa kauemmaksi Leningradista. Kun Suomi ei rajaa painostuksesta huolimatta siirtänyt, kajahti Mainilan kylässä Karjalan kannaksella 26.11.1939 tykinlaukaukset. Eversti Tihomirov oli saanut salaisen käskyn ampua Mainilan kylää pohjoisesta ja lavastaa teko Suomen ja suomalaisten tekemäksi. Neljän päivän ajan Suomi tarjoutui selvittämään tapausta yhteistyössä NL:n kanssa, mutta 30.11.1939 Neuvostoliitto irtisanoi yksipuolisesti hyökkäämättömyyssopimuksen. Talvisota oli syttynyt. Yhteiskuntaan syntyi äkkiä paljon tärkeämpääkin ajateltavaa kuin latosurma yli 8 vuotta aikaisemmin Janakkalassa. Nuoria miehiä, suojeluskuntalaisia ja kaikkia kynnelle kykeneviä tarvittiin rintamalla. Poliisejakin osallistui sotaan ilman pelkoa viran menettämisestä. Sodan kurjuudet ja julmuudet tietäen, sotilaille tarvittiin muonitusta, huoltoa ja lääkintäapua. Tytöt ja naiset toimivat lottina, sanitääreinä, sotilaskotien emäntinä ja myyjättärinä. Samalla kun kansakunta taisteli yhdessä rintamassa itärajalla, jäi kotirintamalle entistä vähemmän virkavaltaa pitämään kuria. Se heijastui tietysti laitapuolen kulkijoiden, kelmien ja muiden huithapelien tehtailemina ryöstöinä, huijauksina, väärennöksinä ja kaikenlaisena muuna rikollisuutena. Virkavallan vajaamiehitys pyrki selvittämään räikeimmät tapaukset desanttien nappaamisen ohessa, mutta väkisinkin pienimmät ja vähäisemmät tapaukset jäivät paitsioon. Toivo Öberginkin tapaus katosi maailman melskeisiin ja sodan mielettömyyteen.

    Välirauha ilman rauhaa

    Talvisodan jälkeen Suomea kohtasi suuri kansallinen suru. Yli 23000 suomalaista oli kaatunut ja yli 44000 haavoittunut sodassa. Menetykset olivat raskaita ja yli puoli miljoonaa suomalaista joutui Moskovan rauhanehtojen vuoksi jättämään kotinsa. Kasakka veti uuden valtakunnan rajaviivat sapelillaan siten, että Suomi menetti muun muassa Karjalan, Sallan-Kuusamon alueen ja Hankoniemen. Karjalan evakkoja sijoiteltiin ympäri Sisä-Suomea tupiin, nurkkiin ja tyhjäksi jääneisiin hökkeleihin. Yhteiskunnassa oli sen tiimoilta niin sanotusti useamman kerroksen väkeä ja tietysti monenlaista kulkijaa sekä työperäistä liikehdintää seudulta toiselle. Tämä aiheutti lieveilmiöitä lisääntyneenä työttömyytenä, juopotteluna ja muunlaisena häiriökäyttäytymisenä sekä erilaisina rikoksina. Samaan aikaan virkavallalla oli haasteita täyttää rivejään kaatuneiden ja kadonneiden poliisimiesten tilalle. 1940-luvun alun poliisilaitokset olivatkin usein alimiehitettyjä ja resursseja säästeltiin ja säännösteltiin sieltä mistä parhaiten kyettiin. Jos jonkinlainen hopeareunus talvisodassa halutaan nähdä, niin omalta osaltaan se hitsasi tai jopa valoi suomalaisen yhteiskunnan aikaisemmin jakautuneet puolet yhteen. Nyt sillä oli yhteinen vihollinen, aivan sama millä puolella poliittista pöytää kukin istui.

    Sankarihautajaiset Joensuussa 19.5.1940. Lähde: SA-Kuvat

    Marraskuussa 1940 välirauhaa oli ehditty elellä jo puolisen vuotta ja elämä talvisodan jälkeen oli alkanut vakiintua. Halikossa, nykyisen Salon alueella noin 50 kilometrin verran Turusta kohti Helsinkiä oli elonkorjuutyöt saatu valmiiksi ja pellot laitettua talviteloille. 19.11.1940 oli tavallisen harmaa syyspäivä. Paksu pilvipeitto pysyi liikkumattomana eikä pieninkään säde auringonvaloa osunut Halikon Vaskionkylän Mäkipään pihaan. Hiljainen hiekkatie luikerteli peltojen välissä, muttei se enää pölynnyt, niin kuin kesäisin auton, mopedin tai hevosen kulkiessa sitä pitkin. Vaikka kyseisen marraskuun puoliväli olikin tavallista lämpimämpi, elohopean pysytellessä plussan puolella parin asteen verran, olivat syyssateet tehneet kuivan harmaasta hiekkatiestä syvän ruskean ja kuraisen. Liikenne maaseututiellä ajoittui lähinnä aamun ja iltapäivän koulu- ja työmatkoihin. Kumion kansakoulun naapurissa, noin 300 metrin päässä Mäkipään tilalla pihapiiri vaikutti tuolloin autiolta. Taloa asui iäkäs ja pari vuotta aikaisemmin leskeksi jäänyt talollinen Otto Ferdinand Helin. Otto oli 76-vuotias ja Vaskionkylällä arvostettu ja tunnettu ”vanha-Heliini”. Hänen vaimonsa, Johanna Vilhelmiina Helin, oli nukkunut kuolonuneen pari vuotta aikaisemmin 15. heinäkuuta 1938. Siitä lähtien Otto oli asunut Mäkipäässä ypöyksin ja heidän aikuiset lapset olivat jo maailmalla. Kyseisenä tiistaina 19.11.1940 Otto Helin puki päälleen tutut omat ulkovaatteet eli vanhan paksun villakangastakin ja suorat tummat housut, joita ohuen vyötärön ympärillä pitelivät ylhäällä kankaiset henkselit. Oli jo hieman hämärtyvä iltapäivä tai alkuilta, kun Mäkipään talon ovi aukesi narahdellen. Sen saranoita ei ollut enää vuosiin rasvattu. Helinillä oli kädessään tyhjä lasipullo ja myrskylyhty, jos iltapäivän tai alkuillan hämärässä sattuisi kaipaamaan valon neuvoa. Vanhan Helinin askel oli lyhentynyt ja voimat suurelta osin ehtyneet. Siksi Mäkipään talon nurkat ja kulmat olivat alkaneet rapistua ja repsottaa.

    Helinin tarina

    Otto Helin jaksoi kuitenkin taittaa jokaviikkoisen kävelymatkansa noin 300 metrin päähän maitolaiturille, josta hän nouti yhden tai kaksi pientä maitopulloa ja palautti tyhjät pullot tilalle. Tutulla hiekkatiellä ei näkynyt ketään, koululaisetkin olivat ehtineet jo kirmata koteihinsa. Vanhan miehen askellus oli verkkaista, joten reilun puolen kilometrin matkaan kului tovi aikaa. Päästyään takaisin kotitalolleen Helin vei maitopullon keittiönsä pöydälle. Samassa hän kuuli miesäänen huudahduksia pihamaaltaan. Takaisin ulko-ovelle päästyään Helin tunnisti selvän ”Ehtoota päivää!” -huudahduksen. Hän asteli talonsa etuovesta ulos ja astui muutaman askelman alas seisomaan talonsa kivirappusille. Silloin hän havaitsi itselleen tuntemattoman miehen seisomassa Mäkipään talon pihalla. Ei Helinin näkö enää ollut kunnollinen, mutta hämärtyvässä marraskuisessa alkuillassa hän näki pihaan saapuneen kolmekymppisen miehen, joka oli pukeutunut ruskeaan lyhyehköön nahkakauluksiseen turkistakkiin, jonka alla tällä oli sininen pikkutakki. Jalassa miehellä oli harmaat housut ja ruskeat nahkasaapikkaat vedettynä lahkeiden päälle siten, että saapikkaiden varsien yläosat olivat käännetty kaksin kerroin alaspäin. Kun tuntematon mies näki Helinin tulevan rappusille, tämä esittäytyi vanhukselle kiertävänä kaupustelijana ja metsästäjänä, kaupitellen oravannahkoja toivoen saavansa niistä vaihdossa Heliniltä Suomen markkoja.

    Ilmakuva Vaskion kylästä 1930-luvulla. Lähde: Paikkatietoikkuna / Maanmittauslaitos

    Vanha mies ei ollut kovin innostunut oravannahoista, sillä mitäpä hän niillä 76-vuotiaana enää tekisi. Ei Helin enää jaksanut nikkaroida tai harrastaa muita askareita, joissa oravannahoista tai muista taljoista olisi voinut jotain valmistaa. Vanhan kansan hyviin tapoihin kuitenkin kuului pyytää vieras pihamaalta peremmälle tupaan. Eihän raha-asioista nyt hämärtyvässä marraskuisessa ulkoilmassa sopinut puhua. Helin käveli edeltä, kuin tietä peremmälle näyttäen ja tuntematon kauppamies seurasi hänen perässään. Talonsa kynnyksen yli päästyään eteiskäytävään Otto Ferdinand Helinin silmissä yllättäen pimeni. Hänen takanaan sisään saapastellut tuntematon mies oli huomannut Helinin porstuan nurkassa puuvartisen kirveen, napannut tämän kouraansa ja iskenyt vanhusta kirveen hamaraosalla useita kertoja päähän niin voimakkaasti, että Helin menetti tajuntansa välittömästi ja kaatui eteisen lattialle. Kymmenkunta päähän kohdistunutta iskua ja kaatuminen puiselle lattialle olivat vanhalle miehelle liikaa ja Otto Ferdinand Helin menehtyi välittömästi iskujen seurauksena kotinsa eteisen lattialle. Raakalainen asteli muitta mutkitta Helinin ruumiin ylitse peremmälle taloon ja mylläsi tämän kodin ylösalaisin, anastaen Helinin lompakosta noin 600 markkaa rahaa (vuoden 2024 rahaksi muutettuna n. 220 euroa), Tobias-merkkisen hopeakellon, ja joitakin hopeakolikoita. Lisäksi ryöstömurhaaja vei mennessään kaksi pankkikirjaa, joista toiselle oli kirjattu yli 65000 markkaa varoja, toiselle hieman yli 21000 markkaa. Kyseinen rahamäärä oli suuri, sillä 86000 markkaa vuonna 1940 vastaisi vuoden 2024 nykyrahassa noin 31000–32000 euroa. Ryöstömurhaaja tiesi osuneensa jättipottiin nähtyään pankkikirjojen summat. Turkistakkinsa taskut täytettyään murhaaja poistui paikalta, jättäen kuolleen Helinin eteisen verilammikkoon. Murha-aseen tekijä jätti uhrinsa viereen, ihan kuin allekirjoituksenaan. Kirveen hamaraosaan ja puuvarteen oli tarttunut Helinin verta ja ohuita vaaleita hiuksia.

    Koska Helin asui Mäkipään taloa yksin, ei tätä osannut kukaan kaivata muutamaan päivään. Pihapiiri oli aina hiljainen, eikä vanhusta välillä näkynyt päiväkausiin. Vasta perjantaina 22.11.1940 puoliltapäivin työmies Aksel Laiho poikkesi Mäkipäähän Helinin tykö jonkinlaista pakettilähetystä tuomaan. Kun Laihon koputuksiin ja huuteluihin ei kuulunut vastausta, tarrasi tämä Mäkipään talon ovenrivasta kiinni ja kävi sisään. Sillä tavalla maaseudulla on aina ollut tapana. Eteisessä Laihoa vastassa oli epämääräinen vaatemytty ja reunoilta kuivunut verilammikko. Kirves ja myrskylyhty lojuivat lattialla verisen uhrin vieressä. Takana näkyi kuinka asuntoa oli myllätty eikä Laiholla kestänyt kuin hetki käsittää, mitä oikein oli tapahtunut. Laiho paineli viipymättä pihalle ja lähti hälyttämään viranomaisia paikalle. Poliisin tehtäväksi jäi todeta Otto Ferdinand Helin surmatuksi tekopaikalta löydetyllä kirveellä. Oton tiistai-iltapäivänä hakema maitopullo löytyi koskemattomana keittiön pöydältä. Sen laittoivat merkille Turusta saapuneet rikostutkijat komisario Lemmitty Leopold Talamo (entinen Tallqvist) ja rikosetsivä Helge Ragnar Teuri (entinen Troberg, syntynyt 1909 Uskelassa). Lemmitty Leopold tai joissain lähteissä Leopold Lemmitty oli tutummin vain L. L. Talamo ja hänestä saisi laadittua kokonaan oman kirjoituksensa. Mies oli ainakin 2. polven poliisi ja erittäin aktiivinen rikostutkinnan kehityksen seuraaja, opettaja ja kouluttaja. Häntä voidaan pitää eräänlaisena kotimaisen rikostutkinnan pioneerina ja asian vankkumattomana kannattajana. L. L. Talamo (syntynyt Akaan Viialassa 1902) oli pari vuotta Helinin tapausta myöhemmin kuuluisan Kirves-Koljosen murhien selvittäjänä. Jos Kirves-Koljosen tarina kiinnostaa, niin Teemu Keskisarja on kirjoittanut aiheesta mielenkiintoisen kirjan. Nyt Halikon Vaskionkylässä mainitut rikostutkijat päättelivät, että Helin oli surmattu todennäköisesti lähes välittömästi maitopullon haettuaan tiistai-iltapäivänä tai alkuillasta 19.11.1940. Ajatusta tuki myös uhrin vierestä löydetty myrskylyhty, joten tämä ajankohta merkittiin Otto Ferdinand Helinin kuolinpäiväksi. Tuntemattomalla tekijällä oli kolmen vuorokauden etumatka, ennenkö rikosetsivät pääsivät Helinin ryöstömurhaa selvittämään. Ja koska lunta ei ollut, ei pihalla tai hiekkatiellä näkynyt tunnistettavia jälkiäkään. Kirves otettiin tietysti talteen rikoksen tekovälineenä.

    Mäenpään tilan pihatie. Talo ja ulkorakennus näkyvät kuvassa keskellä. Lähde: Tero N., pysäytyskuva kojetaulukameran videotallenteesta, kesä 2025.

    Samaan aikaan toisaalla

    Tuntematon mies poistui Helinin pihamaalta takaisin maantielle ja siitä edelleen kohti Paimiontietä eli nykyistä kantatietä numero 2343. Hämärtyvässä illassa, keskellä hyvin hiljaista Kumion tai Vaskion kylää kukaan ei huomannut mitään. Tai jos huomasi, ei mieheen kiinnitetty sen tarkemmin silmäpareja seuraamaan ja painamaan mieleen tuntomerkkejä. Miehellä oli taskuissaan anastettua rahaa sen verran, että hän pystyi maksamaan niillä autokyydistä tai eri autokyydeistä Turkuun. Sinne hän saapui viimeistään seuraavan päivän aamuna 20.11.1940 ja heti ensitöikseen kävi panttaamassa tai vaihtamassa hopeakolikot käteiseksi. Sen jälkeen tuntematon ryöstömurhaaja kävi nostamassa Turun pankkikonttorista anastamallaan pankkikirjalla 8000 markkaa, väärentäen Otto Helinin nimikirjoituksen nostokuittiin. Aimo tukku käteistä turkistakkinsa taskuissa mies käveli kultasepän liikkeeseen, ostaen sieltä siron kultakellon. Kaikenlaista muutakin tavaraa ja vaatetta tarttui miekkosen matkaan, olihan hän nyt varoissaan. Sen jälkeen mies asteli kultakello siistissä rasiassa mukanaan tuntemattomaksi jääneen naisystävänsä luokse ja ojensi tämän lahjana tai rakkauden osoituksena, toivoen tästä tulevan hänen morsian. Kellon lisäksi mies lahjoitti naiselle 5000 markkaa rahaa. Sen enempää mies ei selitellyt, mistä hän oli rahat ja kellon saanut. Naisystävä oli hyvillään ja onnellinen kalliista lahjasta. Nainen osasi kertoa vain sen, että mies oli ollut tämän luona koko marraskuun alun ja lähtenyt 17. tai 18.11.1940 työreissulle. Tuntematon mies oli tavattu Halikon seudulla 18. ja 19. päivä marraskuuta kyselemässä tarkempia tietoja Helinistä ja tämän asuinpaikasta. Jostain ryöstömurhaaja oli saanut vinkin varakkaasta vanhuksesta Vaskion kylässä, mutta se mistä tämä tieto tuli, ei koskaan varmuudella selvinnyt. Kuka ryöstömurhaajalle Helinistä kertoi tai mistä kyseinen tieto tämän varakkuudesta oli kiirinyt tekijän korviin? Joka tapauksessa ryöstömurha osoittautui ennalta suunnitelluksi teoksi.

    Vaskion kylä. Vasemmalla näkyy Otto Helinin talon kattoa. Tätä tietä pitkin Otto käveli maitolaiturille. Samaa tietä käveli pois päin hänen ryöstömurhaajansa. Lähde: Tero N. kuvaruutukaappaus kojetaulukameran videosta, kesä 2025.

    22.12.1940 eli tasan kuukausi rikostutkinnan aloituksesta Åbo Unterrättelser -lehti uutisoi, että viranomainen oli saanut selvyyden Otto Ferdinand Helinin ryöstömurhasta. Rikostutkija Teuri ja komisario Talamo ovat pidättäneet yhden henkilön, jonka epäillään erittäin vahvasti olevan syyllinen. Pari viikkoa tästä ja vuosi ehti kääntyä vuoden 1941 puolelle. Pääkaupunkiseudun Hufvudstadsbladet-sanomalehti uutisoi 8.1.1941, että Turun rikospoliisin ”osasto 1” kaipaa yleisöltä lisätietoja Arvo Vihtori Laine -nimisen henkilön matkoista ja sijainneista 18.11.-21.12.1940 välisenä aikana. Tästä voimme päätellä, että poliisi on tehnyt epäillyn kiinnioton joko 21. tai 22. päivä joulukuuta, eli silloin uutisoitu epäillyn pidätys ja kuulustelu on uutisoitu hyvinkin tuoreeltaan. Samassa Hufvudstadsbladetin uutisessa todetaan, että Arvo Lainetta epäillään Otto Helinin ryöstömurhasta ja poliisi kaipaa lisätietoja Heliniltä anastetuista pankkikirjoista, Tobias-merkkisestä hopeakellosta sekä ruotsalaisesta Mora-puukosta. Laineen tuntomerkeiksi kerrotaan seuraavat tiedot: Ikä 29 vuotta, pituus 167–169 cm, hieman kiharat hiukset, yllään lyhyt sininen takki, lyhyt tummanruskea turkistakki, jossa valkoinen turkisvuori ja harmaa nahkainen kaulus, tummanharmaan saapashousut ja ruskeat pitkävartiset saappaat, joiden varsi käännetty alaspäin. Epäillyn sanotaan kuljeskelleen pitkin maaseutuja.

    DALL-E tekoälyn näkemys Arvo Vihtori Laineesta Halikon Vaskiolla 1940. Lähde: DALL-E AI, syöte Tero N.

    Tutkinta ei suinkaan päättynyt siihen, vaan vihjeitä ja tietoja odoteltiin jonkin aikaa saapuvaksi. Tapaus eteni kuitenkin viranomaisprosessissa Halikon käräjäoikeuteen saakka. Sitä ennen viranomaiset saivat arvokkaita lisätietoja Arvo Vihtori Laineen menemisistä ja tulemisista. Lauantaina 5.4.1941 Hufvudstadsbladet uutisoi, että Helinin ryöstösurma on suurella todennäköisyydellä selvitetty ja tekijä nyt saatu kiinni. Arvo Vihtori Lainetta syytettiin ryöstömurhasta ja oikeudenkäynti pidettiin keskiviikkona 2.4.1941. Syytteeseen kuului, että paimiolainen sekatyömies Arvo Vihtori Laine (s. 11.2.1911 Turussa – Joissain lähteissä merkitty syntyneeksi 12.2.1911 Kaarinassa) oli iskenyt Heliniä kirveen hamaralla kymmenen kertaa päähän ja varastanut Helinin pankkikirjat, joilla on ollut yhteensä 86000 markkaa rahaa, sekä muuta omaisuutta. Tekoa pidettiin suunnitelmallisena, sillä Laine oli suorittanut tiedusteluja Helinistä ennen ryöstömurhaa ja tämän jälkeen nostanut toiselta Helinin pankkikirjalta 8000 markkaa väärentäen Helinin allekirjoituksen. Halikossa käräjillä oikeutta istuivat kihlakunnantuomari Ludvig Lagercrantz (s. 20.8.1884 Savitaipale, k. 22.2.1951 Salo) sekä syyttäjänä valtionsyyttäjä Arvid Hjalmar Planting (s. 21.11.1876 Helsinki, k. 7.2.1953 Helsinki). Syytteeksi Arvo Vihtori Laineelle luettiin elinkautinen murrosta, murhasta sekä ryöstöstä. Lisäksi Laine menetti kansalaisoikeutensa ainiaaksi. Halikon tuomiokunnan päätös alistettiin Turun hovioikeuden päätökselle ja siinä yhteydessä havaittiin seikkoja, joiden perusteella Arvo Vihtori Lainetta ryhdyttiin epäilemään myös vuosikymmen takaperin Janakkalassa tapahtuneen nuorukaisen ryöstömurhaan. Laine kuljetettiin Turun keskusvankilaan, Kakolaan, istumaan elinkautista rangaistustaan.

    Turun keskusvankila, Kakola. Lähde: Kakolankruunu

    Osa 6

    Kolmas erä alkaa

    Janakkalan nimismies Ojala sai tiedon Halikossa tuomitusta ryöstömurhaajasta, Arvo Vihtori Laineesta heti vuoden 1941 alussa, ehkäpä jo joulukuussa 1940. Hän lähetti virkapyynnön Turun rikospoliisiosastolle kirjeitse heti tammikuun 1941 ensimmäisellä viikolla, jotta Turun rikosetsivät kuulustelisivat Lainetta tämän liikkeistä 1930-luvun aikana. Tämä kirje saapui Turun rikospoliisiosasto 1:n käsiteltäväksi 9.1.1941. Ojalan mielenkiinnon oli herättänyt Halikon ryöstömurhan uutisoinnissa mainittu epäillyn Arvo Vihtori Laineen nimi. Lähes kymmenen vuotta sitten Heinojen heinäladon takaa löytyneestä Klubi 105 tupakkiaskin kannesta oli löytynyt Armas Laineen nimi. Vangitun ja oikeudenkäyntiä odottavan Arvo Laineen nimi laittoi siis Janakkalan nimismiespiirissä isot ja pienet rattaat pyörimään. Koska tapaus oli aikoinaan siirretty Helsingin rikospoliisille, tuli heidän jatkaa tapauksen käsittelyä. Toimivalta Öbergin tapauksen tutkinnassa oli Helsingin rikospoliisilla, mutta nimismies Ojala lähetti siitä huolimatta kirjeen Turkuun, sellaisella saatteella ettei Laineelle paljasteta kuulustelun koskevan osaksikaan Toivo Öbergin tapausta.

    Lainetta kuultiin ja kuulusteltiin tavanomaisesti, vähän kuin rutiinikuulusteluna osana Halikon rikostutkimusta. Turun rikosetsivät pyrkivät selvittämään missä mies on ollut ja milloin. Nyt rikospoliisilla ja etsivillä oli se kauan odotettu uusi johtolanka Öbergin tapauksen tutkinnan edistämiseksi. Epäillyn nimen lisäksi viranomaisilla oli hallussaan myös Arvo Vihtori Laineen valokuva, jota he näyttivät kesällä 1931 Toivo Öbergin ja tämän seurassa olleen miehen nähneille todistajille sekä silminnäkijöille. Lisäksi viranomaiset pääsivät tutkimaan Arvo Laineen taustoja ja menneisyyttä sekä kuulustelemaan tätä tarvittaessa uudelleen Turun Kakolassa. Kyseessä ei ollut mikään yksi pieni asia tarkistettavaksi vaan oikea tiedon valtaväylä, joka veisi tutkijat useaan eri osoitteeseen ja lähteeseen. Tärkeimpänä mm. Arvo Laineen kotipaikka Paimiossa, hänet tunteneiden ihmisten lausunnot ja luonnekuvaukset, Laineen tulemiset ja menemiset, todistajien haastattelut, kuulemiset ja kuulustelut, todisteiden kerääminen ja niin edelleen. Tämä oli se läpimurto, jota viranomaiset ja etenkin nimismies Ojala oli kokonaisen vuosikymmenen odottanut. Samassa ajassa koko suomalainen yhteiskunta oli ehtinyt muuttumaan, kuten myös aatteet ja asenteet.

    Asia ja uusi johtolanka eivät kuitenkaan olleet täysin ongelmattomia, sillä osa todistajista oli muuttanut paikkakunnalta toiselle, osa ehkä siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Lisäksi aikaa oli kulunut kokonainen vuosikymmen. Tämä johti suurelta osin siihen, ettei monikaan todistaja voinut enää varmuudella muistaa oliko valokuvan esittämä henkilö juuri se sama mies kuin Öbergin seurassa oli nähty. Osa silminnäkijöistä sanoi valokuvan miehen muistuttavan Öbergin seuralaista. Osa epäili tai sanoi miehen muistuttavan vain vähäisesti Öbergin tuntematonta kaveria. Juuri kukaan ei uskaltautunut valalle asti näkemästään valokuvasta. Toisaalta jokainen meistä voi omalla kohdallaan kuvitella, kuinka tarkasti pystyy muistamaan jonkin satunnaisen ohikulkijan, jonka näki kadulla, kaupan pihalla tai kesäillan hämärässä monen kymmenen metrin päässä 10 vuotta sitten. Palataan tähän aiheeseen vielä myöhemmin uudelleen.

    Helge Teuri. Lähde: Geni.com

    Helsingin rikospoliisi ei lähtenyt Turkuun suorittamaan Halikossa ryöstömurhasta epäillyn ja pidätetyn Laineen kuulusteluja Janakkalan nimismies Ojalan pyynnöstä, vaan siihen tehtävään valtuutettiin Turun rikospoliisiosaston tarkastuskonstaapeli Helge Teuri. Sama mies, joka oli ollut nappaamassa Lainetta Halikon ryöstömurhasta. Kakolassa tuomiotaan odottanutta Arvo Vihtori Laine tuotiin kahleissa kuulusteltavaksi vankilan toimistoon. Kuulustelun tarkoituksena oli kysellä Laineelta yleisesti ja ”ympäripyöreästi” tämän menemisistä, kuitenkaan paljastamatta sitä, että tätä epäiltiin Toivo Öbergin ryöstömurhasta Janakkalassa. Vankilan purppuraraitaiseen harmaaseen sarka-asuun puettu Laine oli kuulusteluissa hyvin vähäsanainen. Hän ei aluksi suostunut myöntämään mitään liikkeistään ja menemisistään, todeten vain, ettei hänen liikkeensä kuulu muille. Samalla kertoi kyllä itse tietävänsä, missä on ollut milloinkin ja mitä tehnyt. Kun tutkija Teuri kertoi Laineelle, että tämä oli aikaisemmin Halikon tapauksen yhteydessä itse maininnut olleen joskus 30-luvulla Rengossa töissä, niin voisiko tämä kertoa siitä jotain lisää. Arvo Laine sanoi tuntevansa aikaisemmin Halikon seudulla asuneen tai sieltä kotoisin olleen Johan Hjalmar Ekmanin, jonka metsäsavotalla hän oli ollut töissä 30-luvun alkupuoliskolla. Tarkempaa ajankohtaa, paikkaa tai mitään muutakaan Laine ei kyseisestä työmaasta tutkijoille puhunut. Mainittu Ekman itse kertoi poliisikuulustelussa olleensa Walkeakoski Oy:n palveluksessa Rengossa Hämeenlinnan kupeessa eräänä kesänä töissä toukokuun puolivälistä heinäkuun loppuun. Ekman sanoi olleensa tukinuitossa sillä joella, mikä laskee Hattulasta Renkajärveen ja siitä Kernaalanjärveen. Vuodeksi hän mainitsee 1932 tai 1933. Ketään seuralaista Ekmanilla ei ollut, eikä hän tuohon aikaan tuntenut Arvo Vihtori Lainetta. Ekman totesi tutkijoille, ettei hän tiennyt Laineen olevan tukkisavotalla, koska ei tuntenut tätä eikä oikein tunne vieläkään. Laine saattoi kyllä tuntea hänet. Lisäksi Ekman jatkoi, että Laine on kuitenkin voinut olla samalla työmaalla tästä huolimatta, sillä hän ei tuntenut tai muistanut kaikkia samoilla työmailla olleita miehiä. Samalla joella oli Ekmanin mukaan kolmen eri yhtiön uitot ja miehiä satapäin, joten nuori Laine on saattanut olla työporukoissa. Ekmanin lausunnosta jäi ainakin itselle, todennäköisesti tuon ajan kuulustelijallekin melko epäselvä kuva. Aivan kuin Ekman olisi koittanut selitellä, ettei sittenkään tunne Lainetta. Todellisuudessa Halikosta kotoisin ollut Ekman saattoi hyvinkin olla juuri se henkilö, joka oli Laineelle antanut aikoinaan Halikon Sahalla asuneen, melkoisen varakkaan Helinin nimen tiedoksi. Vaikeahan tuollaista on näyttää toteen, mutta Laine itse sanoi tunteneen halikkolaisen Ekmanin ja olleen tämän savotalla töissä. Lisäksi Laine jatkoi vain sen verran lausuntoaan Rengon seudulla olemisesta, että siinä yhteydessä hän on saattanut käydä jokin ilta tai viikonloppu jossain päin Janakkalaa, mutta ei ole ollut tekemisissä kenenkään kanssa. Kun Arvo Laineelta kysyttiin täsmällisemmin tämän matkoista Hämeenlinnan ja Riihimäen seuduille, totesi hän vain, että poliisit ovat keksineet tällaisia tarinoita omasta päästään ja hän ei ole koskaan puhunut suorittaneensa matkoja kyseisille seuduille. Tämän jälkeen Laine vaikeni eikä Teuri saanut hänestä enempiä tietoja pihalle. Ainoa tulos oli, että Laine saattoi olla Rengossa uittotöissä ja Hämeenlinnan seudulla 1930-luvun alkupuoliskolla.

    Tukinuittoa 1920- tai 1930-luvulla. Lähde: UPM Vernan tehdasmuseo

    Hataria muistikuvia

    Kun Helsingin rikospoliisit sitten aloittivat todistajien uudet ja kolmannet kuulustelut, ensimmäisenä he tietysti kuulustelivat jo kaikki tunnetut ja tiedetyt silminnäkijät sekä todistajat uudelleen. Valtaosa todistajista ja silminnäkijöistä toistivat sen saman mitä olivat jo ensimmäisellä kerralla heti 1931 ja toistamiseen 1930-luvun puolivälissä viranomaisille kertoneet. Katri Heino ja iäkäs äitinsä Ida olivat varmoja, että heille näytetyssä Arvo Vihtori Laineen kuvassa oleva mies oli sama, joka Öbergin kanssa oli heinäkuisena kesäyönä 1931 liikenteessä. Sen sijaan Erkki Heino ei tunnistanut miestä samaksi, eikä Ryttylässä asuva Santalan Annakaan. Muutama muu silminnäkijä arveli tekijän olevan valokuvan mies, mutta hieman vanhentuneena. Epäillyn ryöstömurhaajan pelto-ojassa peseytymässä nähneen Ilmari Hiitun mukaan miehessä oli ehkä samoja piirteitä, muttei hän voinut valalle siitä mennä. Hän ei koskaan nähnyt miestä niin tarkasti, saati tämän kasvoja. Joka tapauksessa tumma, lyhyehkö ja pyöreäkasvoinen mies oli kyseessä. Osa todistajista jopa puhui viranomaisten valokuvaa vastaan, mainiten ettei Öbergin seurassa olleella miehellä ollut samanlaista nenää tai että tämän otsa oli erilainen. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään poikkeuksellista ottaen huomioon ajan kulumisen ja ihmisten muistikuvien hämärtymisen tai sekoittumisen muihin muistikuviin.

    Tätä asiaa on jopa rikosoikeudellisessa mielessä tutkittu ja siinä yhteydessä havaittu, että ihmismielellä on mielenkiintoinen ominaisuus käsitellä muistikuvia ja muistoja. Ne saattavat ”saastua” niin, ettei niihin voida enää aukottomasti luottaa. Auton väri saattaa muistikuvassa ja muistoissa vaihtua tyystin toiseksi, samalla tavoin kuin nenän muoto, hiusten tai silmien väri. Osa muistoista myös hitsautuu yhteen niin, että kahdesta täysin erillisestä muistosta yhdistyy henkilön mielessä ja muistoissa yksi yhtenäinen kokonaisuus, vaikkei asiat välttämättä liittyisi millään tavalla toisiinsa. Tätä samaa asiaa ja teemaa käsitellään käytännössä aina myös virheellisten tuomioiden yhteydessä, jossa tuomio on perustunut pitkälti ”saastuneeseen” silminnäkijähavaintoon. Lisäksi silminnäkijän muistikuva voidaan saastuttaa vahingossa tai jopa tarkoituksella. Näin käy usein kadonneiden henkilöiden tapauksien yhteydessä, sillä kadonneesta henkilöstä esitetään mediassa valokuva, joka ei todellisuudessa vastaa kadonneen henkilön ulkoisia piirteitä juuri katoamishetkellä. Näin kävi syksyllä 1999 Raisa Räisäsen katoamisen yhteydessä. On toki ymmärrettävää, ettei tuohon aikaan räpsitty valokuvia yhtä paljon kuin nykyään, mutta Raisasta julkaistu rippikuva ei antanut oikeanlaista kuvaa hänestä katoamishetkellä. Joku voisi jopa sanoa, että kahden Raisan valokuvan perusteella poliisit voisivat etsiä kahta täysin eri henkilöä. Tietysti Raisan tapauksessa pitää huomioida myös se inhimillinen piirre, että omaiset ja läheiset jakavat aina rakkaastaan sellaisen kuvan, missä kadonnut henkilö vastaa eniten heidän mieli- ja muistikuviaan sekä tunteitaan. Samoin kävi Piikkiössä vuosikymmen Raisan tapausta aikaisemmin kadonneen Piia Ristikankareen tapauksessa. Raisan rippikuva ja Piian lapsuusajan kuva ovat kaikille televisiosta ja iltapäivälehdistä tuttuja, mutta todellisuudessa molemmat nuoret naiset näyttivät aika vähän kuvien tytöiltä juuri katoamishetkellä. Tällainen seikka voi olla ratkaiseva asia, kun joku pohtii, onko mahdollisesti nähnyt kyseistä henkilöä tai varsinkin jos pitäisi antaa silminnäkijänä todistajanlausunto. Siksi silminnäkijähavainto pitäisi taltioida mahdollisimman nopeasti tapahtuneen jälkeen ja pyrkiä kuvaamaan olosuhteet mahdollisimman tarkasti heti verekseltään, ei 10 vuotta myöhemmin. Eikä myöskään niin, että silminnäkijälle kerrotaan, mitä henkilöllä oli yllään tai miltä tämä näytti tuolloin. Tällä tavoin silminnäkijähavainto voidaan saastuttaa tietoisesti ja tarkoituksella.

    Yllä olevissa kuvissa vasemmalla puolella on Piian ja Raisan eniten julkisuudessa nähdyt kuvat. Oikealla sen sijaan on todennäköisesti lähempänä totuutta olevat kuvat siitä, miltä tytöt näyttivät katoamishetkellä.

    PS. Jos joku tunnistaa tai muistaa nähneensä kuvissa esitetyt henkilöt, Piia Irmeli Ristikankare (s. 18.12.1972, katosi Piikkiössä 7.10.1988) ja / tai Raisa Maria Räisänen (s. 10.3.1983, katosi Tampereen keskustassa 16.10.1999), niin ottakaa yhteyttä Keskusrikospoliisiin, sähköpostitse osoitteella: rikosvihje.krp@poliisi.fi
    Vihjenumeroon puhelimitse: 0295 418 622

    HUOM! Julkaisen Piian ja Raisan kuvat ainoastaan siksi, että ne poikkeavat merkittävästi mediassa yleisesti nähdyistä kuvista. Nämä kuvat voivat vastata enemmän Piian ja Raisan ulkonäköä ja tuntomerkkejä heidän katoamisensa hetkellä. Tämä saattaa olla tärkeä tieto jollekin, joka on nähnyt farkkuihin ja farkkutakkiin sonnustautuneen Piia Ristikankareen Piikkiön lokakuisessa perjantai-illassa. Tai mustaan blazeriin ja lyhyeeseen hameeseen ja avonaisiin korkokenkiin pukeutuneen Raisa Räisäsen lauantai-iltana Tampereen keskustassa. Tytöt näyttivät mediassa esitettyjä kuvia vanhemmilta.

    Etsivät vierailevat Paimiossa

    Keväällä 1941 etsivät saavat suoritettua todistajien kuulustelut Hämeessä. Tuloksena on sekasoppa ”kyllä, sama on” ja ”ei, ei näytä yhtään samalta”-vastauksia. Niinpä Arvo Vihtori Laineen jälkiä siirryttiin selvittelemään tämän kotipaikkakunnalla Paimiossa erityisesti hänen äitinsä luona Paimion Isoheikoisten kylässä Rauhalinna-nimisellä tilalla, jossa epäilty tekijä on viettänyt ne ajat, kun ei ole ollut reissuillansa, vankilassa tai Turussa naisystävänsä luona. Arvon äiti muistelee rikosetsivä Alfred Hanhivaaralle poikansa olleen lähiseudulla maataloustöissä ja joskus muutaman päivän matkoillaan, mutta ei tunnusta pojan olleen pitkiä aikoja poissa kotoa. Pohdittavaksi jäi, mitä Arvon äiti Ida Maria Laine tarkoitti ”pitkällä ajalla”. Tätä eivät viranomaisetkaan tarkemmin tuolloin kyselleet. On kuitenkin huomioitava, että 1930- ja 1940-luvulla autot olivat yleistyneet siinä määrin, että vuorokaudessa tai kahdessa Arvon oli mahdollista liikkua pitkin Etelä- ja Länsi-Suomea. Vieläpä kun kesällä 1931 rikostutkinnan yhteydessä oli käynyt ilmi, että Öbergin surmaaja todennäköisesti pyrki autojen kyytiin. Ja Halikon ryöstömurhan jälkeen Arvo Laine oli matkustanut autolla Turkuun. Todennäköisesti toimintatapa oli sama niin Janakkalassa kuin Halikossakin. Tähän itseasiassa Janakkalan nimismies Ojala oli löytänyt todistajankin jo elokuussa 1931, sillä autonkuljettaja Kauhanen kertoi ottaneensa kyytiin renttumaisen miehen Turengin lähistöltä, ajaessaan Tammisaari-Tampere-linjaa. Kauhanen oli päästänyt miehen pois kyydistä Hämeenlinnan Punaportilla.

    Kauhanen saattoi ajaa tällaista vastaavaa ”nokkabussia”. Kuvassa Viinikan Auto Oy:n vuosimallin 1928 Selden Pacemaker. Lähde: Wikipedia

    Rikosetsivät ja -tutkijat näyttivät Arvon äidille kesällä 1931 Heinojen heinäladosta löytyneitä paikattuja työhousuja, muttei tämä tunnistanut niitä poikansa housuiksi. Hän lisäsi vielä, etteivät ne ainakaan ole hänen paikkaamansa housut, koska hän ompeli paikat eri tavalla housuihin. Arvo Laineen äiti luettelee lisäksi kuulustelun yhteydessä muutamia Paimion maatiloja, joissa Arvo on ollut töissä 1930-luvun alussa. Poliisi kirjasi ne kaikki ylös suorittaakseen niissä myöhemmin kuulusteluja. Näissä paikoissa poliisin tekemät kyselyt ovat lyhyitä. Moni muisti kyllä Arvon olleen töissä, mutta yksityiskohdat milloin Arvo lopetti työt ja siirtyi toisaalle, tuntuvat olevan yhtä sekavia kuin todistajien muistikuvat Hämeessäkin. Osa sanoo, että Arvo oli koko kesän töissä, osa taas mainitsee, että Arvo oli vielä kylvöjen aikaan talossa töissä, mutta ei enää niitto- ja heinähommissa. Vuodetkin saattoivat mennä sopivasti sekaisin. Ehkä se oli 1931. Ehkä 1934. Tämäkin jätti avoimeksi sen mahdollisuuden, että Arvo saattoi olla Ryttylässä ja Janakkalassa heinäkuun lopulla 1931. Tai sitten ei.

    Arvo Laineen äiti pyrki vielä vakuuttamaan etsivät siitä, ettei Arvo ole syyllinen Öbergin ryöstömurhaan ja salli etsivien tutkia Rauhalinnan huoneita ja paikkoja. Sieltä, yläkerran vintiltä löytyi kuitenkin jo aavistuksen kauhtunut ja värinsä menettänyt harmahtava lätsälakki, jossa oli kaksi koristenauhaa päällä. Viranomaiset ottivat lakin talteen ja kysyivät Arvon äidiltä, oliko tämä nähnyt lakkia aikaisemmin. Ida Maria Laine ei tuossa yhteydessä tunnustanut mitään ja totesi, ettei ole nähnyt kyseistä lakkia koskaan aikaisemmin. Jotain muistoja kyseisen lakin näkeminen kuitenkin Arvon äidissä herätti, sillä tämä kertoi rikosetsiville, että Arvolla oli joskus silloin aikoinaan eli vuosia takaperin eräät ihan uudet housut ja varsikengät, kun hän saapui kotiin. Arvo kertoi tuolloin ostaneensa ne Turusta halvalla käytettyinä, joten äiti ei osannut epäillä poikansa tarinaa. Rikosetsivä saa kuulla Ida Laineelta, että Arvolla on veli, joka asustelee ulkopaikkakunnalla Tampereen seudulla tai Vesilahdella, toimien siellä puutarhurina tai jonkin sortin puutarhan työmiehenä. Omituista on kuitenkin se, ettei rikosetsivä Hanhivaara tiedustele Ida Laineelta mitään Armas Laineesta. Kukaan ei kysy onko Idalla lasta nimeltä Armas tai Emil Armas. Tai onko Armas Laine mahdollisesti Arvo Vihtori Laineen serkku, ystävä, joku muu sukulainen? Kuka tämä Armas Laine oli ja miksi tämän nimi ja Helsingin osoite on kirjoitettu Klubi 105 -tupakkarasian kanteen? Viettikö Arvo Laine aikaansa Helsingissä? Oliko Ida tietoinen tästä? Sitä emme saa tietää, koska poliisit eivät tätä koskaan Ida Laineelta kysyneet. Viranomaisen jonkinlaiseksi unohdukseksi on pakko laskea se tosiasia, ettei Armas Lainetta ja Arvo Lainetta yhdistetä millään tavalla toisiinsa rikostutkinnan aikana. Tai se ei ainakaan selviä viranomaisen arkistoiduista asiakirjoista. Arvo Laineen mahdollisesta veljestä kuitenkin puhutaan, joten aihetta on jollain tasolla käsitelty, mutta ratkaisu tai lopputulos siitä jää puuttumaan. Lisäksi Laineen sukua selvitellessä kävi nopeasti ilmi, että Laineen perheessä oli useampi lapsi. Arvo Laineella oli siis useampi sisarus. Miksei heitä kuulusteltu tai edes puhutettu? Jos niin tehtiin, asiakirjoja niistä ei ole tallessa.

    Paimion Isoheikoisissa etsiviä rikospoliiseja onnisti kuitenkin toistamiseenkin, sillä erään talon päiväläiset, rengit ja isäntä osasivat kertoa Arvo Laineen olleen juuri keväällä 1931 samaisessa talossa päivätöissä kuin he itsekin, mutta lähteneen sieltä piirua ennen sadonkorjuuta pois. Lisäksi osa heistä osasi kertoa Arvo Laineen tulleen uudelleen joskus talven tai kevään 1934 aikoihin töihin samaan taloon, mutta lähteneen pois paikkakunnalta anastettuaan talosta hevosvaljaita ja muuta tavaraa. Arvon sanotaan piilotelleen vierailla paikkakunnilla kiinnijäämisen pelossa. Nämä todistajat, Kustaa Einar Töykkälä ja Hilda Ylitalo tiesivät ja tunsivat Arvo Laineen hyvin, sillä he olivat työskennelleet useita kuukausia samaan aikaan tämän kanssa. Heidän todistajanlausunnon mukaan Arvo Vihtori Laine ei ollut Paimiossa töissä heinäkuun lopulla 1931. Laine oli kevään töiden jälkeen poistunut ennen heinäntekoa. Lisäksi tutkimuksissa kävi ilmi, että Arvo Vihtori Laine oli kuin olikin saanut linnatuomion ensin vuonna 1930 ja myöhemmin Kaarinan välikäräjillä kavalluksesta ja murrosta toukokuussa 1934. Hänet oli tuomittu kuritushuoneeseen yhdeksäksi kuukaudeksi ja vaille kansalaisluottamusta viideksi vuodeksi. Tämä vahvisti etsivien rikospoliisien käsitystä siitä, että Arvo Vihtori Laine oli suurella todennäköisyydellä Kanta-Hämeessä heinäkuun lopussa 1931 ja syyllinen Toivo Öbergin ryöstömurhaan. Tekotapakin osoittautui lähes samaksi kuin Helinin ryöstömurha Halikossa (astalo, raaka väkivalta, iskut päähän, uhrin ryöstäminen jne.).

    Vanha maaseutunäkymä Paimiosta. Lähde: Paimion Perinneyhdistys

    Paimiosta palatessaan viranomaiset näyttivät Arvo Laineen kotoa löytynyttä lätsää Toivon vanhemmille, jolloin Toivon äiti Valma purskahti itkuun todeten, että: ”Se on meidän Topin lakki.” Toivon isä, Jalmari Öberg, oli aivan yhtä varma, että hänen pojallaan oli täysin samanlainen lätsä, joskin värit olivat voimakkaammat silloin vuosikymmen takaperin. Tämä riitti lakin osalta etsiville. Heille oli nyt vahvistunut kuva siitä, ettei Arvo Laineen kodin vintiltä löytynyt lakki voinut olla päätynyt sinne muutoin, kuin Arvo Vihtori Laineen tuomana. Hän oli erittäin suurella todennäköisyydellä heidän etsimä Toivo Öbergin ryöstömurhaaja. Eivät nämä todisteet mitenkään aukottomia ja tyhjentäviä olleet, mutta eittämättä siirsivät fokuksen ja tutkinnan painopisteen entistä vahvemmin Laineen ympärille. Samalla myös valtionsyyttäjä Planting mietti todennäköisyyksiä sille, miten kummassa Toivon lakki oli päätynyt Paimion Isoheikoisten Rauhalinnan vintille. Tai miksi Arvo Vihtori Laine oli tullut kotiin uusissa housuissa ja saappaissa kertoen niiden olevan käytettyinä Turusta ostettuja? Missä Laine oli todellisuudessa ollut heinäkuussa 1931? Nykyään nämäkin asiat olisivat poliisin toimesta selvitetty, mutta keväällä 1941 taidettiin luottaa enemmän todennäköisyyksiin. Mutta miten ihmeessä Armas Laineen ja Arvo Laineen linkkiä ei selvitetty? Olisiko Arvo Laine voinut käyttää ”salanimenä” Armas Lainetta? Ovatko he siis yksi ja sama henkilö? Lupasin palata tähän aiheeseen ja nyt on sen vuoro.

    Arvo Vihtori Laine saattoi hyvinkin käyttää tekaistua Emil Armas tai Armas Laine -nimeä aliaksenaan, koska hänellä oli taustallaan vankilatuomio vuodelta 1930. Jos hän on heinäkuussa 1930 matkustanut Helsinkiin, niin hänet oltaisiin suurella todennäköisyydellä irtolaislain perusteella vangittu tai karkotettu kaupungista, mikäli paljastuisi hänen olevan entinen vanki Arvo Vihtori Laine ilman muuttoasiakirjoja ja työpaikkaa. Siispä hän käytti nimenään Armas Lainetta, jonka taustatiedot olivat puhtoiset. Osoitekorttiin hän oli merkinnyt syntymäajan 6.1.1900 ja paikkakunnaksi Piikkiön. Piikkiön syntyneistä ei löydy Emil Armasta tammikuulta 1900. Ei itseasiassa löydy lähikuukausilta tai edes edelliseltä vuodelta. Armas Laine, joka Klubi 105-askin kanteen oli raapustettu, saattoi hyvinkin olla Arvo Vihtori Laineen alias. Hän ryypiskeli rahansa Punavuorenkadun osoitteessa heinäkuussa 1931 ja lähti sieltä kiertelemään maaseutua, kuten niin monta kertaa heinäkuun 1931 jälkeenkin ja päätyi Ryttylään Toivo Öbergin seuraan. Myös tupakkarasian yliviivattu ”Turku” sopii Arvo Laineelle. Hän nimittäin vietti siellä huomattavan paljon aikaa, kuten Otto Helinin tapauksen yhteydessä havaitsimme. Ehkä Armas Laine on yksi ja sama, kuin Arvo Vihtori Laine. Varmuutta ei ole, mutta kaikki syyt ja mahdollisuudet tähän on olemassa. Se oli tapa hämätä viranomaisia. Se oli tapa pysyä tuntemattomana ja ”puhtoisena”. Se oli valeidentiteetti, jonka turvin hän pystyi kirjautumaan majapaikkoihin ja matkustamaan seuduilta toiselle. Harmi, ettei tuon ajan viranomainen tutkinut tätä asiaa käytännössä lainkaan.

    Arvid Planting

    Joka tapauksessa identtisen lätsälakin löytyminen Laineen kotoa, Halikossa tapahtuneen ryöstömurhan ”modus operandi” eli rikoksentekotapa tai rikollisen toimintatapa oli lähestulkoon identtinen Janakkalassa 10 vuotta aikaisemmin tehdyn ryöstömurhan kanssa, osa silminnäkijöistä tunnisti Arvo Laineen valokuvasta ja useampi muu aihetodiste riitti vakuuttamaan valtionsyyttäjä Plantingin. Arvo Vihtori Laine päätettiin siirtää huhtikuussa 1941 vankikuljetuksella Turun Kakolasta Hämeenlinnan lääninvankilaan odottamaan asian tarkempia tutkimuksia ja oikeudenkäyntiä.


    Osa 7

    Pelkkiä sellipuheita vaiko sittenkin täyttä totta?

    Hämeenlinnan lääninvankilassa huhtikuussa 1941 istui tutkintavankeudessa eräs turkulainen Keijo Kalevi Jansson, joka yllättyi suuresti, kun vankilan ovista talutettiin kahleissa oleva Arvo Vihtori Laine kiven sisään. Laine oli Janssonille jo entuudestaan tuttu, sillä miehet olivat tavanneet marraskuussa 1940 toisensa ensimmäisen kerran ja tuolloin ystävystyneet. Jansson oli vapautunut edellisestä linnatuomiostaan Kakolasta 10.11.1940 ja mennyt yöksi turkulaiseen matkustajakoti Auraan. Samassa matkustajakodissa oli yöpynyt myös Arvo Laine ja miehet olivat tutustuneet toisiinsa. Tuona iltana, ja muutamana seuraavanakin, miehet olivat olleet kaksistaan ryyppäämässä Hotelli Maakunnassa ja tässä samassa yhteydessä tutustuneet toisiinsa entistä paremmin, vaihtaen tarinoita menemisistä ja tekemisistään. Kun Jansson joutui uudelleen Turun keskusvankilaan tutkintavankeuteen, oli Laine tuotu sinne jonkin ajan päästä epäiltynä mainitusta Halikon ryöstömurhasta. Turun Kakolassa miehet eivät päässeet vaihtamaan kuulumisia, mutta Hämeenlinnan lääninvankilassa ulkoiluvuorolla Jansson kysyi Laineelta, miten tämän oli Halikossa käynyt. Laine kertoi lakonisesti Janssonille saaneensa siellä elinkautisen, todeten valtionsyyttäjä Plantingin ääriään myöten pirulliseksi mieheksi, joka laittoi Laineen kontolle kaiken mahdollisen. Syyksi siirrolleen Hämeenlinnan vankilaan Laine kertoi häntä epäiltävän eräästä 10 vuotta vanhasta jutusta. Sen enempää Laine ei asiasta Janssonille Hämeenlinnan lääninvankilassa puhunut eikä Jansson tiennyt mitä tapausta Laine tarkoitti.

    Hämeen lääninvankila, Hämeen Linna. Lähde: Museovirasto

    Kun sitten huhtikuun 22. päivänä 1941 Janssonia ja Lainetta lähdettiin vankiteitse kuljettamaan Riihimäelle välikäräjille, hyppäsi samoille jousille Hämeenlinnan lääninvankilasta myös Erkki Valdemar Heino ja Viipurista kotoisin ollut naisvanki Kreeta Seppälä (s. 26.1.1923). Kyseessä on kuin onkin sama Erkki Heino, joka 10 vuotta takaperin opasti Öbergin ja epäillyn ryöstömurhaajan latoon nukkumaan. Erkki Heino oli tutkintavankeudessa eräästä pahoinpitelytapauksesta ja hänen asiansa käsiteltäisiin Riihimäen välikäräjillä Arvo Laineen asian jälkeen. Autoon vankeja järjestellyt vanginvartija Ylitalo huusi kovaan ääneen, ettei Heinoa ja Lainetta saa laittaa lähekkäin. Heinoa kun oli tarkoitus kuulla välikäräjillä oman käsittelyn lisäksi myös Laineen käsittelyn yhteydessä. Vankikuljetus oli järjestetty siten, että neljä tutkintavankia siirrettiin ensin Riihimäen keskusvankilaan yöksi ja seuraavana aamuna 23.4.1941 heidät oli tarkoitus kuljettaa Riihimäen käräjätalolle.

    Riihimäen vankilaan päästyään Heino ja Laine laitettiin eri selleihin. Laineen kaveriksi tuli Jansson, Heino sai jonkun tuntemattomaksi jääneen miekkosen. Naisvanki Seppälä teljettiin yöksi naistenosastolle. Sellissä Janssonilla ja Laineella oli aikaa keskustella lisää. Laine kertoi, että hän sai tuomion Halikossa vähillä näytöillä ja vielä vähemmillä meinaavat hänet nyt Riihimäellä tuomita. Laine oli jatkanut, että: ”Mikäli kaikki todistajat puhuvat minua vastaan, niin tuomio siitä tulee… mutta eivät ne mistään niin paljon todisteita ja näytöksiä tule saamaan vaikka olisinkin sen tehnyt!” Laine ymmärsi tilanteensa vakavuuden, kun todistajaksi oli nyt tulossa se samainen mies, joka oli Öbergin ja oletettavasti Laineen saattanut Heinojen heinälatoon yöksi. Tämä ei kuitenkaan hillinnyt Laineen ylimielistä käytöstä. Jansson oli Laineen puheista hieman hämillään, mutta sellipuheiden tavoin hän päätyi vain kutsumaan Lainetta ”oikein veteraaniksi tekijäksi”. Siihen Laine oli tokaissut, että: ”Kyl’ mul’ niit’ on!” Laine intoutui oikein rehvastelemaan, että Pakilassakin hän oli yhdeltä äijältä vetänyt kurkun auki niin, että Laineen arkivaatteissa oli vieläkin veritahroja tuosta teosta jäljellä. Laine myös kertoi samaisena yönä Riihimäen vankilassa Janssonille, että se toinen vanki, joka oli vankikuljetuksessa mukana, oli juuri se sama mies, joka hänelle näytti makuupaikan eräästä ladosta. Jansson ei tiennyt mistä ladosta Laine höpisi, mutta ymmärsi, että autokyydissä ollut toinen vanki, Erkki Heino, oli tulossa Laineen tapauksen käsittelyyn todistajaksi.

    Riihimäen vankila 1944. Lähde: Wikipedia

    Seuraavana aamuna 23.4.1941 vangit lastattiin autoon ja heitä lähdettiin kuljettamaan parin kilometrin päähän Riihimäen kauppalaan niin kutsutulle käräjätalolle. Virallista käräjätaloa ei Riihimäellä ollut, mutta sellaisen virkaa toimitti todennäköisesti Eino Forsmanin suunnittelema ja vuonna 1926 valmistunut Västäräkin kivitalo tai ihan vain Västäräkki, joka sijaitsee Riihimäellä Valtakatu 3:ssa. Noin neljän kilometrin automatkan aikana vankilalta Västäräkille Jansson ja Laine puhuivat mitä vangit nyt yleensä puhuivat. Juttuja ja ”juttuja”. Hetken päästä Laine pukkasi tai töytäisi kevyesti edessään istunutta Erkki Heinoa kysyen, että oliko tämä tulossa todistamaan hänen jutussaan. Heino vastasi hieman vastahakoisesti, että: ”Kyllä olen.” Heino pyrki katsomaan auton ikkunasta maantietä vierustaville pelloille, mutta Laine jatkoi kyselyään. Kysymys ”Mitäs meinaat oikein oikeudessa sanoa?” tippui Laineen leukaperistä ivallisen virneen saattelemana. Heino totesi siihen vähemmän anteeksipyydellen: ”No siellähän se sitten nähdään.” Tunnelma autossa kiristyi hieman, mutta Laine pysyi tavoilleen tyypillisesti ylimielisenä, todeten vain, ettei Heino voinut enää näin pitkän ajan jälkeen mitään tietää tai muistaa. Sen jälkeen Laine jatkoi rehvastelua ja ivallista naureskeluaan Janssonin kanssa. Lopulta Erkki sai sanotuksi Laineelle, että: ”Kyllä sinä olet se sama mies, jonka minä ohjasin latoon.” Heino oli koko yön Riihimäen vankilassa miettinyt ja pohtinut lähes 10 vuoden takaista asiaa. Laine vakuutteli uhkaavaan sävyyn Heinolle, ettei tämä sitä enää oikeudessa kuitenkaan muistaisi. Uhkaus oli vakuuttava, sillä Laine oli autossa olevista vangeista ainoa, jolla oli takanaan henkirikos. Heino oli vankilassa pahoinpitelystä, Jansson ja naisvanki Seppälä varkaudesta ja omaisuusrikoksesta. Vankien hierarkiassa Laineen uhkaava puhe oli siis riittävä pelote Heinolle. Käräjätalon eteisessä vankien odottaessa vuoroaan Jansson ja Erkki Heino keskustelivat vielä Laineen tekosista. Halikon jutusta oli tullut elinkautinen ja sellainen mahdollisesti odottaisi Lainetta Riihimäelläkin. Kun Laineen asia tuli käräjäoikeuden käsittelyyn, Jansson, Heino ja Seppälä jäivät eteisaulaan istumaan. Silloin Jansson kysyi suoraan Heinolta, oliko Laine todella se sama mies heinäladolla? Heino vastasi yhtään empimättä, että Laine todellakin oli sama mies, mutta oikeudessa hän aikoi kertoa tekijän olleen tummempi. Syyksi Heino ilmoitti, ettei hän voi elinkautista tuomiota vankitoverinsa niskaan kaataa.

    Oikealla näkyvä suuri talo on ns. Västäräkki, osoitteessa Valtakatu 3, Riihimäki. Lähde: Riihimäen kaupunginmuseo / finna.fi

    Kun Erkki Heino kutsuttiin Laineen asiassa todistajaksi käräjäsaliin, kysyttiin häneltä, tunnistiko hän syytetyn penkillä istuvan Arvo Vihtori Laineen samaksi mieheksi, jonka todistaja oli ohjannut heinäkuun lopussa 1931 todistajan kotipaikan heinälatoon. Erkki Heino katsoi Lainetta ja totesi ensin ympäripyöreästi miehen ehkä muistuttavan sitä miestä heinäladolta, muttei hän voinut olla täysin varma. Heino lisäsi, että ladolla ollut mies oli todennäköisesti tummempi. Vaikka Erkki Heinon sisko, Katri Heino tunnisti Arvo Vihtori Laineen samaksi mieheksi Toivo Öbergin seurassa, niin Erkki Heinon todistus oli vahvempi. Katri Heino oli nähnyt syytetyn usean metrin päässä maantiellä, Erkki Heino taasen oli kävellyt useita metrejä oletetun ryöstömurhaajan ja Öbergin seurassa heinäladolle. Ja niinhän siinä lopulta valtionsyyttäjä Plantingin ja Toivo Öbergin perheen harmiksi kävi, ettei Arvo Vihtori Lainetta voitu riittävällä varmuudella todeta Riihimäen välikäräjillä syylliseksi Toivo Öbergin ryöstömurhaan. Laine vapautettiin Öbergin ryöstömurhasta.

    Riihimäen kauppalassa ei ollut 1940-luvulla virallista käräjätaloa, joten käräjiä käytiin Riihimäen kauppalan keskustan suuressa talossa tai salissa, todennäköisesti Seurahuoneella, kansakoululla tai sen tapaisessa paikassa. Pienillä paikkakunnilla käräjät olivat usein yleisötapahtuma. Kuvassa on Tulilahden kaksoissurman käräjät 1960 Heinäveden kirkonkylällä Hasumäen kansakoululla. Kuvassa keskellä kahleissa syytetty Runar Holmström. Lähde: Wikipedia

    Samana iltana Jansson ja Laine kuitenkin jatkoivat sellipuheitaan Hämeenlinna lääninvankilalla, johon vangit oli käräjiltä palautettu. Laine kertoi istunnosta avainkohdat ja riemuitsi siitä, ettei Plantingilla riittänyt näytöt häntä vastaan. Laine kuitenkin jatkoi omaan ylimieliseen tapaansa mainiten Janssonille, että näytillä oli jopa hänen kotoaan löydetty lakki, jota tämä oli pitänyt silloin koko kesän päässään. Laine antoi ymmärtää, että se oli todellakin Toivo Öbergin lakki, jonka hän oli anastanut ja käyttänyt sitä koko kesän niin, että lakki oli ihan auringossa haalistunut. Sen jälkeen Laine kertoi ensin aikoneensa polttaa koko lakin, mutta päätyi lopulta viskaamaan sen kotinsa vintille. Jansson oli vakuuttunut ja varma siitä, että Laine todellakin oli Öbergin ryöstömurhaaja, muttei hän tätä millään tavalla Laineelle tuonut ilmi. Sen verran asia jäi kuitenkin Janssonia kalvamaan sielusta, että hän päätti oman tuomionsa jälkeen avautua asiasta Helsingin rikospoliisin etsiville.

    Jansson oli siirretty Hämeenlinnan lääninvankilasta Helsingin lääninvankilaan Katajanokalle toukokuun alussa 1941. Siellä hän ensin lauloi asiansa Helsingin rikospoliisi Aune Sarlinille ja myöhemmin vielä vartiomies K. O. Havulinnalle. Tämä kaikki kirjattiin viranomaisen toimesta ylös tutkintapapereihin. Täyttä varmuutta Janssonin puheista ei saatu, koska kyseessä saattoi olla niin kutsutut sellipuheet, joihin ei ollut luottamista. Toisekseen Jansson saattoi näillä tiedoilla vain lyhentää omaa tuomiotaan. Toisaalta Jansson sai 4 vuoden ja 2 kuukauden tuomion omaisuusrikoksista ja miehellä oli aikaisempaakin vankilataustaa. Ei hän ensimmäistä kertaa ollut lusimassa. Jansson ei kuitenkaan missään vaiheessa kuulusteluja tuonut esiin mahdollista vaihtokauppaa tuomionsa pituudesta ja Öbergin ryöstömurhan tiedoista. Jansson kertoi tietonsa vapaaehtoisesti viranomaisille ja allekirjoitti lausuntonsa omakätisesti. Eikä Janssonilla ollut pelättävää, sillä hän istui Helsingissä ja Laine elinkautista Turun Kakolassa. Tapauksen alkuperäisiä lähteitä tutkittuani uskon itse, että Jansson puhui 80 %:sti totta. Tarinassa on varmasti hieman värikynää, mutta pääpiirteittäin se on yhdenmukainen ja looginen. Hänellä ei ollut mitään syytä valehdella tai kasvattaa Laineen mainetta. Hän ei myöskään itse kostunut mitään kertoessaan asiasta rikospoliisi Sarlinille. Koska Öbergin ryöstömurhasta ei ollut tuomittu ketään, pysyi ryöstömurha edelleen avoimena Laineen oikeudenkäynnin aikana ja sen jälkeen. Siksi Janssoninkin lausunnot toukokuussa 1941 on kirjattu viranomaisen asiakirjoihin. Kenties tapaus on edelleen avoimena ja tämäkin blogikirjoitus päätyy viranomaisen muistioihin ja muistiinpanoihin? Murhahan ei vanhene koskaan. No tuskin nyt sentään, sillä omaisia ei enää ole, eikä ketään, jonka teosta voisi tuomita. Mutta ei myöskään ole oikeuden ratkaisua, kuka Toivo Öbergin murhasi.

    Helsingin lääninvankila Katajanokalla, jonka muuri vaurioitui marraskuussa 1942. Lähde: SA Kuva

    Katumus

    Hämeenlinnan lääninvankilassa virui myös koko toukokuun ajan kuritushuonevanki, muurari Erkki Heino. Hän sai kahdeksan kuukauden kuritushuonetuomion pahoinpitelystä ja istui sitä päivä kerrallaan pois. Erkki Heino laskettiin ehdonalaiseen koevapauteen 26.5.1941 eli reilun kuukauden päästä siitä, kun hän todisti Laineen asiassa ja sai oman tuomionsa. Tutkintavankeusaika laskettiin osaksi vankeusaikaa, joten Heino pääsi lopulta helpolla. Hän matkusti välittömästi vapauduttuaan vankilasta pääkaupunkiin Helsinkiin. Hän oli päässyt töihin rakennusmestari Eklundille ja tämän työmaalle muurariksi. Erkki Heino oli ennen vankeuttaan saanut kyseisen työpaikan ja asunnonkin osoitteesta III-linja 20 A 14. Helsinkiin päästyään hän oli ensitöikseen kävellyt Helsingin rikospoliisiosastolle antamaan oman vapaaehtoisen lausuntonsa, johtuen osittain Janssonin antamista lausunnoista ja todistuksista, sekä erityisesti siitä, että asia painoi hänen mieltään ja omatuntoa. Erkki Heino kertoi, ettei hän voinut olla oikeudessa täysin varma Laineen syyllisyydestä tai siitä, oliko Laine 10 vuotta sitten heidän heinäladolla Toivo Öbergin seurassa. Heino myönsi Helsingin rikospoliisin tutkijalle toukokuun 1941 lopussa, että hän oli koko vanginkuljetuksen ja oikeudenkäynnin ajan tarkkaillut Lainetta ja tämän ilmeitä, eleitä sekä liikkeitä. Erityisesti Laineen ivallinen hymyily ja luihu katse silmäkulmien alta olivat aivan samat kuin heinäladolle saatetulla miehellä. Lisäksi ladolla olleella miehellä oli vastaava punertava tukka ja jonkin verran parransänkeä. Laineen ryhti ja hartioiden kumaruus vastasivat nekin ladolla ollutta miestä. Ja aivan kuin tässä ei olisi ollut riittävästi varmistusta Heinolle itselleen, hän muisti kuulusteluissa mainita myös Lainen kasvonpiirteiden ja nenän muodon vastaavan täysin ladolla ollutta miestä. Nyt kuukautta myöhemmin oikeudenkäynnistä, ja vapauduttuaan ehdonalaiseen, Heino oli pohtinut näkemäänsä ja vakuuttunut siitä, että Laine todellakin oli se sama mies Öbergin seurassa Heinojen heinäladolla. Syyksi epävarmalle todistukselleen oikeudessa Heino kertoi, ettei ollut ehtinyt oikein pohtia koko asiaa riittävästi ja muodostaa tarkkaa muistikuvaa ladolla olleesta miehestä eli Laineesta. Nyt Heino oli kuitenkin vakuuttunut Laineen syyllisyydestä. Sen hän halusi purkaa tunnoltaan Helsingin rikosetsiville.

    Erkki Heino ei ollut pohjimmiltaan paha ihminen, vaikka olikin istunut kuritushuonerangaistusta pahoinpitelystä. Toki, moni asia oli varmasti jättänyt häneen jälkiä, jotka myöhemmin johtivat hänen vankilatuomioon ja hankaluuksiin elämässä. Kuolleen nuorukaisen löytäminen ladosta, äitinsä kuolema, 2. maailmansota, epävarmat ajat, alkoholi ja väärä seura olivat kaikki takuulla osasyitä sille, miksi Erkki Heinosta kasvoi sellainen kuin hän oli. Syvällä sisimmässään hän taisi kuitenkin katua sitä, ettei tunnistanut Lainetta oikeudessa ja pyrki paikkaamaan tätä virhettään myöhemmin. Se oli pieni lohtu, sillä asian tutkinta näyttää jääneen tähän 27. toukokuuta 1941 annettuun lausuntoon. Poliisitutkinta ja sen asiakirjat ja muut muistiot olivat tallennettu Janakkalan nimismiespiirin arkistoon ja tapaus Öberg oli siltä osin käsitelty. Ehkä poliisit ja viranomaisetkin totesivat, että Laine oli syyllinen, mutta riittävää näyttöä tätä vastaan ei saatu. Erkki Heinon oma elämä päättyi myös väkivaltaisesti vuonna 1972.

    Erkki Valdemar Heinon hauta Janakkalan Tarinmaalla. Lähde: Tero N.

    Jäljet päättyvät, toistaiseksi

    Koska tiettyjen lähteiden julkisuus ei vielä ulotu 1940-luvulle saakka, asian tutkiminen tästä eteenpäin muodostui hieman haasteelliseksi. Mahdotonta se ei ole, mutta tätä haasteellisuutta edesauttaa se, mitä tuolla kirjoituksen alussa mainitsin Kansallisarkiston Hämeenlinnan yksikön toiminnasta. Pitää odottaa, että asiakirjojen digitointi ja niiden toimittaminen kehittyy, ja että ajallisesti 100 vuoden määräajat tulevat täyteen, jolloin aineistosta tulee julkista. En ole kuitenkaan täysin sivuuttamassa tätä aihetta, sillä minulla on parhaillaan muutama tietopyyntö odottamassa vastausta. Tiedustelen mm. Helsingin kaupunginarkistosta lisätietoja mahdollisesta Armas Laineesta tai Emil Armas Laineesta. Tarkoituksena on siis selvittää, kuka Armas Laine oli ja millä tavalla hän liittyy Arvo Vihtori Laineeseen. Lisäksi ajattelin etsiä lisätietoja Turusta Kakolasta ja rikospoliisiosastosta, Halikosta eli Salosta, Paimiosta, Janakkalan nimismiehen arkistoista, Helsingin rikospoliisiosastosta jne. Niiden digitoimiseen ja tutkimiseen voi mennä aikaa, mutta toisaalta jatkotarinan kirjoittaminen ei ole sekään huono idea. Koska digitointi ja tutkiminen vie aikaa, päätin julkaista tekstin tällaisenaan, vaikka siinä hienoisia puutteita onkin. Tarinana se kuitenkin toimii ja kertoo tapauksen tunnetut yksityiskohdat. Lisäksi kyseessä on blogi, jota voin halutessani täydentää ja täsmentää. Toteankin vain, että tämä kirjoitus on nyt kaikki se saamani tieto Arvo Vihtori Laineesta ja tapaus Öbergin tutkimisesta, puristettuna blogikirjoitukseksi. Jos mitään lisätietoja löytyy, tuon ne kyllä päivityksissä ilmi. Keskeneräisyys toisaalta sopii tarinaan, sillä sellaiseksi se jäi Öbergin perheellekin.

    Valma ja Jalmari Öberg tyttärineen eivät siis keväällä 1941 saaneet oikeutta murhatulle pojalleen Toivo Jalmari Öbergille. Kokonainen vuosikymmen oli kulunut aikaa Toivon kuolemasta. Arvo Vihtori Laine joutui kuitenkin istumaan elinkautista Otto Ferdinand Helinin ryöstömurhasta, joten vapauteen Lainetta ei suinkaan päästetty. Ehkä se oli pieni lohtu, että Öbergin 99 % varmuudella oletettu murhaaja istui Kakolassa. Tiedossa ei ole kuinka kauan Laineen tuomio kesti tai pääsikö hän vankilasta ulos elävänä enää koskaan. En ole löytänyt Arvo Vihtori Laineelle kuolinaikaa tai hautaa. Jos siis tiedät jotain Turun seudulla (Karinainen, Kaarina, Turku tai Paimio) vuonna 1911 tai 1912 syntyneestä Arvo Vihtori Laineesta tai hänen myöhemmistä vaiheista vuoden 1941 jälkeen, niin otathan yhteyttä, kiitos. Yhteystietoni löytyvät blogista tai tarinan alle voi jättää kommentin / viestin.

    Kaksi nuorta maantiellä, heinäkuisen auringon laskiessa heinäladon taakse. Lähde: DALL-E AI, syöte Tero N.

    Öbergin perheen koettelemukset eivät suinkaan olleet ohitse sillä perheen keskimmäinen tytär, Keuruulla 1916 syntynyt Aune Lydia Öberg menehtyi tuberkuloosin seurauksena elokuussa 1941 ja hänet haudattiin Hausjärven hautausmaalle. Sisaruksista vanhin Tyyne Maria Öberg kuulutettiin pari vuotta Toivon ryöstömurhan jälkeen keväällä 1933 kihlatuksi Hausjärvellä maanviljelijä Mauno Hemming Lindgrenin kanssa. Lindgrenit vaihtoivat sukunimensä helmikuussa 1935 Lehmuskannaksi, joten Tyynestä tuli Tyyne Maria Lehmuskanta. Oletettavaa on, että hänkin on siirtynyt jo vuosia sitten ajasta ikuisuuteen, mutta kuolinaikaa Tyynelle en ole löytänyt. Nuorin sisaruksista eli Martta Annikki Öberg menehtyi 26.9.2002 ja hänet on haudattu Riihimäen hautausmaalle. Toivo Öbergin vanhemmat, Jalmari ja Valma nukkuivat molemmat pois vuonna 1966. Ensin Jalmari helmikuussa ja Valma lokakuussa. Heidät on myös haudattu Riihimäen hautausmaalle. Toivolla ei ollut jälkeläisiä eikä käsittääkseni Aunellakaan. Marttan ja Tyynen mahdollisista jälkeläisistä minulla ei ole tietoa, mutta on hyvin mahdollista, ettei Öbergin sukua tai sukunimeä enää ole. Toivottavasti olen tyystin väärässä ja joku tunnistaa kirjoituksestani omaan sukuun kuuluvan Öbergin perheen ja saa tämän myötä arvokasta lisätietoa sukututkimukseensa ja sukunsa historiaan. Tähän päättyy vuosikymmenen kestänyt ryöstömurhaajan jäljittäminen ja Toivo Öbergin tapaus. Ainakin tällä erää.

    Viimeinen Ryttylän Öberg? Toivo Öbergin pikkusiskon Martan viimeinen leposija. Lähde: FindAGrave.com / BillionGraves.com

    Mutta mikä ihme siihen Laineeseen oikein meni?

    Minulla ei ehkä ole riittävästi tietoa Arvo Vihtori Laineen lapsuudesta ja perheoloista, mutta voimme kuitenkin pohtia erilaisia mahdollisuuksia ja skenaarioita miksi asiat menivät, kuten menivät. Tiedossa on, että hänen isänsä Viktor Nikolai syntyi aviottomana lapsena ja lähti etsimään onneaan verrattain nuorena. Hän sai käyttää äitinsä uuden puolison sukunimeä Reinholm, mutta arvatenkaan minkäänlaista perintöä hänelle ei kasvatti-isän puolelta ollut tulossa. Aviottoman lapsen rooli saattoi muutenkin olla haastava, sisältäen kiertolaisuutta ja huutolaisuutta. Rankkaa ruumiillista työtä ja huonoa kohtelua. Arvo Laineen isä oli siis omalla työnteollaan päässyt ”äpärälapsesta” Paimion Iso-Heikoisten Rauhalinnan tilan isännäksi. Raivaamalla ja raatamalla rystyset sekä selkänahka vereslihalla. Siinä oli takuulla jäänyt ”sielunhoito” vähemmälle ja ymmärrys ainoastaan ruumiillista työtä kohtaan kasvoi. Kun perheeseen sitten siunaantui useampi lapsi ja Arvo Vihtori oli heistä nuorimmasta päästä, saattoi lapsikatraassa olla isän arvoille enemmän tai vähemmän sopivaa jälkikasvua. 1920- ja 1930-luvullakin oli vielä valloilla ajatus, että perheen vanhin poika perii isänsä työn ja tilan, muut saavat etsiä leipänsä ja ylöspitonsa sieltä, mistä parhaaksi katsovat. Arvon isoveli Paavo kaiketi jäi Rauhalinnaan ja toinen isoveli Lauri sanotaan aikalaislähteissä olevan Vesilahdella puutarhatöissä. Arvon pikkuveli Vieno Eemeli (tässä muuten yhteys siihen Emil-nimeen, joka mainittu Armas Laineen yhteydessä) taasen kaatui jatkosodassa 1941. Arvo oli siis nokkimisjärjestyksessä häntäpäässä ja isoveljet saattoivat olla enemmän isänsä kaltaisia luonteeltaan. Tai ehkä isoveljet olivat ilkeitä Arvolle, jota ei ruumiillinen työ niin kiinnostanut? Tai ehkä isä oli viimeiseen asti ankara mies, joka ei vitsaa keppostelevan ja huomiota hakevan Arvon kohdalla säästänyt? Arvo oli kuitenkin perheen lapsista keskimmäinen ja ehkäpä juuri siksi hän haki huomiota erilaisin kolttosin ja kepposin. Vanhemmat veljet olivat jo tilan ylläpitoon kykeneviä, nuoremmat taas saivat muutoin vanhempiensa huomion. Arvo jäi siihen väliin.

    Harva sarjarikollinen aloittaa ”uraansa” raa’alla ja verisellä henkirikoksella, vaan tämän teot vakavoituvat ja julmistuvat vähitellen. Ensin vedetään perheen kissaa hännästä, sitten viritellään ansalankoja eläimille ja tehdään keljuja kepposia ihmisille. Hakeudutaan konflikteihin ja nujakoidaan koulussa luokkatovereiden tai muiden kylän poikain kanssa. Ehkä kyläkaupasta tai vanhemmilta näpistetään ensiksi jotain pientä ja jos siitä ei jäädä heti kiinni, kokeillaan seuraavaksi varastaa jotain isompaa ja arvokkaampaa. Sitten ryöstetään puolituttu tai joku muu puolustuskyvytön väkivallalla tai jopa puukolla uhaten, mukiloidaan ryypiskelytoveri henkihieveriin kostean illan päätteeksi… ymmärrätte varmaan mitä ajan takaa. Arvon tempaukset saattoivat mennä aluksi vain ilkikurisuuden ja kepposten tiliin. Eihän tuolloin tiedetty mistään ADHD:sta tai muistakaan diagnooseista. Arvo oli rasavilli poikanen, joka keksi välillä tehdä kepposia. Vasta keväällä 1930 hän joutui istumaan ensimmäisen kerran vankilaan, silloin syytettynä omaisuusrikoksesta. Tämä murtovarkaus juontaa Paimioon joulukuulle 1928, jolloin häntä vastaan nostettiin syytteet omaisuusrikoksesta. Arvon onnistui kuitenkin piilotella yli vuoden ajan vallesmannin ja lain pitkää kouraa Porin seudulla. Joulukuussa 1928 Arvo Laine oli vasta 17-vuotias. Tämä on tärkeä tieto siksi, että Arvo Laineella oli kokemusta ja historiaa virkavallalta pakoilemisesta ja vierailla paikkakunnilla oleilusta, jopa pitkiäkin aikoja. Hän osasi piilotella, liikuskella ulkopaikkakunnilla ja kun tuolla aikaisemmin mainitsin, ei olisi ollut lainkaan omituista, mikäli hän käytti salanimeäkin.

    Ilmakuva, josta käy ilmi, että Arvo Laineen kotipaikasta Paimion Iso-Heikoisten Rauhalinnasta oli matkaa linnuntietä pitkin Otto Helinin kotiin Halikon Vaskion Mäkipäähän vain 9-10km. Lähde: Paikkatietoikkuna / Maanmittauslaitos

    Mutta miksi omaisuusrikoksia ja rahallista hyötyä tavoittelevasta Arvo Laineesta tuli kesällä 1931 brutaali murhamies? Arvo saattoi jäädä vaille huomiota ja hyväksyntää, eikä hän oikein kokenut yksinkertaista maaseudun ruumiillista työtä itselleen sopivaksi. Ehkä hän koki olevansa jo silloin askeleen tai kahden verran muiden yläpuolella? Hän piti itseään parempana kuin maaseudun rahvasta. Hän tavoitteli selvästi suurempia rahasummia, helposti ja tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Tiedättehän, kuinka veljekset voivat olla kovasti erilaisia, vaikka ovatkin ”samanlaisia”? Yksi haluaa upseeriksi ja ankaran sotilaallisen kasvatuksen, toinen haluaa maalailla taivaanrantoja ja kirjoittaa runoja. Arvo saattoi poiketa veljistään juuri vastaavalla tavalla, eikä häntä kiinnostanut puutarhatyöt tai kotitilan viljeleminen. Hän halusi vetää lonkkaa, mutta silti saada kaiken. Mahdollisimman helposti. Se saattoi olla myös syy, miksi hänen rankkaan ruumiilliseen työhön tottunut isänsä ei koskaan ymmärtänyt poikaansa. Tämähän ei yksistään vielä tee kenestäkään murhaajaa, mutta Arvon kohdalla yhdistyi useampi asia. Ylimielisyys, omahyväisyys, empatiakyvyn puute, rahallisen hyödyn tavoittelu ja oman elämän hallinta. Ne kietoutuivat sairaalla tavalla yhteen ja purkautuivat alati kiristyvänä korkkiruuvina, seuraavan teon ollen aina vakavampi toista. Arvo oli tottunut ryöstelemään saadakseen rahallista hyötyä. Kesään 1931 hän oli saanut haluamansa ilman väkivaltaa, mutta tekojen vakavoituessa myös väkivallan käyttäminen kasvoi. Siitä saattoi jopa tulla Arvolle eräänlainen ”huume”, kun hän huomasi pystyvänsä varastamaan toisen omaisuutta jäämättä kiinni. Tai tappeluiden aiheuttama adrenaliiniryöppy elimistössä. Pieni nujakointi tai vankilan pelko antoi ”sävärit” aluksi, mutta sen pelote karisi nopeasti. Myöhemmin Arvo saattoi hakea jännitystä elämäänsä rankasta väkivallasta, jolloin hän päätyi tappamaan uhrinsa, ryöstämään haluamansa ja pakenemaan vuosikausia viranomaisia. Se oli jännityksen lisäksi samalla myös ylimielisyyden ja ylivoimaisuuden tunne. Kukaan ei mahtanut hänelle mitään. Hän dominoi ja hallitsi uhrejaan ottaakseen sen, minkä hän halusi. Hän kuvitteli olevansa kaikkivoipa ja muita parempi. Fiksumpi kuin jeparit. Fiksumpi kuin vallesmanni.

    Arvo Laineen ryöstömurhan uhri, 17-vuotias Toivo Öberg. Lähde: Janakkalan nimismiehen arkisto

    Todennäköistä on, että kesällä 1931 Arvo Laine päätyi ryöstämään Toivo Öbergin puhtaasti tilanteen mahdollisuudesta. Tilaisuus siis teki varkaan. Pimeä heinälato, ei todistajia näkemässä itse tekoa, ainoat todistajat olivat nähneet hänet, mutta eivät tunteneet häntä tai tienneet edes hänen nimeään. Toivolla oli lisäksi uudet kengät ja päällysvaatteet, melkeinpä Arvon kokoakin. Ja jos ei päälle mahtunut, niin ne olivat rahan arvoista myyntitavaraa. Toki nyt 2020-luvulla tuntuu hullulta, että joku pääsee hengestään vaatteiden takia, mutta pitää ymmärtää, että tuohon aikaan vaatteet saattoivat olla henkilön arvokkainta omaisuutta ja ne myymällä saattoi saada leipänsä seuraavaksi pariksi viikoksi ellei pidemmäksikin aikaa. Kesällä 1931 viranomaiset eivät ainakaan kirjanneet muistioihin, että Toivo Öbergistä olisi löytynyt muita kamppailun jälkiä, kuin pahasti ruhjotut kallo ja kasvot. Ehkä Toivo tuli yllätetyksi? Ehkä hän nukkui, kun murha tapahtui? Toki, onhan Toivo voinut esimerkiksi herätä siihen, kun Arvo kävi tämän tavaroita läpi ja tilanne äityi riitelyksi ja käsirysyksi. Siinä tilanteessa Toivo olisi jäänyt välittömästi alakynteen ja saanut surmansa raa’alla tavalla. Tällöin Arvo olisi kokenut olleensa ”pakotettu” vaientamaan Toivon. Toinen vaihtoehto on kuitenkin todennäköisempi, eli Arvo Laine on murhannut Toivon tämän nukkuessa. Hän on varmistanut Toivon kohtalon iskemällä tätä useita kertoja kivenmurikalla ja puisella astalolla päähän. Verta löytyi vain yhdestä kohdasta heinäkasaa. Arvo Laine on peitellyt ryöstön jälkiä ja eliminoinut ainoan todistajan. Tämä kielii pohdinnasta ja suunnitelmallisuudesta. Arvolla on saattanut olla pahat mielessä jo Ryttylästä lähtiessä, kun hän lyöttäytyi Toivon seuraan ja hyödynsi tämän kokemattomuutta. Mikäli Toivo olisi jäänyt ryöstön jälkeen henkiin ja herännyt aamulla, olisi hän takuulla tunnistanut tekijän ja kaiketi tiennyt tämän nimenkin tai ainakin salanimen. Laine ei siis jättänyt mitään sattuman varaan ja siksi murhan tekotapa oli raaka ja väkivaltainen, jopa reilusti ylimitoitettua väkivaltaa. Rahallinen voitto muutamia markkoja ja Toivon vaatteet omien risojen rytkyjen tilalle. Arvo Laine oli lopulta ylittänyt rajan, jossa hän riisti nuorukaisen hengen parin vaatekappaleen takia.

    Arvo Laineen isän kuolinilmoitus sanomalehdessä 1938. Lähde: Turunmaa nro 124, 1.6.1938

    Ryöstömurha on kuitenkin vain osa totuutta ja tekoa. Ylettömän väkivallan käyttö kielii myös vallasta ja hallinnasta. Uhri alistettiin ja tuhottiin, jotta Arvo Laine sai nostettua itsensä jalustalle, kokien itsensä vahvemmaksi ja paremmaksi kuin Toivo Öberg. Hän pystyi surmaamaan henkilön ja anastamaan tämän omaisuuden. Helposti ja vaivattomasti. Se hiveli Laineen sielua. Vaikka teko itsessään olikin impulsiivinen ja hetken mielijohde, niin mielessään Arvo ei kokenut sitä tarpeettomaksi tai edes vääräksi. Hänelle se oli tapa selviytyä ja saada omaisuutta, jota hänellä ei muuten ollut. Hän tappoi Toivon, huijatakseen itselleen rahaa ja uudet päällysvaatteet. Laine oli uhkarohkea ja otti tietoisia riskejä, luottaen siihen, että hän pystyisi jatkossakin peittämään jälkensä ja pysymään vapaalla jalalla kuten aikaisemminkin. Hän oli psykopaatti. Tunteeton ja ajattelematon. Täysin kykenemätön asettumaan toisen asemaan, kykenemätön empatiaan. Hän piti itseään fiksumpana kuin muita ja varsinkin ”tyhmiä poliiseja ja vanginvartijoita”. Mikään mestaririkollinen hän ei kuitenkaan ollut. Kaukana myös sivistyneestä. Jonkin verran Arvo osasi lukea ja kirjoittaa kansakoulupohjalta, mutta kovin huonosti hän suunnitteli tekoaan niin Janakkalassa, kuin Halikon Vaskiolla. Arvo Laine oli vuorokausi tai kaksi ennen Otto Helinin ryöstömurhaa kysellyt Helinistä tietoja ja asuinpaikkaa Halikon alueella. Lisäksi hän saapasteli rikospaikalle ilman murha-asetta, jonka hän sattumalta poimi Helinin talon eteisestä. Arvo Laine oli uhkarohkea opportunisti, joka luotti siihen, että hän saisi Otto Helinin rahat ja arvotavarat tavalla tai toisella. Joko lyöttäytymällä seuraan kuten Toivo Öbergin kanssa sekä hyödyntämällä ympäristöstä löytyviä astaloita tai muita aseita. Tekojen samankaltaisuus on paljon puhuva.

    Helinin ryöstömurha kertoi myös siitä, että Laine kävi vanhan miehen kimppuun heti kun siihen avautui mahdollisuus. Laine näki kirveen, nappasi sen ja iski hamaraosalla Heliniä takaapäin suoraan päähän. Ei hän miettinyt etukäteen näkisikö joku, eikä hän pohtinut tekonsa seurauksia. Hän oli suunnitellut tekoa vain sen verran kuin hän pystyi loogisesti päättelemään ja ajattelemaan, loput hän sävelsi tekohetkellä ja toimi impulsiivisesti. Helininkin kohdalla iskuja sateli vielä kymmenkunta lisää, eli Laine varmisti, ettei uhri jää eloon. Julma väkivalta vaikuttaa tietojen perusteella uhrin kuoleman varmistamiselta, ei niinkään verenhimolta. Ei Arvo Laine ollut Jeff Dahmerin kaltainen ”kallojen keräilijä” tai ruumiiden sadistinen silpoja, hän käytti brutaalia väkivaltaa hallitakseen ja varmistaakseen oman selustansa, ettei uhri jää vahingossakaan todistajaksi. Arvo Vihtori Laine oli suoraviivainen murhaaja, yksioikoinen mies, joka oli nuoruudessa ajautunut kulkuriksi ja irtolaiseksi, ja joka hyökkäsi autuaan tietämättömän uhrinsa kimppuun ja hakkasi tätä hullunkiilto silmissään kuin nyrkkeilysäkkiä saadakseen rahallista hyötyä ja vallan tunteen. Kuin luolamies, joka paukuttaa puunuijaansa, kunnes saa tahtomansa. Sama käytöstapa toistui myöhemmin vankilassa, missä hän uhkaili toisia vankeja, nauroi ivallisesti ja katsoi silmäkulmiensa alta muita, kuin alamaisiaan. Hän kehuskeli ja retosteli teoillaan. Hän nautti saamastaan huomiosta ja siitä, että häntä pelättiin. Se oli hänen tapansa hallita ja asettaa itsensä muiden yläpuolelle. Sen takia valtionsyyttäjä Planting oli hänen mielestään ”läpensä pirullinen mies”, koska Planting oli tosiasiallisesti päättämässä Laineen elämästä ja jatkosta. Joku, joka todellakin oli Lainetta mahtavampi monin eri tavoin. Arkkivihollinen. Sellaisia Laine halveksui ja vihasi. Olisi ehkä hyökännyt kimppuunkin jos olisi jotenkin voinut sellaisen tilanteen luoda.1930-luvun työttömyys ja irtolaisuus toimivat myös hyvänä alustana Laineen kaltaisen hirviön syntymisessä ja kasvamisessa. Epävarmuus, köyhyys, näköalaton tulevaisuus, ihmisten kuljeskelu paikkakunnalta toiselle, vanhemman sukupolven ankaruus ja kuri sekä kaikki tämä yhdessä ruokkivat Arvo Laineen mieltä siitä, että hän on muita parempi ja pystyy osoittamaan isälleen ja kaikille muillekin olevansa jotain mahtavampaa. Jotain, mitä hän ei ehkä todellisuudessa koskaan ollutkaan. Pelkkä pahainen varas, joka kasvoi kieroksi ryöstömurhaajaksi vailla kykyä empatiaan, omaa etuaan tavoitellessa.

    Arvo Laine varasti Otto Heliniltä Tobias-merkkisen hopeisen kellon, jonka hän sitten muutti rahaksi Turkuun päästyään. Lähde: Kalevan Kello -verkkosivut

    Kiitos

    Erityisen iso kiitos Heinojen perheen jälkeläisille ja läheisille. Sain heiltä arvokasta tietoa Heinojen perheestä. Tämä Öbergin tapaus ei ole kulkenut Heinojen suvussa (ainakaan tiedettävästi) perimätietona, joten tämä hieman yllättikin heidät. Kiitos kuitenkin, että sain jakaa muutaman kuvan Heinojen kotialbumista.

    Toinen kiitoksen kohde on Kansallisarkisto ja sieltä erityisesti tutkijasalin asiakaspalvelun henkilöstö sekä tietysti Hämeenlinnan yksikön Juho Mattila.

    Kolmas erityisten kiitosten kohde on rakas sparrailukaverini, sukututkija ja historian harrastaja Sami Lehtonen, jonka kanssa kävimme Laineita läpi yön pikkutunneilla. Sami on kerrassaan mahtava apu kun pohditaan aikakauden tapoja, mahdollisia syitä ja seurauksia tapahtumille.

    Samoin iso kiitos Alifrostin Pepelle, joka paikkasi meikäläisen ”saaliittoman” harharetken Halikon kirkolla ja nappasi kuvat Helinin hautakivestä. Samassa yhteydessä kiitos Minna Kolarille, kun sain vaivata asialla. Ja tsemppiä Samille sekä koko perheelle!

    Sitten on aika kiittää teitä Pro Haapamäki -ryhmän jäseniä jotka autoitte minua selvittämään, missä se Öbergien asuttama pirtti oikein sijaitsi. Samalla sain muutakin tietoa alueesta, Toivo Öbergin äidistä ja tämän sukujuurista. En muista teitä kaikkia nimeltä, joten olkoon tämä kiitos teille kaikille yhteinen. Teillä hieno FB-ryhmä ja porukka oli vilpittömästi auttamassa tällaista ulkopaikkakuntalaista. Kiitos.

    Ja tietysti on pakko kiittää Kansalliskirjastoa. Ilman Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä tämäkin tarina olisi jäänyt torsoksi. On siis itsestäänselvää, ettei tätäkään kirjoitusta saati koko blogia olisi olemassa ilman Kansalliskirjastoa. Se on yhtä ehtymätön lähde ihmisten tarinoille, kuin hautausmailla käveleminen. Kuinka paljon mahtuukaan tarinoita sanomalehtien sivuille. Kuinka paljon on erilaisia ihmiskohtaloita hautakivien nimien takana. Kiitos Kansalliskirjasto!

    Lisäksi kiitos kuuluu myös Hausjärven, Riihimäen ja Salon seurakunnille, joista sain aina ystävällisen sähköpostiviestin, kun jotain asiaa tarinan tiimoilta kysyin. Etenkin Seija Lemmetti, Tarja Peurala, Heli Viremo sekä Taina Manelius.

    Sekä tietysti kiitos kaikille teille, jotka olette tavalla tai toisella tukeneet, lukeneet, toivoneet uusia kirjoituksia tai antaneet palautetta. Erityisesti kiitos sinulle!

    Lähteitä

    Wikipedia -verkkosivusto (mm. Ryttylän lasitehdas, Ryttylä, Halikko, sisällissota, Lapuan Liike yms.)

    Ryttyla.net -verkkosivusto (mm. Ryttylän lasitehdas, kuvia lasitehtaasta, muu Ryttylän teollisuus)

    Vaskio.fi -verkkosivusto (mm. Vaskion kylän historia)

    Kansalaisen karttapaikka (mm. tilojen ja paikkojen nimet)

    Paikkatietoikkuna / Maanmittauslaitos (mm. ilmakuvat)

    Kansalliskirjasto (vanhat digitoidut sanomalehdet, kuten Hämeen Sanomat, Häme, Hämeen Kansa, Åbo Underrättelse, Hufvudstadsbladet, Helsingin Sanomat yms.)

    Kansallisarkisto (Janakkalan nimismiespiirin rikosasiakirjat, Janakkalan rippikirjat, Hausjärven rippikirjat, Halikon ja Paimion rippikirjat yms.)

    Geni.com -verkkosivusto (sukuja koskevat tiedot)

    FindAGrave, BillionGraves, Hautahaku, Hautakartta ja muut hautapaikkatietoja koskevat verkkosivustot

    Facebook.com, eri ryhmät (mm. Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta, Janakkala-ryhmä, Alvesta/Alvesta Glasbruk, Ryttylä-ryhmä, Pro Haapamäki-ryhmä jne.)

    Tarinan keskiössä olevat perheet

    Öberg

    Karl Hjalmar Öberg (s. 16.2.1888 Hausjärvi, k. 2.2.1966 Hausjärvi, haudattu Riihimäki)
    puoliso Valma Maria Moijanen (s. 30.10.1887 Keuruu, k. 19.10.1966 Hausjärvi, haudattu Riihimäki

    lapsia:
    – Tyyne Maria Öberg (s. 21.6.1911 Hausjärvi, k. ?), vihitty Mauno Hemming Lindgrenin kanssa, vaihtoivat sukunimen Lehmuskannaksi 1935,
    – Impi Matilda Öberg (s. 23.8.1912 Hausjärvi, k. 14.2.1913 Hausjärvi),
    – Lempi Johanna Öberg (s. 23.8.1912 Hausjärvi, k. 23.11.1912 Hausjärvi),
    – Toivo Jalmari Öberg (s. 1.4.1914 Hausjärvi, k. 27.7.1931 Janakkala),
    – Aune Lydia Öberg, liikeapulainen, naimaton (s. 20.5.1916 Keuruu, k. 15.8.1941 Hausjärvi, keuhkotuberkuloosi syykoodi 1400),
    – Martta Annikki Öberg (s. 12.8.1920 Keuruu, k. 26.9.2002 Hausjärvi/Riihimäki)

    Heino

    Kustaa Edvard Heino (s. 20.12.1871 Vanaja, k. 11.3.1947 Janakkala),
    puoliso Ida Josefiina Manninen (s. 26.1.1879 Janakkala, k. 25.6.1943 Janakkala)
    vihitty 25.6.1898 Janakkalassa

    lapsia:
    – Väinö Ilmari (s. 1.11.1898 Janakkala, k. 1964 Detroit, Wayne County, Michigan, USA)
    – Tyyne Vellamo (s. 29.7.1900 Janakkala, k. 8.3.1983 Janakkala)
    – Eino Kustaa (s. 30.10.1902 Janakkala, k. 4.1.1986)
    – Vilho Edvard (s. 18.3.1905 Janakkala, k. 14.7.1944) (alla olevassa kuvassa)
    – Katri Elisabet (s. 2.8.1907 Janakkala, k. 14.7.1991)
    – Ida Kyllikki (s. 21.2.1914 Janakkala, k. 5.10.1988)
    – Kaino Maria (s. 21.2.1914 Janakkala, k. 30.8.1994)
    – Erkki Valdemar (s. 10.4.1917 Janakkala, k. 24.6.1972 Hämeenlinna)
    – Tauno Aatos (s. 12.7.1920 Janakkala, k. 21.9.1993 Janakkala)
    – Veikko Kaarlo (s. 1.10.1923 Janakkala, k. 12.6.1940)

    Laine

    Viktor Nikolai ”Johannanpoika” Laine, entinen Reinholm (s. 16.3.1881 Alastaro, k. 31.5.1938 Turun keskussairaala, vatsahaava),
    puoliso Ida Maria Johansdotter Jokela (s. 18.3.1882 Karinainen, k. 5.11.1978 Turku)

    lapsia:
    – Yrjö Onerva (s. 16.6.1904, k. 1914),
    – Paavo Ensio (s. 28.4.1906, k. 1991),
    – Lauri Nikolai (s. 12.8.1908, k. 1969),
    – Arvo Vihtori (s. 11.2.1911, k. ei tiedossa),
    – Kosti Ilmari (s. 1913, k. ei tiedossa),
    – Vieno Emili (s. 1916, k. 1941),
    – Taimi Lemmitty Leppänen os. Laine (s. 1918, k. ei tiedossa),

    Lisäksi ainakin yksi lapsi lisää, jonka sukunimi on myöhemmin vaihtunut Salovaaraksi sekä mahdollisesti toinenkin tuntemattomaksi jäänyt lapsi (ehkä tarinassa mainittu Armas Laine?)

    Helin

    Otto Ferdinand Helin (s. 5.4.1864 Halikko, k. 19.11.1940 Halikko)
    puoliso Johanna Vilhelmiina (s. 26.4.1871 Piikkiö, k. 15.7.1938 Halikko)

    lapsia:
    – Tekla Vilhelmiina Kantola (s. 1891, k. 1963),
    – Naima Alina Korpinen (s. 26.4.1895, k. ei tiedossa),
    – Hjalmar Ferdinand (s. 1897, k. 1898 hukkui),
    – Hilda Gunilla (s. 28.1.1899, k. 12.3.1915 keuhkotautiin),
    – Elviira Emilia (s. 16.4.1901, k. ei tiedossa),
    – Elsa Maria (s. 8.10.1902, k. ei tiedossa),
    – Juho ”Hannes” Ferdinand (s. 13.6.1913, k. 5.8.1989)

    Otto ja Johanna Helinin hauta Halikon kirkon hautausmaalla. Lähde: Pepe Alifrosti

    Lagercrantz

    Ludwig Lagercrantz (s. 20.8.1884 Savitaipale, k. 22.2.1951 Helsinki)
    puoliso Martha Elise Dahlström (s. 14.6.1888 Helsinki, k. 17.10.1963 Salo)

    lapsia:
    – Anna Ingeborg Leire os. Lagercrantz (kirkkomusiikin tutkija, s. 27.3.1913 Viipuri, k. 26.3.1969 Helsinki)
    – Carl-Ludvig (taiteilija, s. 30.1.1916 Helsinki, k. 30.12.1982)
    – Gunvor Elisabeth Hartikainen os. Lagercrantz (s. 17.6.1919 Turku, k. 21.7.2003 Helsinki)

    Ludvig Lagercrantz

    Planting

    Arvid Hjalmar Planting (s. 21.11.1876 Helsinki, k. 7.2.1953 Helsinki)
    puoliso Aili Irene Möller (s. 4.3.1885 Kittilä, k. 27.9.1961 Vaasa)

    lapsia:
    – Veris Ingegärd (s. 15.7.1906 – k. 19.5.1919 Vaasa)
    – Börje (s. 12.4.1910 Vaasa – k. 20.2.2007)

  • Viattomuuden loppu

    Keväällä 2024 moni suomalainen järkyttyi ja pysähtyi pohtimaan, kuinka raa’aksi yhteiskunta oli muuttunut. Valkeakoskella oli tapahtunut kammottava henkirikos, jonka uhriksi oli joutunut täysin viaton 15-vuotias tyttö. Tekijä oli 18-vuotias paikkakuntalainen nuori, joka oli fantasioinut aikaisemmin nettifoorumeilla kuristavansa jonkun hengiltä. Tapausta puitiin oikeudessa tämän tekstin kirjoitushetkellä syksyllä 2024 ja miehelle langetettiin elinkautinen tuomio, josta tekijä asianajajansa välityksellä aikoo valittaa korkeampiin oikeusasteisiin. Näin maallikkona on vaikea nähdä valituksella kovinkaan suuria menestymismahdollisuuksia, mutta ilmeisesti tekijän asianajajalla on näkemys lieventävistä asianhaaroista. Kirjoitukseni myötä voimme huomata, että välillä oikeuden tiet ovat omituisia. Toinen suomalaisia järkyttänyt ja puhuttanut tapaus lähihistoriasta on Imatralla marraskuussa 2000 tapahtunut Eveliina Lappalaisen tapaus, jossa nuori tyttö joutui täysin sattumanvaraisen henkirikoksen uhriksi. Tällainen sivulliseen ja erityisesti lapseen kohdistuva sattumanvarainen pahuus ei ole täysin vierasta hämeenlinnalaisillekaan. Pitää vain mennä ajassa lähes 40 vuoden takaiseen. Olen käyttänyt uhrista hänen oikeaa etunimeään, mutta häivyttänyt hänen sukunimensä omaisten ja läheisten suojelemiseksi. Lisäksi olen muuttanut tekijän nimen. Paikalliset saattavat tietää ja tuntea tapauksen henkilöt ja tarinan, mutta tekijän pseudonymisointi on tärkeää tämän erittäin arkaluonteisen historian takia. Uhrin nimen käyttämistä kirjoituksessa perustelen sillä, ettei kirjoituksessa esitetä sellaisia yksityiskohtaisia tietoja, jotka loukkaisivat henkilön yksityisyyttä tai joita ei julkisista lähteistä löytyisi.

    Vuonna ’85, kauan on aikaa siis

    Oli kesä vuonna 1985. 10-vuotias koululainen oli saanut pari kuukautta takaperin 4. luokan päästötodistuksen ja vietti ansaittua kesälomaa Hämeenlinnan Hattelmalassa. Oikeastaan aluetta voisi kutsua Kankaantaaksi, Virveliksi tai Vanha-Lapioksi, mutta monelle paikka on tutumpi nimellä Hattelmala. Hattelmalan kylä sitten erikseen. Keskellä alueen peltoja kohoaa Hattelmalan sairaala, jota paikalliset kutsuvat mielisairaalaksi. Vanha kansa puhui ”piiristä”, kun paikan virallinen nimi oli pitkään Hattelmalan piirimielisairaala. Sairaalan ensimmäiset potilaat tulivat hoidettavaksi 1932 ja viimeinen poistui vuonna 1995. Sittemmin alueella on toiminut Hämeen Ammattikorkeakoulu ja Innopark-yrityskampus. Kesällä 1985 alueen ilmettä värittävät vanhan maatilan ympäristö ja sairaalan taakse 1950-luvulla kohonneet työntekijöiden asunnot eli tornitalot H1 ja H2, rypsi-, ruis- ja heinäpellot, muutama rintamamies- tai pientalo sekä erilaiset ulkorakennukset. Eikä tietysti unohdeta Hattelmalan sairaalan työntekijöiden lapsille tarkoitettua päiväkotia joka toimii alueella edelleen, joskin eri tiloissa kuin kesällä 1985. Hattelmalan päiväkoti oli toiminut 70-luvulta lähtien sairaalan työntekijöiden lasten päiväkotina Vanha-Lapion päärakennuksessa. Tornitalojen taustalla virtaa Vanajavesi, joka erottaa alueen Kantolan tehtaista ja tehdasalueesta. Vieressä kohisevat vanhat kolmostie ja kymppitie. Alue on lähellä kaupunkia, mutta silti tunnelmaltaan aivan kuin olisi asunut maaseudulla. Alue on pittoreski kantahämäläinen maisema, jonka suojissa nuoren Satu-tytön on ollut hyvä ja turvallinen kasvaa sekä kulkea koulureittiään. Satun äiti oli töissä Hattelmalan sairaalalla ja sairaalan alue oli perheelle kaikin puolin tuttu. Moni siellä työskennellyt oli Satullekin tuttu, jolleivat nyt ihan nimeltä niin ainakin kasvot olivat jääneet mieleen. Ehkä osa avohoidon potilaistakin, jotka kulkivat samaa Lehmustietä ja Visamäentietä.

    Pikakelauksena taaksepäin vuoteen 1985, moni lukija saattaa muistaa sieltä esim. Dingo-hysterian ja yhtyeen maaliskuussa julkaiseman ”Kerjäläisten valtakunta”-levyn sekä sen A-puolen viimeisen raidan ”Autiotalo”. Samassa kuussa Gorbatšov siirtyi Neuvostoliiton johtoon. Lisäksi Suomessa oli aloitettu sokeripalarokotukset poliota vastaan. Samana vuonna Särkänniemen huvipuisto avasi delfinaarion ja Mollbergin ”Tuntematon sotilas” julkaistiin, herättäen monessa Edvin Laineen versioon tottuneessa katsojassa negatiivisia fiiliksiä. Riitta Väisäsen juontama ”Kymppitonni” starttasi televisiossa ja megaluokan Live Aid -hyväntekeväisyyskonsertti järjestettiin Etiopian nälänhädän vuoksi. Suomen katsotuimpia elokuvia olivat mm. Beverly Hills kyttä, Poliisiopisto II, Rambo II, Paluu Tulevaisuuteen, Uuno Epsanjassa ja monessa koululuokassakin katsottu Ronja Ryövärintytär. Rallin maailmanmestaruuden voitti Hämeenlinnassa asuva Timo Salonen. Super Mario Bros -peli ilmestyi Nintendolle. Ja Popedan Pate lauloi pitkästä kuumasta kesästä.

    Riitta Väisänen juontamassa Spede Pasasen kehittelemää Kymppitonni-ohjelmaa MTV:llä. Lähde: Internet Movie Database, imdb.com

    Sairaalan alueella oli ulkopuolisilta liikkuminen kielletty, mutta tietysti alueella liikkui ulkopuolisiakin. Eräs lehtijuttu mainitsi henkilöautojen ajelevan ilta-aikaan sairaalan ”lenkkiä”, tavoitteena poimia sairaalalta kevytkenkäisiä naisia kyytiin. Ilmeisesti siis sairaalan avohoidon potilaita. Koska asia oli mainittu vain yhdessä iltapäivälehden jutussa ilman lähteitä tai muita tietoja, tämän todenperäisyyttä oli syksyllä 2024 mahdotonta tarkistaa. Pääasiassa alueella liikkui kuitenkin asukkaita, sairaalan henkilökuntaa ja sairaalan hoidokkeja. Sairaalalla hoidettiin eri asteisia ja tasoisia mielenterveydellisiä sairauksia ja mielenterveyspotilaita, joko yhdellä avo-osastolla tai sairaalan suljetuilla osastoilla. Ympäristön pellot ja niityt toimivat rauhoittavana ja kuntouttavana toimintana potilaille. Joskus aikoinaan peltoja viljeltiin ja niistä pidettiin huolta sairaalan potilaiden voimin. Ajan saatossa mielisairaalasta tuli kuitenkin laitosmaisempi suljettuine osastoineen ja samalla ruumiillinen työ parannuskeinona vaihtui tuhtiin lääkitykseen ja terapiaan. Alue oli kesällä 1985 rauhallinen, kuin nukkuva kylä kylän sisällä, mutta olihan ”Hattiksella” oma tietty maineensa puheissa ja erilaisissa lällätyksissä. Juuri sairaalasta ja sen potilaista johtuen turuilla ja toreilla kuultiin toisinaan ”Ooksä karannu Hattelmalasta?” tai muita vastaavia leukailuja paikallisten kielessä.

    Hattelmalan piirimielisairaala 1960-luvulla ja sitä ympäröivät pellot. Taustalla tornitalot, muutama pienempi talo ja Kantolan teollisuusalue sekä tehtaita. Lähde: Mauno Mannelin
    Visamäentien alkupäässä oleva liikennemerkki kertoi saapumisesta sairaala-alueelle. Muistan itse nähneeni tämän kyltin vielä 90-luvulla, kun kävimme lippupalloharjoituksissa sairaalan liikuntasalissa. Lähde: Iltalehti 30.7.1985

    Heinäkuun ’85 loppu oli muutoin tuiki tavallinen. Koululaiset olivat ansaitulla kesälomallaan, mopopojat kaasuttelivat horisontissa, miekkoset piirittivät farkkupukuisia kaunottaria keskustan kahviloissa tai kuppiloissa ja osa työssäkäyvistä oli palannut juhannuksesta alkaneen neliviikkoisen kesäloman jälkeen takaisin töiden pariin. Sairaalalla tietysti oli henkilökuntaa paikalla lomakaudesta huolimatta. Keskikesän sää oli jo hieman viilenemään päin ja pilviä oli kerääntynyt muutoin aurinkoiselle sinitaivaalle. Sellaista puolipilvistä, aavistuksen epävakaista. Lämpötila oli perjantaina 26.7.1985 parin kymmenen asteen hujakoilla. Ei kylmä, mutta ei helteinenkään. Illaksi oli luvattu sateen mahdollisuutta. Toisinaan auringon säteet ulottuvat pilvien väleistä maahan asti. Koulujen alku eli koululaisten ihanan kesäloman loppu läheni vääjäämättä, mutta vielä oli pari viimeistä viikkoa aikaa ihan vaan olla ja nauttia vapaudesta. Heinäkuu oli tulossa päätökseen, mutta Hämeenlinnassa odotettiin vielä elokuun viimeisiä kesärientoja ja Keke Rosbergia muiden kilpakuljettajatähtösten kanssa saapuvaksi Ahveniston moottoriradalle 10.8. järjestettäviin Tähtien kisoihin. Näissä loppukesäisissä fiiliksissä vietti Hattelmalan sairaalan alueella asuva 10-vuotias Satu huoletonta perjantaita 26.7.1985. Satun syntymäpäivät olivat tulossa parin viikon päästä juuri päivää ennen koulujen alkua, jolloin hän täyttäisi 11. Satun äiti oli jättänyt kodin pöydälle pienen kauppalistan ja oletan, että jonkin verran käteistä rahaa. Ajatuksena oli, että Satu kävisi päivällä Visamäentien varressa olevalla lähikaupalla. Lähikauppa oli Pauli Kiviharjun pitämä K-Valinta. Satun tarkoituksena oli tehdä ruoka- ja muita ostoksia perheen viikonloppua varten. Vielä 80-luvulla oli lähikaupoilla tapana pitää ns. vihkoa, johon merkittiin tuttujen henkilöiden ja perheiden ostokset velaksi. Näin ainakin toimittiin meidän lähikaupalla Sorrilla Hämeenlinnan länsipuolella. Naapurini ja parhaan kaverini Mikan äiti Aila kävi toisinaan kuittaamassa velat Sorrilla. Oli helppoa kun pienokaiset saattoi lähettää kaupalle ilman kukkaroa. Se todellakin oli sitä kuuluisaa huoletonta aikaa. Tästä syystä mainitsin, ettei Satulla välttämättä ollut markkaakaan rahaa taskussa lähtiessään Kiviharjun kaupalle. Matkaa Satun kodista sinne oli vain noin puoli kilometriä eli vajaan 10min kävelymatkan verran. Nykyisin Kiviharjun kaupan tiloissa on yksityisasunto, mutta talon ulkoasusta voi helposti päätellä sen kivijalassa olleen pienen lähikaupan. Kiviharjujen perhe asui talon yläkerrassa.

    Sunnuntain 11.8.1985 Hämeen Sanomat etusivu ja Ahveniston moottoriradan yleisöennätys. Yleisöä ei edellisen vuoden toukokuussa tapahtunut vakava, kuolonuhreja vaatinut, helikopterionnettomuus pelästyttänyt. Lähde: Hämeen Sanomat
    Kiviharjun K-Valitan Visamäentiellä Hattelmalassa 1985. Lähde: Iltalehti 1985
    Kiviharjun vanha kauppa 2000-luvun asussaan Visamäentien varrella. Lähde: Google Maps katunäkymä

    Suojassa

    Noin kello 13 aikaan perjantai-iltapäivällä Satu otti kauppalistan ja rahat mukaansa. Päällä oli kesäinen vaatetus eli paita ja verkkarit, jaloissa avoimet sandaalit. Vuonna 1985 lasten vaatetus oli sekoitus 70-luvun perintöä froteepaitoineen ja 80-luvun ”keinokuituja” verkkarihousuineen. Muistan pitäneeni sellaisia itsekin, olenhan kasarin lapsi ja viimeinen vuosikerta X-sukupolvea. Skotti-myymälästä ostetut edulliset verkkarit tai college-housut, jokin collegepaita, tarralenkkarit ja lippis. Ja ainakin meillä joka ikinen pihan kakara oli varustettu samanlaisilla vaatteilla. Ei ollut merkkivaatteita, paitsi ehkä jollain lahjaksi saatu Adidaksen huppari tai Niken lenkkarit, joita toki säästettiin spesiaalitilanteisiin. Minulle on helppo kuvitella, kuinka punaiseen t-paitaan ja sinisiin verkkareihin sonnustautunut Satu nosti koulurepun selkäänsä ja laittoi perässään puisen kotioven kiinni. Vieno tuuli pyyhki yli läheisten peltojen hulmuttaen Satun tummanruskeita hiuksia. Taustalla kymmenet pikkulinnut visersivät iloisesti ja poppelipuiden lehdet kahisivat tuulessa. Painavan ulko-oven lonksahdus saatteli Satun matkaan ilman pienintäkään huolen häivää. Satu suuntasi askeleensa tutulle tielle kohti koivukujaa, joka johti sairaalalta kohti Virveliä, kohti kaupunkia. Satun punaisessa puserossa oli hihoissa pienet valkoiset raidat kyynärpäiden kohdalla ja sinisissä verkkahousuissa oli sivuissa valkoiset tuplaraidat. Jaloissaan hänellä oli punaiset sukat ja sandaalit, selässä pinkki reppu. Repussa ehkä äidiltä saatu kauppalista ja kotiavain sen pienessä sivutaskussa. Tiellä oli hiljaista kuten tavallisestikin tähän vuorokauden aikaan. Koska koululaisia ei ollut liikenteessä ja aikuisetkin pääasiassa töissä, sai Satu kävellä alkumatkan yksinään omaan tahtiinsa. Tiedä vaikka hän innostui rallattelemaan ja hypähtelemään mielikuvituksensa saattelemana.

    Tekoälyn näkemys Satusta matkalla lähikauppaan. Lähde: Dall-E tekoäly (Johanna Nurmi)

    Satu taittoi tuttua reittiä Hattelmalan sairaala-alueen läpi kohti Visamäentietä ja Kiviharjun lähipuotia. Visamäentie sairaalalle oli vehreälehtisten koivujen reunustama ja peltojen ympäröimä. Kaikki puhuivat koivukujasta. Tummatukkainen pikkutyttö oli tavanomainen näky koivukujalla, sillä sen reunassa kulki normaalisti alueen lapsia ja nuoria, milloin koulumatkaa, milloin bussipysäkille, milloin kaupalle ja takaisin. Alueella käyskenteli myös sairaalan hoidokkeja, jotka kävivät koivukujalla ulkoilemassa tai heinäpellolla lepäilemässä. Kapealla tiellä kulki myös muutamia autoja, mutta keskellä päivää niitä liikkui korkeintaan yhden käden sormilla laskettava määrä, jos sitäkään. Motorisoitu liikenne ja ruuhkaisin aika koivukujalla painottuivat aamuihin ja iltapäiviin eli työmatkaliikenteeseen. Linja-auto hurautti ohi säännöllisesti, mutta sekin harvakseltaan. Muita koivukujalla kulkevia olivat koiranulkoiluttajat, äitiyslomalla olleet äidit vaunuineen tai rattaineen, sairaalan henkilökuntaa ja muita alueella asuvia perheitä jäsenineen. Perjantaina kello 13 aikoihin kun Satu oli matkalla kaupalle koivukuja oli hyvin hiljainen. Nykyisen Lehmustien ja Visamäentien risteyksen kohdalla Satu huomasi tuntemattoman nuorehkon miehen istumassa bussipysäkin punaiseksi värjätyllä puisella penkillä. Mies istui kyyryssä, kasvot kohti maata ja kengänkärkiä. Satu ei ajatellut miehestä sen enempää. Lapsen mieli ja mielikuvitus olivat jo toisaalla. Vuonna 1985 elettiin lintukodossa, etenkin Hämeenlinnassa ja varsinkin Hattelmalan sairaalan ympäristössä olevassa maaseutumaisemassa. Ei silloin puhuttu kidnappauksista eikä liioin namusedistäkään. Toki tällaisiakin rikollisia ja rikoksia oli, mutta lapset saivat mennä ja tulla melko vapaasti. Elettiin huoletonta ja harmitonta aikaa, sitä monen muistelemaa kultaista ja ihanaa lapsuutta. Aikaa, kun lapsuus oli lapsuutta ilman pelkoja, ilman ahdistelijoita, ilman pahuutta. Satun ajatukset olivat ehkäpä jo niissä herkuissa, joita äidin jättämillä rahoilla voisi ostaa, mikäli kauppalistan tavaroiden jälkeen jäisi ”vaihtorahaa” tai mikäli hänellä oli lupa laittaa pikkuostoksia velkavihkoon. Mielikuvaruletti mansikoista, jäätelöstä tai mehujäästä, makeisista tai limsasta pyöri pikkutytön ajatuksissa. Näin ainakin itse sekä kavereideni kanssa teimme 80-luvun puolivälin paikkeilla tai vähän sen jälkeen. Toisinaan äitimme lähetti meidät lähikaupalle ostamaan tavaroita, jotka olivat unohtuneet aikaisemmin ostaa tai menneet kaapissa vanhaksi. Kaksi viiden markan kolikkoa taskuun ja takaisin tullessa piti olla rasia kananmunia. Lopuilla rahoilla, vajaalla kahdella markalla, sai sitten ostaa jonkun herkun. Muistatteko vielä M.A.C.-limonadin ja mehujään? Tai Raider-patukat, joita nykyään myydään ison maailman tapaan Twix-nimellä? Itse puhun edelleen sujuvasti Raiderista ja Sittiksestä jälkikasvuni ihmetellessä, mitä ne oikein ovat. Siitä huomaa tulleensa vanhaksi, kun itse jämähtää menneeseen ja maailma lipuu tasaisesti ohitse. Eikä siinä auta, vaikka kuinka koittaisi pysyä aallonharjalla nykymenossa mukana. Oispa Ako-toffeita ja Aurinko Palma tai Rosvo & Poliisi -limsaa kirjoitustyön kyytipoikana. Lapsen viaton haaveilu perjantai-illan tai lauantain nameista tiivistyi onneksi ja hymyksi Satun kasvoille. Hän laittoi sandaalia toisen eteen, kuin lähes loikkien kohti Kiviharjun kauppaa. Kovin kaukana oli kavala ja petollinen maailma juuri tuolla hetkellä.

    Hattelmalan sairaala, taustalla koivukuja, työntekijöiden ja avohoidon potilaiden ”tornitalot”. Lähde: Mäkinen, Hämeenlinna ’81

    Hypermarketin hedelmäpelit

    Hämeenlinnan keskustassa, vanhan nahkatehtaan tontilla Eteläkadulla, seisoi Kummilan vuosi sitten rakentama liikekeskus päälle aseteltuineen asuinrakennuksineen tai ”torneineen”. Liiketilojen kahdessa kerroksessa toimi Hämeenlinnan uusi Citymarket. Niin sanotussa katutasossa, jonne oli käynti Eteläkadulta ja Palokunnankadulta, toimi sen ajan mittapuulla kookas Citymarketin ruokakauppa. Toisesta kerroksesta, jonka pääovi oli Saaristenkadun ja Palokunnankadun risteyksessä, löytyivät päivittäistavarat vaatteineen, urheiluvälineineen, kodinkoneineen ja muine hyödykkeineen. Sisällä oli tietysti liukuportaat kerrosten välillä. Saaristenkadun puoleisessa päädyssä 2. kerroksessa sijaitsivat kakkoskerroksen kassat ja niiden kupeessa rahapelikoneiden armeija. Hedelmäpelit, pajatsot ja muut Raha-automaattiyhdistyksen pelikoneet olivat kovalla käytöllä päivittäin, eikä niiden käyttöä tuohon maailmanaikaan valvottu lainkaan. Pelikoneilla aikaansa viettivät niin Cokista litkivät ja tarrapurkkaa jauhavat pikkupojat, kuin eläkeläisetkin. Pelaajien kädet kävivät herkeämättä kolikkokukkaroilla. Toinen käsi syötti pennejä ja markkoja pelikoneen ehtymättömään nieluun ja toinen käsi paineli vilkkuvia painikkeita. Samaisiin koneisiin rahansa hakkasi myös reilu 30-vuotias huonekalupuuseppä, Eero. Henkilö oli tuttu näky Hämeenlinnan keskustan ostoskeskuksissa ja Citymarketin pelikoneilla, sillä eräs ”Sittarin” kaupan kassalla työskennellyt nainen muisti henkilön vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Eero oli ehkä peliriippuvainen, vaikkei kesällä 1985 sellaista vielä tunnistettukaan sairaudeksi.

    Hämeenlinnan keskustan ilme muuttui kun punatiilinen nahkatehdas hävitettiin ja sen tilalle rakennettiin uusi Citymarket. Kuva otettu ilmeisesti joulukuussa 1982. Lähde: Marjaana Lepistö (FB-ryhmä ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta)

    Pelaaminen ajankuluna, viihteenä tai rahasta on kuitenkin yhtä vanhaa perua kuin ihmiskuntakin. Pelein ja vedonlyönnillä on viihdytetty itseä ja muita vuosisatojen, jopa -tuhansien ajan. Erilaiset rahapelikoneet jakoivat toki voittojakin, mutta pääasiassa niiden tehtävä oli houkutella asiakkaita ja tuottaa voittoja Raha-automaattiyhdistykselle, RAY:lle. Eeronkin kolikot valuivat päivä toisensa jälkeen koneiden syövereihin. Harmistuessaan ja rahansa menettäneinä moni pelaaja purki kiukkuaan koneisiin. Masiinat saivat tuta lyöntejä, potkuja ja tönimistä. Koneita jopa ”keikattiin” ja pitkäkyntiset tiirikoivat niitä auki rahasaaliin toivossa. Ajatella, että 40 vuotta sitten jonkun päivätyötä oli vaihdella potkuista tai lyönneistä rikkoutuneita pajatso-pelikoneiden laseja tai naarmutettuja ja vahingoitettuja pelikoneiden paneeleja ja painikkeita. Tällainen maailma tuntuu vuonna 2024 jokseenkin kaukaiselta. Samalla se pistää miettimään, kuinka paljon työtä ja työpaikkoja on kadonnut ihan vain maailman myllerryksessä ja muutoksessa. Puhelinkopit, kadunvarsien pysäköintimittarit, lippakioskit, puhelinkeskukset ja puhelunvälitys, kirjoituskoneiden myynti ja huolto, matkatoimistojen virkailijat, pankkivirkailijat, lihatiskit (joita oli ennen pienissäkin kaupoissa, nykyään vain isoimmissa marketeissa), huoltamoiden tankkaajat ja muut apulaiset sekä ylipäätään se, ettei huoltamot enää toimi korjaamoina. Nykyään huoltoasematkin ovat lähinnä kylmäasemia, joissa polttoaineen tankkauksen maksu tapahtuu maksuautomaatilla. Palvelut ja ihmiset ovat kadonneet.

    Postikortin kuvassa vasemmalla näkyy uusi nahkatehtaan tontille noussut Citymarket ja sen päällä kolme kerrostalon ”tornia”. Oikealla alhaalla näkyy ensimmäinen hypermarket, Raketti ja sittemmin Raketti-Anttila. Lähde: FB-ryhmä (Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta)

    Elämän eväät

    Hämeenlinnan keskustassa rahansa pelannut Eero oli Hattelmalan sairaalan potilas. Hän oli ollut sitä jo vuosia aikaisemminkin. Hän ei ollut suoranaisesti vaarallinen itselleen tai muille, eikä hänellä ollut diagnosoitu vakavia mielenterveydellisiä ongelmia. Hänellä oli todettu olevan jonkinlainen tai -asteinen luonnehäiriö. Hän oli käyttäytynyt aggressiivisesti kasvattivanhempiaan kohtaan eikä hän sopeutunut oikein mihinkään paikkaan, johon hänet sijoitettiin. Eeron voidaan todeta päätyneen jo lapsuudessaan laitoskierteeseen, joka oli jättänyt pysyvät jäljet. Laitoskierteen lisäksi Eeron perhesuhteet olivat ongelmallisia ja oikeastaan kaikki hänen elämänsä lähtökohdat olivat vinksallaan heti syntymästä lähtien. Ensimmäisen kerran hän oli ollut Hattelmalan piirimielisairaalalla hoidettavana 14-vuotiaana vuonna 1967. Lähes 20 vuotta myöhemmin, kesällä 1985 hän oli Hattelmalan sairaalan avohoidon potilas, luottopotilas, jolla oli lupa liikkua vapaasti sairaalan alueella ja käydä sen ulkopuolella tai jopa töissä. Osa avohoidon potilaista asui omillaan Hattelmalan sairaalan alueella, niissä korkeissa tornitaloissa siellä peltojen takana. Tornitaloissa asui toki myös sairaalan henkilökuntaa ja muuta väkeä. Oletin itse, että Eerokin asui tornitaloilla ja kävi sairaalalla säännöllisesti hoidettavana sekä osallistui sairaalan toimintaan ja arkeen. Hänen sanottiin asuneen Hämeenlinnassa jo vuosia, vaikka alun perin hän oli kotoisin Tuuloksesta. Vuonna 1985 Tuulos oli vielä oma kuntansa, mutta 2009 se liitettiin osaksi Hämeenlinnaa.

    Eero oli käynyt Hämeenlinnan keskustassa samaisena perjantaiaamuna ja palaili sieltä kohti Hattelmalan sairaalaa puoliltapäivin. Jonkin verran hän oli nauttinut ”hapanta” eli kumonnut pari pulloa olutta perjantain kunniaksi. Eräästä ostoskeskuksesta, ehkäpä Raatihuoneenkadun Centrumista tai sen viereisestä Eho-Sokoksesta, hänen matkaansa oli tarttunut puukko. Tiedossa ei ole, oliko hän ostanut sen vai anastanut myymälävastaavien huomaamatta. Kaupungista Eeron oli tarkoitus palata sairaalalle kahvitunniksi eli kello 13 mennessä. Tapojensa mukaan hän oli kiertänyt keskustan kaupat läpi ja pelannut pelikoneita. Ennen paluutaan Hattelmalan sairaalalle Eeron viimeisinä kohteina olivat Kaivokadun ja Saaristenkadun väliin jäänyt edellä mainittu Citymarket ja Hämeensaaressa sijainnut, Suomen ensimmäinen hypermarket eli Raketti-Markkinatalo. Paikalliset käyttivät siitä tutummin nimeä iso-Raketti tai pelkkä Raketti, sillä Hämeenlinnan keskustassa, Hämeenlinnan kirkon pohjoispuolella sijaitsi pikku-Raketti. Pikku-Raketin yläpuolella toimi melko sokkeloinen Shoppitori, josta löytyi kaikenlaista mukavaa pientä tavaraa sekä kahvila, jossa muistan itse syöneeni elämäni ensimmäisen pitkulaisen piispanmunkin. Tai mikä se pinkillä kuorrutteella ja kermavaahdolla varustettu pitkulainen munkki onkaan nimeltään. Berliininmunkki se ei kyllä ole. Tästä on taidettu ihan sanomalehtiä myöten olla kirjoituksia.

    Ensin Eeron rahat katosivat Citymarketin pelikoneisiin ja koska niistä ei voittoa tullut, päätti hän kokeilla vielä kerran Raketin pelikoneilla onneaan. Tiedossa ei ole kuinka monta kymppiä tai satasta mies ehti aamupäivän aikana hassata ja hävitä pelikoneisiin, mutta siinä Raketin kassojen luona Eero oli osoittanut turhautumisen ja suuttumisen merkkejä. Rahat olivat menneet ja tappio RAY:n koneille nakersi miehen mieltä enemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Eikä lievä olutpöhnä helpottanut lainkaan asiaa. Eero poistui Raketilta pettyneenä ja suorastaan vihaisena kohti Virveliä. Kävelytiellä Vikmanin lahden vierustaa pitkin astellessa hän potki tiellä olleita pikkukiviä, suutuspäissään ja sadatellen. Rahojen menettäminen harmitti, riivasi ja raastoi. Kaikki oli mennyt päin persettä. Puolipilvinen heinäkuinen perjantai oli äkisti kääntynyt ärsyttäväksi, ahdistavaksi ja päämäärättömäksi. Eero oli epätoivoinen, koska kaikki, siis aivan kaikki oli mennyt hänen mielestään pieleen. Hänen maailmansa muuttui jonkinlaiseksi pimeydeksi, joka vain odotti purkautumista hetkenä minä hyvänsä.

    Kuvassa näkyy vielä vanha punatiilinen nahkatehdas, mutta hypermarket Raketti parkkipaikkoineen on paikoillaan. Siitä Raketin nurkalta lähtee kevyen liikenteen väylä kohti kuvan alareunaa, kohti Virveliä ja Hattelmalan sairaalaa. Lähde: Hiski Piskinen, FB-ryhmä (Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta)

    Sairas maailma

    Eero saapui koivukujalle joskus puolen päivän jälkeen hieman ennen kello 13. Hän istahti hetkeksi bussipysäkille, joka oli aivan koivukujan kaarteessa, jossa nykyisin on HAMK:n opiskelijarivareita ja niiden parkkipaikka. Bussipysäkin takana oli rypsipeltoa, tien vastakkaisella puolella ruis- tai heinäpeltoa. Hetken Eero ehtii istua omien ajatuksiensa kanssa puisella penkillä aaltopeltisen pysäkin suojissa, kunnes hänen vasemmalta puoleltaan Lehmustieltä näkyi saapuvan pienen ihmisen hahmo. Tytön siluetti lähestyi Eeroa askel askeleelta. Hän näki kuinka suloinen ja hymyilevä, lempeä ja aurinkoinen ruskeatukkainen pikkutyttö tuli entistä lähemmäksi pysäkkiä. Sillä hetkellä miehen mieli ja sielu siirtyivät auringosta kylmimpään ja synkimpään rotkoon mitä ihmisyys tunsi. Jokin suunnaton viha ja raivo etsivät tietä ulos labyrintistä. Eeron ja pienen Satun tarinat kohtasivat. Yhtäkkiä pienen Satun kauppareissu katkesi täysin yllättäen. Satu ei koskaan saapunut Kiviharjun kaupalle eikä takaisin kotiin.

    Tiedossa ei ole, sanottiinko kohtaamisessa sanaakaan. Pahuus saattoi olla täysin sanatonta. Yllättävää ja raukkamaista se joka tapauksessa oli. Satun vasta hiljattain alkanut elämä tuli ennenaikaiseen päätökseen sillä kesäisen perjantain hetkellä. Eero hyökkäsi mitä julmimmalla mahdollisella tavalla viattoman ja puolustuskyvyttömän pikkutytön kimppuun. Juuri kun Satu tuli bussipysäkin ja miehen kohdalle, tarrasi Eero toisella kädellä Satua ja piti voimalla tätä kiinni. Pieni tyttö ei mahtanut isommalle ja vahvemmalle hyökkääjälle mitään ja seuraavaksi Satua jo lyötiin nyrkillä. Puolustuskyvytöntä lasta retuutettiin kuin räsynukkea ja nyrkiniskujen perään Eero veti puukon esiin ja löi sillä Satua ylävartaloon muutaman kerran. Teräaseen lyöntien seurauksena Satu menehtyi välittömästi ja tekoväline lipesi miehen verisestä kädestä tippuen koivukujan ajoradalle. Satu rojahti elottomana puukon viereen. Hetken aikaa ympäristö oli täysin hiljainen eikä edes lintujen viserrystä kuulunut. Eero poimi puukon uudelleen käteensä ja jatkoi veritekoa lyöden sillä vielä joitakin kertoja Satua, osuen tätä kaulaan, rintaan ja vatsaan. Se oli totaalista pahuutta ja julmuutta, jota on vaikea, ellei mahdoton käsittää. Ei sellaiseen ole sanoja eikä selitystä. Julma ja väkivaltainen tapahtuma oli kestänyt vain joitakin sekunteja, tuskin edes minuuttia. Raakalaismaisen hyökkäyksen päätteeksi Eero heitti Satun linja-autopysäkin taakse pellolle kuin jonkin roskan. Kukaan ei koivukujalla tai sen lähettyvillä ehtinyt nähdä tai kuulla mitään. Perjantainen kesäpäivä jatkui saumattomasti, aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

    Bussipysäkki Hattelmalan ”koivukujalla”, jossa Eero istui ja odotti. Satu oli tulossa kuvan oikeasta reunasta. Nykyisin paikalla on autojen pysäköintialue eikä maisemasta ole oikeastaan mitään jäljellä. Lähde: Iltalehti 1985
    Myöhään syksyllä 2024 paikka näytti tältä. Alueella sijaitsee HOPS Visakylä eli Hämeenlinnan opiskelija-asuntoja. Alue rakennettiin 1980-luvun lopussa, pari vuotta Satun murhan jälkeen. Uusi ajorata on tehty vanhan ajoradan viereen ja koivukuja toimii nykyään kevyenliikenteen väylänä. Lähde: Tero Niemistö

    Tekovälineen mies pyyhki ensin paitaansa tai mukana olleeseen rättiin, ehkäpä kankaiseen nenäliinaan. Sen jälkeen hän heitti puukon toiselle puolelle tietä pellolle, josta se myöhemmin Hämeenlinnan poliisin toimesta löydettiin. Eero jatkoi tapahtumapaikalta matkaansa Hattelmalan sairaalalle, olihan siellä kahvitunti jo alkanut. Hänen menemisiin ja tulemisiin ei kiinnitetty juurikaan huomiota. Samaan aikaan pieni ja viaton Satu makasi pinkki koulureppu selässään hengettömänä pellolla, kuin sinipunainen vaatemytty. Rypsit syleilivät pienokaista tämän viimeisenä leposijana. Satu oli menettänyt henkensä välittömästi silmittömän hyökkäyksen uhrina. Hyökkäys oli niin raju, että se oli jättänyt verijälkiä ajoradan pintaan, mutta niitä oli vaikea havaita vereksi. Ne näyttivät ajoradan tummalla pinnalla vedeltä tai öljyläikältä, eikä niihin osannut kukaan sivullinen kiinnittää aluksi minkäänlaista huomiota. Ainoa lohtua tuova seikka asiassa oli se, ettei Satun tarvinnut kärsiä tai kitua. Teko oli niin raaka ja äkillinen, ettei pienellä tytöllä ollut minkäänlaisia selviytymismahdollisuuksia. Kuolema oli seurannut välittömästi.

    Kaikki katoaa

    Hattelmalan sairaalalla alkoi kahvitunti kello 13. Edellä mainittu Eeron ja Satun kohtaaminen ajoittui suunnilleen siihen, mutta sairaalalla ei Eeron puuttumiseen rivistä kiinnitetty huomiota. Mies oli aikaisemminkin tullut ja mennyt, joskus ajoissa, joskus myöhässä. Sairaalalla perjantai eteni normaalin aikataulun ja rutiinien mukaan. Satuakaan ei ihan heti kaivattu kotona, mutta ajan kuluessa huoli pikkutytöstä kasvoi. Kun Satu ei iltapäivän aikana, eikä vielä alkuillastakaan ollut tullut kotiin, hänen vanhempansa huolestuivat. Ensin tietysti kyseltiin, oliko Satu jonkun kaverinsa luona. Naapurit eivät olleet nähneet Satua, eikä kukaan muukaan. Kaupalle hän ei ollut koskaan päässyt. Tuohon aikaan lapset saattoivat usein olla kylässä kavereillaan, eikä vanhemmilla ollut tietoa aivan kaikista kavereista tai heidän kodin puhelinnumeroista. Leikkejä leikittiin metsissä ja melko kaukanakin kotoa, huutomatkan ulottumattomissa. Ja koska kännyköitä ei ollut, yleensä vanhemmat odottivat lasten palaamista kotiin, soiteltiin lankapuhelimella tutut läpi tai sitten lähdettiin etsimään vanhempien ja naapurien voimalla. Kävellen, fillarilla tai jopa autolla. Kuljettiin ympäriinsä, huudeltiin ja huhuiltiin. Viranomaisten vakiomantra oli usein ”kyllä routa porsaan kotiin ajaa”. Lasten katoamisia alettiin tutkia usein vasta muutaman vuorokauden kuluttua. Tämä asia ei siis ainakaan ennen ollut paremmin.

    Vasta kesäillan hämärässä auringon laskiessa horisonttiin, sivullinen ulkoilija havaitsi epämääräisen värimöykyn koivukujaa reunustavalla rypsipellolla linja-autopysäkin takana. Itseasiassa muutama muukin ohikulkija kertoi myöhemmin nähneensä tämän, mutta ajattelivat kyseessä olevan sairaalan hoidokin, joilla oli toisinaan tapana lepäillä pellolla kesälämpimällä. Sinipunainen vaatekasa paljastui kuitenkin veren tahrimaksi, tummatukkaiseksi pikkutytöksi. Menehtyneen Satun löytänyt henkilö kiirehti lankapuhelimen ääreen ja hälytti viranomaiset viipymättä paikalle. Poliisin partio saapui paikalle tutkimaan ennennäkemättömän julmaa rikosta. Se pysäytti. Sellaiseen näkyyn eivät olleet tottuneet edes kovimmissa paikoissa kovapintaisiksi keitetyt poliisit. Kotvan päästä paikalla oli niin rikostutkijoita kuin ambulanssikin. Iltahämärän koivukujalla rikkoivat hälytysajoneuvojen siniset valot, jotka vuorotellen vaihtoivat valkoisten koivujen rungot sinisiksi. Sairaalan ikkunasta näkyi sinivalojen kajo koivukujalla. Pienen koulutytön pelastamiseksi ei ollut mitään tehtävissä. Kuolema oli seurannut välittömästi ja kuolemaan johtaneet syytkin viranomaiset pystyivät jo Satun punaisesta paidasta päättelemään. Vaatteissa oli verta ja teräaseen jälkiä siellä täällä. Satu oli murhattu ja tekijällä oli n. 7 tunnin etumatka.

    Bussipysäkin taakse heinäpeltoon Eero heitti Satun raakalaismaisen tekonsa päätteeksi. Tekovälineen hän heitti tien toisella puolella olevalle pellolle, pyyhittyään sen ensin puhtaaksi tytön verestä. Lähde: Iltalehti 1985

    Poliisin tehtäväksi jäi myös sen äärimmäisen musertavan viestin vieminen Satun vanhemmille. Tapaus oli niin järkyttävä, että viranomaisellakin oli pala kurkussa, kun he saapuivat Satun kotitalolle. Sinipukuisen henkilön käsi oli puristunut jännityksestä nyrkkiin niin, että rystyset olivat valkoisina. Ulko-oven avauduttua Hattelmalan sairaalalla työskennellyt Satun äiti murtui siihen paikkaan. Aivan kuin olisi nähnyt hidastettuna suuren lasinpalasen tippuvan kivilattialle ja menevän tuhannen sirpaleiksi. Pienen Satun menetys oli niin suuri järkytys, että se tuhosi perheen elämän. Se oli jotain niin suurta, ettei sitä pystynyt pukemaan sanoiksi. Se oli ääretöntä tuskaa. Epäuskoa. Ikävää. Kuin valtava räjähdyksen paineaalto, joka pyyhki kaiken tieltään. Oli täydellisen hiljaista. Tornitalot kohosivat horisontissa, kun perjantai kääntyi illaksi ja yöksi. Hattelmala kietoutui mustaan suruharsoon.

    Vuonna 1985 toimittaja tai joku muu Iltalehdessä piirsi tapahtumapaikan ja alueen havainnollistavan karttakuvan osaksi lehtijuttua. Lähde: Iltalehti 1985
    Bussipysäkin ja Satun murhapaikan sijainti koivukujan mutkassa. Kuvasta näkee hyvin koivukujan ja sitä ympäröivät pellot. Lähde: Mäkinen, Hämeenlinna ’81
    Sijoitin kartalle tarinan avainalueita. Vasemmalla ympyröity Visamäen tien varrella ollut Kiviharjun K-Valinta. Keskellä Satun murhapaikka. Oikealla arvioni Satun perheen asuinpaikasta. Lähde: Hämeenlinnan kaupungin kartta 1984, Hämeenlinnan pääkirjasto.

    Rikostutkinta

    Poliisille oli selvää, että tyttö oli joutunut raakalaismaisen verityön uhriksi. Ruumiista löytyi useampi puukotusjälki. Enää puuttui tekijä tai tekijät. Lähtökohta tutkinnalle oli tietysti silminnäkijöiden löytäminen ja havaintojen kerääminen. Hennon ja kauniin pikkutytön kohtalo järkytti pelastushenkilöstöä tavalla, johon pienessä sisämaakaupungissa ei ollut, tuskin koko Suomessakaan, totuttu. Ei, vaikka vuotta aikaisemmin Ahveniston moottoriradalla oli tippunut yleisölennätystä toimittanut helikopteri katsojien niskaan, jättäen jälkeensä kuolemaa ja hirvittävää tuhoa. Kopteriturmalle ja siinä menehtyneiden ihmisten surullisille kohtaloille löytyi kuitenkin syy ja perustelu, miksi niin tapahtui. Satun puukotukselle ei löytynyt ainuttakaan järjellisesti selitettävää syytä tai perustelua. Satua ei ollut seksuaalisesti pahoinpidelty eikä tältä ollut varastettu mitään. Ryöstö tai seksuaalinen hyväksikäyttö eivät olleet teon motiiveja. Teko ja seuraukset olivat täysin irrallaan kaikesta ja ne synnyttivät suuren surun lisäksi myös pelkoa, inhoa ja jopa kostomielialaa. Oliko tekijä Satun ikäinen toveri vai mahdollisesti jokin nuorisoporukka? Leikki, joka meni liian pitkälle? Joku lähiomainen? Kostoisku? Satunnainen ohikulkija? Vaikuttiko alueella joku aiemmin tuomittu väkivaltarikollinen? Vai oliko kyseessä sairaalan hoidokki tai henkilökuntaan kuuluva? Tapaus jätti viranomaisille listan kysymyksiä vastattavaksi.

    Hämeen Sanomat, etusivu maanantaina 29.7.1985. Lähde: Hämeen Sanomat

    Poliisi julkaisi Satun kohtalosta lyhyen ilmoituksen sanomalehdissä ja pyysi kaikkia niitä tahoja ilmoittautumaan viipymättä, joilla voisi olla tapauksesta havaintoja tai muita tietoja. Erityisesti koivukujalla perjantaina liikkuneita pyydettiin ilmoittamaan havaintonsa, mutta myös sen, mikäli he eivät olleet havainneet tiellä tai alueella mitään erityistä. Kaikenlainen tieto oli viranomaisille tarpeellista tutkinnan alkuvaiheessa. Viikonlopun aikana tutkinta ei syyllisen löytymisen osalta juurikaan edennyt, mutta vinkkejä ja vihjeitä saapui maanantaihin mennessä lähes sata kappaletta. Poliisi pyrki tavoittamaan kaikki kyseisenä perjantaina kello 13-13:45 välisenä aikana Hattelmalan sairaalan alueella ja koivukujalla liikkuneet henkilöt. Etenkin kahta 15-vuotiasta koiranulkoiluttajaa Hämeenlinnan poliisi pyysi ilmoittautumaan viipymättä. Heitä ei epäilty teosta, mutta poliisi halusi kuulla heitä mahdollisina todistajina, jotain nähneinä tai kuulleina. Hämeenlinnan poliisi kiinnitti tapaukseen useamman tutkijan ja Keskusrikospoliisilta tutkijaryhmään liittyi vielä kaksi rikostutkijaa lisää. Hämeenlinnan poliisilaitoksen poliisimestari Terho Jokinen ilmoitti lehtien haastatteluissa, että viikonlopun aikana saatiin tapaukseen liittyen noin 80 vihjettä, tiistaina vielä 30 lisää. Vihjeiden määrä oli kiitettävä ja Jokinen kiittelikin yleisöä kaikesta avusta. Ratkaiseva vihje kuitenkin vielä puuttui ja poliisi kannusti kaikkia vähänkään asiasta tietäviä ilmoittautumaan. Poliisi vakuutti, että kaikki vihjeet ja kaikki tieto, pieninkin murunen, oli viranomaiselle tärkeää ja ne tutkittiin huolellisesti. Sanoma- ja iltapäivälehdet kirjoittivat Satun murhasta laajemmin viikonlopun jälkeen. Tiistaina 30.7.1985 Iltalehden etusivu oli musta ja siihen oli kirjattu isoin valkoisin kirjaimin: ”Hämeenlinna elää pelossa: Pikku-Satun surmaaja löydettävä.” Lehti uutisoi näkyvästi, että heidän toimittaja oli käynyt tapahtumapaikalla valokuvaajan kera ja toimittaja oli haastatellut muutamia hämeenlinnalaisia tapauksen tiimoilta. Nimetön lähde Hattelmalan sairaalalta vahvisti monien kaupunkilaisten epäilevän Hattelmalan sairaalan asukkaan tai potilaan syyllisyyttä Satun surmaajana. Hattelmalan sairaalan ylilääkäri Timo Saarikivi henkilöstöineen olivat tietysti järkyttyneitä tapahtuneesta, mutta vakuuttivat sairaalan ja sen henkilöstön antavan kaiken tarvittavan tuen ja avun viranomaisille tapauksen tutkinnassa. Eniten epävarmuutta yleisössä herätti se, ettei raaka rikos selviäisi tai ratkeaisi ja tapaus jäisi pidemmäksi aikaa vaivaamaan lähiseutua ja asukkaita. Ylilääkäri Saarikivi korosti myös Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei potilaille myönnetty kulkulupia kovinkaan helposti. Sellaisen saivat vain luotettavimmat potilaat tai sairaalan holhokit. Samaan aikaan lähti kylällä ja kaupungissa toinen toistaan villimpi huhu kiertämään. Yhdessä niistä Satun sanottiin joutuneen huumehörhön tappamaksi myrkkypiikillä tai -neulalla. Mitä pidempään viranomaisten epätietoisuus ja -selvyys tilanteesta jatkui, sen levottomammaksi kävivät suuren yleisön jutut ja tarinat.

    Iltalehden etusivu 30.7.1985. Lähde: Iltalehti

    Hämeenlinnan poliisilaitoksen komisario Heikki Seppälä kiitteli yleisöä runsaista ja varteenotettavista vihjeistä. Viikonlopun jälkeen niitä oli yli sata, kun uutinen oli tavoittanut suuren yleisön. Vihjeet eivät kuitenkaan vielä heinäkuun viimeisinä päivinä johtaneet pidätyksiin tai epäillyn tekijän jäljille. Täytyy muistaa, ettei vuonna 1985 käytössä ollut sellaisia rikospaikkatutkintaa koskevia menetelmiä ja teknologioita, joita kirjoitushetkellä syksyllä 2024 viranomaisilla on. Poliisilla oli kuitenkin mahdollisuus tutkia sormenjälkiä, verijälkiä, verinäytteitä sekä kuitunäytteitä. Puukotuksissa ja teräaseilla tehdyissä rikoksissa on aina suuri todennäköisyys ja mahdollisuus, että tekijä saa itsekin verta vuotavan haavan ja jättää rikospaikalle omaa verta. Vuonna 1985 DNA-tutkimuksia ei Suomessa tehty. Tekniikka ja tiede olivat vasta maailmalla tekemässä läpimurtoa, joten verijäljistä voitiin päätellä tekijän osalta vain veriryhmä. Toki rikospaikan verijäljistä pystyttiin myös päättelemään oliko kyseessä esimerkiksi vaakasuoraan alas tippunut veripisara vai nopeammassa liikkeessä sivusuuntaan kulkenut pisara. Satun vaatteet ja tavarat otettiin viranomaisen toimesta talteen ja niihin kohdistettiin rikoslaboratorion tekemiä tutkimuksia ja näytteenottoja. Tällaisia olivat mm. kuitunäytteiden ottaminen ja tutkiminen. Tapaus oli sen verran suuri, että Satun vaatteista otetut näytteet menivät rikoslabrassa etusijalle. Lisäksi Hämeenlinnan poliisi kasvatti tapauksen tutkinnan edetessä tutkijaryhmän kokoa. Siihen kuului elokuun ’85 lopussa jo 12 tutkijaa. Satun väkivaltainen kuolema sai virkavallan ja lehdistön jakamattoman huomion.

    Helsingin Sanomat, 30.7.1985. Lähde: Helsingin Sanomat

    Kissat ja hiiri

    Poliisi haastatteli ja kuulusteli lukuisia henkilöitä, mahdollisesti profiloituja ”tuttuja tapauksia”, joiden olisi voinut ajatella tekevän jotain näin raakaa ja väkivaltaista. Tutkintaa johti Hämeenlinnan poliisilaitoksen ylikonstaapeli Arvi Mäkelä. Poliisin suorittamat haastattelut ulottuivat myös Hattelmalan sairaalan niihin potilaisiin, joita voitiin oikeustoimikelpoisina puhuttaa, ja joilla oli ylipäätään mahdollisuus päästä sairaalan tilojen ulkopuolelle. Johtolangat olivat vähissä ja tutkinta odotti teknisen näytön kehittymistä ja valmistumista, johon liittyi pienen tytön ruumiinavauksesta saadut tiedot tekovälineestä, veri- ja kuitunäytteet sekä mahdolliset silminnäkijähavainnot tai tapauksen todistajien löytäminen ja puhuttaminen. Kuulusteluja oli kaiken kaikkiaan n. 150, joista osa tietysti samojen henkilöiden useampia kuulustelukertoja. Taktisen tutkinnan aikana Hämeenlinnan poliisi ehti pidättää erään henkilön elokuun 1985 aikana, mutta 31.8.1985 mennessä hänet vapautettiin syyttömänä tytön surmaan. Poliisi ei tainnut itsekään pitää kyseistä miestä syyllisenä, sillä tapauksen tutkintaa jatkettiin pidätyksestä huolimatta.

    Elokuussa, lähes kuukausi Satun murhan jälkeen Iltalehti uutisoi näkyvästi pidätyksestä, joka osoittautui kuitenkin vesiperäksi. Sen sijaan Dingon ja Nipa Neumannin suosio räjähti ennennäkemättömän suureksi, Dingo-maniaksi tai hysteriaksi. Lähde: Iltalehti 20.8.1985
    Parin kuukauden aikana Hämeenlinnan poliisilla oli hyvin vähän uutisoitavaa Satun murhan tutkinnan osalta. Se sai aikaan lennokkaita ja toinen toistaan uskomattomampia huhuja. Lähde: Hämeen Sanomat 1985

    Poliisin rikostutkinta voidaan jakaa karkeasti kahtia tekniseen ja taktiseen tutkintaan. Tekninen tutkinta pohjautuu todistusaineiston keräämiseen ja taltioimiseen (selkein esimerkki on sormenjälkien, verijälkien ja muiden DNA-näytteiden kerääminen). Taktinen tutkinta taas haastattelee ja kuulustelee niin todistajia kuin epäiltyjäkin. Taktisen tutkijan voidaan ajatella keräävän sellaista todistusaineistoa, jota rikoslaboratorio ei käsittele ja tutki, mutta jotka täydentävät toisiaan. Poliisin pidättämä mies oli ollut kiinniotettuna kahden viikon ajan ja jo hetken tapausta luultiin lehdistössä ratkaistuksi. Elokuun aikana poliisi sai yleisövihjeitä edelleen tasaiseen tahtiin ja tutkijatiimin tehtäväksi jäi tarkistaa ne kaikki, täysin perättömätkin. Edellä mainitun epäillyn miehen pidätyksen kohdalla taisi olla enemmänkin varmistava ja poissulkeva menettely, eräänlainen varotoimi kuulustella pidätettyä kahden viikon ajan. Tuohon aikaan poliisilla oli oikeus pitää pidätettyä kaksi viikkoa kiinniotettuna ennen päätöstä vangitsemisesta. Koska selkeää näyttöä tekijästä ei ollut, poliisin tutkintamenetelmät olivat pitkälti poissulkevia, jolla voitiin poistaa henkilöitä epäiltyjen listoilta ja sulkea tutkintalinjoja. Rikostutkinnassa poissulkeva eli deduktiivinen tutkinta on aivan yhtä tärkeää kuin tekninenkin näyttö. Esimerkiksi epäilty voidaan poissulkea mahdollisten tekijöiden joukosta perustuen henkilön alibiin tai muuhun sellaiseen seikkaan, joka epäillyn kohdalla tekisi rikoksen tekemisen mahdottomaksi. Henkilö ei ole voinut olla tekijä, mikäli hänen voidaan todistettavasti todeta olleen rikoksen tapahtuma-aikaan vaikkapa toisella paikkakunnalla, töissä, lomamatkalla tai joissain tapauksissa jopa vankilassa. Amerikassa eräs henkirikoksesta epäilty mies pystyi todistamaan syyttömyytensä siten, että hänet voitiin tunnistaa baseball-ottelun TV-lähetyksestä. Mies oli ollut ottelun yleisössä samaan aikaan kun rikos tapahtui aivan toisaalla. Näin hänen mahdollinen syyllisyys henkirikokseen saatiin suljettua pois deduktiivisella menettelyllä.

    Mies oli pidätettynä parin viikon ajan, mutta poliisi jatkoi tutkimuksia siitä huolimatta. Ilmeisesti jokin asia miehen historiassa tai käytöksessä aiheutti sen, että hänet pidätettiin ”varotoimena” osana tutkintaa. Lähde: Hämeen Sanomat 1985

    Hämeenlinnassa ja varsinkin Hattelmalassa pari kuukautta jatkunut epäselvyys ja -varmuus rikoksen tekijästä aiheutti pelkoa. Äidit pelkäsivät päästää lapsensa koulu- tai kauppamatkalle, ainakaan ypöyksin. Isosiskot ja -veljet valjastettiin saattajiksi, vanhemmat veivät lapsiaan autolla tai polkupyörällä kouluun ja harrastuksiin. Paine kohdistui poliisiin ja rikoksen selvittämiseen. Lehtien toimittajat joutuivat viikosta toiseen kirjoittamaan, ettei mitään uutta ja merkittävää asian tiimoilta ollut selvinnyt. Satun vanhemmat ja läheiset elivät samalla elämänsä surullisinta loppukesää. Koivukujan lehdet tipahtelivat hiljalleen maahan ja syksy teki kovaa vauhtia tuloaan. Satu oli saateltu viimeiselle matkalleen mäntykankaisella Vuorentaan kappelilla ja hautausmaalla elokuun 1985 aikana. Vanhempia ja läheisiä pienen tytön kuoleman jättämä ikävä, kaipuu ja suru eivät helpottaneet otteestaan. Tekijän ollessa karkuteillä Satun perhettä raastettiin molemmista suunnista. Surun ja menetyksen lisäksi piti käsitellä ja sietää vielä tietämättömyyttä ja epäselvyyttä. Jokaista lapsensa menettänyttä äitiä ja isää sisältä kalvava kysymys kaikui loputtomasti: ”Miksi? Miksi näin piti tapahtua?” Vaikkei mikään Satua tuonutkaan enää takaisin, niin hieman helpotusta odotukseen ja tuskaan saatiin lopulta syyskuun aikana, kun poliisi pääsi alustavasti tekijän jäljille. Taas oli lehdilläkin kerrottavaa lukijoilleen.

    Pienen Satu-tytön kuolinilmoitus. Lähde: Hämeen Sanomat 1985

    Tunnustus

    Hattelmalan sairaalan holhokki, vuonna 1952 syntynyt huonekalupuuseppä, Eero, tunnusti teon poliisikuulusteluissa. Taktisen tutkinnan pitkäjänteinen työ oli tuottanut vihdoin tuloksia. Pidätetyllä Eerolla ei ollut aikaisempaa vakavaa rikoshistoriaa ja sairaalan papereissa hän oli mielenterveydellisesti terve. Toki henkilön taustasta löytyi lukuisia muita merkkejä häiriökäyttäytymisestä ja vaikeasta lapsuudesta sekä nuoruudesta, mutta ei vakavia rikosmerkintöjä. Mies oli suorittanut varusmiespalveluksenkin onnistuneesti ja työskennellyt Loviisan atomivoimalan rakentamisessa. Myöhemmin Hämeenlinnan raastuvanoikeudessa pidätetyn miehen lääkäri mainitsi, että epäilty henkilö on ollut sairaalan pitkäaikainen avohoidon potilas, ja että tällä on jonkinlainen luonnehäiriö. Pidätetyn mainittiin kuuluneen Hattelmalan sairaalan luottopotilaisiin, joilla oli oikeus poistua sairaalan alueelta. Mies kävi sairaalassa hoidettavana, mutta ei ollut suljettu sen seinien sisäpuolelle. Poliisin suorittamien useiden kuulusteluiden aikana Eero myönsi Satun puukottamisen ja surmaamisen, mutta ei pystynyt kertomaan mitään selkeää motiivia teolleen. Hän suostui jopa itse näyttelemään tapahtumien rekonstruktiota Keskusrikospoliisin tekemällä videolla. Satua videolla näytteli Hämeenlinnan poliisilaitoksen kanslisti tai muu toimistovirkailija. Avustajan kanssa Eero tallentui VHS-kasetille parin minuutin filmipätkälle näyttäen ja poliisia opastaen, miten hän hyökkäsi pienen tytön kimppuun. Tämän lisäksi Eero oli myös kuulusteluissa kertonut poliisille sellaisia yksityiskohtia tapahtumista, joita ei ollut poliisin mukaan kerrottu julkisuuteen eikä käsitelty lehdistössä. Tämä oli vahva indikaatio siitä, että Hattelmalan sairaalan hoidokki tai holhokki, hieman yli 30-vuotias huonekalupuuseppä oli Satun raakalaismaisen surman takana. Eero pidätettiin ja hänet siirrettiin Hämeenlinnan vankilaan odottamaan tapauksen käsittelyä oikeudessa.

    Poliisi pidätti epäillyn tekijän pari kuukautta kestäneen tutkinnan jälkeen. Lähde: Hämeen Sanomat 1985
    Epäilty tekijä tunnusti Satun murhan poliisin kuulusteluissa. Lähde: Hämeen Sanomat 1985
    Osoitus sinnikkäästä poliisityöstä ja siitä, että välillä täysin olemattomalta tuntuva yleisövihje voi olla osa isompaa palapeliä. Esim. aikajanan rakentamiseksi ja tapahtumahetken tarkan ajankohdan määrittämiseksi. Lähde: Kaupunki Uutiset, lokakuu 1985

    Loka-marraskuun aikana Hämeenlinnan raastuvanoikeus otti Satun murhatapauksen käsittelyyn. Raastuvanoikeutta johti käräjätuomari Harri Lintumäki, jonka hämeenlinnalaiset tuntevat myös kunnallispolitiikasta ja tietysti oranssipaitaisesta Hämeenlinnan Pallokerhosta. Tapauksen syyttäjänä toimi Jouko Tuomainen ja syytettyä avusti varatuomari, asianajaja Pentti Larinmaa. Oikeudessa käsiteltiin lähinnä poliisin taktisessa tutkinnassa paljastuneita asioita, sillä rikoslaboratorion tekninen tutkinta ei vielä ollut valmistunut. Oikeuden kysyessä syytetyltä tapaukseen liittyviä seikkoja, syytetty muutti tarinaansa ja ilmoitti antaneensa väärän tunnustuksen poliisikuulusteluissa. Eeron asianajaja pyrki puolustuksena vedota syytetyn alati muuttuvaan tarinaan ja kyseenalaistaa näin Eeron syyllisyyden. Ensimmäisessä oikeuden käsittelyssä tapausta ei voitu ratkaista, sillä syyttäjältä puuttui keskusrikospoliisin teknisen laboratorion tarkemman lausunnot ja asiakirjat. Puolustuksen asianajaja ilmoitti myös, ettei hänelle ollut asiasta toimitettu minkäänlaista selvitystä tai edes tietoa, mistä syytettyä syytettiin. Raastuvanoikeus päätyi passittamaan Eeron takaisin Hämeenlinnan lääninvankilaan odottamaan asian jatkokäsittelyä, jolle määrättiin ajankohdaksi tiistai 5.11.1985. Marraskuun alun oikeuskäsittelyssä syyttäjällä oli näyttöä siitä, että syytetty tiesi tapauksesta sellaisia yksityiskohtia, joilla tämä voitiin perustellusti sijoittaa tapahtumapaikalle. Epäilty oli itse näytellyt rekonstruktiovideolla tapauksen niin seikkaperäisesti, ettei kyseistä tietoa voinut olla kenelläkään muulla kuin tekijällä itsellään. Eero oli nimittäin maininnut videota kuvatessa, että puukko lipesi tämän kädestä ja hän joutui poimimaan sen linja-autopysäkin edustalta ajoradalta. Sen lisäksi Eero oli täsmentänyt, että hän pyyhki Satun vereen tahriintuneen puukon mahdollisimman puhtaaksi, ennenkö hän heitti sen viereiselle pellolle. Miten ihmeessä mies olisi voinut tietää kaiken tämän, ellei hän itse ollut osallinen rikokseen? Video katsottiin oikeuden istunnossa. Syytetty seurasi sitä ensin vaiteliaana, mutta naureskeli puukotuskohtauksen aikana. Se kieli välinpitämättömyydestä ja emotionaalisesta kyvyttömyydestä. Todistajana oikeudessa toimi myös tutkintaa johtanut ylikonstaapeli Arvi Mäkelä, joka totesi tällaisen rekonstruktion olevan ainutlaatuinen kotimaisessa rikoshistoriassa.

    Esitutkinnan aikana aineistoa kertyi vino pino ja sen läpikäynti oikeudessa kesti useamman tunnin. Lähde: Helsingin Sanomat 1985
    Kaupunki Uutiset uutisoi laajasti raastuvanoikeudessa katsotusta rekonstruktio-videosta, jossa syytettynä ollut Eero näytteli itse murhaajaa. Raskauttavana asianhaarana oli se, että Eero itse täsmensi ja korjasi tapahtumien kulkua. Lähde: Kaupunki Uutiset 1985

    Peruutus ja uusi versio

    Syytetty muutti oikeudessa jälleen kertomustaan tapahtumista, mainiten nähneensä Satun puukotuksen lähietäisyydeltä. Ensin Eeron kertomuksen mukaan hän oli 15 metrin päässä bussipysäkistä. Sitten 5 metrin ja lopuksi vielä 2 metrin päässä. Sen takia hän pystyi omien sanojensa mukaan kertomaan yksityiskohtia murhasta. Syytetty itseasiassa mainitsi tietävänsä Satun murhaajan ja totesi tekijän olevan tapahtumapaikan lähistöllä asunut nainen. Tarina muuttui aina kun oikeus esitti täsmentäviä kysymyksiä ja poliisin suorittamien tutkimusten tuloksia tapaukseen liittyen. Eeron mainitsemaa murhaajaa tai mysteerinaista ei koskaan löytynyt. Kukaan alueella liikkuneista ei tällaista naista ollut nähnyt. Tämän lisäksi poliisi oli havaintojen ja yleisövihjeiden perusteella luonut tapahtumista erittäin tarkan aikajanan sekä sijoittanut tiedot eri henkilöiden liikkeistä Hattelmalan sairaala-alueen kartalle. Siitä selvisi yksiselitteisesti, missä kukin alueella liikkunut henkilö oli mihinkin kellonaikaan. Havaintojen, syytetyn kertoman ja poissulkevien tutkimusten perusteella oli mahdollista osoittaa, ettei Satun murhaaja voinut olla kukaan muu, kuin syytetty huonekalupuuseppä. Oikeuden päätöstä kuitenkin lykättiin uudelleen, jotta rikoslaboratorion tutkimukset saataisiin valmiiksi ja varmistettua. Oikeuden oli määrä istua kahden viikon päästä, tiistaina 19. päivä marraskuuta, tämän ajan syytetty pysyi edelleen vangittuna.

    Lokakuun 1985 lopussa raastuvanoikeus odotti keskusrikospoliisin labran tuloksia. Lähde: Hämeen Sanomat 23.10.1985
    Eero kiisti syyllisyytensä ja muutti kertomustaan joka kerta kun häneltä Satun murhasta kysyttiin. Itse rikosta koskeva kuvaus on rajua ja kauheaa luettavaa. Lähde: Hämeen Sanomat 6.11.1985

    Raastuvanoikeuden kolmannessa istunnossa Eero määrättiin mielentilatutkimukseen Mustasaaren sairaalaan eli myöhemmin Vanhan Vaasan sairaalana tunnettuun valtion mielisairaalaan. Syytetty ja tämän asianajaja Larinmaa vastustivat mielentilatutkimuksen tekemistä, sillä sen koettiin tarkoittavan syyllisyyden myöntämistä. Eeron omien sanojen mukaan häntä ei tarvinnut tutkia. Jäin itse pohtimaan, etteikö syyttäjä tässä vaiheessa todennut syytetyn toimineen täydessä ymmärryksessä ja siten teosta tuli tuomita maksimirangaistukseen, elinkautiseen. Ehkä syyttäjä esittikin asian näin, siitä ei vain ole aikalaislähteissä mainintaa. Puolustuksen vastarinta oli turhaa, sillä Lintumäen johtaman alioikeuden päätöksellä syytetyn mielentila päätettiin tutkia. Eero passitettiin Mustasaaren sairaalaan mielentilatutkimukseen. Mustasaaren sairaalan ylilääkäri, psykiatri ja oikeuspsykiatri Eeva Kauppi suoritti tutkimuksen. Kauppi oli alallaan korkeasti arvostettu ja vuonna 1983 lääkintöneuvoksen arvonimellä palkittu. Hän toimi lähes 30 vuoden ajan Mustasaaren sairaalan ylilääkärinä. Kesällä 1944 hän ehti työskennellä Hämeenlinnan sotasairaalassakin hoitajattarena ennen lääketieteen lisensiaattitutkinnon suorittamista 1949. Sotavuosien aikana löytyi myös Eevaa 15-vuotta vanhempi puoliso, kapteeni Leevi Kauppi. Eeva oli 23-vuotias, Leevi 38, kun he perustivat perheen. Vihille pariskunta ennätti vuoden 1945 viimeisenä päivänä. Vuodesta 1955 lähtien Eeva Kauppi oli perehtynyt neurologiaan ja psykiatriaan. Eeva Kauppi menehtyi Vaasassa 87-vuotiaana kaaduttuaan pahasti marraskuussa 2008.

    Eero määrättiin oikeuden päätöksellä mielentilatutkimukseen, vaikka syytetty ja tämän puolustusasianajaja vastustivatkin tätä. Lähde: Hämeen Sanomat 20.11.1985

    Eeron mielentilatutkimusta ja sen lausuntoa jouduttiin odottamaan kuukausia. Tapauksen käsittely siirtyi siis hamaan tulevaisuuteen eikä Satun omaiset saaneet asialle päätöstä. Päätös, englanninkielinen termi ’closure’, kuulostaa jotenkin väärältä ja merkityksettömältä. Vaikka syytetty saisi tuomion, ei se herättäisi Satua henkiin. Vaikka poliisi ja asianajajat saisivat tapauksen kirjoihin ja kansiin, ei Satun vanhemmat ja läheiset unohtaisi tapausta koskaan. Ei Satun murhalla siis ollut päätöstä. Pienen lapsen menetys väkivaltarikoksen uhrina oli tatuoitu omaisten ja läheisten mieliin ja loppuelämään. Se seuraisi heitä aina ja kaikkialle. Ei sellaista voi, pysty tai kykene koskaan unohtamaan eikä se pakenisi koskaan mielestä. Se voi joskus hellittää, mutta joka ikinen päivä Satu käväisee kylässä korvien välissä. Ikuiselle painajaiselle ei ole päätöstä. Vaikea kuvitella ketään vahvempaa, kuin lapsensa menettäneitä vanhempia. He kantavat universumin raskainta taakkaa ympäri kellon, ympäri vuoden. Koko elämän.

    Suru, kaipuu, ikävä, viha

    Syksy 1985 oli Satun vanhemmille ja läheisille pelkkää helvettiä. Koulussa luokkatoverin puuttumista ihmeteltiin ja surtiin, vaikka arki lopulta jatkuikin. Keväällä 1986 Satun perhettä kohtasi toinen helvetti. Oikeuskäsittelyssä käsiteltiin jälleen kerran heidän pienokaisensa murhan raa’at yksityiskohdat ja heikosti arpeutuneet haavat revittiin uudelleen auki. Vuorossa oli Mustasaaren sairaalassa Eerolle teetetty mielentilatutkimuksen loppulausunto ja sen tulokset. Siinä tekijän todettiin toimineen täydessä ymmärryksessä, joten raastuvanoikeuden ei tarvinnut huomioida syytetyn mahdollista alentunutta syyntakeisuutta. Murhaajan katsottiin ymmärtäneen tekonsa ja sen seuraukset. Oikeudessa syytetty kielsi edelleen syyllisyytensä täysin ja joka kohdalta. Hän väitti edelleen, että joku mielenterveydellisistä ongelmista kärsivä nainen, jonka syytetty jollakin tavalla tunsi, oli hyökännyt Satun kimppuun ja siksi hän tiesi yksityiskohtia tapahtumista. Syytetty ei kuitenkaan halunnut kertoa naisen nimeä. Hämeenlinnan raastuvanoikeuden näkökulmasta rikosasiassa ei ollut pienintäkään epäselvyyttä. Satun vaatteista oli rikoslaboratorion tutkimuksissa löytynyt kuitunäytteitä, jotka täsmäsivät epäillyn vaatteista löytyneisiin kuituihin. Syytetty ja Satu olivat olleet lähikontaktissa. Huomattavasti lähempänä kuin 15, viisi tai kaksi metriä. Syyttäjä pystyi oikeudessa osoittamaan, poliisin teknisen tutkinnan ansiosta, että syytetty oli ollut hyvin läheisesti tekemisissä uhrin kanssa ja paikalla murhan aikana. Miten muuten hänen vaatteiden kuituja olisi päätynyt pellolta löydetyn Satun verisiin vaatteisiin? Koska muita syyllisiä tai epäiltyjä ei ollut, oli Eero sidottu tapahtumapaikkaan, uhriin ja veritekoon. Tiistaina 17.6.1986, lähes vuosi Satun kuoleman jälkeen, Hämeenlinnan raastuvanoikeus tuomitsi syytetyn, vuonna 1952 syntyneen Eeron, murhasta elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Oikeus katsoi, ettei epäillyn syyllisyydestä ollut epäselvyyttä. Puolustuksen asianajaja Larinmaa oli pettynyt raastuvanoikeuden ratkaisuun ja siksi he yhdessä tuomitun kanssa valittivat asiasta hovioikeuteen. Hovioikeus kuitenkin piti raastuvanoikeuden päätöksen ennallaan ja Eeron elinkautinen tuomio oli lainvoimainen. Aivan kuin pisteeksi i:n päälle, hovioikeus vielä eväsi valitusoikeuden ratkaisusta. Vihdoin Satu ja hänen pieni perhe olivat saaneet oikeutta. Tekijä oli saatu kiinni ja elinkautinen vankeusrangaistus langetettu.

    Kesään 1986 suurin kohu tapauksesta oli jo laantunut. Iltalehtikin päätyi uutisoimaan Eeron saamasta elinkautisesta vain pienen artikkelin verran. Lähde: Iltalehti 1986
    Helsingin Sanomat käytännössä toistivat Hämeen Sanomien kertauksen tapahtuneesta sekä Eeron saaman elinkautistuomion. Lähde: Helsingin Sanomat 1986

    Onko oikeutta olemassa?

    Satun perhe sai käsitellä menetystä ja surua rauhassa. Tapaus unohtui ja muut uutiset sekä tapahtumat täyttivät suuren yleisön tiedonjanon. Poliisit työllistyivät muiden rikosten selvittelyistä ja oikeus otti uusia asioita käsiteltäväksi. Keväästä ’86 ehti kulua kolme vuotta, kun Eero ja Satun tapaus kaivettiin uudelleen esiin. Satun omaiset joutuivat taas elämään uudelleen kaiken sen ikävän ja epämiellyttävän. Se oli perheen kolmas helvetti. Jostain syystä korkein oikeus eli KKO oli päättänyt ottaa Satun murhasta tuomitun Eeron tapauksen uudelleen tutkittavaksi. Eerolle oli tehty uusi mielentilatutkimus tämän suorittaessa elinkautista vankeusrangaistustaan. Uudessa mielentilatutkimuksen lausunnossa todettiin, että Eero oli murhan tehdessään alentuneesti syyntakeinen. Selittävinä seikkoina olivat hänen syntymää ja lapsuutta koskevat seikat, traumat, aikaisempi laitoshoito ja laitostuminen sekä tietysti aggressiivista käytöstä selittävät muut syyt. Korkein oikeus päätyi uuden mielentilatutkimuksen perusteella purkamaan tekijän elinkautista koskevan tuomion ja muutti sen 11 vuodeksi vankeutta. KKO kumosi raastuvanoikeuden antaman ja hovioikeuden vahvistaman elinkautistuomion. Menettely on hyvin poikkeuksellinen suomalaisessa oikeuskäytännössä ja rikoshistoriassa. Käytännössä tämä KKO:n päätös tarkoitti sitä, että ensikertalaisena tuomittu Eero vapautui vankeudesta jo noin 5,5 vuoden jälkeen tuomiosta. Vuonna ’86 annettu tuomio ja sitä edeltänyt tutkintavankeudessa vietetty aika poistamalla KKO:n ratkaisu tarkoitti sitä, että Eero vapautui joko vuonna 1990 tai 1991 Satun murhasta. Ensikertalainen suorittaa hyvällä käytöksellä puolet annetusta tuomiosta. Satun tapauksessa se tuntui jotenkin niin väärältä. KKO:n ratkaisu oli kuin märkä rätti vasten kasvoja. Satu ja tämän omaiset eivät sittenkään saaneet oikeutta. Miten 5,5 vuoden vankilassaolo hyvittäisi pienen tytön kuoleman ja omaisten elämän pilaamisen hamaan loppuun saakka? Kuinka monta elämää Eero ehti tuhoamaan puukkohyökkäyksellään ja kuinka pian se hänen kohdallaan unohdettiin tai oikeuden näkökulmasta katsottiin sovitetuksi? Ei se ainakaan tuntunut oikeudelta. Ei siinä laajuudessa tai sanan merkityksessä, mitä moni ehkä ajatteli ja pohti sopivaksi rangaistukseksi. Satun kohtaaman väkivallan ja kuoleman kohdalla ongelmana oli tietysti sekin, ettei oikeastaan mikään rangaistus tuntunut riittävältä. Miten moista julmuutta ja välinpitämättömyyttä voisi millään tavalla hyvittää tai sovittaa?

    Helsingin Sanomat uutisoi lyhyesti keväällä/kesällä 1989 Eeron elinkautisen tuomion kumoamisesta ja muuttamisesta 11 vuodeksi vankeutta. Lähde: Helsingin Sanomat 1989

    Eeron elämästä tai vaiheista KKO:n ratkaisun jälkeen minulla ei ole tietoa. En itseasiassa halunnut sitä kauhean aktiivisesti edes penkoa ja selvittää. Siihen on oikeastaan parikin syytä. Yhtenä tietysti se, että tämän tekstin tarkoituksena oli ja on kertoa pienestä koulutytöstä, Satusta ja hänen kohtalostaan. Toisekseen Eeron syntymää, lapsuutta ja nuoruutta koskevat asiat ovat hyvin arkaluontoisia, eikä niiden takia henkilön yksityiselämän tietoja ole tarkoitus ruotia tässä kirjoituksessa tätä rikostapausta enempää. Lisäksi pitää myös muistaa, että Eero sovitti tekonsa ja suoritti oikeuden antaman rangaistuksen. Oikeusvaltiossa tätä tulee kunnioittaa, vaikka sen kanssa ei täysin samaa mieltä olisikaan tai vaikka se tuntuisi väärältä. Internetin eri foorumeilla tekijästä on mainittu, että mies olisi menehtynyt jo kymmenkunta vuotta takaperin, mutta korostan ettei tästä ole minkäänlaista varmuutta. Kyse on yksittäisestä kirjoituksesta keskustelufoorumilla, jonne kuka tahansa voi nimimerkin takaa kirjoittaa aivan mitä tahansa. Ei ole myöskään tiedossa, vaihtoiko Eero mahdollisesti nimeään tuomionsa jälkeen tai missä hän mahdollisesti vapauduttuaan asui ja vietti aikaansa. Kyllähän hänet tietysti joku tiesi ja tunsi. Satun tapauksen kohdalla asiasta ei ehkä haluttu puhua Eeron lähipiirissä. Alibi-lehti mainitsi kyllä 1980-luvulla artikkelissaan syyn tuomitun alentuneelle syyntakeisuudelle, mutta kyseessä on hyvin arkaluontoinen perhesuhteita koskeva asia, jota ei ole mielestäni asiallista jakaa ja levitellä tässä kirjoituksessa. Päädyin pohtimaan seuraavassa kappaleessa yleisellä tasolla mahdollisia syitä ja taustoja sille, miksi 32- tai 33-vuotias mies hyökkäsi teräaseella täysin tuntemattoman, puolustuskyvyttömän ja sivullisen ohikulkijan, pienen 10-vuotiaan lapsen kimppuun. Hieman tietäen tekijän taustoja, selvittelin keittiöpsykologin tutkinnolla sitä, mikä sai miehen surmaamaan koulutytön?

    Alibi-lehdessä on kuva murhapaikalta sekä haastateltu Kiviharjun kauppiaita sekä polkupyörällä paikalle saapunutta Petriä. Lähde: Alibi nro 9 1985 / Antikvariaatti.net

    Miksi?

    Eeroa hoitanut lääkäri mainitsi oikeuskäsittelyn aikana, että tekijällä oli luonnehäiriö. Vuonna 1985 luonnehäiriö tarkoitti samaa kuin persoonallisuushäiriö nykykielessä. Persoonallisuushäiriö on yläkäsite, vähän kuin sateenvarjo, jonka alle voidaan kirjata ja ryhmitellä eli klusteroida useita erilaisia psyykkisiä häiriöitä, jotka vaikuttavat henkilön persoonallisuuteen ja käytökseen. Ehkäpä se kaikista yleisimmin tavallisten kansalaisten keskuudessa tiedostettu persoonallisuushäiriö on narsismi tai narsistinen persoonallisuushäiriö (eli itserakkaus tai itseihailu), jossa henkilö on kasvanut ja kehittynyt itsekeskeisyyttä ja yliarvostusta palkitsevassa ympäristössä. Persoonallisuushäiriöksi lukeutuu myös skitsotyyppinen häiriö, missä henkilö kärsii persoonallisuushäiriön ja skitsofreenisen psykoosin välimuodosta. Henkilön oireisiin saattaa kuulua aistiharhoja ja vainoharhaista käytöstä, mutta erityisesti tunnekylmyyttä tai -kyvyttömyyttä, epäsosiaalista tai muutoin omituista käytöstä, epätavanomaiset uskomukset tai kokemus siitä, että vieraiden ihmisten katseet ja ilmeet kohdistuvat kyseiseen henkilöön itseensä. Kyseessä ei ole mielenterveyden sairaus skitsofrenia, vaikka skitsotyyppisessä persoonallisuudessa on joitakin yhteneviä piirteitä tai oireita skitsofrenian kanssa. Persoonallisuushäiriöiden ja mielenterveyssairauksien asteita ja ilmentymiä on useita. Ne voivat vaihdella erittäin lievistä erittäin vakaviin sekä tietysti kaikkea ääripäiden väliltä. Henkilön persoonallisuushäiriön selvittäminen vaatii pitkäjänteistä ja syväluotaavaa tutkittavan henkilön tuntemista taustatekijöineen ja -vaikuttimineen. Mielentilatutkimuksessa selvitetään perinpohjaisesti henkilön historia ja esimerkiksi lapsuuden tapahtumat, elämän tarina pienine yksityiskohtineen. Tällaisia seikkoja ovat mm. henkilön perimä, lapsuus ja kasvuolosuhteet, mahdolliset lapsuuden, kasvu- ja kehitysvaiheen traumat, ympäristölliset ja sosiaaliset tekijät, neurobiologiset seikat, kognitiiviset tekijät sekä erilaiset stressitekijät ja kriisit. Tässä tapauksessa murhaajalla todettiin persoonallisuushäiriö, mutta samalla voimme todeta, ettei kyse ollut mistään paranoidista skitsofreniasta. Tämä siitä syystä, että Eero oli Hattelmalan sairaalan avohoidon potilas, joka asui sairaalan alueella, mutta hänellä oli lupa liikkua sairaala-alueen ulkopuolella, käydä kaupungilla sekä työskennellä kuten tämä parhaaksi katsoi. Paranoidi skitsofrenia olisi potilaan kohdalla tarkoittanut suurella todennäköisyydellä suljettua osastoa vailla lupaa poistua sairaalan alueelta. Selitys miehen käytökselle ja teolle löytyisi Eeron henkilöhistoriasta. Selittäviä tekijöitä miehen toiminnalle voidaan tarkastella useasta eri psykologisesta tulokulmasta, joista ensimmäinen on jo mainittu persoonallisuushäiriö (epäluuloinen, eristäytyvä, epäsosiaalinen, epävakaa, huomionhakuinen, narsistinen, vaativa, estynyt tai riippuvainen), mutta kyse saattoi olla myös vallasta, kontrollin tarpeesta, puhtaasta sadismista, henkilökohtaisista epäonnistumisista ja pettymyksistä, vihasta ja kostosta, empatiakyvyttömyydestä ja eräänlaisesta desensitaatiosta, henkilön omista traumoista ja mahdollisesta hyväksikäytöstä, impulssikontrollin alentuneisuudesta tai puuttumisesta sekä muista mielenterveydellisistä ongelmista.

    Osa persoonallisuushäiriöistä ei näy ulospäin ja sivullisten on hyvin vaikea tunnistaa yksilön sisäistä myllerrystä ja muutosta, eräänlaista liukumista kohti esimerkiksi vakavampia ongelmia. Koska kukin käsittelee asioita yksilöllisesti, voi lopputuloksena olla esim. epävarmuuden ja ahdistuksen purkautuminen taiteena. Aina ei todellakaan ole kyse väkivallasta tai pahuudesta. Lähde: Dall-E tekoäly (Tero Niemistö)

    Tapausta tutkiessa sain selville, että tekijän lapsuus oli erittäin haastava. Välit omiin vanhempiin olivat erittäin kompleksiset ja haastavat, joten tekijä asui ainakin hetken isovanhempien luona. Isovanhemmat toimivat tekijän kasvattivanhempina jossain vaiheessa tekijän lapsuutta. Tekijä kapinoi vanhempiaan, iso- ja kasvattivanhempiaan vastaan, jotka antoivat lapsen lopulta pois kasvatuslaitokseen tai vastaavaan hoitolaitokseen. Tekijän voidaan todeta laitostuneen jo hyvin varhaisessa iässä ja hän oppi elämään laitoksissa niiden asettamien reunaehtojen mukaisesti, laitosmaisesti. Eero ei siis tosiasiassa kasvanut perinteisessä perheympäristössä eikä hänelle syntynyt luontaisia suhteita perheenjäseniin. Myöhemmin tekijä siirrettiin laitoshoitoon erään pienen paikkakunnan vanhainkotiin, mutta tämä järjestely osoittautui toimimattomaksi ratkaisuksi. Eero kävi käsiksi vanhainkodin johtajaan ja ajoi tämän ulos työhuoneesta, lukittautuen sinne itse. Tekijällä oli siis historiaa aggressiivisesta ja uhkaavasta käyttäytymisestä nuoruudessaan. Tämä oli puhdasta seurausta henkilön vaikeasta lapsuudesta ja varmasti myös geeniperimästä.

    Vakavana pohdintana voidaan esittää Satun tapauksessa, että tekijä kohdisti itseään selvästi heikommassa asemassa olevaan uhriin erittäin julmaa väkivaltaa. Siihen liittyy tekijän valta-asemaa ja kontrollia koskevia seikkoja. Vallantunne teon osalta, mutta myös vallan ja kontrollin osalta eräänlainen hallinta. Tekijä kertoi oikeudessa syyksi Satun murhaamiselle sen, että häntä vitutti iloisen ihmisen näkeminen, kun hän itse oli menettänyt kaikki rahansa ja elämä potki päähän. Rahaan tiivistyi tekijän henkilökohtainen epäonnistuminen ja pettymys. Ehkäpä lähes kaikilla elämänsä osa-alueilla. Hän ei kyennyt kontrolloimaan mitään asiaa elämässään ja se oli peruja jo pidemmältä ajalta. Satun surmaamisessa saattoi olla vihan ja raivon purkamisen lisäksi myös jonkinlainen kieroutunut keino kontrolloida edes jotain asiaa elämässään. Hän pystyi käyttämään valtaa ja ylivoimaa pienen ja heikomman alistamiseksi, tuhoamiseksi. Eräänlainen jumalkompleksi, jossa tekijä koki täydellistä ylivertaisuutta uhriinsa. Hän pystyi päättämään Satun elämästä. Hän pystyi murhaamaan Satun, mutta Satu ei pystynyt tekemään mitään hänelle. Tekijän lapsuuden perusteella teon taustalla oli henkilön traumatisoituminen ja laitostuminen jo hyvin nuorena. Hän menetti täysin impulssikontrollin ja vihanhallinnan, joka oli seurausta sarjasta epäonnistumisia ja pettymyksiä. Se taas johti siihen, että henkilö koki itsensä mitättömäksi ja hänen piti palauttaa ote ja kontrolli oman elämänsä asioihin. Kyse ei ollut psykopatiasta. Se oli henkinen romahtaminen, jota edesauttoi henkilöhistorian hyvin vakavat traumat.

    Syy

    Lapsuuden traumat olivat suurella todennäköisyydellä peräisin henkilön kotioloista, hänen vanhemmista. Vuonna 1952 syntyneen tekijän vanhempien voidaan olettaa eläneen raskaat sotavuodet. En tiedä oliko tekijän isä rintamalla, mutta sota jätti monin eri tavoin jälkensä kyseisen sukupolven miehiin ja naisiin sekä tietysti lapsiin. 1940-luvulla mielenterveydestä ei puhuttu lainkaan ja sen hoitaminen oli hyvin alkeellista suhteutettuna nykyhetkeen. Sodasta maaseudun mökkeihin ja kaupunkien harmaisiin ihmisvarastoihin palautui traumatisoituneita henkilöitä. Moni oli nähnyt julmuuksia ja raakuuksia eivätkä he pystyneet yksin käsittelemään niin vakavia asioita. Miesten ja naisten luonteissa havaittiin muutoksia. Osasta tuli äkkipikaisia, vihaisia, yhteiskunnasta ja yhteisöistä eristäytyviä, alkoholisoituneita, väkivaltaisia ja jopa seksuaalisesti kyvyttömiä tai yliaktiivisia. Henkilön äkkipikainen luonne tai hermostuneisuus saattoivat johtaa esimerkiksi juopotteluun ja perheväkivaltaan. Samoin seksuaalista turhautumista tai kyvyttömyyttä purettiin tirkistelemällä, ahdistelemalla ja jopa väkisinmakaamalla eli raiskaamalla. Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että osaksi kansallista historiaa muodostuneet Kyllikki Saaren ja Tulilahden kaltaiset tapaukset tapahtuivat sotavuosia seuranneilla vuosikymmenillä. Sota oli jättänyt yhteiskuntaan traumoja, joista ei puhuttu ja joita ei ymmärretty. Se purkautui väkivaltaisina tekoina. Sodan kokeneet vanhemmat saattoivat olla hyvin dominoivia, ja he saattoivat kurittaa lasta tai lapsia niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pieniä lapsia hakattiin remmillä, väheksyttiin, nöyryytettiin ja painettiin alas. Lapset kasvoivat pelossa, epävakaassa ja alistavassa ilmapiirissä. Se vaikutti suuresti henkiseen kasvuun ja ihmisen minäkuvaan. Vanha kansa muistaa saaneensa remmistä tai ”Koivuniemen herrasta”. Suuta on pesty saippualla. Tukkapöllyä on annettu ja vastaanotettu. Ei ollut tavatonta Satun murhaajankaan kohdalla, että hänen oireilunsa ilmeni nuoruuden uhitteluna. Eero oli todennut kasvatti-isälleen, että kunhan hänen voimansa karttuvat, niin kasvattiperheen isä saisi kuulla kunniansa. Taustalla oli, että kasvatti-isä oli kohdellut Eeroa kaltoin.

    Pelon ilmapiiri, henkinen ja fyysinen kurittaminen, epävarmuus… Lähde: Dall-E tekoäly (Tero Niemistö)

    Tekijä mainitsi itse kuulusteluissa ja myöhemmin oikeudessakin tekonsa syyksi vihan tunteen ja omien raha-asioiden menemisen pieleen. Todennäköisesti raha on mainittu eräänlaisena yleisenä syntipukkina, jonka taustalla voi olla esimerkiksi henkilön haaste pitää työpaikkaa, jolloin jatkuva epävarmuus rahasta ja ansioista on stressannut tekijää. Jonkinlaista kateuttakin kuka tietää. Raha voi myös olla selittävänä tekijänä sille, ettei henkilöllä ole ollut varaa aloittaa omaa itsenäistä elämää riippumatta vanhemmista tai yhteiskunnasta. Raha on voinut tarkoittaa, ettei henkilöllä ole mahdollisuutta perustaa perhettä eli henkilöllä ei ole elämänkumppania eikä mahdollisuutta tai kykyä hankkia tai ylläpitää intiimiä sosiaalista suhdetta. Jossain määrin voidaan tietysti myös pohtia, olisiko raha ja ryöstöaikeet voineet olla motiivina Satun murhaamiselle, mutta tämä tuntuu hyvin epätodennäköiseltä suhteutettuna tekoon sekä siihen, ettei surmatulta pikkutytöltä ollut varastettu mitään. Täten on perusteltua olettaa, että raha-asioiden pieleen meneminen on ollut osa laajempaa kontrollin ja elämänhallinnan menettämistä, turhautumista ja pelkoa, joka purkautui täysin viattomaan Satuun. Useat psykologit ovat todenneet, että stressi ja kriisi voivat laukaista tekijässä piilevänä olleen persoonallisuushäiriön. Tällaisia stressaavia tekijöitä ovat erityisesti taloudelliset ongelmat ja ahdingot, ihmissuhdekriisit ja vakavat menetykset.

    Mieli myrskyää. Lähde: Dall-E tekoäly (Tero Niemistö)

    Edellä olevan mukaisesti uskaltaisin väittää, että Satun murhaaja oli psyykkisesti häiriintynyt ja tämä johtui hänen lapsuudestaan sekä perhesuhteistaan. Hän oli kärsinyt mielenterveydellisistä ongelmista käytännössä koko ikänsä. Eero koki tarvetta kontrolloida edes jotain asiaa tai seikkaa elämässään, sillä hän oli syntymästään lähtien joutunut alistettuun asemaan ja menettänyt useita kertoja elämänhallintaansa. Kriminaalipsykologian näkökulmasta kontrollin ja vallan tarve ovat usein keskeisenä motiivina väkivaltaisille teoille, jotka kohdistuvat perheenjäseniin tai tekijää heikommassa asemassa oleviin. Tässä tapauksessa yli 30-vuotias tekijä käytti väkivaltaista ylivaltaa 10-vuotiaaseen tyttöön, jota tekijä pystyi kontrolloimaan totaalisesti. Väkivallassa heikompaa kohtaan tyydyttyy tekijän kontrollin ja vallan tarve. Eero siis palautti itselleen otteen ja vallan omasta elämästään toteuttamalla väkivaltaisen teon täysin sattumanvaraisesti valittuun heikompaan uhriin. Tekijä oli traumatisoitunut jo lapsuudessaan ja persoonallisuushäiriö tai -häiriöt sekä väkivalta olivat ilmentyneet useissa elämän eri tilanteissa. Persoonallisuushäiriöt alkavat usein nuoruudessa tai varhaisaikuisuudessa. Tekijän ollessa tekohetkellä 32- tai 33-vuotias, on selvää, että hänen persoonallisuushäiriöstä on ollut viitteitä ja ilmentymiä jo ennen heinäkuuta 1985. Siitä kieli myös tekijän mielenterveyshoidollinen historia. Tekijällä on saattanut olla vaikeuksia opiskeluissa, työelämässä tai sosiaalisessa kanssakäymisessä, mutta sitä ei ole osattu huomioida ja käsitellä lääketieteellisestä näkökulmasta riittävällä täsmällisyydellä tai oikeanlaisella hoidolla. Tekijä oli suorittanut varusmiespalveluksen normaalisti, joten ehkä armeijan kaavamaisuus ja laitosmaisuus olivat sopineet Eeron luonteelle ja se tarjosi tämän luonteelle sopivan ympäristön. Vaikka tekijä oli ollut Hattelmalassa hoidettavana jo 14-vuotiaana vuonna 1967, ei hänen syviä lapsuuden traumoja osattu tai tiedetty hoitaa vaaditulla tavalla. Väkivalta, joka johti Satun murhaan ei ollut ensimmäinen ”merkki” tekijän mielenterveydellisistä ongelmista. Se oli käännekohta, missä pienellä liekillä ollut painekattila lopulta räjähti.

    Ei unohdu koskaan

    Vaikka tarina onkin surullinen ja tapahtuman arvet edelleen täysin umpeutumatta, Satun tapauksen ja elämän muistaminen ja muiston vaaliminen on tärkeää. Satua ei ole unohdettu. Näin hänen kaunis, mutta lyhyt elämä saa ansaitsemansa arvon, tapahtumasta tai tekijästä riippumatta. Kuten tekstini osoittaa, ainakin joku muistaa Satun vielä 40 vuoden jälkeen ja miettii kuka hän oli, mitä hänelle tapahtui ja mitä hänestä olisi voinut tulla. Satu olisi täyttänyt tämän vuoden elokuussa 50 vuotta. Haluankin kirjoituksellani sanoa, että joku muistaa hänet, ja että hänen siivet leikattiin aivan liian aikaisin. Kuka tietää, ehkä joskus 50 vuoden päästä tästä hetkestä, joku toinen kaivelee internetin syövereitä ja löytää Satun tarinan sen kätköistä. Pieni enkeli koristaa Satun hautakiveä.

    ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,
    vaan ihana enkeli kotihin vie.
    Niin pitkä on matka, ei kotia näy,
    vaan ihana enkeli vieressä käy,
    vaan ihana enkeli vieressä käy.

    On pimeä korpi ja kivinen tie,
    ja usein se käytävä liukaskin lie.
    Jo lapsikin helposti langeta vois,
    jos käsi ei enkelin kädessä ois,
    jos käsi ei enkelin kädessä ois.

    Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,
    vaan ihana enkeli kotihin vie.
    Oi laps, ethän milloinkaan ottaa sä vois,
    sun kättäsi enkelin kädestä pois,
    sun kättäsi enkelin kädestä pois.”

    Satun muistolle
    1974-1985

    Lähteet

    • Hämeen Sanomat, vuodet 1985, 1986 ja 1989
    • Iltalehti, vuodet 1985, 1986 ja 1989
    • Helsingin Sanomat, vuodet 1985, 1986 ja 1989
    • Kaupunki Uutiset 1985
    • Hämeenlinnan puhelinluettelot 1984, 1985 ja 1986
    • Alibi, Otava Media 1985
    • ”Pahuuden anatomia”, Lauerma Hannu, 2009
    • ”Mielen oudot maisemat”, Häkkinen Jukka, 2019
    • ”Kriminaalipsykologia”, Haapasalo Jaana, 2017
    • ”Pahuus: Ihmisluonnon pimeä puoli”, Nummenmaa Lauri, 2022
    • ”Kun isolla kengällä astuu, jää iso jälki”, toim. Hoffren ja Vesterbacka, 2024
    • ”Kriminologia”, Kivivuori, Danielsson, Aaltonen, Näsi, Suonpää, 2018
    • ”Sairastunut mieli”, Vähäkylä Leena, 2021
    • ”Murtuneet mielet: taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945”, Kivimäki Ville, 2013
    • Wikipedia
    • Hautahaku-palvelu
    • FindAGrave ja BillionGraves-palvelut
    • Murha.info-sivusto
    • Facebook-ryhmä ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta”
    • Eri henkilöhaastattelut (osa haastateltavista ei halunnut nimeään julki)

    Kuvia

    Kauppiaan, Pauli Kiviharjun sukuhauta Ahveniston hautausmaalla. Lähde: FindAGrave-sivusto
    Kauppias Kiviharjun osoite ja puhelinnumero Etelä-Hämeen puhelinluettelossa. Ansionrinteen K-Valinta lakkautettiin joskus 1985-1986 paikkeilla. Muistaakseni ko. kaupasta ei ole mainintaa enää 1986 puhelinluettelossa. Lähde: Tero Niemistö
    Kuvassa Visamäen aluetta ja keskellä 2017 valmistuneet Kampuskaarre 1 -luhtitalot. Kuvaan ympyröity Satun murhapaikka. Lähde: Jari Kivelä, FB-ryhmä (Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta)
    Hattelmalan tornitalot taustalla ja kolmas rakenteille. Kuvaan merkitty ajankohdaksi 15.6.1955. Lähde: Anna-Maria Vilkuna, Vanajan historia III (kuvaaja ehkä V. Isomäki).
    Hattelmalan piirimielisairaala, taustalla Kantolan teollisuusaluetta. Lähde: Kuvaaja ei tiedossa, FB-ryhmä (Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta)
    Etelä-Hämeen piirimielisairaalan uudisrakennus valmistui Vanajaan Kankaantaan kylän maille vuonna 1932. Sairaalan suunnittelija oli silloisen sosiaalihallituksen arkkitehti Aulis Kalma, joka piirsi T-kirjaimen muotoisen kolmikerroksisen rakennuksen. Sen lisäksi alueelle tuli kaksikerroksinen lääkärin ja taloudenhoitajan asuintalo sekä suuri ja ajanmukainen saunarakennus. Hattelmalan sairaalana paremmin tunnettu hoitolaitos oli valmistuessaan maan suurin mielisairaala, jossa ”potilaiden hoidossa otetaan huomioon kaikki nykyajan viimeisimmät kokemukset.” Arkkitehdit Erkki ja Inkeri Linnasalmi suunnittelivat sairaalan 1950-luvulla toteutetun laajennuksen. Silloin alueelle valmistuivat uusi kolmikerroksinen potilasrakennus, hallinto- ja vastaanottorakennus, talous- ja voimakeskus sekä henkilökunnan asuintalot. Lähde: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto 1930
    Visamäen aluetta 2000-luvun alusta. Kuvassa ei vielä näy pellolle rakennettua HOPS Visakylää ja Kampuskaarretta, eikä myöskään vasempaan reunaan tullutta kauppaa. Lähde: Ei tietoa kuvaajasta, kuva peräisin FB-ryhmästä (Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta)
    Lehtikuva kuvateksteineen. Lähde: Iltalehti 1985

    Valjastimme ja pestasimme ystäväni Johanna Nurmen kanssa tekoälyn avuksemme luomaan meille kuvituskuvan Satusta kävelemässä Hattelmalassa kohti Kiviharjun kyläkauppaa. Tässä alla muutama luomus joita mm. Dall-E tekoäly meille ohjeidemme mukaan muodosti. Satulla oli punainen paita, siniset verkkarit joissa valkoiset pariraidat lahkeissa, punaisen paidan hihoissa valkoiset raidat, punaiset sukat ja sandaalit jaloissaan. Satu oli 10-vuotias ja hänellä oli tummat hiukset. Selässään hänellä oli pinkki koulureppu. Satu käveli heinäkuisena kesäpäivänä peltojen ympäröimää koivukujaa kohti kauppaa.

  • Tapaus 66

    Kirjoittanut Tero Niemistö, tarinankertoja@proton.me, keväällä 2024.
    Pahoitteluni että blogini on elänyt pientä hiljaiseloa viime syksyn julkaisun jälkeen. Olen nyt reilun puolen vuoden ajan tutkinut erästä Hämeenlinnassa tapahtunutta surmaa ja kyseinen projekti on sen verran suuritöinen, että tässä välissä on hyvä julkaista yksi pienempi juttu. Tosin, ei tämäkään tarina syntynyt ilman yön pikkutunteja, Hämeenlinnan ja Hattulan seurakuntien apua sekä useita kirjastokäyntejä. Tarinalla on valitettavasti surullinen loppu ja tämäkin tapaus on vaipunut ajan saatossa unholaan. Ei ole enää ketään joka muistaisi, tietäisi tai tuntisi. Siksi ”Tapaus 66” tuntui mielenkiintoiselta itselleni jo heti alkumetreillä. Palaamme tarinassa 1920-luvun Hämeenlinnaan ja Hattulaan, tervetuloa mukaan.

    Mierolantiellä

    Kantahämäläisen Hattulan Mierolan sillan kupeessa, Ventolan kylän pienessä tuvassa asui sekatyömies Wilhelm Wirtasen perhe. Elettiin 1890-lukua, erilaisten liikkeiden (esim. naisasialiike, nuorisoseuraliike, osuuskuntatoimintaa, raittiusseurat jne.) sekä kansallisen omatunnon todellista etsikkoaikaa. Suomalaisuus ja kansallismielisyys olivat syntyneet joitakin vuosikymmeniä takaperin. Sitä kutsuttiin fennomaniaksi, jossa erityisesti suomen kielen ja kulttuurin asema korostui. Keisari oli tietysti valtakunnan pää, ensin Aleksanteri III ja perään Nikolai II, mutta enenevässä määrin venäläisyyttä alettiin karsastamaan ja virastokieleksi vahvistui ruotsin ja venäjän lisäksi suomi. Wilhelm Wirtanen ei juuri keisareista tai päivän politiikasta välittänyt, hänellä oli paljon tärkeämpääkin ajateltavaa. Villeksi häntä kutsuivat kaikki tutut ja paikalliset.

    Sekatyömiehen tittelin hän oli saanut siitä, että hän oli ehtinyt toimia monenlaisessa hommassa, vaikkakin pääosan ajastaan muurarina tai sellaisen repsikkana. Rippikirjaan Villen nimen eteen oli tällätty lyhenne ”Mtpl.”, joka tarkoitti mäkitupalaista. Wirtaset olivat yksi tuhansista aikansa tilattomista maaseudun perheistä, jotka asuivat vuokralla toisten nurkissa ilman viljelysmaata. Elanto tuli siis muualta kuin pellolta tai elukoista. Wirtasen Villen elämäntavat olivat olleet jo tovin melko epäsäännölliset eivätkä ne herättäneet kirkkoväessä kehuja. Maininta epäsäännöllisistä elämäntavoista oli ikuistettu kellastuneen rippikirjan sivulle, aukeaman oikealle puolelle huomautuksien ja muiden tietojen kohtaan. Se saattoi tarkoittaa muutamaakin asiaa, kuten vaikkapa heikkoja tai epäsäännöllisiä tuloja, jolloin perhe joutui kituuttamaan toisinaan kunnan avustuksilla tai jopa kerjätä toimeentuloaan. Huolestuttavampi kyseinen merkintä oli silloin, kun perheen pään epäsäännölliset elintavat tarkoittivat juopottelua. Vähä raha käytettiin paloviinaan, ei lasten ruokkimiseen. Täysin hunningolla Ville ei sentään ollut, mutta ehkäpä hänellä oli taipumusta toisinaan mittailla Mierolan kylän raittia laidasta laitaan ja ojasta ojaan. Kyllä sillä ainakin pappisväen silmissä sai arveluttavan maineen. Joidenkin mielestä se taas kuului muurarin ammatinkuvaan tai ainakin sen lieveilmiöihin. Rahvas ei asiasta välittänyt, sillä Ville ei ollut rötösmies tai häiriöksi muille. Virkavallankaan ei tarvinut asiaan puuttua.

    Hattulan Mierola ja teräsbetoninen holvikaarisilta Mierolansalmen ylitse. Lähde: Veljekset Karhumäki

    Wirtasen perheen tarina ei sinällään erottunut Ventolan tai Mierolan kylän muista perheistä. Työtä piti tehdä aamusta iltaan ja siinä sivutuotteena syntyi liuta mukuloita. Ajan hengen mukaisesti osa pienokaisista tietysti nukkui pois jo ennen viidettä ikävuotta, mutta se oli 1800-luvun lopussa ja vielä 1900-luvun alussakin melko yleistä ja kuului lähes jokaisen perheen arkeen. Tavalla tai toisella. Jos ei osunut omalle kohdalle, niin siskoille, veljille, naapureille tai ystäville kyllä. Hinkuyskä ja muut kiertotaudit saattoivat olla kohtalokkaita, etenkin jos ruoka oli ravintoköyhää ja hygienia huonommasta päästä. Koska katovuosia oli 1890-luvullakin, joutui osa Wirtasen perheestä etsimään oman paikkansa maailmasta jo verrattain nuorena. Kyllä lapset saivat vielä kotonaan asua tai ainakin olla kirjoilla, mutta pikkupiikoina ja -renkeinä osa heistä ansaitsi ylöspitonsa ja kantoi kortensa köyhän perheen kekoon. Ja vaikka isäntä itse teki töitä sekalaisesti ja vähät vapaa-ajat käytettiin enenevässä määrin huonojen elintapojen ylläpitämiseen pysyi Villen Wilhelmiina-vaimo kuitenkin muonavahvuudessa ja miehensä rinnalla. Satunnaisia vaikeuksia ilmeni, mutta niistäkin selvittiin.

    Perhe ei ollut millään mittapuulla varakas, sillä 1893 syntynyt Emil-poika joutui opettelemaan vastuun syömisistään jo varhaisessa vaiheessa. Ja kun puhutaan 1800-luvun lopusta ja vuosisadan vaihteesta, syöminen on synonyymi työnteolle. Kansakouluikäisenä pieni Emil sai opetella ruumiillisen työn jalot taidot. Emil itse kertoi olleensa Mierolan kaupalla kauppa-apulaisena. Pikkupoika kantoi asiakkaiden tavaroita kaupasta kärryihin ja kauppiaan pyynnöstä ulkovarastosta kaupalle. Sivistystä ei Emilin korvien väliin pakkautunut kahta kansakoulussa vietettyä lukuvuotta enempää. Poikaa ei ollut kyllästetty kirjatiedolla, mutta käytännön asioita ja työntekoa hän kyllä taitoi, jopa paremmin kuin vastaavasti moni lukumies. Emil oppi kuitenkin lukemisen ja kirjoittamisen alkeet. Nekään eivät olleet itsestäänselvyyksiä 1900-luvun alussa. 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajan Emil oli kuin kuka tahansa muu kaltaisensa pikkurenki tai kauppiaan pieni kauppa-apulainen. Kauppiaat olivat monesti palvelualttiita ja hyviä työnantajia ollen ystävällisiä ja rehtejä työväelleen. Toista oli tukkisavotassa tai joissain taloissa, missä isäntä saattoi hallita palvelusväkeä rautaisella otteella. Emilin työnantajalla ei ollut tämän työstä motkotettavaa ja niin kauan kuin kauppa kävi ja liike tuotti rahaa kauppiaalle itselleen sekä apulaisten palkkoihin, niin kauan sai Emilkin pitää pestinsä. Kaupalta Emilin työura jatkui renkinä. Vuosikymmen ehti vaihtua ja Hattulan Rahkoilan Koreilassa tarvittiin renkiä vuonna 1910. Emil sai rengin pestin Koreilan rusthollista, missä hän oppi työskentelemään hevosten kanssa. Oppipa hän samalla vanhan rustitilan touhuissa myös ruotulaitoksen aikaiset käytännöt ja sellaisen säntillisen ”sotilaallisen kurinkin”. Vaikkei Emil sitä silloin arvostanutkaan, oli siitä hyötyä hänen myöhemmissä vaiheissaan. Ville Wirtasen pojasta, Emil Wirtasesta oli tullut ratsutilan renki. Tätä työtä kesti aina vuoteen 1913 saakka.

    Rahkoilan Koreilan isäntä Kalle Hakari ja Toveri-niminen ori vuonna 1910. Lähde: Toivo Hakari

    Piiat ja rengit

    Vaikkei Emilistä ratsusotilasta tullutkaan, pääsi hän kuitenkin parikymppisenä nuorena miehenä lähitaisteluetäisyydelle Rahkoilan Koreilaan piikomaan tulleen Liina Liisa Raution kanssa. Liina oli jo niissä touhuissa huomattavasti Emiliä kokeneempi, sillä hänelle oli siunaantunut kymmenen vuotta enemmän ikää ja pari aviotonta lastakin ennen Emilin ja Liinan yhteisen Martti-pojan syntymää vuonna 1913. Se oli jo kolmas kerta, kun Liinan nimen perään seurakunnan rippikirjoissa kirjoitettiin tiedot salavuoteudesta, ripityksestä ja synninpäästöstä. Isyyden tunnistamisesta ei ole erikseen käräjöity, mutta samana vuonna, kun Emilin renkipesti Koreilassa päättyi, merkittiin rippikirjaan hänet Martti-pojan isäksi. Sama merkintä seurasi Emiliä myös Hattulan Ventolan vuosien 1910-1919 rippikirjan sivuille. Rengin työt eivät suinkaan päättyneet aviottoman lapsen syntymiseen tai piian saattamiseksi raskaaksi, mutta monen piikomaan tulleen nuoremman tai vanhemman naisen työt se saattoi lopettaa ennenaikaisesti. Se riippui hieman siitä, mitä tehtäviä piika oli tullut hoitamaan. Kyllähän vatsa pystyssäkin monelta piialta onnistui keittiötyöt ja siivoaminen, mutta raskaammat maatalojen tehtävät karjakoista pelto- ja navettahommiin jäi kyllä tekemättä. Se tarkoitti auttamatta kilometritehdasta ja tossua toisen eteen.

    Miesten kohdalla homma oli taputeltu sileäksi, kunhan työnteko maittoi. Ei ollut merkitystä sillä, oliko joku piika pamahtanut paksuksi. Paitsi silloin, jos kyseessä oli isäntäväkeen kuuluva nuori nainen. Tai patruunan oma salarakas, jota ei muiden kanssa jaettu. Joissain tapauksissa isäntäväki oli toki suopea piikomaan tulleita naisia kohtaan ja tarjosivat ylöspitoa myös raskausaikana ja sen jälkeenkin. Sen varaan eivät piiat voineet kuitenkaan koskaan laskea. Yleistyksenä voidaankin todeta, että kiimaiset kollit saivat jäädä odottamaan seuraavaa piikojen saapumiserää. Siinä samalla monen naisen elämä valahti onnellisesta onnettomaksi, yhden ainoan hauskan illan seurauksena. Salavuoteus kirjattiin tietysti myös rippikirjoihin, termi oli julma ”lägrad kvinna” eli maattu nainen ja se seurasi naista rippikirjasta toiseen. Se oli vähän kuin elinkautinen. Se tiedostettiin myös yhteiskunnassa ja moni saattoi kääntää naiselle selkänsä tai kieltäytyä ottamasta tätä töihin. Jos mietitään, miksi sikiönlähdettäminen eli sen aikainen abortti oli julkinen salaisuus ja varsinkin kaupungeissa ja vilkkaammissa kylissä käytetty jälkiehkäisymuoto, löytynee syy yhteiskunnasta ja sen suhtautumisesta aviottomiin lapsiin ja naimattomiin naisiin. Samoin nykytiedolla voidaan päätellä, että moni nainen saattoi kärsiä raskausajan tai sen jälkeen tulevasta masennuksesta, joka taas saattoi heijastua lapsenmurhana. Oman lapsen surmaaminen oli toisille naisille aito vaihtoehto päästä ”maatun naisen” kastimerkistä eroon, saaden oma elämä ja kunnia takaisin. Miehille tällaisia merkintöjä ei tietystikään kertynyt. Ei vaikka olisi siementänyt kylän jokaisen neidon ja naisen vailla minkäänlaista aikomusta sitoutua tai viedä heitä vihille. Emil ei joutunut kertaakaan oman elämänsä jatkovaiheissa ongelmiin aviottomasta lapsestaan Martista. Itseasiassa hän ei todennäköisesti tavannut tätä enää sen jälkeen, kun hän 1913 lähti Koreilasta. Emilin reitti vei hänet takaisin Mierolaan tai siihen naapuriin Ventolaan, yksin, ilman Liinaa tai Marttia.

    Seuraavat viisi vuotta kului Emilin omien sanojen mukaan Mierolassa kauppias Roosin apulaisena ja ajurina. Todennäköisesti Emil kutsui kauppaa Roosin kaupaksi vaikka omistaja olikin jo vuonna 1913 vaihtunut. Kauppias Roos oli menehtynyt 1909 ja kauppa siirtynyt muiden haltuun. Mierolassa toimi Koreilasta paluun aikoihin Bascharoffin kaupan lisäksi myös talous- ja osuuskauppa. Todennäköistä on, että Roosin kaupalla Emil tarkoitti Mierolan talous- ja/tai osuuskauppaa. Saatu oppi hevosten kanssa Rahkoilan Koreilassa kantoi hedelmää ja apulaisen sekä ajurin työ sopi Emilille kuin nakutettu. Nuori mies tienasi hieman rahaa omaan käyttöönsä ja asumista helpotti vanhempien mökki aivan siinä Mierolan kupeessa. Emilin tehtäviin kuului erilaisten kauppatavaroiden ajaminen hevosella pitkin Hattulaa. Milloin Parolan asemalta tai varastolta kaupalle, milloin kaupalta eri taloille ja työmaille pitkin Hattulaa. Mierolassa toimi tuolloin 1910-luvulla parikin eri kauppaa. Talous- ja/tai osuuskauppa ja sen lisäksi kylän silmäterä, venäläistaustaisen Bascharoffin kauppa. Bascharoffin kauppa sijaitsi vanhassa Rahkoilan Niemelän asuinrakennuksessa, joka oli siirretty Mierolan puolelle, lähelle siltaa. Talo seisoo edelleen tutulla paikallaan ja taitaa olla myynnissäkin tätä tarinaa kirjoittaessa kesäkuussa 2024. Talon nykyinen osoite on Kirkkotie 11.

    Bascharoffin kauppa Mierolassa. Lähde: Hämeenlinnan maistraatin arkisto / Hattulan nuorisoseuran arkisto

    Kauppias Bascharoff

    Mierolan kylän tunnetuin kauppa oli tietysti edellä mainitun Jakob ”Jaakko” Bascharoffin kauppa. Mies oli syntynyt Venäjällä Pihkovan alueella Miritnitsyn kylässä 1.12.1869, mutta lähti sieltä Suomeen noin 13-vuoden ikäisenä. Ensin hän toimi muutaman vuoden kauppa-apulaisena Hämeenlinnassa, kunnes aloitti oman kauppatoiminnan Hämeenlinnan maalaisseurakunnassa siirtyen sieltä vuonna 1887 Hattulaan Alexander Weseloffin myymälän kauppiaaksi. Pari vuotta myöhemmin 1889 Jaakko Bascharoff perusti Mierolaan kaupan omalla nimellään. Kauppa kannatti ja Bascharoff keräsi itselleen miljoonaomaisuuden. Samalla hän laajensi toimintaansa ostamalla Hattulan Sahan ja Myllyn sekä perustamalla Kansallisvaatehtimon Hämeenlinnaan Hallituskadulle. Bascharoff mainosti ahkerasti paikallisissa lehdissä, milloin karkeaa suolaa, milloin kalkkia tai kansalaisten omien lankojen värjäämispalvelua. Bascharoff oli hyvin uskonnollinen ja osallistui aktiivisesti Hämeenlinnan ja Tampereen kreikkalais-katolisen kirkon toimintaan, ollen lähes kolme vuosikymmentä kirkon isännöitsijänä Hämeenlinnassa. Vuonna 1899 Jaakko Bascharoff sai kutsun Piskovan kuvernementistä palata takaisin ”kotiin” Venäjälle kolmeksi vuodeksi. Hänet oli nimetty Miritnitsyn volostin kylän vanhimmaksi. Todellisuudessa kyse taisi olla siitä, että varakas kauppias haluttiin rahoineen Hattulasta takaisin Venäjälle. Koska Jaakko Bascharoff ei tätä kutsua noudattanut, lähetettiin Venäjältä pyyntö Hämeen läänin kuvernöörille Edvard Boehmille kuljettaa Jaakko Bascharoff vankikuljetuksella takaisin tämän kotiseudulleen. Hämeen läänin kuvernööri määräsi Jaakko Bascharoffin pidätettäväksi ja antoi määräyksen Hattulan piirin nimismiehelle G. Simolalle. Kauppias Bascharoff otettiin vuorokaudeksi kiinni ja kuulusteltiin. Lääninvankilalla suoritettu kansliatutkinto johti siihen, että kuvernööri Boehm vapautti Bascharoffin eikä hänestä koskaan tullut ”kylän vanhinta”. Sen sijaan Bascharoffin afäärit sujuivat loistavasti seuraavat vuosikymmenet ja tämän omaisuus kasvoi huomattavan suureksi.

    Jakob ”Jaakko” Bascharoff. Lähde: Suomen Punaisen Ristin uutisia -pienpainate

    Kunniaporvarin arvonimi Jaakko Bascharoffille annettiin keväällä 1914. Arvonimistä ja titteleistä viis, mies oli avulias ja antelias auttaen Mierolassa asuvia varattomia ja muita vähäosaisia. 1930-luvulle tultaessa Bascharoffin nimi oli tuttu niin Hämeenlinnassa kuin Hattulassakin, mutta samalla miehen terveys alkoi oikutella. Lopulta helmikuussa 1936 Jaakko Bascharoff menehtyi Helsingissä Suomen Punaisen Ristin sairaalassa (sittemmin tunnettu Töölön sairaalana) 20.2.1936 pitkän sairastelun murtamana. Kauppias Bascharoff oli järjestänyt asiansa siten, että hänen 9-sivuista testamenttia käytiin läpi loppuvuoden 1936 aikana. Ensimmäinen kompastus oli se, ettei Hämeenlinnan luterilainen seurakunta antanut lupaa pystyttää Bascharoffin testamentissa mainittua muistomerkkiä hautapaikalle. Jaakko Bascharoff haudattiin siis Hämeenlinnaan, mutta hänen muistomerkkinsä sijaitsee Helsingin Hietaniemen hautausmaalla ortodoksien osastolla. Upea kullattu enkeliveistos olisi varmasti monen hämeenlinnalaisen mielestä sopinut tännekin, mutta ilmeisesti kiellon taustalla oli jokin periaatteellinen tai mahdollisesti asenteellinen syy. Seuraavaksi Bascharoffin nimittämän asianajajan tehtävänä oli jakaa miljoonaomaisuus testamentin mukaisesti. Ensin 400 000 markkaa jaettiin Jaakko Bascharoffin kuolleen veljen lapsille, sitten Hämeenlinnan kreikkalais-katoliselle kirkolle 300 000 markkaa. Lisäksi Bascharoffin liikkeiden ja myymälöiden henkilöstölle jaettiin erinäisiä summia. Helsingin Martat saivat 300 000 markkaa, Suomen Punainen Risti 500 000 markkaa, Hattulan Lotta-Svärd ja Suojeluskunta saivat myös merkittäviä varoja, aivan kuten Hattulan kunta ja lastenkoti sekä erilaiset katoliset luostarit ja kirkkokuorot. Kaiken kaikkiaan testamentattua omaisuutta oli lähes 4 miljoonaa markkaa. Tämän lisäksi testamentti määräsi Bascharoffin liikkeiden ja myymälöiden sekä muun irtaimiston realisoinnin, joka kasvatti testamentattuja summia entisestään. SPR:n kassaan kilahti kokonainen miljoona, samoin HML:n kreikkalais-katolilaiselle kirkolle.

    Jaakko Bascharoffin kuolinilmoitus. Lähde: Hämeen Sanomat nro 44, Lauantai 22.2.1936
    Suomen Punaisen Ristin sairaala (myöh. Töölön sairaala). Lähde: HUS
    Jaakko Bascharoffin muistomerkki Helsingin Hietaniemen hautausmaalla. Lähde: Kultaus Oy Snellman

    Itsenäisyyskipuilua

    Vuodesta 1913 on matkaa vain neljä vuotta siihen, kun Suomi julistautui itsenäiseksi. Tuona aikana suomalainen yhteiskunta oli muuttunut Emilin lapsuusvuosista ja eripuraa oli lietsottu kahden eri osapuolen toimesta. Maata oli sahattu poliittisesti, aatteellisesti ja ajatusmaailmaltaankin kahtia. Kahtiajakautuminen heijastui kautta linjan lähes kaikille aloille, turuille ja toreille. Varsinkin Etelä-Suomessa ja Hämeessä, mutta oikeastaan kaikkialla missä oli teollisuutta tai vahvan perinteistä agraariyhteiskuntaa. Tilalliset ja tilattomat, isännät ja rengit, tehtaan patruunat ja tehdastyöläiset, porvarit ja sosialistit, rikkaat ja köyhät, ylensyövät ja nälkiintyneet. Suomi kävi kierroksilla ja molemmat osapuolet kaivoivat itselleen asemia ja poteroita, joista ei tingitty piiruakaan. Sosialisteille ei kelvannut porvarillinen poliisiviranomainen. Porvareille ei kelvannut sosialistien miliisit yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjiksi. Yhteisestä, koko kansan viranomaisesta puhumattakaan. Sosialistien haikailut itsenäisyydestä olivat pelkkää tuuleen huutamista porvareille. Porvareiden vaalivoitto hajotetun sosialistienemmistöisen hallituksen tilalle koettiin vasemmistossa vallan anastamiseksi. Porvarit taas kokivat sen oikeudeksi ja laiksi. Yksi asia oli kuitenkin yhteistä ja varmaa, kissanpissan maku oli pinttynyt molempien osapuolien suuhun.

    Yhteiskunnan kuohunta ja vallankumousaatteen aallot löivät entistä kovemmin ja korkeammin myös Hattulan Mierolan ja Ventolan rantaan. Huhtikuussa 1918 punakaartilaiset olivat pakenemassa Kanta-Hämeestä kohti itää. Punaisten pakolaiskolonna lännestä itään kulki tässä vaiheessa vielä Hämeenlinnan läpi, mutta painopiste siirtyi enenevässä määrin Hattulaan Hämeenlinnan pohjoispuolelle sitä mukaan, kun Hämeenlinna lipsui punakaartin vallasta valkoisten ja saksalaisten vapauttajien haltuun. Ensin saksalaiset valtasivat Riihimäen, sitten Janakkalan ja lopulta Hämeenlinnan. Samalla punapakolaisten reitti siirtyi pohjoisemmaksi ja pohjoisemmaksi, lännestä itään. Huhtikuun lopussa keväällä 1918 mitään varsinaisia verisiä taisteluita ei Hämeenlinnasta tai sen hallinnasta käyty, mutta saksalaiset tykit moukaroivat kaupunkia Hattelmalanharjun suunnalta ja konekiväärin papatus niitti Idänpäässä satoa. Se pakotti tuhatpäisen punapakolaisten letkan tekemään mutkan Hattulan kautta ja jatkamaan liikettä kohti Hauhoa ja Tuulosta, sieltä edelleen kohti Lahtea.

    Emil ei ollut kapinoitsija eikä erityisen poliittisesti latautunut tai virittynyt nuori mies. Hän oli nähnyt oman isänsä epäsäännölliset elämäntavat ja joutunut ansaitsemaan oman elantonsa nuoresta pitäen. Emil säästyi myös pahimmalta propagandalta ja houkutuksilta hypätä mihinkään poliittiseen kelkkaan mukaan. Kaupalla asioitsivat niin talolliset kuin mäkitupalaisetkin, porvarit ja torpparit sekä tietysti väliin jäävät käsityöläiset. Kaupan aukioloajat sanelivat myös Emilin työajan, joten niistäkään ei ollut sen enempää taisteltavaa tai kapinoimista. Rengin homma merkittävällä rustitilalla oli totuttanut hänet myös säntillisyyteen ja lähes sotilaalliseen kuriin. Työt piti tehdä, siitä palkkiona oli pieni rahallinen korvaus ja ylöspito. Lisäksi oman kylän kaupalla kaivattiin edelleen osaavaa ajuria, joka pystyi tarvittaessa myös olemaan kauppiaan tukena ulkopaikkakuntalaisten punahuligaanien ryöstelyä ja rällästelyä vastaan. Reipas ja ahkera, jauho- ja perunasäkkejä kärryihin heitellyt parikymppinen Emil oli oikein oiva silmä- ja käsipari kauppiaan apuna. Ongelmaksi muodostui kuitenkin 1910-luvun edetessä pikemminkin se, ettei kaupoissa ollut enää mitään artikkeleita tai tuotteita myytäväksi asti. Viljaa, pottuja, leipää tai maitoa ei saanut edes rahalla. Tai jos sai, niin sitä säännösteltiin rajusti ja hinnat kohosivat pilviin.

    Myrskyn silmässä

    Hattulassa punaterroria suorittivat pääasiassa Hämeenlinnan punakaarti ja Hämeenlinnaan tulleet muut punakaartien ”lentävät osastot”. Toki terroriksi piti laskea punakaartin suorittamat aseiden ja elintarvikkeiden takavarikotkin. Niissä paikalliset punakaartit ja heidän seudullinen osaaminen korostui. Tiedettiin mistä haettiin ja mitä haettiin. Yleisesti ottaen suurimmat huligaanit tulivat oman kylän ulkopuolelta, tavalla tai toisella. Milloin Hämeenlinnasta, milloin Turusta tai Toijalasta. Naapurikunnassa Tyrvännössä meininki oli ihan toinen. Lepaalla, Suontakana ja Tyrvännössä oli enemmän kartanoita suhteessa väkilukuun kuin Hattulassa. Se oli yksi selittävä tekijä, miksi punakaartien muodostumiset ja väkivaltaisuudet korostuivat naapuripitäjissä. Huhtikuussa 1918 Hämeenlinnassa pakenevien punapakolaisten reittiä halkoi konekiväärin säksätys. Rengon suunnalta punaiset koittivat vielä päästä kaupunkiin, mutta se yritys tyssäsi Luolajan kylän suoralla, sillä valkoiset olivat asettaneet konekiväärin asemiin jo vuorokautta tai kahta aikaisemmin. Punaisten pakolaisten virta siirtyi Hämeenlinnan valtaamisen myötä luonnostaan pohjoisemmaksi, Hattulan ja Hauhon lävitse kohti itää. Punakaartin tehtävänä oli avata letkan edessä väylää ja letkan perässä vaikeuttaa pakolaisia takaa-ajavien valkoisten etenemistä. Kevään saapuminen tarkoitti, ettei vesistöjä voinut enää ylittää jäitä pitkin, kuten vielä sodan alkuvaiheessa talvella. Yksittäiset henkilöt saattoivat päästä varjoisista ja lähes virrattomista kohdista sulavien jäiden päältä vielä kulkemaan, mutta hevosilla ja kärryillä ei ollut jäille asiaa. Siltojen merkitys korostui entisestään niin pakeneville, kuin takaa-ajajille.

    Ihmisiä Mierolan vanhalla puusillalla. Lähde: Postikortti, Lähetyskirjakauppa, Hämeenlinna

    Perjantaina 26.4.1918 pakolaisvirran keulilla olleet punakaartilaiset ja Valkeakosken naiskaarti kohtasivat valkoiset Alvettulan sillalla. Samalla tuhatpäinen pakolaislauma kasvoi kasvamistaan, kun Hattulasta tulevat saavuttivat letkan etupään. Taistelu sillasta oli kohtalon kysymys, sillä pakomatkan onnistuminen riippui siitä. Armottoman taistelun päätteeksi Valkeakosken naiskaarti ja muut punaiset onnistuivat puhkaisemaan tiensä läpi ja Alvettulan taistelut kirjoitettiin historiaan yhtenä viimeisimmistä punaisten taisteluvoitoista. Sotaa ne eivät horjuttaneet suuntaan taikka toiseen, sen punaiset olivat jo hävinneet Tampereen, Helsingin ja viimeistään Hämeenlinnan myötä. Punaisten häntäpäässä olleet joukot, tappiomielialan myrkyttäminä, päättivät samaisena päivänä 26.4. sytyttää Hämeenlinnan rautatieaseman tuleen (toinen versio tarinasta kertoo, että saksalaistykistön ammukset olisivat osuneet asemarakennukseen tai ratapihalla olleisiin vaunuihin, sytyttäen ne ja lopulta koko asemarakennuksen tuleen). Tarinan versiosta viis, Hämeenlinnan kaunis vanha rautatieasema tuhoutui korjauskelvottomaksi. Seuraavana päivänä lauantaina 27.4.1918 perääntyvät punakaartilaiset jatkoivat tihutöitään ja pyrkivät vaikeuttamaan hallituksen joukkojen etenemistä. Punaiset tuhosivat perääntyessään ja paetessaan Hattulan Mierolan vanhan kolmiosaisen ponsiansassillan. Ilmeisesti sillan tukirakenteisiin laitettiin räjähteitä, joilla silta saatiin romahtamaan. Samalla räjähteet sytyttivät loppuosan puisesta sillasta tuleen. Vanajaveden kapeikon ylittävä silta oli tuiki tärkeä kulkuyhteys, se yhdisti Mierolan ja Rahkoilan kylät sekä toimi keskeisen kantahämäläisen maantien linkkinä vesistön yli. Palavan puisen sillan loimut valaisivat lähirantojen pirttien tupaa vielä illan hämärtyessäkin. Se antoi kuitenkin punapakolaisille aikaa, sillä kiertotiestä takaa-ajajille tuli pitkä. Vanajaveden halkoman alueen pääsi ylittämään etelästä Aulangolla rautatiesillan kautta. Toinen vaihtoehto olisi ollut rutkasti pidempi reitin kiertäessä kauempaa pohjoisesta, ehkäpä jopa Toijalan ja Sääksmäen tai raskaamman kaluston osalta jopa Valkeakosken kautta Laitikkalaan ja sieltä Alvettulaan. Siltojen merkitystä ei voida siis tarpeeksi korostaa sodan silloisille osapuolille. Iso ongelma se oli tietysti myös hattulalaisille, kun reitti Parolasta Mierolaan oli poikki.

    Mierolan tuhoutunut silta vuonna 1918. Lähde: Tampereen kaupunginmuseon arkisto

    Tärkeä silta

    Mierolan vanha puusilta oli ehtinyt seistä paikoillaan vuodesta 1904 lähtien. Se oli jatkuvalla, kovalla kulutuksella, ja sitä oli kaavailtu korvattavaksi kivisillalla jo tovin aikaa. Asia ei ollut kuitenkaan edennyt Hattulan kunnanisäntien toimesta. Liekö laiskuutta, rahanpuutetta tai muuten vaan erilaisten valtion avustuksien, lupa-asioiden ja anomusten viipyilyä, mutta lopulta punakaartin vandalismin ja terrorin jälkeen vanhat siltasuunnitelmat oli pakko kaivaa naftaliinista uudelleen tarkasteltavaksi. Ennen uutta siltaa Mierolan ja Rahkoilan välinen kapeikko ylitettiin lautalla, jonka toiminta aiheutti harmia niin kuntalaisille kuin ulkopaikkakuntalaisillekin. Lautta liikennöin aamu kuudesta ilta yhdeksään, joten yöaikaan oli turha kuvitella pääsevänsä lauttakyydillä Vanajaveden ylitse.

    Aikansa yleisökirjoitus Mierolansalmen ylittämisen haasteista. Lähde: Hämeen Sanomat nro 140, 27.6.1919

    Silta-asia eteni kuitenkin varsin ripeästi, sillä maaliskuun 12. päivä 1919 Hattulan ja Tyrvännön edustajat tekivät urakkasopimuksen Osakeyhtiö Constructor Aktiebolagin kanssa, jossa vaadittiin uuden teräsbetonisen sillan olevan valmis viimeistään lokakuun 1. päivä saman vuoden aikana. Sillan piirustukset laati insinööri Emil Holmberg ja rakennustöitä valvomaan valittiin insinööri Manne Muoniovaara (ent. Knoblock). Rakennustyöt Mierolan uudella sillalla alkoivat toukokuun alussa, vaikka pitkään jatkunut tulvakausi hieman haittasikin sillan perustuksien tekemistä. Siltatyömaan rakennusmestareina toimivat W. Wilenius ja Idman, työllistäen kaikkiaan noin 50 miestä. Sillan hintalapuksi muodostui 250 000 markkaa, joka vastaa vuoden 2023 rahanarvossa noin 125 000 euroa. Nykyään kyseinen summa euroja tuskin riittäisi edes valohoidon antamiselle kyseiselle sillalle. Hattulan Mierolan uusi kivinen holvikaarisilta valmistui etuajassa ja se avattiin liikenteelle jo 16. syyskuuta 1919. Sanomalehdissä hehkutettiin, kuinka sillassa on yksi 30 metriä leveä keskiholvi ja kaksi 7 metristä sivuaukkoa. Ajoradan leveyttäkin oli hurjat 6 metriä ja sillalla kantokykyä niin, että se tyydyttää suurimmatkin liikenteen vaatimukset. Mierolan silta täyttää 16.9.2024 kunnioitettavat 105 vuotta, joskin nykyliikenteen suurimpia vaatimuksia se ei enää täytä. Sen verran maailma on muuttunut sadassa vuodessa.

    Lehtileike koskien Mierolan sillan rakentamista. Lähde: Hämetär-sanomalehti 1919
    Työtä tarjolla Mierolan siltatyömaalla kesällä 1919. Lähde: Hämeen Sanomat nro 121, 31.5.1919
    Mierolan teräsbetonisen holvikaarisillan rakennustyömaa kesällä 1919. Lähde: Hattula-Seuran kuva-arkisto

    Oy Constructor Ab:n historiasta sen verran, että edellä mainittu M. Muoniovaara perusti yhtiön 1917 yhdessä Nestori Eskolan (Teräs Oy:n suuromistaja ja toimitusjohtaja), Harald Herlinin (tuttu monelle mm. Kone Oy:stä) ja Wilhelm Aleksander Sohlbergin (GWS-yhtiön G. W. Sohlbergin poika) kanssa. Muoniovaara oli aluksi itse vuodet 1917-1919 työpäällikkönä, mutta siirtyi toimitusjohtajaksi vuoden 1919 aikana, toimien siinä roolissa aina vuoteen 1935 saakka. Manne Matias Muoniovaara syntyi Kemissä 6.8.1883 (joissain lähteissä syntymäajaksi mainittu 1884) ja menehtyi Helsingissä 3.3.1958. Muoniovaaran isä Anton Christian Knoblock oli Ruotsista Suomeen muuttanut seppämestari, jonka käsityötaidot periytyivät Mannelle. Muoniovaara oli koulutukseltaan ylioppilas (Kemissä 1904) ja diplomi-insinööri Polyteknisestä opistosta ja Teknillisestä korkeakoulusta 1909. Stipendin turvin hän opiskeli rakennustekniikkaa Hannoverissa Saksassa 1910. Manne Muoniovaara oli naimisissa taiteilija Dagmar Anderssonin kanssa ja heillä oli yhteensä viisi lasta. Yksi Muoniovaaran lapsista oli aikanaan tunnettu arkkitehti Anton Eliel Muoniovaara, joka suunnitteli urallaan kymmeniä teatterisaleja.

    Manne Muoniovaara. Lähde: Teollisuuslehti 1927, kuvan jälkivärityksen tekijä tuntematon

    Uusi työ, uusi elämä

    Vapaussota ravisteli Wirtasenkin perhettä, mutta Emil ei ehtinyt kapinoimaan vaan vei itseään 20 vuotta vanhemman Sattulan Niinimäen tyttären, neulojatar Matildan, vihille keväällä 1918. Emilin vanhin sisko Fanny oli ennättänyt jo Emiliä aikaisemmin naimisiin Hattulan Hurttalan Kalliolasta kotoisin olleen kirvesmies Kalle Juho Holmin kanssa, mutta sota sekoitti Fanny Holmin (ent. Wirtanen) perheen tulevaisuuden. Kalle Holm kaatui sisällissodassa punaisten puolella Vilppulassa 17.3.1918. Jonkinlainen kosketus kapinaan koettiin siis Wirtasillakin keväällä 1918. Kesän 1918 koittaessa punaiset olivat hävinneet sodan ja Suomeen syntyi voittaneen osapuolen perustamia vankileirejä. Niihiin suljettiin punaisten ja työväenliikkeen puolella toimineita tai sellaisiksi luultuja tahoja. Osa tuomittiin pika- tai kenttäoikeuden tavoin kuolemaan, mutta kesän ja syksyn aikana vankileirien toimintaa pyrittiin koordinoimaan ja keskittämään hallinnollisesti. Tämä johti siihen, että vankileirien vartioinnista ja muusta toiminnasta tuli huomattavasti systemaattisempaa. Mistään vankeinhoidosta ei voida puhua, sillä vankileireillä nähtiin nälkää ja kärsittiin kierto- ja kulkutaudeista. Hygienia oli heikkoa, juomavedestä ja ravinnosta oli puutetta. Moni punavanki menehtyikin nälkäkuolemaan tai tautien riuduttamana, tilanteessa jossa kiväärin luoti olisi ollut armeliaampi tapa lähteä. Kun kesän aikana Emil Wirtanen pestautui armeijapalvelukseen, taisi se olla melkoinen shokki Wirtasen perheen sisällä. Ainakin leskeksi jääneen Fanny-siskon voisi kuvitella katkaisseensa välit veljeensä tämän vuoksi. Emil määrättiin vartioimaan Tampereelle suurta Kalevankankaan vankileiriä. Siellä viruivat vangittujen miesten lisäksi myös naisia ja lapsia. Kalevankankaan vankileiriä on myös kuvattu Suomen ensimmäiseksi keskitysleiriksi. Kalevankankaan vankileiri perustettiin huhtikuussa 1918 Tampereen vapautuksen jälkeen, jolloin vankileirille sijoitettiin jopa 11000 punaista tai sellaiseksi luettua henkilöä. Vasta elokuussa 1918 omaiset saivat toimittaa vangeille ruokaa, mutta piikkilanka-aitojen sisällä ehdittiin nähdä lukemattomia kärsimysnäytelmiä ennen sitä. Emil Wirtasen rooli oli toimia kyseisen leirin vartijana. Se ei ollut mikään herkullinen pesti, mutta se oli työtä, jota hiljattain avioon astellut mies tarvitsi. Emil ja Matilda keräsivät rahaa omaan asumukseen, omaan elämään.

    Tampereen Kalevankankaan vankileirin miesvankeja, edessä vasemmalla viulua soittaa Arvo Lång. Lisäksi kuvassa ovat leirin kasvatusapulaiset Kalle Sandelin ja Rainer Kaira. Arvo Lång lähetti kuvan postikorttina äidilleen Nokialle. Lähde: Tampereen historialliset museot / Suomen Kuvalehti 19/1919, s. 445

    Aikaisemmin Liinan kanssa tehty Martti-poika ei kuulunut Emilin elämään lainkaan eikä Matildalla tainnut olla pienintäkään tietoa Liinasta tai Martti-pojasta. Emil Wirtasen luonteesta vartijana ei ole säilynyt tietoa, mutta ilmeisesti punakapina ja sen seurauksena jaetut pika- eli kuolemantuomiot jättivät oman jälkensä nuoreen mieheen, samoin kuin leirin kurjat olot ja julmien vartijoiden toiminta veriveljiä kohtaan. Vartijat saivat osakseen sadattelua ja uhkailuja vangeilta ja näiden omaisilta. Emilin mahdollista roolia teloituskomppaniassa ei voida myöskään täysin sulkea pois. Emme siis tiedä, mitä kaikkia kauheuksia Emil armeijapestinsä aikana koki, mutta tiedossa kuitenkin on, että vankileirien vartijat ottivat osaa kenttä- ja pikatuomioiden sekä kuolemantuomioiden langettamisiin. On siis paljon mahdollista, että Emil joutui kokemaan sen osana armeijapalvelustaan. Tampereen vankileiri lakkautettiin lokakuussa 1918 ja se muutettiin Tampereen pakkotyölaitokseksi. Loput naisvangit, 69 tuomittua naista, siirrettiin Hämeenlinnaan vankilaan. Pakkotyölaitoskin loppui vuoden 1918 päättyessä ja viimeistään silloin Emilin vartijan pestikin tuli päätökseen. 25-vuotias Emil etsi sinnikkäästi uutta työtä itselleen ja jonkinlainen onni häntä potkaisikin, sillä Hämeenlinnan kaupungin vakinainen paloväki ja pruuttahuone kaipasi nuorta, aseväen käynyttä ja ruumiilliseen työhön tottunutta miestä palvelukseensa. Niinpä Emil ja Matilda Wirtanen pakkasivat Hattulan Ventolan pirtistä omat kimpsut ja kampsut muuttaen Hämeenlinnaan alkuvuodesta 1919. Heidät kirjattiin virallisesti Hämeenlinnan kaupunkiseurakuntaan kuuluvaksi tammikuussa 1919, muuttokirjalla numero 134.

    Hämeenlinna

    1920-luvun alussa Hämeenlinna oli pieni maalaismaiseman ympäröimä kaupunki. Hämeenlinna oli sekoitus puistoja ja kasvavaa teollisuutta Verkatehtaan johdolla sekä käsityöläisperinnettä ja vapaa-ajan nähtävyyksiä kuten Karlberg eli Aulanko. Kaupunkia ympäröi Vanajan kunta, Hämeenlinnan maalaisseurakunta ja Hattula. Niiden keskelle puristuksiin jäänyt Hämeenlinnan kaupunki oli n. 6000 asukkaan verkkaisesti kehittyvä sisämaakaupunki. Kaupungin kasvaessa ja kehittyessä syntyi myös tarve vakinaiselle palokunnalle. Sellainen perustettiin 1911, joten tammikuussa 1919 Emil Wirtasen muuttaessa Hämeenlinnaan varsinaisella palokunnalla oli historiaa vasta kahdeksan vuotta. Siinä ajassa toiminta oli ehtinyt jo muotoutua, mutta jatkuva kehitys toi myös muutoksia ja asetti vaatimuksia palokunnalle sekä sen henkilöstölle. Aikaisemmin käytössä olleet käsiruiskut saivat rinnalleen hevosvetoiset ruiskuvaunut ja talojen kohotessa useampaan kerrokseen, tarvittiin myös tikkaita ja rohkeutta kiivetä niitä. Sen ajan hämeenlinnalaisten kielessä palokunnan tiloiksi Hämeenlinnan Tähtipuistossa vakiintunut puinen talo sai nimen pruutta- eli ruiskuhuone.

    Tähtipuisto ja ruiskuhuone sen kulmassa. Lähde: Kaupunki kuvissa I, Hämeenlinna-Seura Ry julkaisu

    Hämeenlinnan pruuttahuone sijaitsi Tähtipuiston kulmassa, nykyisessä Sibeliuksenpuistossa, siinä Sibeliuksenkadun ja Birger Jaarlin kadun kulmassa. Palosotilaan titteliä kantanut Emil ja tämän Matilda-vaimo saivat asunnon läheltä palolaitosta, aivan tien toiselta puolelta Läntisen Linnakadun (nyk. Sibeliuksenkatu) puolelta. Tämä siksi, että vakinaisen paloväen piti olla aina tavoitettavissa, myös vapaapäivinään yllättävien vahinkojen ja tulipalojen vuoksi. Siksi palovartijat ja -sotilaat pyrittiin asuttamaan mahdollisimman lähelle pruutta- eli ruiskuhuonetta. Laitoksen tornissa olleen sireenin piti kuulua palomiehille kotiin saakka. Kun hälytys tuli, silloin lähdettiin vuodenajasta tai kellon viisareiden asennosta viis. Määräykset olivat tiukat, sillä palosotilas ei saanut poistua kaupungin alueelta ilman palopäällikön kirjallista lupaa. Tämä voi tuntua nykyaikana perin kummalliselta, mutta tuohon maailman aikaan palosotilas oli ruiskuhuoneen ”omaisuutta” eikä yksilölliset oikeudet tai lomapäivät paljoa puntarissa painaneet. Emilin arki pyöri saman risteyksen alueella. Työpaikka näkyi heti kun hän astui kotitalon ovesta kadulle (tai ainakin kotitalon pihapiirin portista Läntiselle Linnankadulle) ja työmatka taidettiin mitata muutamissa kymmenissä askeleissa kellotaulun sijaan. Työn ja vapaa-ajan raja oli hämärtynyt jo kauan sitten, jos sellaista edes osattiin ajatella. Tuntuu, että 1920-luvullakin ihmisten elämä oli pelkkää työtä työn perään. Etenkin maaseudulla missä eläintenpito ja maatyöt vaativat jatkuvaa ahertamista, mutta enenevässä määrin myös kaupungeissa. Hämeenlinnakin kasvoi teollisuudesta ja yhä useampi savua tupruttava tiilipiippu sojotti kohti taivasta.

    Ilmakuva Hämeenlinnasta vuodelta 1926. Lähde: Tuntematon

    Surua ja sairautta

    Wirtasen perhe asettui kuitenkin kantahämäläiseen sisämaakaupunkiin paremmin kuin hyvin. Emil ja Tilda juurtuivat Läntisen Linnakadun kortteliin numero 84 (kaupungin osoitekalenterissa kiinteistön osoite oli Läntinen Linnankatu 13), pariskunnan yhteiseen ensimmäiseen omaan kotiin. Heidän tarinansa noudatti aikalaisten vakiokaavaa eli naimisiinmenon ja yhteen muuttamisen jälkeen odotettiin lasta. Kevään 1919 aikana Tilda tulikin raskaaksi, mutta kesän ja alkusyksyn aikana käynnit lääkärillä yleistyivät ja muuttivat perheen kurssin laskuun. Matildalla todettiin reumatismi ja siitä johtuvat säryt ja heikkouden tilat. Hänen sairautensa tulisi etenemään tavalla tai toisella. Matildaa selvästi nuorempi Emil ymmärsi, että hän tulisi jäämään jollain aikavälillä yksin heidän lapsensa kanssa. Tildan sairastuminen masensi ja painoi Emilin mieltä. Toisinaan elämällä on tapana lyödä lyötyä ja potkia maassa makaavaa ja saman surullisen kohtalon koki Emilinkin perhe heti tammikuussa 1920. Tilda synnytti tammikuun alussa pienen tytön, joka sai nimekseen Hilkka Margareetta. Wirtasen perheen murheet vaihtuivat hetkellisesti iloksi samalla kun vuosikymmen vaihtui. Edessä oli uusi aika niin yhteiskunnalle kuin Emilille ja Tildallekin. Perheen onnea kesti kuitenkin vain viikon, sillä pieni Hilkka-tyttö menehtyi vain seitsemän vuorokauden ikäisenä ja romutti samalla tyystin Tildan ja Emilin maailman. Matildan terveydentila heikkeni nopeasti ja hän jäi lähes kokonaan vuodepotilaaksi. Emil koitti ensin selvitä arjesta yksin, mutta joutui nopeasti toteamaan, ettei Matildan ja palosotilaan tehtävien hoitaminen tai yhteensovittaminen onnistunut.

    Läntisen Linnakatu 13:n huoneistossa vallitsi syvä hiljaisuus, vaikka sen olisi pitänyt keväällä 1920 olla täynnä ääntä ja elämää. Matilda nukkui kammarissa, Emil oli palolaitoksella vahtivuorossa. Kevätauringon säteet taittuivat akkunalasin läpi verhojen välistä puutalohuoneiston lattialle, paljastaen huoneilmassa hiljaa leijailevan pölyn. Maaseutukaupungin katuhälinä kuului vaimeana taustakumuna Matildan kammariin. Emilin ainoa henkireikä tuntui olevan palosotilaan työ ja tavoite ansaita rahaa kotiapulaisen palkkaamiseksi. Emil oli paljon poissa kotoa, tehden välillä useammankin vuoron töissä ansaitakseen enemmän. Pyhäpäiviä, lomatuurauksia, ihan mitä tahansa, jotta hän saisi muuta ajateltavaa kuinildan sairauden, lapsen kätkytkuoleman ja hamassa tulevassa siintävän leskeyden. Rehkiminen töissä kuormitti Emilin fyysistä, suru ja epävarmuus henkistä jaksamista. Emil poltti hiljalleen kynttiläänsä sen molemmista päistä. Kesään 1920 mennessä Emilin kovettunut ulkokuori oli jo alkanut säröillä ja halkeilla.

    Postikortti Hämeenlinnasta, Läntinen Linnankatu, talvimaisema 1907. Lähde: Enok Rytkönen

    Sukanvarteen kertyneet verrattain nuoren Suomen tasavallan markat toivat kuitenkin pientä lievitystä ja helpotusta arkeen, koska Emilillä oli vihdoin varaa maksaa palkkaa Matildaa hoitavalle kotiavustajalle. Kotiavustajan rooli oli sekoitus kotiapulaisen, hoitajattaren ja piian tehtäviä. Tildan passaamisen lisäksi vastuulle kuuluivat kodin siisteys ja arkisten tehtävien hoitaminen, kuten torilla ja kaupoissa asioiminen, apteekkikäynnit, pyykkäys ja ruuanlaittaminen, mankelointi ja liinavaatteiden viikkaaminen. Emilin työpaikalla perheen ”kolmiodraamasta” revittiin kaikki mahdollinen ja mahdoton ilo irti. Emiliä suoraan sanottuna työpaikkakiusattiin ja kiusoiteltiin muiden palosotilaiden toimesta. Osa jutuista oli harmitonta hämmästelyä Wirtasen perheen uusista järjestelyistä, eihän kotiapulaisen käyttämisessä sinällään mitään omituista ollut. Vitsailu sai kuitenkin ikäviä sävyjä, kun muutamat puhuivat Emilin ostaneen itselleen maksullisen naisen. Osa Emilin työkavereista väitti, että tämä oli ostanut itselleen seksipartnerin. Vaikka nuorehko mies pystyi nälvimään takaisin ja toisinaan heittämään huultakin asiasta, niin pintakerroksen alla Emilin ihmisyyden perustukset alkoivat sortua ja luhistua erilaisten vastoinkäymisten ja solvausten ristitulessa.

    Kotona arki onneksi pyöri tasaisen varmasti. Kotiapulaisena Wirtasen perheessä toimi Ida Virtanen, jolla ei kuitenkaan nimestään huolimatta ollut yhteyttä tai sukulaissuhdetta Emil Wirtaseen. Ida piti huolta Tildasta ja osittain myös Emilin jaksamisesta. Ehkä siinä pruuttahuoneella tapahtuneessa vitsailussa oli hieman totuuttakin mukana, tai sitten kyseinen vitsailu ja vihjailu johti siihen, että säännöllisesti päivittäin yhdessä tavalla tai toisella aikaa viettäneiden Idan ja Emilin välille kehkeytyi jonkinlainen salasuhde. Historiatiedot eivät varmuudella kerro, oliko kyseessä rakkautta vai pelkästään seksuaalista jännitettä ja sen purkautumista Tildan selän takana. Jonkinlaista kirjeenvaihtoa ja vispilänkauppaa Idan ja Emilin välillä kuitenkin oli, se käy ilmi viranomaisten asiakirjoista. Sitten kun työkaverit vitsailivat asiasta Emilille, joka koitti itsepintaisesti pitää perheidylin kulisseja pystyssä, osuivat vitsit ja naljailu arkaan paikkaan. Ida oli Tildan luona aina, kun Emil oli töissä. Kodin ulkopuolelle Tilda ei juurikaan enää astunut ja nekin harvat kerrat vähenivät kuukausi kuukaudelta. Toisinaan oli parempia aikoja, jolloin hän jaksoi ommella ja neuloa. Toisinaan hän saattoi maata vuoteessa viikon tai useammankin. Sellaisena kolmikon arki eteni useita viikkoja, kuin höyryjuna kiskoillaan.

    Läntinen Linnankatu, Hämeenlinna. Lähde: Museo Skogster / Hämeenlinnan kaupunginmuseo

    Murtuvat padot

    Näennäisesti Emilillä oli kaikki hyvin, vaikka menneisyys pitikin miestä otteessaan ja omatunto kolkutti ja muistutti olemassaolostaan. Pala palalta kaikki nuoren miehen kokemat asiat alkoivat kuitenkin vaatia veronsa. Palosotilaan työ oli raskasta ja vaativaa, sekä fyysisesti, että henkisesti. Parin vuoden takaisen sodan jättämät muistot, oman lapsen kuolema, vaimon sairastuminen, salasuhde Ida Virtasen kanssa, työkavereiden jatkuva naljailu ja huoli tulevasta, naapureiden juoruilu ja erinäiset huhupuheet romuttivat Emil Wirtasen mielenterveyden. Mistään äkkinäisestä sortumisesta ei ollut kyse vaan pikemminkin vuosi vuodelta pahenevasta kierteestä. Ensin Emil oireili niin, että hän äksyili Tildalle, Idalle ja naapureille. Raivokohtauksia oli aluksi harvakseltaan, mutta nekin yleistyivät myöhemmässä vaiheessa ja ulottuivat nyt työtovereihinkin. Voidaan vain esittää arvailuja siitä, mistä Emilin traumat olivat peräisin, mutta osansa siihen varmasti olivat jättäneet edellä mainitut elämänvaiheet. Liina ja Martti, vapaussota ja armeijapalvelus vankileirillä, vaimon sairastuminen, lapsen kuolema, työpaikkakiusaaminen… siinä on aika paljon alle 30-vuotiaalle nuorelle miehelle. Emilin omien sanojen mukaan hän oli toiminut Tampereella vankileirin vartijana kesällä ja syksyllä 1918, mutta tarkempia tietoja hänen tehtävistään tuona aikana ei ole säilynyt. Kärsimystä, kurjuutta ja kuolemaa hän kuitenkin joutui omin silmin todistamaan. Niiltä ajoilta oli peräisin myös Emilin pelkotila kasvottomiksi ja nimettömiksi jääneiden kommunistien kostosta. Todennäköisesti hänen vartioimat punavangit olivat ennen omaa kuolemaansa vannoneet kostoa Emil Wirtaselle ja muille vankileirin vartijoille. Punavankien haamut piinasivat nyt herkeämättä Emiliä ja tämän ajatuksia. Emil oli eräänlaisessa noidankehässä, missä hänen omat pelkonsa ruokkivat mielenterveydellisiä ongelmia aina vaan enemmän ja enemmän. Tähän saakka hän oli vain ajatuksen asteella pelännyt kommunistien kostoa, mutta vuosien 1921 ja 1922 aikana kommunistien kostosta ja sen pelosta kehittyi Emilille varsinainen pakkomielle ja suurin mahdollinen mörkö. Hänestä tuli vainoharhainen ja hän pelkäsi, että kommunistit aikovat salamurhata hänet. Emil Wirtanen saattoi saapua itkuisena ja hätääntyneenä työpaikalleen todeten kollegoilleen kommunistien olevan tämän perässä aikeissaan tappaa hänet. Tällaiset tapaukset eivät ainakaan vähentäneet työtovereiden intoa kiusata Emiliä vaan pikemminkin antoivat lisäpontta niille.

    Parin vuoden sisällä Emil Wirtasen maailma oli käännetty totaalisesti ylösalaisin. Vaikka palovartijan työ Hämeenlinnan vakinaisessa palokunnassa takasikin säännölliset tulot ja elämänrytmin, arjen pyörittäminen ja ikävät asiat lähimenneisyydessä raastoivat ja riivasivat. Matildan reuma paheni, koska hoitoa ja lääkkeitä ei sen suuremmin ollut. Joillakin rohdoksilla, kylvyillä ja hauteilla kipua ja särkyä voitiin helpottaa, mutta reumatismi eteni etenemistään. Keväällä tai alkukesästä 1922 Matildan vointi oli heikentynyt jo niin, että hän oli vuoteenomana suurimman osan ajastaan. Wirtaset olivat myös muuttaneet kaupungin keskustan hälinästä laitakaupungille, Lukiokadulle Kaurialan kaupunginosan puoleiseen päätyyn. Vanha puurakennus, kauppias ”Limppu” Lindbergin talona tunnettu, oli osa lääkäreiden suosittelemaa hoitomuotoa Matildan reumatismille. 1920-luvulla puhtaan ilman merkitys korostui hoito-ohjelmissa ja parin korttelin ero silloisessa Hämeenlinnassa oli jo riittävä sille, että kauppatorin ympäristön hälinä vaihtui seesteiseen ja rauhalliseen maaseutumaisemaan. Nykyään eroa Sibeliuksenkadun ja Birger Jaarlin kadun kulmauksen sekä Kaivokadun ja Lukiokadun kulmauksen välillä ei juuri liikenteen ja hälinän osalta huomaa. Vuonna 20024 Kaivokadun vieressä kulkee yksi Suomen vilkkaimmista moottoriteistä, E3 Helsinki-Tampere-moottoritie. 105 vuotta sitten moottoritien kohdalla oli pelkkää heinikkoa ja niittyä sekä hyvin vähäistä hevosliikennettä ja polkupyöriä. Kaurialan puolen pienet puutarhat, viljelykset ja puutalot näkyivät horisontissa Limppu Lindbergin talon ikkunoista. Näihin samoihin aikoihin Tildakin taisi päästä selville Emilin ja Idan suhteesta, mutta ei tuonut sitä millään tavalla ilmi. Tilda oli eräänlaisessa pattitilanteessa, kun hän ei voinut vointinsa takia luopua Idasta, eikä Emilistä. Tilda piti mölyt mahassaan, vaikka tiesikin Emilin vehtailevan Idan kanssa. Sen verran näkyvää se teerenpeli oli jo kesällä 1922 ja myöhemmin tämä asia henkilöiden kuulusteluissa tunnustettiinkin.

    Taustalla Lukiokatu 28 eli Laupias-Limperin talo. Lähde: Jarmo Nieminen, ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta” Facebook-ryhmä.
    Kaivokadun ja Lukiokadun risteys. Miehen, Emil Alenius, takana Laupias-Limperin talo, Lukiokatu 28. Lähde: Juhani Uppala, ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta” Facebook-ryhmä.

    Kiusanhenki

    Kiusantekoa palolaitoksella oli kestänyt jo keväästä 1920 lähtien, siis nyt loppukesästä 1922 jo kolmatta vuotta. Pääpukarina oli aikaisemmin mainittu, vuonna 1892 syntynyt, palosotilas Juho Viljami Tamminen. Tammisella itsellään ei ollut puolisoa. Hän asui yksin Hämeenlinnassa, Kasarmikatu 24:n puutalokorttelin pienessä huoneistossa tai huoneessa. Hän meni työkaverinsa Emil Wirtasen kiusaamisessa pisimmälle, syyttäen tätä prostituoitujen naisten käyttämisestä. Ei Wirtasten kotiapulainen Ida Virtanen sellainen nainen ollut, ei alkuunkaan. Eikä Emilin ja Idan salasuhteessa ollut kyse mistään maksullisuudesta. Emilin syrjähypyn takana oli Matildan heikentynyt terveys ja kotiapulaisen mahdollistama tilanne kolmiodraamasta. Emil teki tietoisen valinnan vaimonsa pettämisestä, mutta maksullisten naisten käyttämisestä ei ollut kyse. Sellaistakin meininkiä toki oli enenevässä määrin värikkäällä 1920-luvulla ja jazz-aikakaudella kieltolain Suomessa tarjolla. Jopa enemmän, kuin ehkä yleisesti on ymmärretty tai suostuttu tunnustamaan. Todella moni maalta kaupunkiin muuttanut nainen ryhtyi tarjoamaan seuralaispalveluita juopuneille maksukykyisille miehille, koska tehtaat ja myymälät eivät voineet määräänsä enempää palkata työväkeä. Osalle naisista tämä ammatti maksullisena viihdyttäjänä takasi suuret tulot. Leidit koreilivat vaatteilla, autokyydeillä, shampanjalla ja seurapiirielämällä. Sellaisesta ei tehdastyöläinen tai kauppa-apulainen voinut muuta kuin haaveilla. Ida Virtanen ei todellakaan ollut ”maksullinen ihminen”, jota juopuneet miehet olisivat voineet taskurahoilla vikitellä ja ostaa muutamaksi minuutiksi seksuaalisia tarpeita tyydyttääkseen. Siksi Tammisen vihjailut olivat perättömiä ja satuttivat Emiliä. Kyseessä oli hänen, mutta myös Ida Virtasen nimi ja maine. Tamminen ei ehkä tarkoittanut puheillaan suoranaista pahaa kenellekään, mutta hän oli luonteeltaan ilkikurinen ja jatkoi Emilin haukkumista ja kiusaamista.

    Emilin elämä pyöri täysin työpaikan ja kodin ympärillä. Juuri muuta ei ollut. Kotona odotti kolmiodraama ja sairas Matilda. Töissä Tammisen kärkäs kieli ja sanalliset sivallukset. Päivä päivältä Emilin mieli synkkeni ja mielenterveydelliset ongelmat pahenivat. Pelkotilat yleistyivät ja hän purki ongelmiaan rähjäämällä kotona. Ei Matildalle, vaan rakastajattarelleen Idalle. Kaksikko kinasteli ja nahisteli. Ruumiillista väkivaltaa ei ollut, mutta erään torailun päätteeksi Emil antoi Idalle lähtöpassit. Niin kotiapulaisen, kuin salarakkaankin tehtävistä. Kesällä 1922 Emilin jo valmiiksi kovia kokenut henkinen terveys oli saavuttanut murtumispisteensä. Säkki oli tullut laitojaan myöten täyteen. Heinäkuussa 1922 Ida lähetti kirjeen Emilille, jossa tämä pyysi anteeksi tekojaan. Se oli jälleen kerran osoitus siitä, että kotiapulainen, nainen, oli perheen päätä eli miestä alemmassa asemassa. Emil ei suinkaan pahoitellut tai pyydellyt anteeksi käytöstään vaan Idan tehtävänä oli anoa omaa työtään takaisin. Kaksikko tapasi toisensa Turuntien varrella vanhan hautausmaan vehreässä puistossa, jossa aikaisemmat riidat sovittiin. Emil oli itkenyt puistonpenkillä pyytäen Idaa palaamaan palvelukseen. Näin Ida sai palata takaisin Emilin ja Matildan luo. Eikä kulunut aikaakaan, kun Emilin ja Idan välinen salasuhteen kipinäkin taas löytyi. Kokonaisen viikon ajan kaikki vaikutti olevan olosuhteisiin nähden hyvin. Emilin pelot ja harhakuvitelmat helpottivat, mutta vain hetkeksi. Heinäkuun 1922 lopussa Emil puhui jälleen sekavia ja käyttäytyi irrationaalisesti. Hän saattoi kadota päivän ajaksi niin, ettei kenelläkään ollut tietoa tämän menemisistä tai tulemisista. Harhat ottivat miehestä entistä tiukemman otteen ja tällä kerralla ne eivät enää päästäneet irti. Emil oli syöksynyt tuhoisaan kierteeseen, jonka vauhti vaan kiihtyi.

    Kuvituskuva miehestä ja naisesta puistonpenkillä. Lähde: Alamy, http://www.alamy.com

    Lopun alkua

    Elokuun 1922 alussa Emil pystyi vain vaivoin täyttämään palosotilaan velvollisuudet. Hän koitti piilottaa ja kontrolloida sisäistä myllerrystään. Emil yritti omin vajavaisin keinoin taistella mielenterveyttä kalvavaa Goljatia vastaan. Ulospäin tilanne näyttäytyi niin, että Emil koettiin tavanomaista hiljaisemmaksi ja poissaolevaksi. Vartiohuoneessa istuessaan tämä vain istui paikoillaan puhumatta toverilleen mitään. Emil kävi kuitenkin Harmageddonin taistelua sielunsa syvimmissä syvänteissä ja sopukoissa. Keskiviikkona 9.8.1922 aamulla kello 8 Emil Virtanen oli päättämässä pitkää työvuoroaan. Emilin työkaverit muistivat aamun vielä pitkään, sillä se päättyi henkisesti rikki olevan miehen uhkauksiin lähteä lopullisesti ja päättää päivänsä. Emil julisti kaikille, että hän lähti tuona elokuisena keskiviikkoaamuna viimeisen kerran palokunnan ovista. Hyvästi toverit, hyvästi! Muut pruuttahuoneen palosotilaat eivät ottaneet Emiliä kuitenkaan täysin tosissaan, eivätkä pitäneet miehen uhkauksia vakavana, saati erikoisena. Olihan Wirtanen oikutellut koko kesän ja itseasiassa vuoden tai pari aikaisemminkin. Äksyillyt milloin mistäkin asiasta, niin kotona, kuin työpaikalla. Tämä elokuisen keskiviikkoaamun tunteenpurkaus oli yksi niistä kymmenistä muista.

    Emil marssi suivaantuneena kotiinsa Lukiokadulle kohti Kaurialaa. Hän ei sanonut kadulla kulkeville tuttaville tai puolitutuille sanaakaan. Pihapiirissäänkin mies oli hiljainen ja naapurit ihmettelivät, miksei tuo tervehtinyt heitä. Kotonaan Emil ei viipynyt kauan. Hän vaihtoi päälleen arkiasunsa eli suorat housut ja pikkutakin. Pikkutakin povitaskuun hän ujutti makuukammarin lipaston ylälaatikosta nappaamansa tikarin tai pistimen. Sen hän oli ottanut tai saanut vapaussodan jälkeen armeijapalveluksesta. Emilin omistama tikari oli noin 30 senttimetriä pitkä, sotaväen käyttämä ase. Tarkkaa tietoa tikarin tai pistimen mallista ei ole. Se saattoi olla Berdan-kiväärin pistin tai jonkinlainen Venäjän keisarikunnan aikainen tikari tai muu tavallista puukkoa pidempi teräase. Ehkäpä se oli valkoisten puolella ”taistelleelle vapaussoturille” annettu henkilökohtainen ase tai palkinto palveluksesta. Vaihtoehtoja Berdanin pistimelle olivat Arisaka-99 tai Mosin-Nagant m/1891 kiväärien pistin, koska nämä olivat yleisiä kivääreitä vapaussodassa. Facebookin ”Sotahistoriallinen keskusteluryhmä”-sivustolla asiantuntevat sotahistorian harrastajat ehdottivat tikarin vaihtoehdoiksi myös puukkopistintä M1919, Winchester m/95 ja Arisaka T-30 pistimiä. Myös venäläinen Kinzhal Bebut 1907 saattoi olla vaihtoehto noin 30-35 senttimetriä pitkälle teräaseelle. Jokin sellainen povitaskussaan Emil poistui kotoaan, todeten vain, ettei hän ole tulossa pitkään aikaan takaisin ja ettei häntä kannata etsiskellä. Kotiapulainen Ida ja vaimo Matilda olivat ihmeissään oikukkaasta miehestä, mutta samalla hekin ajattelivat kyseessä olevan ”taas niitä samoja metkuja”, kuin aikaisemminkin. He eivät huolestuneet, vaikkei Emiliä kuulunutkaan keskiviikkoillan aikana kotiin.

    Teräaseita (veitset, pistimet ja tikarit -tuoteryhmä). Lähde: Auctionet, http://www.auctionet.com

    Karkuteillä

    Keskiviikko kului loppuun ja vaihtui torstaiksi. Emiliä ei kuulunut kotiin yön aikana. Ensimmäisenä hänestä huolestuivat palolaitoksen työkaverit, kun palosotilas Wirtanen jätti saapumatta torstaiaamuna työvuoroonsa. Palolaitokselta Emilin poissaolo annettiin tiedoksi Hämeenlinnan poliisiasemalle. Palomestari Kusti Laurela ilmoitti puhelimitse kello 9:40 Etsivän poliisin osastolle, että palovartija Emil Wirtanen oli poistunut asunnostaan Lukiokatu 28:sta kenellekkään ilmoittamatta, eikä tämä ollut palannut työpaikalleen torstaiaamuun kello 9 mennessä. Etsivän poliisin tehtävä oli jäljittää Wirtasen olinpaikka. Palolaitoksella Emilin työkaverit huolestuivat, oliko tämä sittenkin toteuttanut vuorokausi aikaisemmin latelemansa uhkauksen itsemurhasta. Wirtasten kotona Lukiokadulla oltiin samalla tavoin tietämättömiä Emilin olinpaikasta, kuin palolaitoksellakin. Tildan, Idan ja työtovereiden keskuudessa huoli Emilistä kasvoi torstain edetessä. Etsivät poliisit eivät tavanneet miestä mistään tunnetusta paikasta Hämeenlinnan keskustan alueelta, mutta satunnaiset tiedustelut tuottivat tulosta päivän aikana. Emil Wirtasen oli nähty kävelevän Hämeen linnan suunnalla kohti Hattulaa. Joku arveli, että Emil oli kaiketi lähtenyt äitinsä luo Hattulan Mierolaan, kun oli sieltä kotoisin. Iltapäivän aikana Hämeenlinnan poliisiasemalta ilmoitettiin asiasta Hattulan nimismiehelle pyytäen virka-apua Emil Wirtasen etsimiseksi ja noutamiseksi Mierolasta sekä saattamisesta takaisin Hämeenlinnaan. Emilin poissaolo ei ollut ihan pikkujuttu, sillä kaupungin vakinaiseen palolaitokseen kuulunut palosotilas ei saanut poistua kaupungista ilman erillistä palomestarin tai -päällikön kirjallista lupaa. Emil oli punttiksella ja ammattinsa vuoksi luvattomasti poistunut kaupungista ja jättänyt palosotilaan tehtävät hoitamatta.

    Torstaina 10.8.1922 Emil Wirtanen heräsi äitinsä luota Hattulan Mierolasta. Hän oli kävellyt keskiviikkona pitkin metsäkulmia Hämeenlinnasta Hattulaan, vältellen vilkasta maantietä. Osasyy siihen oli ollut se, että hän oli luvattomalla reissulla eikä halunnut tulla nähdyksi, mutta suurimpana syynä olivat Emilin vainoharhat ja pelkotilat. Emil oli kuvitellut maanteillä partioivan verenhimoisia kommunisteja valmiina murhaamaan hänet. Näköharhojakin Emilillä oli, sillä hän kertoi nähneensä kotiapulaisen Ida Virtasen samaisella maantiellä tätä etsimässä keskiviikon iltahämärässä. Emilin mieli oli vakavasti sairas, sillä harhat erilaisista jahtaajista ja takaa-ajajista olivat hänelle todellisia. Emilin äiti oli ymmärtäväinen, sellainen vähäpuheinen suoraselkäinen hämäläinen nainen, joka ei poikansa karkumatkasta nostanut äläkkää. Emilin äidinkään ymmärrys tai sivistys ei ulottunut poikansa mielenterveydellisiin ongelmiin saakka, mutta jollain tavalla äidin lohduttavat ja rauhoittavat sanat saivat Emilin ymmärtämään virheensä poistua kaupungista ja työpaikaltaan luvatta. Ei Emil Wirtanen mitään ihmeparantumista kokenut, mutta vanhan äitinsä viisaiden ohjeiden myötä Emil päätti palata Hämeenlinnaan selvittämään poissaolonsa. Kommunistien pelko takoi edelleen 28-vuotiaan Emilin takaraivossa, joten hän haki apua puolitutulta Mierolan poliisikonstaapeli Vihtori Aaltoselta. Emilin tarkoituksena oli saada saattaja kotimatkalle, sillä hän ei uskaltautunut yksin kulkemaan tuota parin tunnin kävelymatkaa Hattulan Mierolasta Hämeenlinnaan. Konstaapeli Aaltoselle Emil ilmoitti, että kommunistit ajavat häntä takaa tarkoituksenaan salamurhata hänet. Saattokeikka sopi Aaltoselle siitäkin syystä, että Hämeenlinnasta oli pyydetty virka-apua Emil Wirtasen löytämiseksi. Hattulan nimismiehen tehtäväksi jäi kertoa Hämeenlinnan poliisiasemalle, että etsitty henkilö on itse ilmoittautunut Mierolassa poliisikonstaapelille, ja että häntä ollaan saattamassa takaisin Hämeenlinnaan vielä torstai-iltapäivän aikana. Saattokeikalle Aaltonen lähti Emil Wirtanen vierellään noin kello 4 aikoihin iltapäivällä.

    Ilmakuva Hattulan Mierolasta. Lähde: Maanmittauslaitos

    Ei liene yllätys, että Emil Wirtasen ja konstaapeli Aaltosen parin tunnin patikkamatka Mierolasta Hämeenlinnaan sujui ongelmitta. Ei näkynyt kommunisteja eikä muitakaan takaa-ajajia tai salamurhaajia. Saattokeikka ei ollut millään tavalla erikoinen tai poikkeava. Matkan aikana Emil puhui edelleen häntä vainoavista tahoista, mutta Aaltonen ei niihin ottanut kantaa. Ei kuulunut hänen tehtäviinsä eikä muutoin jämptin konstaapelin tehtävään arvioida Emilin henkistä kuntoa. Kun miesten matka lähestyi Hämeenlinnan keskustaa, pyysi Emil konstaapelia saattamaan hänet kotinsa sijaan suoraan Tähtipuistoon kaupungin palolaitokselle. Emilin oli tarkoitus selvittää heti poissaoloaan, tavalla tai toisella. Mierolan konstaapelin toimittama virka-apu koski ainoastaan Emilin saattamista Hämeenlinnan kaupunkiin, ei sen enempää. Kävellessään kohti Tähtipuistoa, Emil mietti selityksiä vahingosta, unohduksesta, äidin heikosta voinnista ja omasta hajamielisyydestä alkaen. Hän oli kuitenkin päättänyt kantaa vastuun luvattomasta poistumisestaan töistä ja kaupungista. Tuli rangaistuksena mitä tuli. Kasarmikadulta Wirtanen ja Aaltonen kääntyivät ensin Kymnaasi- eli Lukiokadulle. Kotiosoitteen sijaan miehet kävelivät vastakkaiseen suuntaan kohti Lyseota ja Tähtipuistoa. Lukiokadun ja Läntisen Linnankadun risteykseen tullessa kaksikko käänsi askeleet kohti Tähtipuiston ”alalaidassa” siintävää palolaitosta. Birger Jaarlin ja Läntisen Linnankadun eli nykyisen Sibeliuksenkadun kulmalle saavuttuaan, torstai-iltapäivän kääntyessä hiljalleen alkuillan puolelle, käänsi Mierolan konstaapeli Aaltonen virkapukuunsa saappaiden kärjet takaisin kohti Hattulaa ja toivotti Emil Wirtaselle hyvää jatkoa. Aaltonen näki Emilin nousevat palolaitoksen askelmat kohti vartiotupaa, joten hänen tehtävänsä palauttaa Emil takaisin Hämeenlinnaan oli suoritettu.

    Silmitön raivo

    Muutaman porrasaskelman jälkeen Emil tarttui paloaseman messinkiseen oviripaan ja riuhtaisi oven auki tutuin ottein. Olihan hän jo alkuvuodesta 1919 saakka, reilun 3,5 vuoden ajan astellut samasta ovesta työpaikalleen. Vartiohuoneen eteisessä tai pienessä eteisaulassa istui Viljami Tamminen. Ennenkö sanaakaan oli miesten välillä ehditty sanoa, mieleltään epävakaan Emil Wirtasen sisällä roihahti liekkien valtameri. Seuraavassa silmänräpäyksessä Emil jo kurotti pikkutakkinsa sisätaskusta mukanaan olleen teräaseen ja huudahti: ”Nyt sinä kuolet kumminkin!” Samaisen huudahduksensa ryydittämänä Emil löi tikarin eteisaulassa istumassa olleen Viljami Tammisen alavatsaan. Tamminen ehti refleksinomaisesti väistämään iskua hieman taaksepäin, mutta Emilin lyönti teräaseella osui häneen siitä huolimatta. Iskun jälkeen Emil veti verisen tikarin pois Tammisen vatsasta, pysähtyi hetkeksi ja katsoi kun Tamminen lysähti ensin jakkaraltaan palolaitoksen vartiotuvan eteisen lattialle, mutta nousi siitä jaloilleen verta vuotaen ja horjahdellen kohti vieressä olevaa palokalujen ja juhlasalin ovea. Pienen pienet tummanpunaiset veripisarat tippuivat teräaseen suiposta terästä palolaitoksen lattialankuille. Aivan kuin hidastetussa filmissä Emil tarkkaili sekunnin murto-osan ympäristöä, kättensä jälkiä ja asetteli tikarin takaisin takkinsa povitaskuun. Hän tajusi tehneensä jotakin peruuttamatonta, mutta samalla jotakin vapauttavaa. Aivan kuin valtava painolasti olisi vierähtänyt hänen rintakehänsä päältä pois. Emil pystyi jälleen hengittämään ja muutaman syvän huokauksen tai hengenvedon jälkeen hän avasi samaisen ulko-oven, josta oli juuri muutama sekunti sitten astellut sisään. Emil poistui palolaitokselta kiireettömästi, vakain ja rauhallisin askelin torstain alkuillan katujen vilinään.

    Tähtipuiston pruuttahuone ja Hämeenlinnan vakinainen palokunta. Hevosen edessä palopäällikkö Kusti Laurela. Ehkä Emil Virtanenkin on kuvassa? Lähde: Hämeen Sanomat / Yrjö Vihervuoren arkisto

    Pruuttahuone

    Tähtipuisto, silloisen palolaitoksen koti oli rauhallinen pieni puisto, johon oli vapaussodan jälkeen vapun 1918 tienoilla haudattu Hämeenlinnan seudulla kaatuneita saksalaisia sotilaita. Hautaus tapahtui kahteen eri otteeseen. Ensimmäisellä kerralla puiston veti täyteen väkeä 16 saksalaisen uhrin hautaaminen heti vapun jälkeen. Toisen kerran sitten neljä päivää myöhemmin muiden 37 uhrin hautaamisen yhteydessä. Muistomerkki saksalaisille vainajille pystytettiin 1921, mutta muutoin Tähtipuisto oli hiljainen, mitä nyt Hämeenlinnan suojeluskunta kävi vuosittain paikalla laskemassa seppeleen saksalaisille sankareille. Tähtipuisto oli aikoinaan Lääninhallituksen takapihalle perustettu maaherran puutarha, joka sai alkunsa maaherra Anders de Brucen ehdotuksesta, tai jopa määräyksestä. Tähtipuistossa toimi ennen palolaitosta ”Stjernan paviljonkina” tunnettu puistoravintola, mutta kyseinen 1863 valmistunut ränsistynyt rakennus paloi vuonna 1890. Hämeenlinnan palolaitos sai Tähtipuiston ”alalaidasta” tontin rakennukselleen ja tilat palokaluston säilyttämiseen 1890-luvulla. Vuosien edetessä rakennus kuitenkin kävi ahtaaksi ja sen soveltuminen palolaitoksen käyttöön ei enää vastannut 1920-luvulla ajan vaatimuksia. Emil Wirtasen ja kollegoiden aikana Tähtipuiston pruuttahuone veteli niin sanotusti viimeisiään. Kahden salin ja pienen vartiotuvan riittämättömyys kävi ilmi, kun kaluston määrä ja koko kasvoi. Entisten pienten käsiruiskujen sijaan palokalusto täydentyi hevosten vetämillä säiliöillä ja ruiskuilla, letkukeloilla, erilaisella raivauskalustolla kekseistä kirveisiin. Sekä tietysti loukkaantuneiden ja haavoittuneiden henkilöiden hoitamiseen ja kuljettamiseen tarkoitetuilla kärryillä. Myös moottoriajoneuvot tekivät tuloaan. Sellaisten säilyttämiseen ja ylläpitämiseen ei Tähtipuiston kirkkoa muistuttavasta palolaitoksesta ollut. Alun perin toinen palolaitoksen saleista oli tarkoitettu kalustolle, toinen puheille, juhlatilaisuuksille ja fyysiselle harjoittelulle jumppasaliksi.

    Stjernan paviljonki. Lähde: Puistojen kaupunki -teos, Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo
    Vuonna 1918 kaatuneiden saksalaisten hautajaiset Tähtipuistossa. Lähde: Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo.

    Emil Wirtasen tikarinpiston ja hänen poistumisensa jälkeen palolaitoksella oli hetken ajan hiljaista. Tikarista lyönnin vatsaansa saanut Viljami Tamminen hoiperteli palolaitoksen juhla- ja kalustosalien kautta Tähtipuistoon ja tuupertui maahan noin 50 metrin päähän pruuttahuoneesta. Palolaitoksella Tammisen kanssa työvuorossa olleet palokorpraali Niilo Johansson ja palovartija Heikki Lahtinen olivat nähneet Emil Wirtasen kävelevän Läntistä Linnankatua kohti palolaitosta poliisikonstaapelin kanssa, mutta eivät kiinnittäneet silloin mieheen erityistä huomiota. Tammisen hortoilu ja ryskääminen kuitenkin tavoitti Johanssonin ja Lahtisen, jotka lähtivät tarkistamaan mistä mekkala kuului. Lattialla näkyneet verijäljet osuivat välittömästi miesten silmiin ja he tavoittivatkin maahan kaatuneen Tammisen Tähtipuistosta. Samassa miehille selvisi, että Tammista oli haavoitettu alavatsaan. Palokorpraali Johansson lähti välittömästi hakemaan Tähtipuiston ”ylälaidalla”, Itäisellä Linnankadulla Lyseon koulurakennusta vastapäätä asuvaa ja vastaanottoa pitävää lääkäri Bergrothia apuun. Palovartija Lahtinen jäi siksi aikaa Viljami Tammisen avuksi Tähtipuistoon. Kotvan kuluttua lääkäri saapui Johanssonin saattamana antamaan ensihoitoa Tammiselle. Ensiksi Tamminen kannettiin palolaitokselle ja sieltä palorattailla Hämeenlinnan lääninsairaalalle leikkaukseen ja jatkohoitoa saamaan. Kun Tamminen oli saatu toimitettua lääninsairaalalle, soitettiin palolaitokselta Hämeenlinnan poliisiasemalle ja pyydettiin poliisia tulemaan paikalle. Sen tarkempia tietoja tilanteesta tai tapahtumista ei tohinassa ehditty antamaan. Poliisiasemalla ilmoitukseen reagoitiin välittömästi kellon viisarien näyttäen jotain ilta kuuden ja seitsemän väliltä. Parin korttelin päässä Hämeenlinnan Raatihuoneella, jossa Hämeenlinnan poliisilaitos tuolloin toimi, konstaapelit Vilho Suojoki ja Kalle Kärppälä kiskoivat virkanutut ylleen ja painoivat koppalakit päähänsä. Kumiset patukat asetettiin vyölle ja sitten ripein askelin kohti Tähtipuistoa.

    Antautuminen

    Pistimeniskun jälkeen Emil Wirtanen oli poistunut palolaitokselta Hämeenlinnan keskustan kaduille, verinen tikari povitaskussaan. Emil ymmärsi ja tajusi tehneensä väärin. Ei hän ollut oikeasti paha tai ilkeä ihminen. Nyt vain silmissä oli sumentunut ja pääkopassa pimentynyt totaalisesti. 28-vuotias mies oli joutunut viimeisten vuosien aikana kestämään liian paljon. Palolaitokselta Emil suuntasi askeleensa Läntiselle Linnankadulle kohti kauppatoria ja sen laidalla ollutta Raatihuonetta. Pieneksi toviksi Emil pysähtyi vanhan kotinsa pihapiiriin, mutta jatkoi sitten matkaa toria kohti. Siinä Läntisellä Linnankadulla Emiliä vastaan käveli kaksi virkapukuista poliisikonstaapelia, joille Emil Wirtanen ilmoitti olevansa heidän mahdollisesti etsimä henkilö. Emil antautui ilman minkäänlaista vastarintaa todeten, ettei konstaapelien tarvitse sinne palolaitokselle mennä. Vaikka poliiseilla ei ollut täysin tiedossa se, mitä palolaitoksella oli hetki sitten tapahtunut, ottivat konstaapelit Suojoki ja Kärppälä Emilin siltä seisomalta puhutettavaksi. Siinä samalla kun poliisit kyselivät Wirtasen asiaa, huomasivat he tämän pikkutakin povitaskusta pilkottavan teräaseen. Tilanne vakavoitui sillä hetkellä entisestään ja poliisit nappasivat vereen tahriintuneen tikarin parempaan talteen ja Wirtasen jämäkkään käsikynkkään. Konstaapelien tarttuessa Emiliä käsivarsista kiinni he kertoivat, että tämä kuljetetaan viipymättä Raatihuoneen poliisiasemalle kuulusteltavaksi. Raatihuoneella poliisin päivystäjä kirjasi pidätystä koskevat tiedot lyhyesti pidätysluetteloon. Luetteloon numerolla 407 kirjatussa ilmoituksessa todetaan yksi mies pidätetyksi puukotuksesta. Samoin päivystäjän kirjauksessa mainitaan, että Emil Wirtanen myöntää lyöneensä tikarilla palosotilas Tammista vatsaan. Lisäksi hän kertoo olevansa naimisissa, mutta lapsia hänellä ei ole. Tuntemattomasta syystä pidätysluetteloon on kirjattu myös Emilin palkka, 1150 markkaa kuukaudessa.

    Lehtileike Emil Wirtasen tapauksesta, joka uutisoitiin ympäri Suomen. Lähde: Forssan Lehti 15.8.1922

    Samaisen torstai-illan aikana 10.8.1922 Hämeenlinnan poliisit saivat selvyyden pruuttahuoneen tapahtumista ja aloittivat tutkintaan liittyvät kuulustelut. Ensimmäisenä kuulusteltiin pidätettyä Emil Wirtasta, jota säilytettiin toistaiseksi Raatihuoneen putkassa. Kuulustelut suorittivat poliisilaitoksen Etsivän osaston etsivät Aleksi Mattila ja Kalle Ollikka. Emil Wirtasen tapaus sai tutkintakirjassa numeron 66. Kuulusteluissa Emilin kertomus on sekoitus totuutta ja sepitettä, joko tarkoituksessa tai miehen harhakuvitelmien johdattelemana. Emil Wirtanen kertoo lapsuudestaan ja ajastaan ennen Hämeenlinnaan muuttamista sellaisia asioita, joita ei ainakaan Hattulan seurakunnan pää- ja rippikirjoista voida todentaa. Emil Wirtanen mainitsi lähteneensä kotoa 8-vuotiaana kauppias Roosin apupojaksi. Kuten aikaisemmin mainitsin, Emil Wirtanen oli syntynyt 1893. Hän olisi ollut 8-vuotias aivan uuden vuosisadan alussa vuonna 1901 tai 1902. Hattulan seurakunnan rippikirjoissa mainitaan, että Hattulan Rahkoilan Rokkalan verotalon omistajalla Juhani Joel Roosilla oli kasvatti, Elli Kustaantytär Hammarström. Sen lisäksi Roosilla oli kaksi renkiä, joista toisen nimi oli kuin olikin Wirtanen, mutta vuonna 1888 syntynyt Lauri Malakias Malakiaanpoika Wirtanen. Kauppapalvelijana Juhani Roosilla mainitaan Janakkalassa syntynyt Edvard Sinisalo ent. Saarinen ja hattulalainen Maria Matilda Malin. Emil Wirtasesta ei ole mainintaa. Tämä ei vielä yksistään tarkoita Emilin valehtelevan poliisikuulusteluissa, sillä hän on voinut toimia Roosilla pikkurenkinä tai -apulaisena ollen kirjoillaan vielä kotonaan Hattulan Ventolassa. Viitteitä sepitetystä menneisyydestä saadaan kuitenkin muista Emilin kertomista asioista.

    Tarinankertoja

    Isänsä ammatiksi Emil ilmoitti kirvesmiehen, vaikka tosiasiallisesti Emilin isän Vilhelm ”Ville” Salomoninpoika Wirtasen ammatti oli muurari. Joissain rippikirjoissa hänen nimensä eteen on kirjoitettu myös lyhenne Mtpl. eli mäkitupalainen. Lisäksi Emil ilmoitti olleensa renkinä Hattulan Sännälässä sen jälkeen, kun hän lähti kauppias Roosilta pois. Noin vuonna 1905 Emil Wirtanen kertoi olleensa Kalliolan Kartanossa, vuonna 1907 Tyrvännön Retulan Alikartanossa ja useamman vuoden vuosien 1908-1913 välissä Mierolan talouskaupan ajurina. Mikään näistä Emilin kertomista tiedoista poliisikuulusteluissa ei pidä kutiaan ainakaan Hattulan seurakunnan pää- ja rippikirjojen mukaan. Emil Wirtasen liikkumisen eri rippikirjojen sivuilta pystyy jäljittämään suhteellisen helposti. Kirkonkirjojen mukaan Emil Wirtanen oli kirjoilla Hattulan Ventolassa vanhempiensa kanssa vuoteen 1909 saakka. Emil pääsi ripille 24.6.1909. Emil muuttaa Hattulassa 1910 rippikirjan sivulle numero 688 Hattulan Rahkoilan Koreilan rustholliin, kuten aikaisemmin mainitsin. Tämä tuskin olisi mahdollista, mikäli hän olisi Mierolan talouskaupalla ajurina. Koreilan rusthollissa Emil Wirtanen tapaa piikomaan tulleen Liina Liisa Heinkintytär Raution (s. 17.1.1882 Luopioinen) ja kaksikolle syntyy yhteinen Martti-lapsi 10.9.1913. Emil on merkitty kirkonkirjoihin Martin isäksi, mutta Liinan muuttaessa Koreilasta pois, Martti muutti äitinsä mukana. Emil ei maininnut Martti-pojastaan poliisikuulusteluissa yhtään mitään. Tuskin hänen vaimonsa Matildakaan tiesi asiasta, sillä Martti-poika ei kuulunut Emilin elämään millään tavalla.

    Kirkonkirjoista Emil Wirtasta ei löydy hänen mainitsemistaan paikoista Sännälästä, Kalliolasta tai Retulasta. Mierolan talouskaupankaan ajuriksi Emil Wirtasta ei ole merkitty. Sen sijaan Emil Wirtasen siskon, Jennyn (s. 1891) aviomies, jyväskyläläinen Oskar Erlandinpoika Korhonen palveli Mierolan talouskaupassa 1920-1921 eli vuotta ennen Emilin veritekoa ja kuulustelua. Muut Emilin sisarukset (Tyyne, s. 1898 ja Wilhelm, s. 1900) palvelivat Ventolassa piikoina ja renkeinä. Emil on siis kertonut virheellistä tietoa isänsä ammatista, olinpaikoistaan, lapsistaan ja tekemisistään. Emil kertoo poliisikuulustelussa vain sen, minkä hänen vaimonsa Matilda tietää ja minkä hän kokee omaksi menneisyydekseen, vaikka se olisi lainattu Emilin siskonmieheltä tai joltain toiselta Wirtaselta. Koska Emil Wirtasen kuulusteluissa kertoma on suurelta osin puutaheinää, mutta virallisiin poliisin kuulustelupöytäkirjoihin merkittyä, siitä on muodostunut eräänlainen totuus asiassa. Aina painettua kirjallisuutta myöten. Niki Haaken vuonna 2012 julkaistussa ”Töihin poistu! – Vakinainen palokunta Hämeenlinnassa 1911-2011” -kirjassa mainitaan Emil Wirtasen ja Viljami Tammisen tapaus, mutta vain siltä osin kuin se Hämeenlinnan poliisilaitoksen rikostapausten kirjassa on mainittu. Yksittäisenä virheenä Haaken kirjassa mainitaan myös Emilin ja Matildan lapsen kuolleen 7-vuotiaana, mutta kuten aikaisemmin mainitsin Hilkka Margareetan menehtyneen seitsemän vuorokauden ikäisenä. Muutoin Haaken kirja on ansiokas teos Hämeenlinnan vakinaisen palokunnan historiasta. Lisäksi kiitän Nikiä siitä, että hän oli poiminut tapauksen anekdoottina mukaan kirjaansa, sillä se avasi minulle oven tutkia ja penkoa Emil Wirtasen tapausta tarkemmin. Lisäksi on mielenkiintoista huomata, että vielä hieman yli 100 vuotta myöhemminkin Emil Wirtasen ja palolaitoksella tapahtuneen puukotustapauksen asiaa voidaan tutkia, täsmentää ja oikaista.

    Wirtasen perhe Hattulan Ventolan kylässä. Lähde: Hattulan seurakunta, pää- ja rippikirjat 1910-1919

    Motiivi

    Poliisi jatkoi Emilin kuulustelua vielä seuraavana päivänä perjantaina 11.8.1922. Emil Wirtanen myönsi lyöneensä tikarilla palovartija Viljami Tammista aikomuksenaan tappaa hänet. Emilin selitys teon motiivista pohjautui hänen harhakuvitelmiinsa, koska hän kertoi kuulusteluissa oman henkensä olleen uhattuna kommunistien toimesta. Todennäköisempi syy oli Wirtasen mielenterveys ja Viljami Tammisen suorittama työpaikkakiusaaminen. Tammisen näkeminen vartiotuvan eteisessä laukaisi jonkin reaktion Emil Wirtasessa ja se purkautui hyökkäyksenä Tammisen kimppuun ilman minkäänlaista varoitusta. Emil oli vainoharhainen ja hän näki vihollisia niin tutuissa, kuin tuntemattomissakin. Ehkä Tamminen näyttäytyi Emilille kommunistina, vihollisena tai uhkana, joka piti ottaa hengiltä ennenkö hän hyökkää Emilin kimppuun? Vastaavat harhat ja pelot kuulostavat tutulta, sillä eräs edesmennyt kaverini kamppaili samanlaisten mielenterveydellisten asioiden kanssa. Kyseinen kaverini alkoi pelätä suunnattomasti agentteja, jotka salakuuntelivat ja seurasivat häntä ja hänen tekemisiään. Agentit olivat kasvottomia entiteettejä ja niitä saattoi olla milloin missäkin. Ulkona kadulla, kaupassa, linja-autossa, junassa tai jopa kotirapussa ja kotona. Kenties osa meistä kavereistakin näyttäytyi hänelle agenttina. Kaverini kotioveen piti koputtaa tietyllä tavalla, jotta hän tunnisti tulijan aidoksi ihmiseksi. Väärällä tavalla koputtaminen johti siihen, ettei ovea avattu, sillä agentit eivät osanneet koputtaa oikealla ja sovitulla tavalla. Nämä harhat olivat todellisia hänelle itselleen ja ne johtivat lopulta siihen, että agenttien suorittaman salakuuntelun ja -katselun pelossa henkilö repi kotinsa seiniltä tapetteja ja erilaisia luukkuja ja läpiä teipattiin umpeen. 2000-luvun alkupuolella mielenterveyttä ymmärrettiin ja osattiin hoitaa paremmin kuin 1920-luvulla, mutta ei millään tavalla täydellisesti. Siihen ei myöskään osattu suhtautua aina riittävällä vakavuudella vielä 2000-luvullakaan. Me kaveritkin suhtauduimme henkilön mielenterveysongelmiin humoristisesti ja leikillä. Nyt jälkikäteen, kun kaveria ei enää ole, oma silloinen suhtautuminen harmittaa ja jopa ärsyttää. Samalla tavoin palosotilas Emil Wirtasen harhat ja mielipuolisuus luettiin heikkohermoisuuden ja satunnaisten oikkujen tiliin. Lääketiede kykeni määrittelemään Emilin mielenvikaiseksi ja hulluksi, mutta hoitomuodot ja yhteiskunta eivät häntä osanneet auttaa tai parantaa. Emilin vaimo Matildakaan ei kyennyt miehensä mielenterveyttä hoitamaan, saati huomioimaan oman reumatisminsa ja sairastelun vuoksi. Yksinkertaisesti mielenterveydellisiä ongelmia ei ymmärretty ja niiden käsittely oli yhteiskunnallisesti tabu. Tuohon aikaan vielä ”vähä-älyiset” suljettiin vinteille ja kellareihin naapureilta ja muulta yhteiskunnalta piiloon. Poissa silmistä, poissa mielestä.

    Koska Emil oli sepittänyt poliisille valheita omasta historiastaan laajemminkin, niin täyttä varmuutta hänen armeijapalveluksesta ja vankileirin vartijan komennuksesta ei ole. Hänen kommunistipelkonsa on miehen omien sanojen mukaan lähtöisin sieltä, mutta voidaanko tähän selitykseen luottaa? Sanatarkka lainaus poliisikuulusteluista on, että Tampereen vankileirillä ollut punavanki eli Emilin mukaan ”kommunisti” oli todennut Emilille seuraavasti: ”Et sinäkään kauan elä!” Tämä toimi Emilin syynä kommunistipelolle ja harhoille, jossa hänen oma henkensä on uhattuna. Toisaalta Emilillä käytössä ollut n. 30 tai 35 senttimetriä pitkä tikari kuitenkin puhui sen puolesta, että jokin yhteys hänellä oli sotilaan varustukseen. Ehkä tikari todella oli peräisin armeijapalveluksesta ja vankileirin vartijan komennukselta. Emil totesi poliisille itsekin, että tikari oli peräisin sotaväessä suoritetusta palveluksesta. Elokuussa 1922 suoritetun poliisikuulustelun osalta on omituista se, ettei poliisi kysynyt rikoksen tekovälineestä missään vaiheessa tarkemmin tai selvittänyt mistä tikari oli peräisin. Kuulusteluissa Emil Wirtanen jatkoi motiivinsa selvitystä siten, että Tamminen oli alituisen nälvimisen ja kiusaamisen lisäksi myös juonitellut sekä valehdellut kaikenlaista Emil Wirtasesta tämän kotiapulaisen Ida Virtasen kanssa. Siis puukotettu Tamminen oli salaliitossa Ida Virtasen kanssa Emiliä vastaan. Emil koitti selittää, että kotiapulainen Ida oli poistanut kuparisesta kahvipannusta tinauksen, aiheuttaakseen kuparimyrkytyksen Emilille. Todellisuudessa Viljami Tamminen ei tuntenut Ida Virtasta. Tiesi kyllä, mutta ei heillä ollut mitään salaliittoa Emiliä vastaan. Tammisen ja Ida Virtasen kytkös on ollut puhtaasti Emil Wirtasen sairaan mielikuvituksen tuotetta.

    Tampereen Kalevankankaan vankileiri, naisten osasto. Lähde: Vapriikki Tampere, kuvaaja tuntematon

    Pahan välikappale

    Emil muutti kuulusteluissa kertomustaan tikarin alkuperästä. Alun perin kotoaan Lukiokadulta mukaansa ottama tikari ilmestyi uudessa versiossa hänelle vasta Mierolassa, kun hän vaihtoi sen veljensä Jussi Virtasen kanssa. Emil ei kuitenkaan kerro, mitä hän antoi vaihdossa tikariin, mutta mainitsee muuttuneen tarinan syyksi sen, ettei hän ensin halunnut vetää Jussia mukaan koko asiaan. Virkavalta ei asiaa kuitenkaan tutkinut enempää eikä tarinaa pikkuveljeltä vaihdetusta tikarista tarkistettu. Emil Wirtasen vanhemmat, Wilhelm ”Ville” Wirtanen ja Wilhelmiina ”Miina” Mieholin (tai Natt, äitinsä mukaan) vihittiin 1883. Samana vuonna syntyi perheen esikoinen Fanny. 1886 perheeseen syntyi Richard, joka menehtyi noin neljän kuukauden ikäisenä 28.12.1886. Siitä pari vuotta myöhemmin perheeseen syntyi Anna-tytär, mutta hänkin menehtyi nuorena, vain parin vuoden ikäisenä 7.12.1890. 1890-luvulla Wirtasen perheen lapsikatras karttui edelleen, kun ensin syntyi Jenny (s. 1891), sitten tarinan pääosassa oleva Emil (s. 1893) sekä Emilin jälkeen vielä Wilhelm (s. 1895, k. 1898) ja kaksoset Tyyne ja Rauha (1898). Emil sai mahdollisen kertomansa mukaisen Jussi-veljen vuonna 1900, kun kaksosten jälkeen perheeseen syntyi Wilhelm Johan (s. 1900), jota on mahdollisesti kutsuttu Johan- eli Jussi-nimellä, jottei mene isä-Ville ja poika-Ville sekaisin. Emilin pikkuveli Jussi oli tapahtuman aikaan 22-vuotias, joten kyllähän tällä on voinut tikarin kaltainen teräase ollakin. Todennäköisempää kuitenkin on, että Emil on ottanut teräaseen taskuunsa lähtiessään Hämeenlinnasta Hattulan Mierolaan. Tikari on ollut Emilin tuki ja turva, sillä hän pelkäsi kommunistien salamurhayrityksiä. Paluumatkalla Mierolasta Hämeenlinnaan tarvetta tikarille ei enää ollut, sillä turvana oli Mierolan poliisikonstaapeli. Emil ei kuitenkaan jättänyt teräasetta äitinsä luo, koska se todellakin kuului hänelle. Emilin kirjattu poliisikuulustelu on hämmentävä tapausta tutkivalle, sillä hän kertoo osatotuuksia tai tarinaansa siten, että osa tiedoista pitää paikkansa, mutta osa on sepitettä tai muunneltua totuutta. Tämä saattoi johtua Emilin mielenterveyden horjumisesta ja sen kulloisestakin tilasta. Emilin oma kertomus saattoi olla todellista hänelle itselleen ja siksi hän kertoi sitä vakavasti ja luotettavan oloisesti. Tai ehkä se oli hänen sairastuneen mielen aiheuttamaa, sinänsä tahatonta valehtelua.

    Poliisit suorittivat kuulusteluja myös Lukiokadulla, lääninsairaalassa, palolaitoksella ja muutama henkilö kutsuttiin poliisikamarille kertomaan tietonsa. Emil Wirtasen vaimo Matilda ei heikkovointisuutensa takia kyennyt poistumaan Lukiokadun asunnosta, joten etsivät Mattila ja Ollikka suorittivat kuulustelun Lukiokatu 28:n huoneistossa. Tilda kertoi poliiseille, että hän on sairastellut kolmisen vuotta, mutta välit mieheensä Emiliin ovat olleet sopuisat. Tilda kuitenkin totesi, että Emil alkoi vihaamaan tätä siitä lähtien kun Ida Virtanen saapui heille kotiapulaiseksi. Emil oli kertonut Tildalle tutustuneensa Idaan jossain palveluspaikassaan, mutta varmuutta tämän todenperäisyydestä ei ole. Emil oli myöntänyt omissa kuulusteluissaan harjoittaneensa seksisuhdetta Ida Virtaseen jo pidemmän aikaa, oletettavasti Tildan sairastumisesta lähtien. Emil Wirtasen käytös oli muuttunut touko-kesäkuussa 1922 aggressiiviseksi Tildaa kohtaan. Kerran Emil oli lyönyt ja potkaissut sängyssä makaavaa Tildaa ja uhannut hakata häntä tuolillakin, mutta Ida Virtanen oli onneksi ehtinyt väliin. Emilistä oli tullut äksyilevä ja oikukas. Nämä olivat niitä mielen sairastumisen aiheuttamia raivokohtauksia. Vuoden 1922 elokuun 5. päivän iltana kello 20 Emil oli tullut palolaitokselta kotiin ja suuttunut Ida Virtaselle niin, että oli ajanut tämän ulos talosta. Tilda kertoi, että tämän jälkeen Emil oli maannut lattialla ja valitellut päänsärkyään. 6.8.1922 Ida Virtanen oli kirjoittanut Emilille kirjeen, jossa hän pyysi ja rukoili päästä takaisin. Elokuun 7. päivänä poliisin tytär Elin Laakso oli nähnyt vanhan hautausmaan käytävän varrella olevalla penkillä Emil Wirtasen ja tämän palvelijattaren istumassa yhdessä. Emil oli Laakson sanojen mukaan itkenyt vuolaasti. Elokuun 9. päivänä Ida Virtanen muutti takaisin Emil ja Tilda Wirtasen luokse.

    Lukiokatu 1960-luvun alussa. Kaivokatu kulkee edessä poikittain, vasemmassa reunassa Lukiokatu 28, Emilin ja Matildan viimeinen koti. Lähde: Sari Riippi, ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta” Facebook-ryhmä.

    Palvelijatar Ida Virtanen oli syntynyt Hattulan Metsänkylässä 15.11.1894, mutta asui tapahtumien ja kuulustelujen aikana Hämeenlinnan maaseurakunnassa Hätilässä. Ida kertoi hänellä olevan kaksi aviotonta lasta, mutta ei tuomioita tai rangaistuksia rikoksista. Pesti Emilin Wirtasella oli virallisesti kestänyt toukokuusta elokuun alkuun 1922. Ida Virtasen mukaan Emil Wirtanen lähti kotoa itkuisena 9. päivä elokuuta noin kello 10 aikoihin, sanoen menevänsä ostamaan tupakkia. Siltä reissulta Emil ei kuitenkaan palannut enää kotiin. Emil oli Idalle maininnut ottavansa eron Tildasta ja lähtevänsä kotoa pysyvästi. Perään Emil oli tokaissut, ettei hän kohta enää tarvitse mitään tässä maailmassa. Ida Virtanen kertoi, että hän kieltäytyi Emilin pyynnöistä harjoittaa sukupuoliyhteyttä ja sitäkin jyrkemmin kielsi väitteet mahdollisesta kuparilla myrkyttämisestä. Ida Virtanen tunnusti, että Emil Wirtanen oli kirjoittanut hänelle kolme rakkauskirjettä kesän 1922 aikana, joihin hän vastasi ainakin yhdellä kirjeellä. Vaikka Ida Virtanen kielsikin harrastaneensa seksiä Emilin kanssa, Emil itse ja tämän vaimo Matilda lausuivat asiasta toisin. Matildan käsityksen mukaan hänen miehellään ja heidän kotiapulaisellaan oli salasuhde. Ehkä Idan uskottavuus asiassa hieman kärsi siksi, että hänellä oli nuo edellä mainitut kaksi aviotonta lasta. Todistajien ristiriitaisten lausuntojen vuoksi voidaan vain todeta, että jonkinlaista sutinaa Emilillä ja Idalla keskenään oli.

    Toipilas

    Palosotilas Tamminen kuulusteltiin lääninsairaalalla muutamia päivä myöhemmin. Hänet oli sinne toimitettu suoraan Tähtipuistosta palomiehen tamineet päällä ja leikattu alavatsan pistohaavan takia. Leikkauksen suoritti lääninsairaalan tohtori O. F. Tawaststjerna. Onni Fredrik Tawaststjerna oli Jyväskylässä 1871 syntynyt, Hämeenlinnan Lyseon ylioppilas vuodelta 1890. Lääkäriksi hän valmistui 1899 ja väitteli kirurgian tohtoriksi 1905. Hämeenlinnan lääninsairaalan johtavana ylilääkärinä hän toimi vuodesta 1912 lähtien. Professorin arvonimen Tawaststjerna sai 1931. Onni Tawaststjerna osallistui aktiivisesti Hämeenlinnan poliittiseen elämään ja Suomen lääketieteelliseen yhteisöön. Hän menehtyi keuhkokuumeeseen Hämeenlinnassa 1956. Tohtori Tawaststjernan suorittama leikkaus lääninsairaalalla sujui ongelmitta ja Tammisen voitiin uutisoida verrattain nopeasti jäävän eloon. Puukotustilanteessa oli käynyt onni onnettomuudessa, sillä istumassa ollut Viljami Tamminen oli ilmeisesti ollut Emil Wirtasen tikariniskun aikana sellaisessa asennossa, että tikarin terä kulki kohti alavatsaa, eikä ylöspäin kohti kriittisempiä sisäelimiä kuten sydäntä ja keuhkoja. Viljami Tamminen toipui puukotuksesta ja leikkauksesta nopeasti sekä pystyi antamaan seuraavina lähipäivinä oman lausuntonsa poliisille. Tamminen itse muisti tilanteen niin, että hän seisoi palolaitoksen eteisessä ja havaitsi Emil Wirtasen tulevan kohti palolaitosta toisen miehen kanssa. Emil oli tullut palolaitokselle sisään ja samassa lyönyt tätä pitkällä teräaseella vatsaan, sanoen: ”Nyt sinä kumminkin kuolet!” Tamminen kertoi sen jälkeen juosseensa palokalustosalin kautta Tähtipuistoon, jossa kaatui maahan. Sinne työtoverit ohjasivat lääkärin ja häntä lähdettiin lyhyen ensiavun jälkeen kuljettamaan lääninsairaalalle. Mitään selkeää syytä Tamminen ei osannut poliisikuulusteluissa kertoa sille, miksi Wirtanen oli puukottanut häntä. Tavalliseen tapaan vika ei ollut hänessä, eikä hän tuonut esiin vuosia kestänyttä Wirtasen kiusaamista. Tamminen totesi vain ettei: ”hänellä ja Wirtasella koskaan ole ollut mitään riitaa tai epäsopua, lukuunottamatta pienempiä erimielisyyksiä, joita tavallisesti tapahtuu kaikissa miessakeissa.” Tamminen kertoi kuulustelijoille tietävänsä, että Emil Wirtanen oli jonkinlaisessa suhteessa palvelijattarensa Ida Virtasen kanssa, mutta kielsi jyrkästi olevansa minkäänlaisissa tekemisissä Ida Virtasen kanssa. Mistään salaliitosta Emil Wirtasta vastaan ei siis ollut kyse Tammisen tai Ida Virtasen mukaan.

    Poliisille oli tässä vaiheessa selvää, että tekijä oli Emil Wirtanen, joka itsekin tunnusti puukotuksen. Syynä puukotukselle oli poliisiviranomaisen mielestä jonkinlainen kosto Tammiselle sekä kommunistien pelosta johtuva äkillinen tai hetkellinen mielenvikaisuus. Lieventävänä asianhaarana oli tietysti se, että Viljami Tamminen oli elossa ja paranemaan päin. Siitä huolimatta Emil Wirtanen siirrettiin Hämeenlinnan vankilaan odottamaan oikeuden käsittelyä ja lopullista tuomiota. Vankilan kylmien seinien sisällä Emil puntaroi tulevaisuuttaan ajatellen, että työpaikka tapauksen tiimoilta varmasti menisi ja muutama vuosi tulisi istumista puukotuksesta. Murhaa koskevalta elinkautiselta hän todennäköisesti säästyisi. Lisäksi voidaan olettaa, että vuonna 1922 oikeus oli tällaisessa asiassa aavistuksen kallellaan valkoisen armeijan palveluksessa olleen henkilön suuntaan. Osaa Emilin teoista katsottaisiin sormien välistä ja rangaistus tulkittaisiin asteikon lievimmästä päästä. Paljon oli kiinni myös siitä, mitä Tamminen veriteon uhrina sanoi ja vaati. Tai millaisen lausunnon palomestari Kusti Laurela Emil Wirtasesta oikeudelle antaisi. Tavallaan mitään ei ollut vielä Emilin kohdalla menetetty. Hän saattaisi Matildankin tilanteen takia päästä vähällä. Koskaan ei kuitenkaan saatu selville, oliko Emilin kommunistien pelko todellista vai ainoastaan taktiikka saada vapaussodan voittaneen osapuolen johtaman maan ymmärrys tämän tekosille ja ”hetkelliselle mielenvikaisuudelle”.

    Emil Wirtasen tapauksen tapahtumapaikkoja vanhassa ilmakuvassa. Etelässä Hämeenlinnan vanhainkoti Jaakopinkaupungissa, keskustassa merkitty kauppatorin eteläreunalla oleva Raatihuone, Tähtipuiston pruuttahuone, Lääninvankila Hämeen linnalla, Lukiokatu 28 Kaurialan puoleisessa päädyssä niitty-/peltoaukean reunalla ja lääkäri Bergrothin asunto Lyseon vieressä. Lähde: Maanmittauslaitos

    Häkkilinnun viimeinen lento

    Hämeen linnalla sijainnut lääninvankila ja sen kolkko selli tulivat Emilille tutuksi elokuun 1922 alun aikana. Paikka ei helpottanut alle kolmekymppisen miehen järkkynyttä ja sairastunutta mieltä. Epätoivo ja suoranainen tuska kasvoivat ajaen Emilin pimeään kuiluun, josta ei ollut mahdollista päästä pois omin avuin. Elokuun 23. päivä Emil kuljetettiin vankilalta Raatihuoneelle oikeuden ensimmäiseen istuntoon, jossa todettiin vain poliisin tutkimusten olevan vielä kesken ja Lääninsairaalaltakin odotettiin tohtorin lausuntoa sekä Viljami Tammisen tilanteen lopullista selviämistä. Emil palautui kuin bumerangi takaisin vankilaan odottamaan asiansa käsittelyä käräjillä. Odottamisen tuskaa ja yksinäisyyttä Emil ei kuitenkaan kestänyt. Käynti Raatihuoneella oikeuden pikaisessa istunnossa sinetöi Emilin tulevaisuuden ja kohtalon. Lieventävistä asianhaaroista huolimatta Emil Wirtanen päätyi kahden ikuisuudelta tuntuvan viikon odottamisen jälkeen henkilökohtaiseen ratkaisuunsa kieputtaessaan sellin vuoteen liinavaatteista pienen köyden ja silmukan. Valo Emilin silmissä sammui 8.9.1922 Hämeenlinnan lääninvankilan sellissä, hirttosilmukka kaulan ympärille kiedottuna. Emilin jälkeen jäi vain liuta kysymyksiä vaille vastauksia. Hieman yli 28 vuotta kestäneeseen elämään oli mahtunut paljon. Vuosisadan vaihtuminen, lakot ja Viaporin kapina, sisällissota ja Suomen itsenäistyminen. Emil ehti kokea myös rakastumisen ja lapsensa syntymän, vaikka joutuikin heti jälkikasvustaan luopumaan. Emilin nimi koristi vielä kerran paikallislehtien sivuja, kun hänen ennenaikaisesta poistumisesta uutisoitiin muutaman rivin verran muiden uutisten ja kirjoitusten välissä, sellaisena pikku-uutisena. Kuolinilmoitusta Emilille ei taidettu lehteen laittaa lainkaan. Ei hänen vanhempiensa Willen tai Miinan, muttei myöskään vaimonsa Matildan toimesta. Emilin tuska ja taisto vaimeni siirtyen ajasta ikuisuuteen vailla pienintäkään muistoa tai muistomerkkiä. Ilmeisesti Liina Raution kanssa saatu Martti-poika ei tiennyt biologisen isänsä ennenaikaisesta kuolemasta, tuskin tiesi tämän olemassaolosta ja lyhyestä elämästä lainkaan. Martti oli vuonna 1922 vasta 9-vuotias.

    Lehtileike Emil Wirtasen elämän päättymisestä. Lähde: Hämeen Kansa nro 100, 12.9.1922

    Kohtalo

    Matilda Wirtasen kohtalo oli ehkä vielä Emilin kohtaloa murheellisempi, sillä vuoteenomaksi jäänyt Tilda jäi vaille tuloja ja huolenpitoa. Ida Virtanen ei voinut palkatta jäädä Matildaa hoitamaan, joten Matildan ainoa vaihtoehto oli muuttaa pois omasta kodistaan kaupungin vaivaistaloon. Hämeenlinnan kunnalliskoti eli aikalaisten kielessä vaivaistalo, sijaitsi keskellä viljavaa peltomaisemaa Jaakopinkaupungissa Lahdensivuntien varrella. Jaakopinkaupunki oli Myllymäen ja Kankaantaustan väliin jäänyt alue, nimitys, joka on nykyisten hämeenlinnalaisten kielestä vallan kadonnut. Kunnalliskodin kanssa samalla tontilla toimi myös mielisairaala ja näiden yhteinen maatila. Mielisairaala sijaitsi kivisessä talossa, puinen talo toimitti kunnalliskodin virkaa. Kyseinen puutalo on edelleen olemassa ja sitä on sittemmin kutsuttu ”Wanhaksi Kanttiiniksi”. Kunnalliskodin jälkeen alueella toimi ammattikoulu ja kyseinen kanttiini-aiheinen nimitys on peräisin siltä ajalta. Paikan johtajana oli toiminut jo lähes vuosikymmenen ajan Hämeenlinnan kaupungin entinen nuorempi poliisikonstaapeli Toivo Santala Katri-vaimoineen. Vanhustenhoito oli murroksessa hiljattain itsenäistyneessä Suomessa, jossa vaivaistaloista oli muodostumassa vanhainhoidon laitoksia. Vanhainkotien asukkaiden hyvinvointiin kiinnitettiin enenevässä määrin huomiota varsinkin kaupungeissa. Samoin ”piirillä” käyminen vaihtui mielenterveyttä hoitaviin laitoksiin, joskin konstit ja tavat olivat monet. Kansan suussa vanhat nimitykset asuivat vielä vuosia tai vuosikymmeniä, mutta kuten moni muukin tieteen ja teollisuuden ala, myös lääketiede ja hoivatyö kehittyi suurin harppauksin 1900-luvun alusta lähtien.

    Hämeenlinnan ensimmäinen vanhainkoti, sittemmin Wanhana Kanttiinina tunnettu kiinteistö Hämeenlinnan Myllymäessä. Lähde: Tero Niemistö

    Aikalaiset puhuivat köyhäinhoidosta tai vaivaistaloista. 1900-luvun alussa menettelyt kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa muuttuivat, kun ihmisiä ei enää julkisesti annettu yksityisille maksua vastaan hoidettaviksi vuoden 1908 jälkeen. Hämeenlinnan vaivaistalo valmistui 1910 ja hetkeä myöhemmin sen nimi muutettiin kunnalliskodiksi. Köyhäinhoitosääntö uudistui 1914 ja sen perusteella kaupunkien valtuustot valitsivat köyhäinhoitohallituksen huolehtimaan kaupungin vähäosaisista, yleisimmin sanottuna vanhuksista ja varattomista. Köyhäinhoidon kansliassa toimi palkattuja virkamiehiä, sihteereitä ja tarkastajia. Hämeenlinnan kaupungin ensimmäisenä köyhäinhoidon esimiehenä toimi pastori Verneri Vartia, sihteerinä ja lastenhoidon tarkastajana vääpeli Aukusti Heinonen. Köyhäinhoidon uudistuksesta eli vuodesta 1914 lähtien Hämeenlinnan kunnalliskodin johtajana toiminut Toivo Villehard Santala (s. 27.10.1887, k. 7.10.1953) oli syntynyt Hämeenkyrössä Ikaalisen kupeessa. Toivo Santala ehti toimia 1900-luvun alussa Hämeenlinnan poliisissa nuorempana konstaapelina, mutta teki alanvaihdoksen kunnalliskodin palvelukseen köyhäinhoidon uudistuksen yhteydessä. Toivo Santala oli vihitty Katri Irene Heljon (1890-1974) kanssa ja perheessä oli ainakin kolme lasta. Ekonomi Aino Esteri Sivonen (1911-1990), ylikonstaapeli Olavi Matias Santala (1914-1990) ja Katri Johanna Itäranta (s. 1920). Kunnalliskoti toi leivän pöytään koko Santalan perheelle, joten siihen suhtauduttiin kuin omaan yritykseen. Syksyllä 1922 ja tammikuussa 1923 Myllymäen ja Kankaantaustan väliin jäänyt Jaakopinkaupunki muistutti nykyisen Lahdensivuntien kohdalla tuttua kantahämäläistä maalaismaisemaa. Etelän suunnassa näkyivät Hattelmalan pellot, pohjoisessa Hämeenlinnan kaupunki ja Myllymäen rajalla olleet puutarhat ja pienviljelykset sekä Myllymäen päällä oleva kivilouhimo, lähde ja työläisten mökit ja hökkelit. Paikka oli rauhallinen ja soveltui erinomaisesti niin vanhainhoidon, kuin mielenterveyspalveluiden käyttöön. Osa asukkaista työskenteli alueen maatilan palveluksessa ja tämä koettiin terapeuttisena hoitona.

    Hämeenlinnan vanhainkodin pitkäaikaisen johtajan Toivo Santalan ja tämän Katri-vaimon hautakivi Ahveniston hautausmaalla Hämeenlinnassa keväällä 2024. Lähde: Tero Niemistö

    Jälleennäkeminen

    Emilin itsemurhan myötä Matilda jäi tyystin omilleen. Vuoteenomana hänellä ei ollut mahdollisuutta käydä työssä tai harjoittaa neulojattaren ammattiaan. Tuloja ja varallisuutta ei ollut. Niinpä palveluksessa ollut Ida Virtanen joutui etsimään itselleen muuta työtä ja Tilda jäi omilleen. Lisäksi Emilin teot aiheuttivat suuren surun lisäksi myös häpeää. Tildan kohtalona oli yksinäisyys ja muutto Lukiokadun asunnosta Hämeenlinnan kunnalliskotiin. Yhteiskunnan varaan ja holhoukseen jäänyt heikkokuntoinen Matilda haettiin kodistaan ja kuljetettiin kunnalliskotiin syyskuussa 1922. Siellä Tilda ei ehtinyt edes kunnolla tottua talon tavoille. Syksy vaihtui hiljalleen talveksi ja pienet lumihiutaleet leijailivat vanhainkodin ikkunan takana. Ne saattoivat jäädä Tildan viimeiseksi näyksi, sillä taivaallinen isä kutsui hänet luoksensa tammikuussa 1923. Vain viisi kuukautta oli ehtinyt kulua Tildan aviomiehen Emilin kuolemasta. Wirtasen perheen tarina oli kokonaisuudessaan tullut päätökseen. Kuolinsyyksi Tildalle merkittiin ”yleinen reumatismi”. Matildan elimistö luovutti taistelun, viimeistään siinä vaiheessa, kun Emilin elämä päättyi. Emilin itsemurha vankilassa päätti myös Matildan elämän. Emil, Matilda ja heidän vastasyntyneenä poisnukkunut Hilkka saivat jälleen olla yhdessä, ikuisuudessa.

    Matildan jälkeen ei jäänyt edes pientä sanomalehden uutista, saati kuolinilmoitusta. Emil ja Matilda olivat tammikuussa 1923 kuin pois pyyhittyjä maailmasta. Jonnekin heidät molemmat haudattiin, mutta hautapaikat eivät ole tiedossa. Eikä se, kuka heidät hautasi ja keitä oli hautajaisissa paikalla, jos sellaisia edes pidettiin. Muistomerkkiä heille ei ole ja tuskin ketään, joka heitä olisi 100 vuotta myöhemmin muistamassa. Paitsi tällaiset internetin nojatuolietsivät ja nyt toivottavasti muutama blogini lukija. Tarina jättää kirjoittajalle vielä muutaman tutkintalinjan tai -haaran tulevaisuuteen selvitettäväksi. Emilin ja Koreilassa piikana olleen Liina Liisa Raution yhteisen Martti-pojan tarina voisi olla yksi mielenkiintoinen jatko tarinalle. Lisäksi olen jo puhelimitse tiedustellut Hämeenlinnan seurakunnalta, löytyisikö sieltä mitään tietoa Emilin ja Tildan hautapaikan osalta. Ehkä heidät on haudattu samaan paikkaan kuin heidän Hilkka-tyttärensä? Luulisi, että jonkinlainen rekisterimerkintä löytyisi, vaikka hautapaikka tai -paikat ovatkin otettu jo uudelleen käyttöön. Kenties johonkin kirkonkirjaan on merkitty heidän viimeinen leposija? Koska Emil ja Tilda olivat molemmat kirjoilla Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnassa, on perusteltua olettaa heidän tulleen haudatuksi Hämeenlinnaan. Tosin, he olivat molemmat kotoisin Hattulasta ja heidän omaisiaan oli elossa vielä syksyllä 1922 ja tammikuussa 1923. Vaihtoehtona on olemassa mahdollisuus, että heidät on sittenkin haudattu Hattulan seurakunnan toimesta. Saatan palata Emilin, Tildan, Hilkan, Martin ja mahdollisesti Viljami Tammisen tarinaan myöhemmässä vaiheessa, mikäli heistä löytyy lisätietoja.

    LOPPU

    Lisä- ja taustatietoa

    Wirtasen perhe:
    – isä Wilhelm Salomoninpoika Wirtanen (s. 17.7.1861 Hattula Rahkoila, k. 22.11.1941 Hattula Ventola, kuolinsyyksi mainittu kaasumyrkytys ja hirttäytyminen)
    – äiti Vilhelmiina Erkintytär Mieholin (s. 27.5.1861 Hauho, k. ennen vuotta 1941)
    – tytär Fanny Houvela, ent. Holm, os. Wirtanen (s. 6.8.1883 Hattula Pelkola Kartano, k. 15.1.1961 Riihimäki)
    – poika Richard (s. 21.8.1886 Hattula Mierola Alhainen, k. 28.12.1886 Hattula Mierola Alhainen)
    – tytär Anna Wilhelmiina (s. 28.11.1888 Hattula Ventola, k. 7.12.1890 Hattula Ventola, kuolinsyy kuumetauti)
    – tytär Jenny (s. 19.1.1891 Hattula Ventola)
    – poika Emil (s. 14.10.1893 Hattula Ventola)
    – poika Wilhelm (s. 13.10.1895 Hattula Ventola, k. 21.7. tai 21.9.1898 Hattula Ventola)
    – tytär Tyyne Sabel os. Virtanen (s. 16.4.1898 Hattula Ventola)
    – tytär Rauha (s. 16.4.1898 Hattula Ventola)
    – poika Wilhelm Johannes (s. 9.6.1900 Hattula Ventola)
    – tytär Anna Wilhelmiina (s. 23.8.1902 Hattula Ventola)

    Wilhelm ”Ville” Wirtasen kuolinsyy tilastoissa. Lähde: Hattulan kirkkoherran virasto.

    Läntinen Linnankatu 13 asukkaita Wirtasten lisäksi vuosina 1920-1922:
    – Apteekkari Vidar Hougberg ja vaimo Saimi sekä palvelijatar Ida Maria Koskinen
    – Farmaseutti Hellä Kurki
    – Kirjakauppias Jaakko Jansson ja vaimo Ilma sekä kolme lasta
    – Rautatien harjoittelija Rachel ja Maria, Postin harjoittelija Ruth ja pankkivirkailija Elisabeth
    – Apteekkioppilas Ilmari Palmu
    – Kaupanhoitaja Juho Inkinen ja vaimo Alma sekä 1 lapsi
    – Kauppa-apulainen Saima Tamminen
    – Tohtori Einar Anthoni ja vaimo Eva sekä 3 lasta, palvelijattaret Vivi Nieminen ja Martta Lauren (1921-1922), palvelijattaret Mimmi Serenius ja Iida Jussila (1922-1923)
    – Ompelijatar Hilja Jussila
    – Kaupanhoitaja Tuomas Rantala ja vaimo Hanna sekä 2 lasta
    – Piirilääkäri Oskar Sahlgren ja vaimo Elin sekä palvelijatar Iida Salo
    – Renki Kaarle Vanhatalo
    – Talonmies Aleksi Hietanen ja vaimo Selma sekä 1 lapsi
    – Apteekkari Uno Anselm Nyberg ja vaimo Bengta
    – Neiti Aleksandra Aarnio
    – Kellosepän leski Agnes Lund ja palvelijatar Anna Tikkanen

    Lukiokatu 28 ”Laupias-Limperin talon” asukkaita Wirtasten lisäksi vuonna 1922:
    – leskirouva Maria Helander
    – opettaja Kaarlo Hämäläinen
    – tehtaalainen Aino Koskinen
    – puhelinneiti Anni Lindberg
    – puhelinneiti Ilta Lindberg
    – talonomistaja Ida Lindberg
    – neiti Suoma Lindberg
    – taidemaalari Lauri Numminen
    – opettajatar Tyyne Raassina
    – puhelinneiti Aino Stenman
    – tarkastajan leski Maria Vaulo
    – neiti J. Vintter
    – opettaja Nestor Lahtinen

    Lukiokatu 28:n tontti ja rakennukset. Lähde: Yrjö Vihervuori / Muistojen Hämeenlinna (Saila Karpiola)

    Tähtipuiston pruuttahuoneen eli palolaitoksen henkilökuntaa 1920-luvun alussa Läntinen Linnankatu 33:ssa Emil Wirtasen lisäksi:
    – palovartija Kalle Helander (asuu Birger Jaarlin katu 25)
    – palovartija Niilo Johansson (asuu Hallituskatu 3)
    – palovartija Lauri Koskinen (asuu Kasarmikatu 17)
    – palovartija Heikki Lahtinen (asuu Saaristenkatu 9)
    – palovartija Jalmari Lehto (asuu Saaristenkatu 9)
    – palovartija Kustaa Lehtonen (asuu Birger Jaarlin katu 25)
    – palovartija Viljami Tamminen (asuu Kasarmikatu 3)
    – palokersantti Heikki Luoto (asuu Raatihuoneenkatu 13)
    – ruiskumestari Juho Lehtonen (asuu Itäinen Vuorikatu 90)
    – palomestari Kusti Laurela (asuu Kasarmikatu 19)

    Hattulan Mierolan kauppiaita 1920-luvulla:
    – Mierolan osuuskauppa, kauppias Kalle Toivonen
    – Mierolan talouskauppa, kauppiaat Alfred Bäcklund ja Kaarle Lumme (kauppa-apulaisena Tauno Kallioinen ja kulkukauppiaana Juho Tähtinen)
    – Bascharoffin kauppapuoti, kauppias Jakob ”Jaakko” Bascharoff

    Hämeenlinnan kunnalliskodin johtaja perheineen:
    – isä Toivo Villehard Santala (s. 27.10.1887 Hämeenkyrö Ikaalinen, k. 7.10.1953 Hämeenlinna)
    – äiti Katri Irene Heljo (s. 1890, k. 1974 Hämeenlinna)
    – tytär, ekonomi Aino Esteri Sivonen ent. Santala (s. 1911, k. 1990)
    – poika, ylikonstaapeli Olavi Matias Santala (s. 1914, k. 1990)
    – tytär, Katri Johanna Itäranta ent. Santala (s. 1920)

    Viljami Tamminen

    Juho Viljami Tamminen oli syntynyt 1892. Hänestä löytyi vuoden 1922 elokuisen puukotustapauksen lisäksi toinenkin lehtijuttu vuodelta 1935. Lehtiartikkelin perusteella Viljami Tamminen joutui toistamiseen puukotetuksi erään helmikuisen ryyppyillan päätteeksi. Puukottajaksi jutussa mainitaan Ballström-niminen parikymppinen romanimies. Viljami Tamminen sai toistamiseen hengenvaarallisia vammoja puukotuksen seurauksena.

    Lehtileike koskien Viljami Tammisen puukotusta vuonna 1935. Lähde: Suomen Sosialidemokraatti nro 48, 17.2.1935

    Tohtori Tawaststjerna

    Onni Fredrik Tawaststjerna oli syntynyt Jyväskylässä 1871. Hän opiskeli Hämeenlinnan Normaalilyseossa ja muutti 1880-luvun alussa Hämeenlinnaan asumaan, valmistuen ylioppilaaksi 1890. Opinnot suoritettuaan O. F. Tawaststjerna toimi lääkärinä Juvalla, Korsholmissa ja Savonlinnassa ennen paluutaan Hämeenlinnaan vuonna 1912. Vuodesta 1912 alkaen Tawaststjerna toimi Hämeenlinnan lääninsairaalan ylilääkärinä aina vuoteen 1938 saakka sekä siinä ohessa Hämeenlinnan keskusvankilan lääkärina pari vuotta pidempään, vuoteen 1940 asti. Tämän lisäksi Onni Tawaststjerna oli Hämeenlinnan valtuuston puheenjohtaja 1923-1928 välisen ajan.

    Leike Onni Tawaststjernasta. Lähde: Eino Suolahti, teoksesta ”Hämeenlinnan normaalilyseo ja lyseo 1873-1948”

    Lähteet

    Kirjat
    – Haake, Niki ”Töihin poistu! – Vakinainainen palokunta Hämeenlinnassa 1911-2011” (2012)
    – Tervamäki, Kirsi ”Hämeenlinnan poliisilaitos 1902-2002” (2002)
    – Vilkuna, Anna-Maria ”Kaupunki Kuvissa – Valokuvia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Hämeenlinnasta” (2004)
    – Suolahti, Ernesti ”Hämeenlinnan normaalilyseo 1873-1887: Elämäkerralliset tiedot opiston oppilaista” (1923)
    – Suolahti, Eino ”Hämeenlinnan normaalilyseo ja lyseo 1873-1948: Elämäkerrallisia tietoja Hämeenlinnan normaalilyseon entisistä opettajista ja oppilaista sekä Hämeenlinnan lyseon entisistä ja nykyisistä opettajista” (1950)
    – Laitila, Inka-Maria ”Puistojen kaupunki: Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria” (1995)
    – Konttinen, Pauli ”Rantatorin brankkarit: Hämeenlinnan vapaaehtoinen palokunta 125 vuotta 1873-1998” (1998)
    – Palmunen, Einar ”Hämeenlinnan vapaaehtoinen palokunta 1873-1973” (1973)
    – Heino, Jukka ”Parolanseutua kuvina, osat 1-5” (2004-2014)

    Lehdet
    – Hämeen Sanomat vuosilta 1893-1936
    – Hämetär 1919
    – Forssan Lehti 1922
    – Suomen Kuvalehti 1919 ja 1936
    – Aamun koitto 1936
    – Suomen Punaisen Ristin uutisia 1936
    – Suomen Sosialidemokraatti vuodelta 1935

    Kansallisarkisto
    – Hämeenlinnan pää- ja rippikirjat 1910- ja 1920-luvulta
    – Hämeenlinnan poliisilaitoksen arkisto, tapaus- ja tutkintopöytäkirjat 1922
    – Hämeen läänin henkikirjat 1919-1923

    Internet
    – Wikipedia (mm. Tampereen vankileiri, Mierolan silta, Töölön sairaala jne.)
    – www.facebook.fi (”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta”-ryhmän tarinat ja valokuvat)
    – www.finna.fi (lähdekirjallisuuden, valokuvien ja muiden historiallisten sisältöjen hakukone)
    – www.hautahaku.fi (hautakivihaku)
    – www.findagrave.com (hautakivihaku)
    – www.billiongraves.com (hautakivihaku)

  • Repaleinen lokakuu

    Kirjoittanut Tero Niemistö, tarinankertoja@proton.me, syys- ja lokakuussa 2023.

    Tämä tarina on parin kuukauden ja lukemattomien tutkimus- ja kirjoitustyöhön käytettyjen tuntien tulos. Illat venyivät aamuöihin, kun mietin kysymyksiä haastateltaville ja kirjoitin tarinan runkoa uutisista ja lehdistä saatujen tietojen pohjalta. Vaivasin puhelinsoitoilla ja sähköposteilla lukuisia henkilöitä aina tarinan päähenkilöiden omaisista ja läheisistä lähtien. Tavallaan tunkeuduin ilman lupaa heidän yksityisyyteen, udellen ja kysellen vanhoista ikävistä ja hyvin aroistakin asioista. Lisäksi tenttasin Hämeenlinnassa poliiseina työskennelleitä konstaapelejä ja viestittelin eri ihmisille, joilla oli jonkinlainen yhteys tapahtumiin tai Hämeenlinnaan vuonna 1986. Tarinan lopussa esitän vilpittömät kiitokseni kaikille, jotka antoivat oman panoksensa tämän kirjoituksen syntymälle. Tämä tarina ei olisi ikinä lähtenyt lentoon ilman teitä. Alkuperäinen ajatukseni olikin, että teen aiheesta vain lyhyen ”repäisyn”, kuten jo muutamissa Facebook-päivityksissä edellisen kirjoitukseni jälkeen kerroin. Tarkoitus oli tehdä useampi pieni juttu blogiin, vaan toisin kävi. Tästä tarinasta tuli laajin ja suuritöisin teksti, jonka olen blogiini tuottanut. Toivottavasti viihdytte sen parissa.

    OSA 1

    Vuosi 1986

    Syksyllä 1986 takana oli historiallinen ja ikimuistoinen alkuvuosi Olof Palmen murhan ja Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden myötä. Mikkeliin paennut pankkiryöstäjä ja panttivankeja kaapannut Jorma Takala räjäytti itsensä ja pakoautoa ajaneen panttivangin Jukka Häkkisen piiritystilanteen päätteeksi ja Kekkonenkin oli siirtynyt ajasta iäisyyteen elokuun aikana. Tapahtumien vaikutukset näkyivät ja tuntuivat syys- ja lokakuisessa Suomessa sekä suomalaisissa. Rauhallisessa Pohjolan lintukodossa Palmen kaltaisen näkyvän poliitikon murha tai elokuvien kaltainen panttivankidraama olivat kerrassaan pysäyttäviä tapahtumia. Tshernobylin aiheuttama säteily ja laskeumia koskevat potentiaaliset ongelmat herättivät huolta rautaesiripun jakaman Euroopan molemmin puolin. Lapsia kiellettiin leikkimästä sadevesilätäköissä, sieniä ja marjoja ei saanut tietyillä alueilla poimia käytännössä lainkaan ja muutenkin kengänpohjia ja vaatteita tuli putsata ahkerasti. Äitini vei minutkin lääkärin vastaanotolle kun hiekkalaatikkoleikkien tiimellyksessä sitä ”laskeuman rikastamaa hiekkaa” oli mennyt purukalustoni sekaan niin, että takahampaissa rouskui vielä seuraavanakin päivänä. Vaaraa ei kuulemma ollut säteilyannoksen ollessa niin vähäisen pientä. Ihmisten huolta lisäsi itänaapurimme suorittama salailu vakaville tapahtumille ja niiden suoranainen kieltäminen kunnes olivat pakotettuja myöntämään tosiasiat. Alkuvuoden 1986 tapahtumat järkyttivät monia ja aiheuttivat ylimääräistä huolta tulevaisuudesta.

    Kaiken tuon lisäksi koettiin pienempiä tragedioita, kun esimerkiksi legendaarinen suomalainen ralliautoilija Henri Toivonen ajoi kartturinsa Sergio Creston kanssa kuolonkolarin Korsikalla toukokuussa 1986. Sekin tapahtuma pysäytti minut, pikkupojan, joka kuulin uutisen isovanhempieni luona kyläillessä. Hämeenlinnan Ahveniston moottoriradalla pari vuotta aikaisemmin tapahtunutta helikopteriturmaa puitiin oikeudessa elokuussa 1986 ja siitä langetettiin tuomioitakin. Chilen presidentti Augusto Pinochet koitettiin salamurhata. Suomi devalvoi kaksi prosenttia. Äärivasemmistolainen ”Suora toiminta”-ryhmä pommitti Interpolin päämajaa Pariisissa. Kotimainen virkamiesten lakko kesti lähes kaksi kuukautta. Eräs nuori mies kaappasi Finnairin matkustajakoneen kotimaanlennolla Oulusta Helsinkiin. La Belle -niminen disco räjäytettiin Länsi-Berliinissä. Yhdysvallat pommittivat Gaddaffin Libyaa. Metallican basisti Cliff Burton menehtyi auto-onnettomuudessa. Libanonilainen iskuryhmä kaappasi YK:n helikopterin miehistön ja matkustajat (joiden joukossa kaksi suomalaista). Maailmalla kuohui ja tapahtumien jälkijäristykset ja laineet iskivät myös Suomeen ja suomalaisten mieliin. Yleinen turvallisuus koki jonkin sortin kolauksia läpi vuoden ja maailman uutiset aiheuttivat lievää epävarmuutta huomisesta. Ei kaikki kuitenkaan ollut ikävää tai pelottavaa, vaan suomalaisilla oli myös aihetta riemuun.

    1970-luvun lopussa alkanut ja 80-luvulla jatkunut vahva nousukausi näkyi ihmisissä ja ilmapiirissä. Kotimainen yhteiskunta oli vapautumassa ja individualismi nostivat päätään. Siinä huumassa moni pahakin asia unohtui tai se sivuutettiin sukkelasti. Ehkäpä moni muistelee toiveikasta kasaria haikeudella juuri siksi, että se tarjosi mahdollisuuksia vaikka mihin. 1980-luvun puoliväli taisikin olla kotimaisessa yhteiskunnassa monelle suomalaiselle sopiva sekoitus yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta, mutta myös yksilöllisyyttä, vapautta ja teknologista kehitystä. Hipit ja punkkarit vaihtuivat sujuvasti pikkutakkeihin ja juppeihin. Ruskea vakosametti vaihtui keinokuituihin ja akustinen protestikitara yökerhon peilipalloon, mutta molempia ymmärrettiin. Toinen oli tulossa menneestä, toinen menossa kohti tulevaisuutta. Kasarin puoliväli oli yhteiskunnan tasa-arvoinen risteys. Lisäksi pitää huomata, että erityisesti 80-luvun puolivälissä mukaan koko soppaan heitettiin teknologinen herääminen. Siinä keskiöön nousivat erilaiset kotitalouksien arkea helpottavat koneet ja masiinat. Syksyllä 1986 Suomessa oltiin aivan siinä veitsenterällä, kun toimistojen sähköiset kirjoituskoneet olivat korvautumassa tietokoneilla. Samalla suomalaisten kotitalouksien hidas, mutta vakaa vaurastuminen näkyi alati kasvavassa keskiluokassa. Yhä useammalla perheellä oli varaa ylellisyyksiin ja vapaa-aikaan, kuten matkailuun, mikroaaltouuniin, videopeleihin tai vaikkapa Betamax-nauhureihin. Ihmiset kävivät skimbaamassa, keilaamassa ja squashia läiskimässä pleksilasien vuoraamassa akvaariossa. Se oli eräänlaista kulutusjuhlaa, jota ei oltu Suomessa aiemmin nähty tai koettu. Se muokkasi kokonaisia sukupolvia ja ehkäpä siksi se 90-luvulla saapunut syvä lama iski entistä kovempaa. Kun ensin tottuu sokerilla kuorrutettuun hunajaan, se äkkipysäys ja herkuttelun loppu tuntui entistä murskaavammalta. Tosin, sitähän ei vielä syksyllä ’86 tiedetty tai edes osattu odottaa.

    Lisäksi suomalaisten menestys maailmalla alkoi näkymään teollisuudessa, yritysmaailmassa ja eri urheiluareenoillakin. Se muokkasi taholtaan suomalaisten omakuvaa ja toi lohtua arjen harmauteen. Kerrankin suomalaisilla oli aihetta olla hieman luonteestaan poiketen tyytyväisiä tai jopa ylpeitä. Matti Nykänen oli koko kansan suosikki huikeilla saavutuksillaan mäkihypyssä ja autourheilijat Keke Rosbergista Juha Kankkuseen ja Timo Saloseen olivat lehdistön seurannassa niin meillä kuin maailmallakin. Talvisin pikkupojat rakentelivat pieniä hyppyrimäkiä ja olivat vuorotellen Nykäsen Masa, Puikkosen Jari tai Nikkolan A-P. Jääkiekon MM-kisoissa huhtikuussa 1986 Leijonat voittivat USA:n ja Kanadan sekä pelasivat tasurin Tshekkoslovakian ja Ruotsin kanssa. Neuvostoliitollekaan ei hävitty kuin 4-1. Suomi näkyi enemmän ja enemmän maailman eri areenoilla ja tämä heijastui suoraan suomalaisten lasten leikkeihin, harrastuksiin ja paikallisiin seuroihin. Vuosi 1986 muistetaan tietysti myös Jalkapallon MM-kisoista, jotka pelattiin epävakaassa kesäkuisessa Meksikossa. Meksikossa oli meneillään poliittinen korruptio ja alueellisten huumekartellien valtataistelut, mutta sen ei annettu häiritä jalkapallon ilosanomaa. Argentiinalaisen Diego Armando Maradonan “jumalainen käsi” ja “vuosisadan maali” Englantia vastaan, yhdessä yleisössä nähtyjen “meksikolaisten aaltojen” kanssa, piirtyivät ikuisiksi ajoiksi urheiluhistoriaan. Ja vaikkei Suomi itse osallistunutkaan kisoihin, niin joka toisesta suomalaisesta pikkufutaajasta tuli pihapelien Maradona. Suomalainen yhteiskunta oli luomassa nahkaansa uudelleen ja eli murroksessa, jossa 70-luvun nuhjuisen ja villasukan hajuisen YYA-politiikan avosyleilyn korvasivat 80-luvun kirkkaat neonvärit, syntetisaattori-poppi, hiuslakka ja olkatopatut bleiserit. Autopuhelimet ja videopelit. Tietokoneet ja VHS-nauhurit. Suomesta oli muovautumassa hyvää vauhtia teknoyhteiskunta ja maa oli kehittymässä, modernisoitumassa ja vapautumassa omaan myöhäisherännäiseen tahtiinsa. Mallia otettiin ensimmäisiä kertoja lännestä, vaikka Suomi olikin edelleen vahvasti Neuvostoliiton kainalossa, itäkaupan siipien alla. Muutos kuitenkin näkyi, ja kuului.

    Helmikuussa 1986 tapahtunutta Palmen murhaa seurattiin lehdistössä tarkasti. Lähde: Iltalehti
    Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus puhutti vielä syksyllä 1986. Lähde: Hämeen Sanomat
    Diego Armando Maradona ja ”jumalainen käsi” Meksikon MM-kisoissa 1986. Kuva: Alejandro Ojeda Carbajal

    Rikollisuus kasvussa

    Yhteiskunnan kehittyminen ja vapautuminen heijastuivat myös Hämeenlinnaan. Yhteiskunnallisen modernisaation ja individualismin varjopuolella kehittyi samaan aikaan entistä vakavammat rikokset sekä väkivalta yleistyi ja raa’istui entisestään. Solidaarisuus ja yhteisöllisyys olivat laskussa, individualismi ja monimuotoisemman viihteen kulutus nousussa. Kuten edellä mainitsin Suomessa oli nähty elokuussa 1986 niin sanottu Mikkelin panttivankidraama, missä helsinkiläinen Jorma Takala otti stadilaisen Jakomäen pankkikonttorin ryöstön yhteydessä kolme pankin asiakasta panttivangikseen. Nelikko ajoi Helsingistä monen mutkan kautta Mikkeliin, jossa ajoneuvo piiritettiin Mikkelin torin laidalle, lääninhallituksen edustalle. Siinä kaappari lopulta räjäytti itsensä ja pakoauton kuskiksi ryhtyneen panttivangin elokuisena aamuyönä. Se oli suoraan kuin jostain amerikkalaisesta Hollywood-leffasta. Tällainen oli täysin ennenkuulumatonta Suomessa ja se kuohutti kansalaisten mieliä. Sitä kauhisteltiin vauvoista vaareihin, Stadista pohjoiseen ja idästä länteen. Se jos joku aiheutti kysymyksiä yhteiskunnan tilasta. Tapahtuma oli myös yksi ensimmäisiä, jossa kotimaisen poliisin toimintaa tutkittiin täikampaakin tiheämmällä värkillä. Monen mielestä virkavalta oli toiminut tilanteessa väärin, liiallisia voimakeinoja käyttäen. Lehdissä kirjoitettiin Suomesta jopa poliisivaltiona. Jos pitäisi valita vuoden 1986 tapahtumista vain yksi, niin Mikkelin tapahtuma oli juuri ”se”, joka pysäytti suomalaiset ihmettelemään, pohtimaan, miettimään ja kauhistelemaan.

    Toki vakavia rikoksia, useiden ihmisten surmia ja murhia, jopa poliisien kuolemaan johtaneita tapauksia oli tapahtunut aikaisemminkin, mutta perstuntuma viranomaisilla oli, että 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa kotimainen rikollisuus oli vielä verrattain pienimuotoista ja vähäistä. Todelliset kotimaisen rikoshistorian isot tapahtumat olivat kaukana historiassa (Messukylän kaksoismurha, Kyllikki Saari, Kurun joukkoampuminen, Tulilahti, Bodom, Pihtiputaan poliisisurmat jne.) ja vakavia henkirikoksia tehtailtiin hyvin harvakseltaan. Kaukana oltiin myös kieltolain ajoista, joissa virkavallankin henki oli halpaa. Esimerkin omaisesti voidaan todeta, että Hämeenlinnassa tapahtui vuonna 1985 yhteensä viisi henkirikosta, kun siihen asti yleinen keskiarvo oli noin yksi henkirikos vuodessa. Määrä oli siis yht’äkkiä viisinkertainen. Vuonna 1986 henkirikoksia tehtailtiin Hämeenlinnassa kolme, mutta sekin oli verrattain paljon pieneen kaupunkiin. Poliisien työtehtävien määrä ja rikosten vakavuus kasvoivat 80-luvun edetessä. Hämeenlinnassa 80-luvulla työskennelleet poliisit kertoivatkin kaupungin olleen hiljainen maaseutukaupunki, eikä vakavia rikoksia juuri tapahtunut. Jotain siitä kertoi myös poliisin työn arkisuus ja pragmaattisuus sekä tietysti poliisilaitoksen miehistön suuruus ja käytössä ollut kalusto. Vanhoista lehdistä ja niiden ”Poliisi kertoo…”-tyylisistä palstoista saakin nopeasti kuvan, millaista tuon ajan rikollisuus pääasiassa oli. Joku ”nilkki” oli varastanut makkaraa K-Marketista tai uimahallin pukuhuoneesta oli anastettu rouvan rahakukkaro. Joku oli rikkonut kukkakaupan ikkunan ja nuoren miehen fillari oli kateissa. Englanniksi termi olisi ”petty crime” eli pikkurikollisuus. Niistä oli Hämeenlinnankin rikollisuus tehty.

    Mikkelin panttivankidraama elokuussa 1986. Lähde: Marja-Leena Helin

    Pikkukaupungin poliisi

    Öiseen aikaan poliisi päivysti Hämeenlinnassa melko ohuella miehistöllä, eikä päivävuorossakaan puhuttu sadoista vaan muutamista kymmenistä henkilöistä. Sisällä oli muutama mies päivystämässä ja kentällä ehkä yksi, enintään kaksi partiota jöötä pitämässä. Ajoneuvokalusto oli alkeellista ja kappalemääräisesti vähäistä. Kirsi Tervamäen kirjoittaman Hämeenlinnan poliisilaitoksen 1902-2002 historiikin mukaan Hämeenlinnan poliisilla oli 80-luvun alussa kokonaista kuusi autoa ja sitten myöhemmin seitsemän. Ajoneuvot olivat pääasiassa vanhempia Saab 99 henkilöautoja ja Ford Transit miehistönkuljetusautoja eli kansankielellä ”maijoja”. Toinen maijoista oli yhteiskäytössä koirapoliisin kanssa. Lisäksi koirapoliisilla oli käytössä myös vanha farmari-Volvo. Monelle tutut poliisin VW Transporterit ja Saab ysisataset tekivät vasta tuloaan Hämeenlinnaan, vaikka niitä jo isoimmilla paikkakunnilla alkoikin 80-luvun puolivälin jälkeen näkymään. Pienessä Hämeenlinnassa tukeuduttiin vanhempaan ajoneuvokalustoon vielä pitkään. Siviilipuolella tutkijoilla oli pari tunnuksetonta Ladaa, vanhan kunnon YYA-sopimuksen hengessä. Ne olivat kylläkin hyödyllisiä ja maisemaan sopivia viinanmyyjien varjostuskeikoilla Hämeenlinnan Myllymäessä. Lisäksi teknisellä tutkijalla oli käytössään yksi ajoneuvo. Koko yhteistoiminta-alueella saattoi olla yksi partio lisää mahdollisena lisäapuna. Janakkalan nimismiespiiri oli tuolloin vielä erillään Hämeenlinnasta ja Turengin pienellä poliisilaitoksella oli muutama poliisi töissä. Aikaisempi poliisin säästökuurina asetettu ajoneuvojen kilometriraja (100km/vuorokausi) oli onneksi jo purettu, mutta ei poliisi eivätkä poliisilaitokset missään ylimääräisessä rahassa uineet. Silloinkaan. Poliisin piti pärjätä sillä, mitä nurkista sattui löytymään.

    Hämeenlinnan poliisilaitos sijaitsi vuonna 1986 Hämeenlinnan keskustassa, osoitteessa Kasarmikatu 14. Se oli ehtinyt sijaita kyseisellä paikalla jo seitsemän vuoden ajan. Hämeenlinnan uusi poliisilaitos valmistui alkuvuodesta 1979 ja poliisit itse olivat saaneet esittää toivomuksiaan rakennushallitukselle sekä urakoitsijalle. Tiloissa toimivat alueellinen rikostutkimuskeskus, Liikkuva poliisi, järjestys- ja rikososasto päivystyksineen ja vastaanottoineen. Kellarikerroksesta löytyivät autopaikat ja löytötavarat. Katutasosta päivystys, toisesta kerroksesta kuulustelijoiden huoneet. Kolmannessa kerroksessa olivat rikos- ja järjestysosastojen komisariot ja kanslia sekä erilaiset kortistot, labratilat sekä mainittu LP eli Liikkuva poliisi. Poliisiaseman hallinto ja poliisimestari sijaitsivat 4. kerroksessa ja myöhemmin Liikkuva poliisi muutti 5. kerrokseen, josta löytyivät myös ruokala ja vahtimestarin asunto. Muistan käyneeni luokkaretkellä joskus 80-luvun lopussa tai aivan 90-luvun alussa tutustumassa poliisilaitokseen ja mm. sen putkaosastoon. Sittemmin putkat eivät ole tulleet tutuksi. Minulle riitti, että näin ne silloin pikkumuksuna. Varttuneempana istuin kyllä poliisiaseman 2. kerroksessa tutkijan huoneessa, mutta silläkin kerralla uhrin roolissa. Olin saanut nyrkistä silmäkulmaan kävelykatu Reskalla eräänä kesäisenä perjantai-iltana 90-luvun loppupuolella, silloin kun teinit vielä keskustassa kokoontuivat. Tekijä oli meikäläistä pari vuotta vanhempi, muistaakseni Janne nimeltään. Poliisipartio sai kuitenkin napattua tekijän lähes verekseltään kiinni ja homma jatkui jonkin sortin sovitteluna ja rahallisina korvauksina. Muistan saaneeni kyydin toisen poliisiauton kyydissä Ahvenistonmäelle Keskussairaalan ensiapuun ja sieltä pari tikkiä silmäkulmaa koristamaan. Oi niitä aikoja.

    Poliisipartio liikenteessä vanhemmalla Saab 99:llä. Kuva 70-luvulta. Lähde: Poliisimuseo / Kaleva.fi

    Konstaapelin työkalut

    Poliisin työ perustui vuonna 1986 paljolti yleisöltä tulleisiin vinkkeihin ja silminnäkijähavaintoihin. Poliisin tiedonsaantikeinot olivat 80-luvulla hyvin vähissä, joskin tuon aikaisemmin mainitun yhteiskunnan teknologisen kehityksen myötä hiljalleen kasvamassa. Ei ollut juuri valvontakameroita kuin ehkä isoimmissa pankkisaleissa. Ei kännyköitä, ei GPS-paikannusta, eikä juuri pankkikorttejakaan, joita olisi voinut selvitellä ja seurata. Ei internettiä eikä sosiaalista mediaa. Lisäksi puheluita soitettiin puhelinkioskeista ja -kopeista, kaikki ostokset maksettiin käteisellä. Tai velaksi ”tiliin”, joka käytiin parhaimmissa tapauksissa tasaisin väliajoin kuittaamassa nollille. Rikollisista ja ihmisistä ylipäätään jäi vähemmän jälkiä, niin analogisia kuin digitaalisiakin. Poliisilla ei ollut käytössään mitään nykytelkkarista tuttua ”CSI-tekniikkaa”. Hyvä kun edes niitä poliisin vanhoja mekaanisia kirjotuskoneita oli korvattu sähköisillä versioilla. Joka tapauksessa viranomaisella kului ansiokkaasti valkoista korjauslakkaa ja -teippiä. Ne taitavat olla nykymaailmalle täysin vieraita tuotteita, kuten kalkkeripaperikin. Tietokoneet odottivat yleistymistään niin työpaikoilla kuin kotitalouksissakin. DNA-tutkimuksetkin olivat vielä alkutekijöissään maailmalla syksyllä 1986. Suomessa niistä ei tiedetty vielä juuri mitään, sillä DNA-tutkimukset ja -profilointi saapuivat vasta 90-luvulla kotimaisen poliisin ja rikostutkinnan työkalupakkiin. Lyhyesti voidaan kertoa, että vuonna 1985 geenitutkija Alec Jeffreys mokasi geenitestin Leicesterin yliopistolla, josta seurasi eräänlaisen yksilöllisen DNA-sormenjäljen löytyminen. Se oli onnellinen vahinko. Yhdessä Peter Gill’n ja Dave Werrett’n kanssa kehitettiin seuraavan vuoden aikana DNA-testaus ja DNA-profilointi, jota alettiin käyttämään Ison-Britannian rikostapauksissa. 17-vuotias Richard Buckland oli ensimmäinen DNA-todisteilla vapautettu henkilö vuonna 1986. Seuraavana vuonna pidätettiin oikea tekijä, Colin Pitchfork, jonka DNA täsmäsi kahden nuoren tytön raiskauksiin ja murhiin vuosina 1983 ja 1986. Colin Pitchfork tuomittiin DNA-profiilin perusteella vuonna 1988. Sitä edelsi Ison-Britannian poliisin keräämät DNA-näytteet Pitchforkin rikosalueen 5000 mieheltä.

    Vuonna 1986 kotimaiseen poliisin rikospaikka- ja tekniseen tutkintaan kuului dokumentoinnin ja valokuvaamisen lisäksi kuitujen kerääminen sekä verinäytteiden ottaminen. Verestä saatiin selvitettyä uhrin ja tekijän veriryhmä, alkoholin määrä ja muutama muukin seikka. Lisäksi tietysti kaikki rikospaikalta löydettävät tupakannatsat, hylsyt ja muu mahdollinen todistusaineisto kerättiin talteen. Verinäytteistä voitiin mahdollisesti päätellä jotain tekijän mahdollisesta sukupuolesta tai etnisyydestä, mutta epävarmaa se oli silti DNA:han verrattuna. Eikä se yksistään tietysti vielä riittänyt tuomioihin. Teknistä rikospaikkatutkimusta tehtiin Suomessa eri tasoisesti, poliisilaitoksesta ja resursseista riippuen. Lisäksi rikospaikkatutkijan merkitys oli valtavan suuri, sillä osa poliiseista oli erikoistunut ja vihkiytynyt rikospaikkatutkintaan, toiset tekivät määrätyn minimin. Hämeenlinnassa tutkinnanjohtajan työparina toimi onneksi tarkka ja huolellinen kaveri, joka oli kiinnostunut viemään rikospaikkatutkimusta eteenpäin oma-aloitteisesti. Hämeenlinnan poliisilaitoksella olikin pitkät perinteet syksyllä 1986 laadukkaalle rikospaikkatutkimukselle, sillä jo 1950-luvulla konstaapeli Lauri Pulli kehitti tutkimusmetodeja ja rakensi laatikkokameran niin sanotusti omasta pussistaan Hämeenlinnan poliisin käyttöön. Valokuvaaminen kun oli tipahtanut virkavallan työkalupakista 1940-luvulla, osaavan kuvaajan ja kuvauskaluston puuttuessa.

    Tärkeimmäksi poliisin työkaluksi oli vuosikymmenten saatossa osoittautunut kansalaisten puhutukset ja oikeat kysymykset oikeilta ihmisiltä, sekä tietysti kansalaisten vinkit ja ilmiannot viranomaisille. Pienellä paikkakunnalla, kuten Hämeenlinnassa, poliisi tietysti tunsi monet taparikolliset nimeltä ja kasvoilta. Jopa tekijöiden ”MO” eli modus operandi, tekotapa, oli virkavallalla tiedossa. Poliisi siis tiesi ja tunsi pikkukaupungin ”silmää tekevät” naamalta ja nimeltä. Pitkäkyntiset saatettiin tunnistaa tavasta anastaa mummon käsiveska tai murtojäljistä lippakioskin ikkunaluukuissa. Ensikertalaiset, ulkopaikkakuntalaiset ja sellaiset rikolliset, joilla ei ollut aikaisempaa rekisteriä, tulivat siis jonkinlaisena yllätyksenä ja tuntemattomana. Samoin tietynlaiset raa’at väkivalta- ja henkirikokset olivat uutta myös hämeenlinnalaisille poliiseille ja tekniselle tutkinnalle. Hämeenlinnan poliisi joutui monesti tilanteeseen, jossa kaikki oli sille uutta tutkinnan näkökulmasta. Henkirikokset, joissa väkivalta oli ennen näkemättömän raakaa tai se kohdistui täysin summamutikassa viattomiin ”sivustakatsojiin”, tuntuivat pikkukaupungin poliisista tyystin vieraalta. Yleensä Hämeenlinnan kokoisessa kaupungissa henkirikosten taustalla oli joku känniporukan välienselvittely, kolmiodraama tai muu selkeä asiayhteys. Poliisin pitikin kehittää lennosta omia tutkimusmenetelmiä ja tutkintatapoja, sitä mukaan kun niihin kentällä törmättiin. Hämeenlinnan poliisilaitos oli verrattain pieni, eikä siellä ollut erikseen osastoja huumerikoksille, väkivaltarikoksille tai omaisuusrikoksille. Kaikki rikospoliisit tekivät kaikkea ja jokaiselle keikalle lähdettiin melkein kuin ensimmäiselle. Tänään konstaapeli saattoi tutkia lompakkovarkautta, huomenna koululaisen puukotustapausta. Rikospaikalle mentiin usein ajatuksella, että ”katsotaan mitä siellä pystytään tekemään”. Tutkijoita Hämeenlinnan poliisissa oli 80-luvun puolivälissä alle 10 henkilöä, eli huomattavasti vähemmän kuin suurissa kaupungeissa. Tämä vaikutti työmäärään, töiden luonteeseen ja niiden kirjoon. Tietysti myös siihen, että jokainen poliisi venyi tai joutui venymään ammatissaan maksimisuoritukseen kerta toisensa jälkeen.

    Ajan muoti ja ilmiöt

    Television rooli vuonna 1986 oli selvästi pienempi kuin tulevina 1990- ja 2000-luvuilla. Vuonna 1986 television kahden valtakunnallisen kanavan tarjonta oli suppeaa ja se koostui lähinnä ajankohtaisohjelmista ja uutisista, lapsille tärkeää Pikku Kakkosta unohtamatta. Elokuvia nähtiin harvakseltaan, samoin viihdesarjoja, kuten MacGyver tai Ritari Ässä. Ohjelmat alkoivat iltapäivällä ja päättyivät jo hyvissä ajoin ennen keskiyötä. Muina aikoina ruudussa näkyi testikuva tai lumisadetta. Niitäkin saatettiin tuijottaa paremman tekemisen puutteessa. Joinain aamuina televisio näytti Koulu-TV -nimistä ohjelmaa tunnin tai kahden ajan. Nummen ala-asteella opettajamme oli nauhoittanutkin joitain Koulu-TV:n ohjelmia ja muistan sellaisia katsoneeni oppitunneilla. Se oli aina hienoa, kun opettaja työnsi televisiokärryn luokan eteen. Kotimaisen näköradion tarjontaan oli kuitenkin tullut ja tulossa helpotusta kun ohjelmatarjontaa oli hiljattain laajennettu ulkomaisella Sky Channel -kanavalla ja sen englanninkielisellä ohjelmistolla. Lisäksi Europa TV alkoi näkymään lokakuussa 1986. Valtakunnanverkossa nämä ”taivaskanavat” eivät kaikille näkyneet, sillä Hämeenlinnassa taisi olla vuosien ’85-’86 hujakoilla vain noin 2500 taloutta, joissa nämä englanninkieliset kanavat näkyivät. Seuraavan vuoden tavoite Hämeen Puhelimella oli lisätä määrää 1000 taloudella. Lisäksi Kolmoskanava eli tutummin ”Kolmonen” aloittaisi ohjelmalähetykset 1.12.1986, joten TV:n ystäville oli helpotusta luvassa ohjelmatarjonnan kasvaessa. Näköradio alkoi vakiinnuttamaan paikkaansa suomalaisten kotien viihdekeskuksena. Töllö sijoitettiinkin olohuoneiden arvokkaimpaan paikkaan, jossa katsojia ei saanut ylimääräisellä hälinällä ja puheenpapatuksella häiritä. Meilläkin faija käveli 22-tuumaisen ASA-merkkisen puukuorisen telkkarin luo ja käänsi äänenvoimakkuutta kovemmalle. Myöhemmin selvitin, että meillä olohuoneen nurkassa omalla jalustallaan seissyt ASA oli mallia 8120 ja valmistusvuosi 1979. Se oli painava, lasisella kuvaruudulla oleva väri-TV, josta vahtasin lastenohjelmia, urheiluruutua ja suosikkiani Knight Rideria eli käkkäräpää Hasselhoffin tähdittämää aikaisemmin mainittua Ritari Ässää. Paikalliskanava ”Hämeenlinna TV” näkyi myös kaapeliverkossa vuonna 1986, mutta sen ohjelmatarjonta oli hyvin vähäistä. Suurin osa ”ohjelmasta” taisikin olla yritysten mainoksia päättymättömällä loopilla. Mainostelevision eli MTV:n ohjelmia nähtiin TV 1 ja TV 2 -kanavilla normaaliohjelman seassa, eikä televisio näytellyt vielä niin isoa roolia kotien arjessa kuin paria vuotta myöhemmin. Tuolloin vielä lehdet ja lehtimainonta elivät kulta-aikaa, aivan kuten radiokin.

    Leffateattereissa pyöri vuonna 1986 Tom Cruisen tähdittämä Top Gun ja Uuno Turhapurokin oli muuttanut maalle. Elokuvissa ravaamisen lisäksi uudemmat filkat ja vanhemmat pätkät haettiin vuorokaudeksi vuokralle joko Sibeliuksenkadulta Video 1:stä Carlstedtin Arnolta, Eikan Videosta, Kaivokadulta Vekkelistä tai jostain vastaavasta filmivuokraamosta. Vuosi 1986 oli merkittävä myös siinä, että silloin R-Kioskit panostivat leffojen vuokraamiseen. FilmTownit ja Makuunit tulivat vasta myöhemmin 90-luvulla kuvioihin. Hämeenlinnaankin avattiin Viipurintielle oikein sisäkioski, johon asiakkaat pääsivät sisään asioimaan. Hyllyistä löytyi n. 300 vuokrafilmin ja VHS-kasetin kokoelma. Nykyisten suoratoistopalvelujen käyttäjille joidenkin kantikkaiden, muovisten ja epäkäytännöllisten videokasettien hakeminen kaupungista ja niiden palauttaminen alkuun kelattuina seuraavana päivänä kuulostaa täysin älyvapaalta touhulta, mutta ennen internetiä ja erinäisiä Netflixejä se oli ainoa vaihtoehto. Henkilöt, joilta löytyi kaksi VHS-nauhuria ja SCART-kaapeli niiden väliin, saattoivat kopioida hyvän leffan itselleen ja siten kasvattaa leffakokoelmaansa. Samaa tehtiin musiikin suhteen, kun tyhjät TDK:n ja BASF:n C-kasetit täyttyivät vinyylilevyiltä ja toisilta kaseteilta kopioiduilla kappaleilla. Kaupat tekivät hyvän tilin myymällä tyhjiä VHS- ja C-kasetteja. Tyypillisimmät VHS:t olivat 180 tai 240min pitkiä, eli yhdelle kasetille mahtui 3-4 tuntia videota. C-kaseteissa yleisimmät olivat 60 ja 90min, eli kaksipuolisen kasetin yhdelle puolelle mahtui joko puolituntinen tai kolme varttia ääntä. Se oli myös aikanaan kätevä tapa tehdä ystäville tai ihastuksensa kohteelle kokoelmakasetteja suosikkibiiseistä tai hempeistä balladeista. Kokoelmakasetteja eli ”kokiksia” annettiin lahjaksi ja kasettien vaihtamiseen tuttujen ja tuntemattomien kanssa syntyi ihan oma kulttuurikin eli ns. tape-trading. Erilaiset musiikkilehdet sisälsivät harvinaisten levyjen tai biisien kysyjiä ja tarjoajia. C-kasetti täynnä live-taltiointeja tai marginaalisempaa musiikkia saattoi matkata tuhansia kilometrejä postin välityksellä toiselta puolelta maailmaa. Kasettien ”treidausta” voidaan verrata suoraan 2000-luvun MP3-villitykseen lieveilmiöineen. Samoin C-kasetit ja niiden kotelot pyörivät autojen hansikaslokerikoissa ja keskikonsoleissa. Automankka oli aina valmiina syömään hieman venyneen C-kasetin nauhan sisuksiinsa. Ei nimittäin ollut yksi tai kaksi kertaa, kun faijakin ronkki jonkun Topi Sorsakosken, Reijo Taipaleen tai Tapani Kansan C-kassun ruskean nauhan Blaupunktin sisältä. Ja sitten iltasella keittiön pöydällä lampun alla liimailtiin tai teipattiin katkennut nauha taas ehjäksi. Siinä kohdassa biisi katkesi ja ”hyppäsi” jokaisella kesälomareissulla.

    CD-levy teki vasta tuloaan ja edusti myynnillisesti marginaalia, olivathan CD-soittimet huomattavasti vinyyli- ja kasettisoittimia kalliimpia. Sony Walkman (ja nimenomaan se alkuperäinen kasettiversio) ja sitä jäljittelevät korvalappustereot olivat kova juttu, koska suosikkimusiikin sai nyt mukaan hölkkälenkille, linja-autoon tai vaikka kouluun. Parin AA-pariston voimin toimivan laitteen virtaa säästettiin musiikin kuunteluun, joten kasetin kelaamista välteltiin viimeiseen asti. Monet kasetit tulivatkin kelatuksi alkuun tai halutun biisin kohdalle perinteisen lyijykynän avustuksella pyörittäen kasettia niin, että nauha kelautui alkuun. Vuosi 1986 oli musiikillisesti kyllä melkoista ilotulitusta. Kaikkien tuntema ja aiemmin mainittu hevibändi Metallica julkaisi sittemmin ikoniseksi muodostuneen “Master of Puppets” levyn ja Nipa Neumannin sekä Dingon lisäksi nuorten neitojen seiniä koristivat Bogart Co. ja Bon Jovin julisteet. Bon Jovin ehkäpä kovimmat hitit, kuten “Livin’ on a Prayer” ja “You Give Love a Bad Name” ilmestyivät ’86, Bogartin ”All the best girls” vuotta aikaisemmin. Brittileidien trio Bananarama villitsi diskolattialla “Venus” -hitillään ja lapsitähti Jonna lauloi Kim Wilden “Kaupungin lapset” -käännösbiisiä. Lisäksi Madonna julkaisi ”True Blue” levyn, Queen ”A Kind of Magic’in”, Duran Duran ”Notorious”-albumin ja Europe sen kuuluisan ”The Final Countdown”-kappaleen saman nimisellä levyllä.

    Hämeenlinna, valaistu hautausmaa

    Hämeenlinnan syksy 1986 oli kuitenkin asettumassa aloilleen. Historian tapahtumat olivat väistymässä sivuun kun koulut ja opiskelijat aloittivat uuden lukukautensa. Kaupat mainostivat syksyn vaateuutuuksia ja elintarvikkeiden tarjouksia Hämeen Sanomissa ja Kaupunkiuutisissa. Uusia automalleja esiteltiin Kaurialan monissa autoliikkeissä kuten Vaukossa, AKP:ssa ja Vehossa. Nahkatehtaan tontille keskustaan oli noussut pari vuotta aikaisemmin uusi ja upea kaksikerroksinen Citymarket kilpailemaan Paasikiventien toisella puolella olevan ison Raketin eli Raketti-Anttilan ja ydinkeskustan Centrumin kanssa. Centrumin yhteydessä toimi CitySOKOS, joka myöhemmin lyhentyi kansan suussa ihan vain Sokokseksi. Näistä kotitaloudet ammensivat oikeastaan kaiken kulutushyödykkeistä ruokaan, vaatteista lehtiin ja elektroniikasta vinyylilevyihin. Suuret marketit aloittivat pienten liikkeiden ja myymälöiden eräänlaisen ahdingon. Kilpailu kiristyi ja jatkossa hinta ja helppous asettuivat palvelun laadun edelle. Toki pienet liikkeet pitivät pintansa vielä hetken. Siitä esimerkkinä vaikkapa McDonalds, joka oli rantautunut Stadiin jo vuonna 1984, mutta Hämeenlinnassa ei sellaisen päälle vielä syksyllä ’86 ymmärretty yhtikäs mitään. Sen sijaan yksityiset grillikioskit ja puiset lippakioskit olivat kovassa huudossa. Pieniä kioski- ja grillikoppeja löytyi lähes jokaisesta kaupunginosasta ja niistä sai lihiksen ja hampurilaisten lisäksi paikallista herkkua eli Sirkka Vallin kehittelemää hotsia. Only in Hämeenlinna. Minäkin sain aina lauantaisin karkkipussin Jaakkiman kioskilta Korsutieltä. Isän kanssa haettiin ensin Korsutien kaupalta saunajuomat, Sittistä tai Aurinko Palmaa, ja sitten paluumatkalla sain valita viiden markan edestä irtokarkkeja tuosta pienestä asevelikylän puisesta kioskista. Raatihuoneenkadun ja Hallituskadun varrella tai niiden välittömässä ympäristössä sijaitsi kaupungin tärkeimmät pikkuliikkeet ja -myymälät. Oli Skottia, pikku-Raketin yläkerrassa Shoppitorin pikkuliikkeitä, Tiimaria sekä kello- ja korukauppoja. Suurin oli tietysti jo edellä mainittu Centrum ja CitySOKOS. Centrum oli aikoinaan moderni tavaratalo liukuportaineen ja maanalaisine parkkitiloineen. Myöhemmin sen katolle rakennettiin lisää parkkitilaa. Tavaratalo se oli sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä sieltä sai kaiken vaatteista astiastoihin, hiuksenleikkuusta päivittäistavaroihin ja jopa Scalextric-autoradan formula-autoihin moottoreita ja varaosia. Muistan ihailleeni siellä myös darts-tikkataulua ja sen tikkojen erilaisia vaihdettavia ja värikkäitä sulkia.

    Hämeenlinnan keskustan siluetti oli ja on karu ja koruton. Paljon 50- ja 60-luvuilla syntynyttä laatikkoleikkiä ja betonielementtejä, joita oli rakennettu idyllisten, mutta ikääntyneiden puutalojen tilalle. Kummila-niminen rakennusliike oli rakentanut elementeistä harmaita ja ruskeita neliskanttisia luukkuja, joiden oli tarkoitus tarjota edullista asumista teollistuvassa kaupungissa. Paljon vanhaa oli ehditty purkaa jo vuoteen 1986 mennessä. Keskustan reunamilla oli ja on edelleen muutamia puutaloja, mutta muuten keskustaan oli ehtinyt vuosikymmenten saatossa syntyä säilytystiloja hämeenlinnalaisille duunareille ja heidän perheilleen. Ja jostain syystä kaupungissa on aina toteutettu ohjetta, ettei yhdenkään rakennuksen harja saa nousta torin itälaidalla olevaa Hämeenlinnan kirkkoa korkeammalle. Harmi, että sen on annettu rajoittaa vielä satojen vuosien jälkeenkin Hämeenlinnan keskustan rakentamista ja kehittymistä. Hieman huvittavaa onkin huomata, ettei 80-luvun puolivälin jälkeen keskustan rakennuskannalle ole tapahtunut oikeastaan yhtään mitään. Samat vanhat kiinteistöt, mutta nyt vain suurelta osin tyhjillään. Hämeenlinnaa kutsuttiin jo 80-luvun puolivälissä ”valaistuksi hautausmaaksi”, mutta siitä huolimatta kaupungin yöelämä oli vilkasta. Koska tarjolla ei ollut samanlaista määrää kotiviihdykkeitä kuin nykyään, Hämeenlinnan yöelämä aikuisten tanssiravintoloineen ja baareineen sekä yökerhoineen tarjosivat sosiaalisen vaihtoehdon kotona kykkimiselle.

    Centrum-tavaratalo, Raatihuoneenkatu, Hämeenlinna. Lähde: Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta FB-ryhmä

    Baila baila

    Hämeenlinnassa, pienessä maaseutukaupungissa, nuoret ja ikinuoret viihtyivät keskustassa aamuyön pikkutunneille asti viikonpäivästä viis. Se oli tapa tavata vanhoja ja uusia tuttuja. Ei ollut Facebookia, ei Tinderiä eikä pikaviestipalveluita. Hämeenlinnan torin ympäristö toimi kohtaamispaikkana niin hyvässä kuin pahassa. Tappelun nujakat torilla ja pitkien kielareiden vaihtaminen tai jopa pidemmälle edenneet aktit kirkkopuistossa suihkulähteen läheisyydessä olivat osa sen ajan menoa ja meininkiä. Viikon jokaiselle illalle oli ohjelmaa naistentansseista lauluiltoihin ja sekahauista opiskelijabileisiin. Siihen päälle tietysti ne totutut pikkulauantait ja viikonlopun normaaliriennot. Kaljaa sai myydä ale-hinnoilla ja ”happy hour” oli kovasti suosittu. Opettajakorkeakoulun, Sirola-opiston ja Wetterhoffin opiskelijat sekoittuivat 70-luvun lopun ja 80-luvun alun rokkareiden ja punkkareiden sekaan. Tai mitä niistä oli vielä jäljellä. Tanssiravintoloissa varttuneempi väki kävi joraamassa, nuorempi väki sitten diskoissa ja klubeilla. Jatkoille mentiin yökerhoon, jossa niin nuoret kuin vanhat kohtasivat. Lähiöelämää värittivät ”paikalliset” baarit, Nummen ostarillakin Nummitupa takasi kerrostalolähiön janonsammutuksen. Live-musiikkia oli tarjolla viikottain, tanssit työllistivät bändejä lähes joka ilta ja moni sittemmin laput luukulle laittanut mesta eli vielä hyvää aikaa. Lasihovi vanhan kolmostien varressa Hattulassa, Viidennumero Valkeakoskella Sääksmäen sillan vieressä, Katuman lava ja moni muu olivat vedossa. Lähes joka ilta jossain soi ihan oikean bändin soittama musiikki. Tiskijukat ja DJ:t olivat vähitellen kuitenkin valtaamassa alaa ja areenoita. Levyjen pyörittäminen tarjosi monipuolisemman kattauksen joraavalle kansalle, kun sävelet ja rytmit vaihtuivat sujuvasti diskosta ja lattarista aina iskelmään ja teknojumputukseen. Todennäköisesti yhden DJ:n palkkaaminen tuli myös halvemmaksi kuin keikkapalkkojen maksaminen bändeille ja orkestereille. Perinteiset pystybaarit houkuttelivat sisäänsä satunnaisia ohikulkijoita ja muita oluttuopin tarpeessa olevia, jopa keskellä päivää. Anniskelun säännöt kuppiloissa olivat muuttuneet 60- ja 70-luvun tiukasta valvonnasta hieman vapaammaksi. Nyt sen tuoppinsa kanssa sai jo liikkua ilman, että tarjoilija kantaa sen haluamaasi pöytään. Ja enää ei tarvinnut tilata syötävää, vaan sai ostaa pelkän juoman. 1980-luvun toiveikkuus ja modernit tuulet heijastuivat pikkukaupunginkin meininkiin. Trendit kulkivat aikaisempaa nopeammin hämeenlinnalaisnuorison tietoisuuteen, ja vaikka Dingo-hysteria olikin jo ehkä hiljalleen laantumassa, niin se näkyi ja kuului nuorten keskuudessa edelleen. Bändihän hajosi virallisesti sitten lokakuussa 1986 faniensa suureksi suruksi. Sifonkihuivit, nahkatakit, olkatopatut pikkutakit, Levikset, purkkarit… mitä kaikkea musiikkivideoilta, Suosikki-lehdestä ja Miami Vicesta saatiinkaan poimittua. Tyyli oli vapaa, mutta pakollinen. Samalla Hämeenlinnan autoileva nuoriso rälläsi niin sanottua kortteli- tai katurallia ympäri toria. Oli tällä touhulla kolmaskin lempinimi, mutta jätetään se alapäätyylinsä vuoksi mainitsematta, kyllä tietäjät tietää. Autot saivat tuolloin huristella pitkin kaupungin keskeistä Raatihuoneenkatua, sitä kun ei oltu vielä syksyllä 1986 muutettu Reska-nimiseksi kävelykaduksi.

    Ravintolat ja baarit olivat Hämeenlinnan keskustassa auki yöhön kello 2 asti. Valomerkki tanssiväelle ja iltaa viettäneille näytettiin puoli tuntia aikaisemmin. Aulangon hotelli Rantasipin yökerho, entinen Star, sittemmin Hugo tai Night Hugo palveli viikollakin pari tuntia pidempään aina aamuyöhön kello 4 saakka. Se tarkoitti, että moni keskustaan viihteelle eksyneistä siirtyikin vielä yöllä kello kahden aikoihin muutamaksi tunniksi jatkoille Aulangolle. Sieltä sitkeimmät sissit sitten Vekan baariin Tampereentien varteen aina aamu viiteen saakka, kunnes paikka laitettiin tunniksi säppiin siivouksen takia kaikilta muilta, paitsi rekkakuskeilta. Kello kuudelta aamulla Vekan baari oli taas auki. Kauppatorin eli ylätorin länsilaidassa Domin grillin vieressä päivystäneet taksit kyyditsivät olut- ja tanssihimoiset keskustasta Viipurintien sillan yli Aulangontielle ja hotellille. Ja koska Aulangolla sijaitsi yksi harvoista aidoista yökerhoista, ei ollut suurikaan ihme, että myös yksi kaupungin taksitolpista sijaitsi aivan hotellin pääovien edustalla. Taksikuskeilla riitti keikkaa edes takaisin keskustan ja Aulangon välillä. Toisinaan niin paljon, että kyydit ja paluumatka kannatti ajaa rivakkaan tahtiin keikkamäärän maksimoimiseksi. Tolpalla olikin usein pidempi letka ihmisiä kuin autoja. Muutenkin takseilla riitti kyytejä. Pirssi valittiin perseen alle kun oli kiire, juovuksissa, kurja sää, heikko paikallistuntemus tai kaikki nämä yhdessä. Tietysti vuorokauden aikakin vaikutti asiaan, sillä eihän Hämeenlinnan kaltaisessa uinuvassa lähiössä mikään linja-auto enää liikkunut puolenyön jälkeen. Taksit toimittivat ja se näkyi yöelämän katukuvassa. Nykyään Aulangon hotellin parkkipaikka ja sen edusta ovat hiljaisia, ellei hotellilla ole jotain erityistä tapahtumaa. Tai ellei kyseessä ole vilkkain kesälomakausi. 80-luvun puolivälissä paikka oli kuitenkin yksi kaupungin tärkeimmistä menomestoista ja ihmisten kohtaamispaikoista. Samassa osoitteessa oli jo vuosien tai vuosikymmenien ajan juhlittu Mustan Kissan naamiaisia. Ja sitä ennen hotellilla ravasi elokuvatähtiä, seurapiiriläisiä ja muita julkimoita. Tragedioitakin koettiin, kun tähteyteen nousunsa aloittanut 19-vuotias näyttelijätär Sirkka Sari tippui heinäkuussa 1939 hotellin savupiippuun ja kuoli vammoihinsa. Lisäksi Helsingin Sanomat uutisoi raflaavasti vuonna 1973, että kieltolaki kumottiin aikoinaan Aulangolla. Ilmeisesti sen verran kosteaa meininki oli ollut läpi vuosikymmenten ja Aulanko siihen soveltuva paikka. Vuonna 1986 Aulangon hotelli ja sen yökerho Hugo olivat edelleen yleisön suosiossa ja sinne saavuttiin sopivassa humalatilassa vasta keskiyön jälkeen, kun valomerkki keskustan juottoloissa oli todistettu.

    Hotelli Aulangon Rantasipi mainosti lokakuussa 1986 tansseja ja live-musiikkia. Lähde: Kaupunkiuutiset

    OSA 2

    Pieni ”disclaimer” tähän väliin: Käytän kertomuksessani toisesta päähenkilöstä nimitystä ”Herra S.” tai pelkkä ”S.”, koska hänen perheenjäseniään on edelleen elossa ja aihe on arka. Lisäksi jutussa käsitellään Herra S:ää koskevia huhuja, joita ei ole voitu aukottomasti varmistaa. Samalla haluan kunnioittaa Herra S:n omaisten yksityisyyttä. Yritin tavoitella Herra S:n perheenjäseniä haastateltavaksi kertomustani varten, mutta puhelinkeskustelumme päättyi lyhyeen ja voimakkaaseen Ei-sanaan. Tämä oli täysin ymmärrettävää, koska aihe on ikävä enkä halunnut tunkeilla enempää, enkä varsinkaan loukata ketään. Tavoitin lopulta kuitenkin Herra S:n läheisen ja muutamia hänet tunteneita ihmisiä, joten kirjoitukseni perustuu osin heiltä kuultuun ja heidän muistamiinsa asioihin. Henkilön oikea nimi on julkaistu aikoinaan joissakin lehdissä, mutta ajat ovat sen jälkeen muuttuneet. Kertomuksen osalta käytetyllä nimellä ei ole merkitystä, joten Herra S:n oikeaa nimeä ei ole tarpeen tässä yhteydessä julkaista. Olen myös editoinut nimen pois osasta kuvia. Pyydän myös lukijoitani kunnioittamaan Herra S:n perheen toivetta. Kiitos.

    Herra S.

    Keskiviikkona 22.10.1986 pikkulauantai oli lähtenyt käyntiin Parolantiellä asuvalla Herra S:llä tuiki tavalliseen tapaan. Hän oli vaimoineen töissä Hämeenlinnassa Polarpakilla, kertakäyttöastioita ja -mukeja valmistavalla Huhtamäki-yhtymään kuuluvalla tehtaalla. Tiedossa ei ole, missä tuurissa Herra S. oli kyseisenä päivänä muovilinjan kolmivuorotyössä ollut vai oliko hän ollut töissä tuolloin lainkaan. Tuon illan aikana mies oli kuitenkin ajellut pariin otteeseen taksilla ja käynyt viihteellä nauttimassa alkoholia sen verran, että oli saanut hommattuaan itselleen hyvän humalan. Herra S. perheineen asui Parolantie 12:ssa Hämeenlinnan Kaurialassa. Parolantie 12 on 8-kerroksinen kerrostalo, joka valmistui Kaurialan pellolle jo vuonna 1958. Talo oli siis melko iäkäs tapahtuma-aikaan vuonna 1986, eikä edustanut rakentamisen viimeisimpiä villityksiä. Parolantie 12:n asukkaat muistelivat, että perhe asui viidennessä kerroksessa. Naapureita löytyi siis joka puolelta, ylhäältä ja alhaalta. Samassa talossa asuneet muistelivat Herra S:ää hieman sekavin fiiliksin. Sain vaikutelman, että osa myös hieman empi, mitä hänestä voisi sanoa. Osa kertoi tulleensa miehen kanssaan juttuun hyvin, toisille mies oli jäänyt etäiseksi. Osa Herra S:n tietäneistä ja tunteneista ilmoitti hyvinkin suoraan, etteivät tulleet S:n kanssa toimeen ollenkaan. Toisille mies oli öykkäri ja uhoaja, toiset pitivät häntä ihan mukavana, tavallisena miehenä. Herra S:n sanottiin olevan äkkipikainen ja hieman arvaamaton. Näin varmasti moni meistä näyttäytyy ulospäin muutenkin, riippuen aina keneltä kysytään. Toiselle hyvä ystävä, toiselle tuntematon, kolmansille ”jotenkin omituinen”. Herra S. oli läheisensä mielestä ihan normaali, tavallinen työssäkäyvä suomalainen mies. Ehkä S:llä oli joitakin omia tiukkoja periaatteita ja sääntöjä, joiden mukaan hän eli ja odotti muidenkin toimivan. Ja mikäli joku meni toisin, se saattoi ärsyttää Herra S:ää. Osa asukkaista muisti tapauksen, jossa Herra S. oli suivaantunut asuntoyhtiön talonmiehelle. Syytä eivät sille tarkkaan muistaneet, mutta mainitsivat, että jotenkin se taisi liittyä perheen poikien tai toisen heistä tekemiin kolttosiin, sekä siihen, että kyseinen talkkari oli hieman kovasanaisesti ojentanut poikaa. Ehkäpä jopa tarttunut hieman riveleihin kiinni. Pitää muistaa, että tällainen kurinpito ja -palautus oli silloin ihan normaalia meininkiä, mutta se nosti S:n verenpainetta ja kierroksia. Herra S. oli tuolloin kimpaantunut talkkarille niin, että hän huusi kovaan ääneen talon rappukäytävässä tai parvekkeella uhkaavansa ampua talonmiehen, mikäli tämä vielä koskisi S:n poikaan. Siinä ehkä heijastui S:n luonne, hänen periaatteensa ja kipupisteensä. Perhe. Se kertoi myös jotain S:stä itsestään ja siitä, kuinka hän suhtautui uudisperheeseensä. Pojat nimittäin eivät olleet S:n biologisia jälkeläisiä, vaan tämän vaimon aiemmasta liitosta tai suhteesta. S. otti kuitenkin isän paikan perheessä ja omaksui roolinsa. Hän piti perheensä puolia loppuun asti. Eikä kukaan häntä kuitenkaan täysin tosissaan tainnut ottaa tuon ampumisella uhkailun osalta. Sitä pidettiin sellaisena tavallisena uhitteluna ja huuteluna. Harvoinhan se ”… tai muuten mä tapan sut!”-tyylinen huutelu oikeasti johtaa tappamiseen. Se oli siis sellaista kiivastuksissaan heitettyä uhoa. Tulevien tapahtumien jälkeen Parolantie 12:n asukkaille kuitenkin selvisi, että S:llä todella oli ase. Se laittoi naapurit pohtimaan menneitä tapahtumia sittemmin hieman eri valossa ja jossittelemaan, mitä olisi voinut tapahtua jo paljon aikaisemmin.

    Herra S. oli syntynyt 16.7.1936 Säkylässä tai sen lähettyvillä. Perheeseen kuului useampi sisarus, sillä S:llä oli useampi veli ja sisko. Herra S. oli viettänyt tovin Ruotsissa, mutta muuttanut sieltä takaisin Suomeen 70-luvun lopussa tai 80-luvun alussa. Hän oli mennyt naimisiin palattuaan Suomeen ja asui nyt uusioperheensä kanssa Hämeenlinnassa. Ulkoisesti hän ei ollut pitkä eikä pätkä. Ei kookas, muttei heiveröinenkään. Katukuvasta häntä ei siis olisi erottanut ulkoisen habituksensa perusteella. S. oli ihan sellainen normaali viisikymppinen mies. Työpaikka perheen molemmille vanhemmille oli löytynyt Huhtamäki Oy:ltä, Polarpakin kertakäyttöastioita ja pakkauksia valmistavalta tehtaalta. Siellä työskenneltiin kolmessa eri vuorossa ympäri vuorokauden. Tietojeni mukaan Herra S. työskenteli muovilinjalla, eli se osa tehtaasta joka päällysti kartonkiset kertakäyttöastiat ohuella muovikerroksella kestäviksi ja hygienisiksi. S:n työkaverit muistelivat miehen olleen muuten ihan mukava mies, mutta jonkinlaisia rauhoittavia tai mielialalääkkeitä tämä otti ja toisinaan työvuorojen tekeminen aiheutti vaikeuksia. Yövuorot etenkin tuntuivat tuottavan haasteita ja Herra S. käyttäytyi silloin ”jotenkin omituisesti”. Ehkä S. kärsi unettomuudesta tai jonkinlaisesta rauhattomuudesta ja tämä ilmeni etenkin öisin, vuorotyön yövuorojen aikana. Työkaverit totesivat, että kyseiset vuorot ahdistivat miestä ja pohtivat sen perään, miksi ihmeessä Herra S. laitettiin näitä vuoroja tekemään. Joissain lähteissa mainittiin, että S. kärsi jonkinlaisista mielenterveysongelmista ja oli ollut hoidettavanakin niiden vuoksi, todennäköisesti Hattelmalan sairaalan avohoidon puolella. Ehkä näin oli, mutta kaikesta huolimatta S. pystyi hoitamaan työnsä pääosin hyvin ja arki pyöri täysin normaalisti. Herra S:n perhe eli täysin tavanomaista ja normaalia 1980-luvun puolivälin elämää. Herra S:n vaimon kerrotaan työskennelleen samassa vuorossa S:n kanssa. Ehkä he olivat tavanneetkin työpaikalla ja päätyneet yhteen? Perhe-elämä sujui pääosin hyvin ja miehen läheiset totesivatkin S:n olleen ”hyvin tavallinen”.

    Ilkeitäkin juoruja liikkui Hämeenlinnan kokoisessa pikkukaupungissa, varsinkin lokakuun 1986 jälkeen. Niissä huhuttiin, että Herra S:n ja tämän vaimon välit olisivat alkaneet rakoilla, ja että S. olisi toisinaan lähennellyt työpaikan muita naisia. Korostan, että mitään varmuutta tai vahvistusta tällaisille juoruille en saanut. Ei niitä tunnistanut S:n läheinenkään, jota haastattelin. Osa lähentelyistä saattoi olla sen aikaista työpaikkakulttuuriakin, joka poikkesi merkittävästi nykyajasta. Tuolloin työpaikoilla, varsinkin miesvaltaisilla aloilla, vitsailu oli härskiä ja moni sen aikainen juttu olisi erittäin paheksuttavaa tänään. Ja hyvä niin, että nykyään asia on toisin. Syksyllä 1986 työkavereille heitetyt kaksimielisyydet, takamuksien läpsimiset tai nipistely menivät ehkä vielä läpi ilman sanktioita ja seuraamuksia. Muistan itsekin kuulleeni vielä 2000-luvun alkupuoliskolla tapauksista, joissa esimerkiksi yrityksen vastaanotossa työskennelleitä naisia oli ahdisteltu ikävillä ja inhottavilla vitseillä ja ”heitoilla” vanhempien miesten toimesta. Se oli sitä aikaa ja toivottavasti se ei koskaan palaa.

    Vuonna 1958 valmistunut Parolantie 12 ihan uutena. Lähde: Jan Saariste

    Luultua ja kuultua

    Sellainenkin tapaus Polarpakilta tuli tapausta selvittäessä esiin, että Herra S. oli antanut yhden ”rauhoittavistaan” kollegalle, joka oli tovin päästä tipahtanut suorilta jaloilta muovilinjan koneiden väliin, täysin kanttuvei. Siitä voidaan päätellä, että melko tehokas se S:n rauhoittava lääkitys taisi olla. Lisäksi Herra S. kuului Huhtamäen ampumaseuraan ja harrasti siellä tarkkuusammuntaa. Mahdollisesti myös Hämeenlinnan ampumaseuraan, joskaan tälle en saanut varmistusta. Tämän ansiosta S. oli saanut aikaisemmin aseluvan käsiaseelle, jonka hän hankki Vapaa-ajan Järviseltä eli Hämeenlinnan InterSportista. Se oli silloin normaalia, että urheiluvälinemyymälässä myytiin urheilu- ja metsästyskäyttöön aseita. 80-luvun lopun Poliisi-TV ohjelmissakin esiteltiin lähes viikottain, kuinka johonkin urheiluliikkeeseen oli murtauduttu ja sieltä anastettu erilaisia pistooleja, kiväärejä ja haulikoita. Herra S:n luvallinen ase oli tullut tutuksi Polarpakin työkavereiden keskuudessa, sillä S. kantoi sitä usein eväslaukussaan ja jopa esitteli sitä useammallekin kollegalleen. Mikäli tämä olisi tullut viranomaisten tietoon, olisi kyseinen lupa ja ase lähteneet samantien valtion haltuun ja miestä muistutettu tukevalla sakkolapulla. Pitää tietysti muistaa, että 1980-luvulla tämäkin oli vielä normaalin käytöksen rajoissa, nykytiedolla sitä on vaikeampi ymmärtää. Lisäksi S:n baaritutut kertoivat S:n syövän lääkkeitä ja ollen jotenkin epävakaa luonne. Mitä se sitten tarkoittikaan, se jäi hämärän peittoon. Kuten monella, alkoholi saattoi muuttaa miestä ja tämän luonnetta. Ehkä alkoholi ei sopinut Herra S:lle, varsinkaan lääkityksensä kera. Se saattoi olla syy miehen omituiselle käytökselle baarituttujen keskuudessa. Se saattoi olla myös syy, miksi asiat lokakuussa menivät, kuten menivät. Vai olisiko S:n diagnoosina voinut olla delirium? Palataan siihen myöhemmin.

    Eräs ampumalajeja harrastanut mies muisti Herra S:n ja erityisesti erään kohtaamisen Kastepohjan asemyymälässä Hämeenlinnassa. Kastepohjan asekauppa sijaitsi silloin vanhassa puutalossa Pullerin urheilukenttien takana, Tiiriönsuon laidassa. Siellä vanhassa puutalossa myytiin aseiden ja asetarvikkeiden lisäksi myös ilotulitteita. Niitä sai 80- ja 90-luvuilla myydä ympäri vuoden ja siksi kävin siellä itsekin pikkupoikana isäni kanssa. Kyseinen talo on sittemmin purettu ja tilalle rakennettu Hämeenlinnan ensimmäisen Gigantin myymälä (tarinaa kirjoittaessa tiloissa taitaa toimia Legion Gym) ja sen naapurissa Kamux-automyymälän tilat. Kastepohja itse muisteli puhelinkeskustelussamme, että tällaisia S:n kaltaisia uhoamistapauksia on vuosien varrella ollut muutamia, missä äijien testosteronit hieman kiehahtavat. Onhan pyssykauppa miehekäs ympäristö, kun on luodikkoja ja kiväärejä ympärillä, puheet aseissa ja niiden tarvikkeissa. Edellä mainittu aseharrastaja kuitenkin kertoi, että jostain tuntemattomasta syystä Herra S. oli tuolloin hyvin kiihtyneessä tilassa asioidessaan Kastepohjalla ja hän uhosi kovaan ääneen ampuvansa vielä jonkun hengiltä. Asepiireissä mies oli tullut tutuksi jonkinlaisena ”uhoajana”, mutta ehkä se oli sellaista äijien pullistelua, kuten asekauppias itse muisteli. Aina toisinaan näitä hurjaakin hurjempia pyssyjuttuja kuultiin Kastepohjankin myymälässä. Tosin, hyvin nopeasti vuosikymmeniä Hämeenlinnassa asekauppaa tehnyt herrasmies pystyi erottamaan paskapuheet tosista ja todellisuudesta. Hän epäilikin, että Herra S. olisi tuolloin innostunut hieman liikaa äijäporukan asejutuista ja sitä kautta keskustelu läikkynyt ylitse. Todettakoon se tässä, että mihinkään rikokseen Herra S. ei ollut syyllistynyt eli rikosrekisteriä hänellä ei ollut. Viranomaisen näkökulmasta Herra S. oli ampumaharrastaja siinä missä kuka tahansa muukin.

    Parolantie 12 keskellä kuvassa. Lähde: Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta FB-ryhmä

    Pikkulauantai

    Tuon lokakuisen keskiviikon sää ulkona oli pilvinen ja ajoittain sateinen. Lämpömittarin elohopea ei kohonnut juuri viittä tai kuutta lämpöastetta korkeammalle. Iltaa kohti mennessä se laski vielä hieman ja pilvisyys takasi sen, että yö oli viileä ja suorastaan ikävän synkkä. Katuvaloina toimivien kaasupurkauslamppujen lumenit imeytyivät kosteaan asfalttiin eivätkä ne juuri valaisseet ympäristöä kuin juuri sen valokeilan tuottaman läikän verran. Kelmeän keltainen valo kimalteli teiden ja katujen pinnassa samalla kun puiden lehdet tippuivat syystuulessa maahan, tehden kävelyteiden pinnoista jopa hieman liukkaan tuntuiset. Herra S. oli illan aikana päättänyt lähteä ulos ottamaan muutaman paukun tai pitkän huurteisen. Käyttämänsä ravintolan tai baarin nimi ei ole tiedossa, mutta nautintoaineen vaikutus oli kuitenkin ilmeinen, kun Herra S. saapui seuraavan kerran kotiinsa Parolantie 12:n viidenteen kerrokseen keskiyön haminoissa. Tehdasduunarin arkeen kuului hieman rillutella keskellä viikkoakin. Ei se ollut mitenkään tavatonta, että seuraavan päivän työvuorossa haukattiin Jaffa-pullosta pahimpaan päänsärkyyn. Pikemminkin se oli tapa kuin poikkeus, eikä S. aikonut tehdä siihen muutosta. Jos ei omaa autoa ollut tai sillä ei voinut heikon kuntonsa takia ajaa, niin taksi kyllä hoiti kyydityksen. Useampi laitamyötäisessä ollut herrasmies nappasikin aamuyöstä pirssin alleen tullessaan viihteeltä ja pyytäen kuljettajaa ajamaan tämän työpaikalle. Oli kuulemma kyyditettävällä ”oma tuuri” alkamassa ihan just. Se muistuttaa taas siitä, kuinka paljon ajat ovat muuttuneet lähes neljässä vuosikymmenessä.

    Taksi oli tullut Herra S:lle tutuksi, sillä sitä oli käytetty aikaisemmin illan ja yön aikana. Mies tuli ja meni. Joku takseista muisteli, että S. saattoi tilata taksin pihaan, mutta ei sitten tullutkaan kyytiin. Oli vissiin niin hermona tai muuten täpinöissään, että päätti olla lähtemättä taksilla keskustaan. Nyt hän oli keskiviikon aikana ajellut taksilla ryyppäämään, ryyppäämästä takaisin kotiin. Uudelleen kotoa ryyppäämään ja taas takaisin kotiin. Eipä siinä ainakaan taksien mielestä ollut mitään pahaa. Keikka kuin keikka, rahan siitä sai kehäalueen sisällä jo menomatkastakin asiakkaan luokse. Taksikeskukselle tietysti osoite alkoi tulla illan ja yön aikana tutuksi. Samoin Herra S:n naama ja lennokkaat jutut. Pikkulauantai oli kaiken maineensa veroinen.

    Pikkulauantain 22.10.1986 sää. Lähde: Hämeen Sanomat

    Autoilijat ja rengit

    Saman keskiviikkopäivän aikana hämeenlinnalainen, 28-vuotias Jari Lahti ajoi taksia, kaksiosaisessa vuorossa. Ensin päivällä pienen pätkän ja sitten toisen illassa ja yössä. Jarin oli tarkoitus ajaa kaksiosaisen vuoron jälkimmäinen pätkä kello 19 alkaen ja päättää vuoronsa aamuyöllä kello 3. Muutamat muut taksit ajaisivat Jarin jälkeen vielä tunnin tai pari, mutta Jarin oli tarkoitus ajaa taksi aamuksi takaisin isäntänsä Kaupin Jussin pihaan Soitinkorpeen Hattelmalan kaupunginosaan. Siellä seisoi hänen Kuplavolkkarinsa sen aikaa, kun hän oli taksiauton ratissa. Jari oli tuolloin renkinä Kaupin Jussille, ajaen tämän valkoista 5-ovista vuoden 1985 Volkswagen Passat hatchbackia, eli sellaista viistoperäistä uudehkoa manuaalivaihteista henkilöautoa. Kyseinen B2-korimallin Passat oli vielä sitä vanhempaa mallia, jossa oli pystymalliset takalamput. Tapahtumien aikoihin samaisesta automallista oli tullut markkinoille jo niin kutsuttu facelift-malli eli hieman ulkoasultaan uudistettu versio. Jarin autona tuona iltana ollut Passat ei kuitenkaan ollut vanha, vaan edusti pikemminkin sitä uudempaa autokalustoa Hämeenlinnan yleisessä katukuvassa. Moottorina toimi 1.6-litrainen turbodiesel ja auton taksivarustukseen kuuluivat kattotelineeseen kiinnitetty keltainen TAXI-kyltti (ja siis nimenomaan X-kirjaimella, koska Stadissakin käytettiin tätä kansainvälistä kirjoitusasua), ULA-radio, mikrofoni ratin takana mittariston kyljessä sekä taksamittari. Mahdollisesti myös jonkinlainen tangettipainike lähellä ohjauspyörää tai muita auton hallintalaitteita. Tangetti on se painike, joka toimii ULA-radion vastauspainikkeena. Tiedättehän radiopuhelimet, joissa painetaan painike pohjaan aina silloin kun itse halutaan siihen puhua. Kun painikkeen vapautti, kuului radiosta mitä vastapuoli siihen puhui.

    Taksiautoilijat vaihtoivat autoaan kolmen vuoden välein verohyödyn vuoksi. Kaupin Jussin Passat oli siis virkauransa puolivälissä lokakuussa 1986. Kilometrejä sen mittariin oli toki jo tullut, mutta vielä se kelpasi taksipalvelukseen oikein hyvin. Yleensä Jari ajoi isänsä Risto Lahden taksia numero 14, aina silloin kun Risto ei itse ollut töissä. Jarin isä oli taksiautoilija ja Jari renki. Taksikuskeja kuitenkin molemmat, Jari jo toisessa polvessa. Risto Lahti ajoi sopimuskyytejä Hyvinkäälle kuurojen kouluun. Jarille jäi sopivasti isänsä keltaisen Mersun ajaminen iltaisin ja öisin. Jari nähtiinkin usein Riston Mersun puikoissa, mutta nyt hän ajoi renkinä Kaupille. Taksit kuuluivat tiettyihin ryhmiin ja liikkuivat tarkkaan suunnitelluissa vuoroissa. Taksien säännöt ja ohjeet olivat tiukat. Isäntien lomat ja vapaat olivat jaettu rengeille ajettaviksi, sillä tyhjänpanttina autoa ei voinut seisottaa. Taksinkuljettajat saivat tarkan listauksen ajovuoroistaan kuudeksi kuukaudeksi eteenpäin, joten isännillä ja rengeillä oli hyvin tiedossa missä ja milloin töitä tehtiin. Niiltä työvuoroilta ei auttanut myöhästyä tai luistaa tyystin, siitä seurasi melkoinen haloo. Jarin tavoin moni muukin nuori kuski ajoi eri isännille viikonloppu- ja yövuoroja. Porukka oli toisilleen tuttu ja tiivis. Kollegat jelppivät toisiaan, vaihtoivat tarinoita tolpilla ja pitivät yhtä. Pitkin päivää ja iltaa vaihdettiin kuulumisia ja juteltiin niitä näitä. Keskiviikkona 22.10.1986 Jari oli työvuorolistan mukaan kuskina kaksoisvuoron Kaupin taksilla numero 41. Niinpä Jari suuntasi aamulla ensitöikseen noutamaan VW Passatin ajoon. Jussi ojensi avaimet Jarin kouraan ja toivotti hyvää työpäivää. Tämä pystyi luottamaan Jariin täydellisesti, sillä Jari oli säntillinen ja skarppi jätkä. Hän ei ajovuoroja missannut eikä pettänyt isäntien luottamusta. Työvuorot hoidettiin, kuten ne oli työvuorolistaan kirjattu. Rahat olivat jämptisti ajojen mukaan. Jari oli kokenut, niin sanottu luottokuski.

    Volkswagen Passat B2 (B32). Lähde: Wikipedia

    Jari Risto Olavi Lahti

    Jari oli syntynyt 15.6.1958 Helsingissä, mutta asui käytännössä koko lapsuutensa ja ikänsä Hämeenlinnassa. Ensin perhe asui Hämeenlinnan Kaurialassa Larin Kyöstin kadulla ja myöhemmin 60-luvulla Rinkelinmäellä. Perhe oli kasvanut tuolloin Jarin siskon Sarin ja pikkuveljen Arton verran. Perheen uskonnollinen tausta heijastui Jariin ainakin siten, että hänestä kasvoi ystävällinen ja kuuliainen. Tämä heijasteli Jarista muun muassa siten, ettei hän sallinut huoneistoon päässyttä ampiaistakaan vahingoitettavan, vaan se täytyi pyydystää kuppiin ja vapauttaa pihalle. Arto muisteli veljesten lapsuutta siten, että Risto-isä (1929-2020) sahasi pojille lankunpätkistä lätkämailat ja lähes kaikki veljesten vapaa-aika kuluikin katulätkää pelatessa. Ensin Kaurialassa keskenään, mutta sitten pihapiirin ja lähistön muiden lapsien kanssa Rinkelinmäellä. Pihapeleihin tuli muksuja Poltinaholta saakka. Jarin äitiä Eevaa (1928-2013) muistaneet ihmiset kuvailivat rauhalliseksi, ystävälliseksi ja lämpimäksi. Jari oli takuulla perinyt näitäkin ominaisuuksia itselleen. Jari ei nimittäin suuttunut juuri mistään, eikä sen enempiä kiukutellut. Yleensä aina nuori Jari oli naama pikemminkin hymyn virneessä kuin huulet mutrulla. Ja urheilua kuulemma piti olla. Ei oikeastaan merkitystä minkä sorttista, kunhan sitä oli riittävästi. Jari ei niinkään ollut kiinnostunut liittymään mihinkään urheiluseuraan tai keskittymään tiettyyn lajiin, mutta piti monenlaisesta liikunnasta ja urheilumuodosta. Aina arkiaamuisin ennen Poltinahon koululle lähtöä Jarin piti saada lukea urheilutulokset lehdestä. Arto-veli arveli, että Jarilla kavereineen taisi olla jonkinlaiset veikkaukset tai vedot meneillään.

    Sitten viimeistään teinivuosina musiikki mullisti Jarin elämän. Hän soitti bändissä rumpuja, bassoa ja saksofonia. Aloitteleva bändi treenasi Hämeenlinnan keskustan harjoitustiloissa 70-luvulla ja kun Jari täytti 17, löytyi Poltinaholta hänelle saksofonin soitonopettaja. Se oli sellaista puolivakavaa musiikin harrastamista. Lisäksi kotona stereoita piti välillä luukuttaa niin, että naapuritkin saivat nauttia musiikista. Tuolta 70-luvulta ja sen aikakauden musiikista Jari imi musiikillisia vaikutteita itseensä. Se näkyi ja kuului miehen levylautasella vielä myöhemminkin. Sitten 70-luvun loppupuolella Jarin kasvaessa nuoreksi aikuiseksi oli aika lentää pesästä. Jari löysi itselleen mukavan pienen luukun keskustasta, Raatihuoneenkadun ja Rauhankadun kulmasta, keskustan Apteekin yläpuolelta. Jarin sisaruksienkin muuttaessa pois kotoa, Rinkelinmäen huoneisto laitettiin myyntiin ja isä ja äiti Lahti muuttivat talkootyöllä rakennettuun ja vuonna 1985 valmistuneeseen taloon Hämeenlinnan Myllymäen Vuorikadulle. Tarkemmin ottaen osoiteeseen Vuorikatu 9. Jarin muuttoa kotoa auttoi tietysti se, että hän oli vakiinnuttanut paikkansa ja palkkansa taksiauton ratissa.

    Jarin ystäväporukka oli pieni, mutta sitäkin tärkeämpi sen eri osapuolille. Porukka näki säännöllisen epäsäännöllisesti ja oli verrattain tiivis. Porukkaan ei päässyt helposti mukaan, sillä Jari halusi pitää tietyn turvavyöhykkeen yksityisyytensä ympärillä. Jari ei ollut sulkeutunut introvertti, mutta suhtautui varauksella uusiin tuttavuuksiin. Siis sellaisia ”puolivaloilla” ympärillä pyöriviä hyvän päivän tuttuja ei päästetty sisäpiiriin. Sisäpiiriin kuului vain kaikista tärkeimmät ja parhaimmat kaverit, ystävät. Jarin ystävät kertoivat, että Jari tykkäsi olla toisinaan yksin, ihan omissa oloissaan. Toisinaan tätä ei tavoittanut puhelimella eikä ovea tultu avaamaan. Se oli Jarin tapa viettää aikaa ajatuksiensa kanssa ilman häiriöitä. Lempeän ja kiltin kuoren alla asui takuulla jonkin sortin pohdiskelija. Jarilla ei myöskään ollut puolisoa eikä lapsia. Hän ei juuri niistä asioista puhunut edes läheisilleen, ei veljellekään. Hänen kaveritkaan eivät muista nähneensä tai kuulleensa, että Jarilla olisi ollut minkäänlaista kumppania ainakaan syksyllä 1986. Hänellä tuntui olevan kaikki asiat kuitenkin tosi hyvin juuri sillä hetkellä, sellaisena kuin ne olivat. Kämppä, duuni, kavereita, sisarukset, isä ja äiti. Harrastuksia ja vapaa-aikaa. Jari eli normaalia nuoren aikuisen, sinkkumiehen elämää. Joskus hän istui Hälläpyörässä oluella, silloin kun ajovuoroja ei osunut omalle kohdalle. Jari oli kaveriensa mukaan eronnut tai erotettu aikaisemmin kuulumastaan uskonnollisesta yhteisöstä. Ehkä hän ei kokenut sitä nuorena aikuisena omaksi jutukseen. Mikään ryyppymies hän ei kuitenkaan ollut eikä alkoholi koskaan häirinnyt Jarin työntekoa. Hälläpyörä oli Jarin vakimesta, johtuen ehkä raflan sijainnista, joka oli aivan Jarin pienen kodin naapurissa noin puolen korttelin päässä. Jarin kotiosoite oli Raatihuoneenkatu 7A aivan Hämeenlinnan keskustassa. Porttikonki kiinteistön sisäpihalle ja parkkipaikalle kulkee Rauhankadun puolelta. Alakerrassa katutasossa toimi tuolloin keskustan apteekki, myöhemmin mm. Hämeenlinnan Asunnot Oy:n toimisto. Vieressä oli Kauppari ja Höyhensaareksi kutsuttu synnytyssairaala. Rauhankadun toisella puolella Hämeenlinnan Lääkäriasema. Asunto sijaitsi siis keskeisellä paikalla, ihan ydinkeskustassa lähellä kaikkea.

    Omaa autoa Jari tarvitsi suht harvoin, yleensä silloin kun hän ajoi taksiautoilijan luo noutamaan pirssiä. Keskustan liikkeissä hän asioi sujuvasti jalkaisin. Niistä tutuimmiksi tulivat Raketti-Anttilan levyosasto, Raija Mathysin ja myöhemmin Harri ”Hara” Myllymäen pitämä Levy & Kasetti sekä Hämeenlinnan Musiikin vinyylilevyosasto. Jonkin verran Jaria nuorempi Ilkka muutti teini-ikäisenä Hämeenlinnaan ja tutustui Jariin. Hän oli yksi niistä harvoista, jotka pääsivät Jarin ystäväpiiriin, siihen sisäpiiriin. Ikäerosta huolimatta nuoria yhdisti intohimo musiikkiin. Toinen Jarin hyvä ystävä, Antti, harrasti jos jonkinlaista urheilua Jarin kanssa. Nuoret miehet kävivät pelaamassa 80-luvulla muotiin tullutta squashia ja hankkivat käppyräsarviset kilpapyörät. Ei Jarilla ja Antilla ollut tarkoitus mitään kilpaa ruveta ajamaan, mutta kapearenkaisilla tsygeillä oli hyvä harrastaa kuntopyöräilyä. Maisemat vaihtuivat ja samalla sai vaihtaa frendin kanssa ajatuksia, kuulumisia ja muita juttuja. Kyllä Antti ja Jari musiikistakin puhuivat, mutta Antin musamaku oli kääntynyt jo vakavammin esitettävän taiteen pariin, oopperaan. Antti lähti silti kaveriporukan matkaan mukaan, kun Jari kävi maaliskuussa 1983 Helsingin jäähallissa kuuntelemassa Carlos Santanaa. Se oli ehkä sitä ”helpointa” musiikkia Jarin levylautasella, kun yleensä Jarin vinyylisoittimessa pyöri lähinnä koukeroinen proge. Se, minkä hän oli löytänyt omina soittovuosinaan 70-luvun puolivälissä. King Crimson, YES, Rush, Emerson Lake & Palmer, Camel, Kansas, Pink Floyd, Genesis, Jethro Tull… Voidaan kai todeta, että palkasta jääneet ylimääräiset markat hän sijoitti vinyylilevyihin. Niitä kertyi lopulta sen verran paljon, että Jarin pieni asunto oli täynnä niitä. Eittämättä aikansa yksi suurimmista hämeenlinnalaisista vinyylilevykokoelmista löytyi Jarilta.

    Carlos Santanan Helsingin keikan lippu vuodelta 1983. Lähde: Jyrki Lindgren

    Kuten aikaisemmin jo mainitsinkin, niin Jarin isä Risto Lahti oli taksiautoilija ja hän ajoi sopimustaksina arkipäivisin kuuroja lapsia Hämeenlinnasta ja lähialueelta Hyvinkäälle kuurojen kouluun. Jarin ollessa parikymppinen, hän päätti seurata isänsä jalanjälkiä. Sitä ennen hän oli ehtinyt olla töissä kodinkonemyymälässä, todennäköisesti Ryynäsellä Hämeenlinnassa sekä tovin veljensä Arton kanssa metsänraivaushommissa. Taksikuskin työ oli kuitenkin Jarilla verissä ja hän tykkäsi työstään. Jari oppi nopeasti kuskin tehtävät ja toimintatavat. Hämeenlinnan taksiautoilijat ja rengit tulivat äkkiä tutuksi. Jari nähtiinkin usein isänsä Riston kellertävän Mercedes Benz 200D:n (korimalli W123) ratissa arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Taksikuskina Jari oli nuoresta iästään huolimatta kokenut, takana oli syksyllä 1986 ainakin 6-7 vuotta taksin ajoa. Taksikuljettajan luvan sai ajaa aikaisintaan 19-vuoden ikäisenä eli ajokortin piti olla ollut taskussa vähintään vuoden ennen taksikurssin suorittamista. Osasyynä tähän varmasti oli se, että ajokortin saaneilla oli tuolloin vuoden ajan auton takalasissa kahdeksankympin lätkä. Taksikuskiksi pystyi siis hakemaan sen jälkeen, kun kuljettaja pääsi eroon kyseisestä lätkästä. Jarin veli Arto muisteli, että Jari olisi ollut parikymppinen aloittaessaan taksikuskina, eli joskus vuoden 1978 tienoilla tai hieman sen jälkeen. Samaa mainitsivat myös muutamat hämeenlinnalaiset taksiautoilijat, että Jarilla oli kokemusta taksista jo sieltä 70-luvun lopusta lähtien. Kaikki Jarin hämeenlinnalaiset kollegat ja kaverit kertoivat Jarin olevan rauhallinen luonne, ystävällinen ja auttavainen. Taksikuski ehdottomasti sieltä ”parhaimmasta päästä”. Hän avasi auton ovet mummoille ja papoille, oli viimeiseen asti säntillinen, reilu ja rauhallinen. Jari tuli toimeen aivan kaikenlaisten asiakkaiden ja ihmisten kanssa. Työvuodet olivat opettaneet Jarille paljon taksin takapenkkiä kuluttaneista ihmisistä ja heidän elämänpolkujen eri vaiheista. Juopot ja rettelöitsijät, kiireiset ja hätäiset… kaikki vaikeimmatkin tapaukset tulivat palveltua ammattitaidolla ja rauhallisen rennolla otteella. Ehkäpä se uskonnollinen kasvatus tuli läpi juuri niissä vaikeimmissa tilanteissa. Jari ei haastanut riitaa eikä varsinkaan tapellut. Ei rahan takia eikä myöskään provosoitunut känniläisten suunsoitosta.

    Jari Lahti. Lähde: Hämeen Sanomat
    Kokosin Spotify-soittolistan bändeistä joita Jarin levylautasella takuulla pyörähti.

    Parolantie

    Herra S. palasi juovuspäissään kyliltä kotiinsa Kaurialaan Parolantielle vuorokauden jo vaihtuessa torstaiksi. Kello löi kaksitoista kun puinen kerrostalohuoneiston ulko-ovi lonksahti laiskasti kiinni ja sen mekaaninen ovikello kilahti heleästi. Kauaa ei mies kotona viihtynyt, vaan levottomat jalat veivät hänet takaisin baarikierrokselle. Puolen yön jälkeen mies ajeli jo toistamiseen tai kolmannen kerran taksilla saman illan tai yön aikana, päätyen johonkin tuntemattomaksi jääneeseen keskustan baariin. Sieltä S. palasi taas kotiinsa parin tunnin kuluttua kellon ollen hieman vaille 2 aamuyöllä. Sama sukunimellä koristettu kerrostalohuoneiston puinen ovi kävi jälleen ja postiluukun metallinen lippa sekä ovikello kalkattivat taas. Vaikka olikin pikkulauantai, oli myös arkipäivä ja sen yö. Torstaina oli koulua ja töitä. On siis oletettavaa, että muu S:n perhe oli nukkumassa silloin. Herra S:n perhe oli tuiki tavallinen pieni hämäläisperhe kuten edellä jo mainittiin. Vaimo ja kaksi poikaa. Heistä toinen kaiketi se samainen poika, jota aikaisemmin mainittu Parolantie 12:n talkkari oli joidenkin kolttosten takia hieman ojentanut. Toinen sitten oletettavasti tuolloin jo täysi-ikäinen, eikä välttämättä enää vanhempien helmoissa kyseisenä ajankohtana. S:n Vaimo kuitenkin havahtui ja heräsi miehensä kotiintuloon, jos ei molemmilla kerroilla niin ainakin tällä jälkimmäisellä kello kahden tulolla. Ulko-oven sulkeuduttua eteisestä kuului askelia sekä päällystakin riisumista. Jokin rauhattomuus Herra S:ää vaivasi. Hän oli taksiautojen kyydissä käyttäytynyt levottomasti ja puhunut sekavia, tai niin ainakin taksikuskit muistelivat. Baarituttavatkin sanoivat miehen olleen omituinen, jopa sellaisella äksyllä ja räksyttävällä tuulella. Joku miestä selvästi vaivasi. Paljon mahdollista, että mainittu alkoholi ja lääkitys yhdessä aiheuttivat sen. Voidaan myös pohtia, olisiko aikaisemmin mainittu delirium voinut olla diagnoosina. Siihen kuuluvat sekavuus, häiriintynyt uni-valverytmi sekä ajan ja paikan tajun sekoaminen tai jopa menettäminen. Lisäksi myös erilaiset aistiharhat ja harhaluulot, kuvitelmat ja äänet pään sisällä kuuluvat deliriumin rosteriin. Lisäksi kyseisestä tilasta kärsivän hermoston toiminta on kiihtynyttä ja sen seurauksena henkilö hikoilee, sydän lyö nopeasti ja verenpaine kohoaa. Lääkkeet ja alkoholi ovat yksi deliriumin aiheuttajista, joten tätä vaihtoehtoa voidaan pitää mahdollisena tarinan yhteydessä. Sellaista ei todennäköisesti koskaan diagnosoitu, mutta se sopisi lähtötietojen perusteella kuvaan kuin nenä päähän. Vaikka S. olikin kotiin palatessaan jonkinlaisessa kiihtyneessä tilassa käyden ylikierroksilla, niin minkäänlaista riitaa kotona ei keskiyöllä tai aamuyön pikkutunneilla vaimon kanssa tullut.

    Parolantie 12:n viidennen kerroksen ikkunasta kajasti valo kun kello lähestyi kahta lokakuisena aamuyönä. Se oli yksi niistä harvoista huoneistoista, joissa vielä valvottiin. Muu tienoo nukkui sikeästi odottaen joka-aamuista herätyskellon pirinää ja syksyistä torstaiaamua. Levoton S. käveli liki maanisesti huoneistossa ja mietti seuraavaa peliliikettään. Sitä, minne hän seuraavaksi lähtisi. Unirytmi oli sekaisin eikä häntä väsyttänyt tippaakaan. Hetki sitten toteutettu parin tunnin baarikierros ei johtanut mihinkään hyvään, vaan mies päätti lähteä uudelleen liikenteeseen. Jostain S. sai päähänsä lähteä veljensä luo viettämään pikkulauantaita, koska olihan veljen luo tullut heidän toinen veli Oulusta asti kyläilemään. Mutta ilman ”tuliaisia” ei S. aikonut kyläillä. Herra S. heittää takkinsa niskaan ja nappaa omistamansa, hyvin järeän Colt Python .357 Magnumin mukaansa. Tuolle tehokkaalle ja tulivoimaiselle revolveri-malliselle aseelle hän oli saanut luvat viranomaisilta jo jokin aika takaperin. Kyseessä ei siis ollut mikään pienois- tai tarkkuuspistooli, vaan melkoisen järeä käsiase. Ja koska kyseinen ase oli kulkenut S:n mukana niin kovin vaivattomasti työpaikallekin, ei sen kantaminen tuottanut suurempia tunnontuskia S:lle nytkään. Eikä aseen mukaanottoa mietitty kahdesti, sillä päätös oli jo tehty. Hän oli valmiina lähtemään ulos, veljensä luokse sitä näyttämään. Pitihän oululaisen veljenkin nähdä hänen tussarinsa, ja nimenomaan kello 2 keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Selvähän se. Herra S. veivasi tutun taksikeskuksen numeron 041 ja tilasi taksin Parolantie 12:n pihaan kellon ollessa 2 torstain 23.10.1986 puolella.

    Vuoden 1986 Etelä-Hämeen puhelinluettelossa oli useampikin Taksikeskuksen mainos ja numero 041. Lähde: Tero Niemistö

    Herra S. oli valmiina matkaan, ulkovaatteet niskassa, taksi tilattuna ja mutka kainalossa. S:n vaimo saattoi pyytää miestään jäämään kotiin eikä enää lähtemään tuohon vuorokauden aikaan veljensä luo. Eikä varsinkaan pyssyn kanssa. Mitään riitaa asiasta ei muodostunut eikä ääntä sen enempää korotettu. Kenties S:n vaimo oli jo tottunut miehensä oikkuihin ja totesi parhaimmaksi päästää tämän matkaan. Vaimo pääsi itse helpommalla ja olihan tuo mies aina aikaisemminkin tullut reissuiltaan kotiin. Niinpä eteisessä toivotettiin hyvää matkaa ja hyvää yötä. Kerrostalohuoneiston ulko-ovi piti saman tutun äänen kuin hetki sitten, rikkoen rappukäytävän yöllisen hiljaisuuden. Askeleiden kumina rappukäytävässä saatteli viisikymppisen Herra S:n matkaan vilpoiseen ja kosteaan lokakuiseen yöhön. Hetken aikaa Herra S. odotti koleassa yössä tilaamaansa taksia Parolantie 12 pihassa, revolveri mukanaan. Samaan aikaan viisi kerrosta ylempänä asia jäi kuitenkin vaivaamaan S:n vaimoa niin, että tämä päätti hetken perästä soittaa pirauttaa S:n veljelle. Vaimolla oli S:n veljen hämmästykseksi asiana se, että S oli tulossa kylään, vieläpä aseen kera.

    Jotkut huhut tapauksen ympärillä mainitsivat, että S:llä ja tämän veljellä olisi ollut jonkinlaista riitaa, minkä vuoksi S. oli päättänyt lähteä tämän luokse keskellä yötä. S:n läheinen kuitenkin kertoi, ettei tällaista riitaa olisi ollut, vaan S. päätti lähteä veljensä luo tapaamaan Oulusta Hämeenlinnaan tullutta toista veljeä. Näin hän näkisi molemmat veljensä samalla kertaa. Aseen hän päätti ottaa mukaansa kahdesta syystä. Toisaalta S. halusi näyttää ja esitellä asetta oululaiselle veljelleen, toisaalta taas S:n toisen veljen piti säätää tai huoltaa sitä jollakin tavalla. Vuorokauden aika vierailulle oli kyllä omituinen, mutta kyseessä taisi olla enemmänkin sellainen känninen ex-tempore visiitti kuin mikään varsinaisesti suunniteltu ja laskelmoitu reissu. Olihan kyseessä pikkulauantai ja muutenkin porukkaa kaupungilla liikenteessä. Toinen huhu koski paikkaa jonne S. oli yöllä matkalla. Polarpakin työkaverit muistelivat, että S:n yöllisen reissun kohteeksi olisi valikoitunut joku työkaveri, koska kaupunginosassa ja osoitteessa minne S. oli matkalla, sijaitsi Huhtamäen työväen asuntoja. Alueella asui useampikin Herra S:n työkaveri ja tuttava. Ja koska lehdet käyttivät S:n kohteesta termiä ”tuttava”, olettivat monet lukijat matkan kohteen olleen työkaveri tai muu tuttu. Muu kuin S:n veli. Lisäksi pitää mainita, että S:n veli oli nähnyt kyseisen aseen aikaisemminkin. Olihan hän käynyt jopa vapaa-ajallaan ampumassakin sillä Huhtamäen tai Hämeenlinnan ampumaseuran vuorolla.

    Parolantie 12 ilmakuva. Lähde: Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta FB-ryhmä
    Colt Python .357 Magnum 6-tuuman piipulla. Lähde: NagelsGuns.net

    Yön ainoa valopilkku

    Hämeenlinnan Taksikeskuksella työskennellyt nainen vastaanotti Herra S:n puhelinsoiton melkolailla tasan kello 2. Miesääni tilasi taksin osoitteeseen Parolantie 12, pihaan asti. Kun puhelu päättyi, kutsui keskus välittömästi Kaurialan alueen takseja seuraavasti: “Huomio! Parolantie 12. Kauriala. Aho!” Kutsu kuului autoilijoiden ULA-radioista ja se oli tarkoitettu vain ja ainoastaan Kaurialan alueen takseille. Muut taksit eivät saaneet kyytiä ottaa. Lisäksi kutsun perässä mainittu ”Aho!” tarkoitti tietysti Hämeenlinnan Poltinahon taksitolppaa, joka oli seissyt tutulla paikallaan jo ainakin 50-luvulta lähtien (ja seisoo takseille varattuna levennyksenä nykyäänkin), sekä kyseisellä tolpalla vuorossa olleita takseja. Tuohon aikaan taksikyydit jaettiin tarkasti ryhmittäin ja alueittain. Homma oli loppuun asti mietitty ja taksikuskeille oli selvää, ketkä kyydin saisivat ottaa. Esimerkiksi torin, rautatieaseman tai Aulangon alueen taksit eivät kyseistä kyytiä voineet vastaanottaa. Vastaavia viestejä oli kuultu kymmenittäin pitkin iltaa ja yötä. Tällainen taksikeskuksen viesti oli autoilijoille täysin tavanomainen, rutiiniosa heidän työtään. Kaurialan alueella tuolloin liikkeellä ollut taksi, jota ajoi Lukanan Timo, sekä Turuntiellä Poltinahon tolpalla ensimmäisenä ollut Jari Lahti molemmat vastasivat keskukselle ottavansa S:n tilaaman keikan. ULA-radiossa samanaikaisesti ja päällekäin kuultu kuskien kuittaus jäi Taksikeskukselle epäselväksi, joten keskuksen piti varmistukseksi kysyä uudelleen, kumpi kuskeista sen kyydin oikein ottaa. Koska Jari oli lähempänä Parolantietä, hän otti keikan itselleen. Lukana oli kaiketi sen verran kauempana Kaurialan alueella kutsun saapuessa. Jari vastasi taksikeskukselle taksinsa numerolla 41 ottavansa kyydin itselleen ja käänsi valkoisen Volkswagen Passatin renkaat vasemmalle Poltinahon taksilevikkeeltä Turuntielle.

    Taksamittarin sai laittaa samantien päälle, sillä ruutukaava-alueella tietyn kehäalueen sisäpuolella ollessa sai korvauksen menomatkastakin asiakkaan luo. Samalla Passatin katolla ollut keltainen valo sammui. Se oli merkki siitä, että kyseinen taksi oli varattu. Poltinaholta matka alkoi silloin vielä tasa-arvoisen liikenneympyrän kautta edelleen joko Turuntietä pitkin kohti Parolantietä tai sitten Matti Alangon kadun kautta. Matkaan kului korkeintaan 3 minuuttia, jos sitäkään. Jari Lahti oli nopeasti Parolantie 12:n pihalla ja noin kello 2:05 Herra S. istahti taksin kyytiin, todennäköisesti pelkääjän paikalle repsikaksi. Jari ystävälliseen tapaansa kysyi S:ltä, että minne ajetaan. Jonkin verran juovuksissa ollut S. kertoi kohteeksi Katisissa olevan Verkkotie 3:n. Matka sinne kaupungin halki kestäisi vajaan vartin. Reitti kulkisi Parolantieltä ensin Turuntielle ja siitä vanhan venäläisen sotilaskirkon ja kaupungin kirjastotalon ohitse Raatihuoneenkadulle, aivan Hämeenlinnan ydinkeskustaan ja sen pääkadulle. Hopeaseppien silta oli kyllä valmistunut ja vihitty käyttöönkin jo vuoden 1985 alkupuolella, mutta reitti keskustan läpi oli nopeampi ja suorempi. Lisäksi se saattoi olla reitti, jota S. erikseen pyysi Jaria ajamaan, haluten nähdä keskustan yöelämää ja meininkiä. Jarin ei tarvinut kiertää Paasikiventien ja sen liikennevalojen kautta, nyt mentiin Hämeenlinnan keskustan halki. Sittemmin kävelykatu Reskan myötä autoliikenne Paasikiventiellä on lisääntynyt ja se taitaa nykyään ollakin nopeampi reitti Turuntieltä Viipurintielle, kaupungin länsipuolelta itäpuolelle, kuin sompailu keskustan läpi.

    Hämeenlinna on aika helppo jakaa alueisiin. Kaupunki on syntynyt ja laajentunut itä-länsi-suunnassa. Keskustan voidaan katsoa olevan Vanajaveden ja moottoritien välissä. Moottoritien länsipuolelle jäävät Kauriala, Myllymäki, Ahvenisto ja muut ”sen puolen” alueet. Rautatien itäpuolelle jäävät Hätilä, Katinen, Sairio, Idänpää ja muut. Turuntie ja Viipurintie jakavat kaupungin sopivasti pohjois- ja eteläpuoliin. Mitään suurempaa itä-länsi-asetelmaa ei yleisesti ottaen ole, ainakaan enää, mutta kyllä länsipuolella asuneen on vaikea muuttaa itäpuolelle ja päin vastoin. Samoin nuorten keskuudessa itäpuolen porukka ei välttämättä tuntenut länsipuolen porukkaa ja toisin päin. Sen takia Raatihuoneenkatu ja torin ympäristö oli eräänlainen sulatusuuni sen ajan nuorisolle ja muulle keskustassa hilluneelle porukalle. Sen sijaan 70-luvun lopussa ja vielä 80-luvun alussa keskustassa tori toimi selkeänä rajana. Samoin baarit ja menomestat olivat jaettu tiettyjen porukoiden kesken. Hällässä viihtyi taistolaiset, stallarit ja Sirola-opiston opiskelijat. Idänpäässä kokoontuivat punkkarit. Williamsissa rokkarit ja teddyt. Ja auta armias jos väärään porukkaan kuulunut tyyppi eksyi toisen porukan reviirille, niin touhu saattoi mennä nenähommiksi. Käytiin siis kirjaimellisesti antamassa ja ottamassa turpaan. Eri ryhmittymien välillä oli paikoitellen isompiakin kärhämiä. Vuonna 1986 tätä jaottelua ei niin vahvasti enää ollut, vaan torista oli tullut koko kaupungin yhteinen kohtauspaikka. Ne vanhat isot tappelut Hämeenlinna vs. Turenki olivat jo jääneet historiaan, puhumattakaan Myllymäen ja Poltinahon kahakoista.

    Kartta paikoista, joihin Jari Lahden ja Herra S:n tiet veivät. Lähde: Maanmittauslaitos, Paikkatietoikkuna ilmakuvat.

    Linnanvoudista Domin grillille

    Samaan aikaan kun Herra S. hamusi revolveria kotonaan kouraansa ja pirautteli pirssiä pihaan, oli Jarin hyvä ystävä Antti viettämässä Linnanvoudissa Sibeliuksenkadun baarissa pienimuotoisia varpajaisia kaverinsa kanssa. Antille oli muutama päivä aikaisemmin syntynyt lapsi ja sitä juhlistettiin hieman vaimolta salaa, joka oli synnäriltä siirretty osastolle toipumaan tuoreen perheenjäsenen kera. Valomerkki oli tullut hetkeä aikaisemmin ja Linnanvouti laittoi ovet säppiin torstaina aamuyöstä kello 2, kuten kaikki muutkin Hämeenlinnan keskustan ravintolat ja menomestat. Enemmän ja vähemmän juopunut väki ulkoisti itsensä kaupungin keskustan kaduille, jotkut etsimään jatkobileitä, toiset grilleille nauttimaan iltapalaa ja kolmannet suunnaten kotimatkalle. Jalat oli tanssittu rikki, ääni laulettu käheäksi ja vatsassa nakersi purilaisen kokoinen nälkä. Anttikin päätti kaverinsa kanssa siirtyä Sibeliuksenkadun mäkeä ylös torin taksiaseman viereen Domin grillille tilaamaan yöpalaa.

    Koska Antti ajoi tuohon aikaan itsekin taksia, oli torin laitamilla kyytiläisiä vartoavissa takseissa tuttuja naamoja. Muutenkin keskustan liikenteessä vilisi kosolti tuttuja. Mies sai olla lapa pystyssä morjestelemassa useammallekin tuttavalle ja puolitutulle. Grillin kulmassa kaksikon seistessä ja paperitaskun välistä hampurilaisia nauttiessaan Antti huomasi tutun auton lähestyvän Raatihuoneenkatua lännestä kohti toria. Valkoinen Passat oli kovasti tuttu auto, tutun miehen kuljettamana. Antti tunnisti ystävänsä Jari Lahden kyyditsemässä yhtä mieshenkilöä ja näytti tälle peukkua aivan kuin liftauksen merkiksi. Jari vilkautti Passatin vasenta vilkkua merkiksi Antille, että kollega ja hyvä ystävä oli huomattu lokakuisessa yössä. Tämä oli taksikuskien keskinäinen tapa ilmoittaa kyydin tarpeesta ja siitä, että kuljettaja tulee keikkansa jälkeen poimimaan viihteellä olleen kollegan kyytiin sekä ajamaan tämän kotiin. Jari siis kuittasi Antille, että huomattu on, ja että hän tulee kohta hakemaan. Taksiautoilijoiden ja renkien kesken tuo kollegoiden kyyditseminen oli melko yleistä. Rengit eivät välttämättä voineet veloituksetta ajaa, isännillä eli autojen omistajilla tilanne oli tietysti toinen. Omalla autollaan sai ajaa mittari päällä tai pois päältä, miten sen kukin halusi. Jari Lahden ollessa renkinä Kaupille olisi ollut todennäköistä että Antille ja tämän frendille kyseinen matka Passatin jousilla olisi jokusen markan maksanut. Antti kavereineen jäi vailla huolen häivää nauttimaan torstaisen aamuyön tunnelmasta Hämeenlinnan keskustassa sekä syömään purilaiset loppuun, odotellen Lahden Jarin paluuta kyytikeikaltaan.

    Raatihuoneenkatu kohti länttä. Poikkikatu on Sibeliuksenkatu. Oikeaan alanurkkaan jää piiloon kauppatori ja sen kulmassa oleva taksien taukotupa ja Domin Grilli. Lähde: Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta FB-ryhmä
    Raatihuoneenkatu, oikealla kauppatori. Kuvassa keskellä näkyy sama risteys kuin yllä olevassa kuvassa. Lähde: Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta FB-ryhmä

    Matkalla

    Jari ja Herra S. kulkivat Passatin renkaiden rullatessa mukulakivikadulla Hämeenlinnan keskustan läpi Viipurintien sillalle. Yö oli pilvisen synkkä, viilenevä ja alavilla kohdilla saattoi näkyä usvaakin. Auton valot upposivat märkään asfalttiin eivätkä ne juuri valaisseet tietä tai edessä olevaa kaupunkimaisemaa. Viipurintien sillan jälkeen auto ohitti kaupungin taidemuseon ja terveyskeskuksen. Sitten rautatieasemalle vievän ”hullunmyllyn” risteyksen ja siitä rautatien ylikulkusillan ylitse. Rautatien ylittävän sillan jälkeen vasemmalle puolelle jäi Valtion pukutehdas VPU, josta osa taksiautoilijoiden ja renkien työasuista oli peräisin. Asustukseen kuului kauluspaita, usein vaalean sininen. Kaulaan pujotettiin joustokraka, eli sellainen valmiiksi solmittu ja kuminauhalla varustettu. Se oli turvallisuuskysymys, eli asiakas ei voinut siitä nappaamalla aiheuttaa ongelmia. Suorat housut ja pusakkamallinen takki. Hattukin oli vielä monella, mutta ei kaikilla.

    Heti VPU:n jälkeen taksi kääntyi risteyksestä oikealle Harvialantielle. Samaa tietä kuljettiin myös Katumalle, Harvialaan ja Turenkiin. Noin nelisensataa metriä Harvialantietä etelään Passat kääntyi seuraavan kerran. Tällä kerralla vasemmalle Hämeenlinnan uuden palolaitoksen nurkalle Kutalantielle. Palolaitos oli noussut kyseiselle pellolle Kutalanjoen kupeeseen vuonna 1984. Samalla Kutalantietä oli jatkettu Katistentien risteyksestä Harvialantielle saakka. Vuoden ’82 ilmakuvissa Kutalantietä ei vielä ole. Enää taksien ja muiden autojen ei tarvinut kulkea Honkalankadun kautta Katisiin. Katisten kaupunginosaan Lahden ohjastama Passat saapui noin kello 2:15-2:20 aikoihin. Verkkotielle, jonne Herra S. oli menossa veljensä luokse, piti kulkea Katisten kerrostaloalueen ympäri Idänpääntietä, kiertäen tavallaan koko asuinalueen taakse, Idänpään urheilukentän naapuriin. Matkan aikana Jari ja Herra S. olivat kaiketi puhuneet arkisista asioista. Ehkäpä työasioista, ehkä S:n nyt käsillä olevan matkan tarkoituksesta ja päämäärästä. Ehkä Herra S. oli höyrynnyt niitä samoja asioita kuin muillekin takseille illan aikana? Kenties S:llä mukana ollut mutka oli noussut puheenaiheeksi miesten kesken?

    Herra S:n vaimo ei siis mennyt takaisin nukkumaan miehensä lähdön perästä. Samaan aikaan kun Jari Lahti kyyditsi taksissaan S:ää kohti Katisia ja Verkkotietä, S:n vaimo kertoi lankapuhelimen luuriin S:n veljelle asiasta. Kun Verkkotiellä vastattiin keskellä yötä soivaan puhelimeen, oli hämmennys suuri. Mitä ihmettä S. tekisi kahdelta aamuyöstä siellä, ja vieläpä aseen kanssa? Se ei kuulostanut kenestäkään tavanomaiselta. Verkkotiellä osattiin siis odottaa taksin ja Herra S:n saapumista pihaan. Ensin Verkkotie 3:n pihassa näkyivätkin taksin ajovalot. Sitten kuului diesel-moottorin nakutus porraskäytävän edustalta samalla, kun valkoinen taksiauto pysähtyi D ja E-rappujen edustalle. Kaikki vaikutti aluksi ihan tavalliselta taksikyydin päätökseltä. Hetken ajan auto seisoi pihassa, kunnes autosta nousivat ulos Herra S. ja Jari. Herra S:n veli kuuli, että Jarin ja S:n välille oli kehkeytynyt jonkinlainen sanaharka. Pihalta kuului selvää suomenkielistä kovaäänistä riitelyä. Itse riidan aiheesta tai syistä ei ollut tietoa eikä se täysin selvinnyt riitelyn perusteella, mutta se oli mahdollisesti alkanut jo taksimatkan aikana ja kärjistynyt äärimmilleen matkan päätepisteessä. Ehkä riita koski kyseistä kyytimaksua. Ehkä puheeksi oli matkan aikana tullut S:n aikeet. Ehkä Jari oli huomannut S:llä olevan aseen, pelästynyt sitä ja kysynyt siitä. Ehkä Jari oli koittanut luonteensa mukaisesti pyytää Herra S:ää viemään aseen takaisin kotiinsa ja palaamaan sinne. Nämä ovat puhtaasti spekulaatiota, koska minkäänlaista varmuutta ei miesten välisestä torailusta tai riidan syystä ole, emmekä voi sitä enää saada. S:n veli totesi vain, että kaikki tapahtui äkkiä ja täysin yllättäen.

    Se voidaan kuitenkin suurella varmuudella todeta, että Jarin luonteeseen kuului olla avulias ja auttavainen. Kollegoiden mielestä Jari oli taksikuljettaja aivan sieltä parhaimmasta päästä eikä missään tapauksessa riidanhaastaja. Jari oli luonteeltaan sovitteleva ja rauhallinen, vähän kuin kaikkien kaveri. Hän olisi takuuvarmasti kyydinnyt Herra S:n kotiin, vaikka ilman veloitustakin, jos asia olisi niikseen ollut. Hän ei parin kympin tai edes satamarkkasen takia jaksanut tapella eikä haastaa riitaa. Itseasiassa Jarin ystävät muistelivat, ettei Jaria saanut suuttumaan oikein mistään. Arto-velikään ei pahemmin nähnyt Jaria vihaisena tai äksyilemässä. Pikemminkin Jari halusi viettää aikaa silloin yksin jos joku asia pänni tai otti kupoliin. Jari ei siis näyttänyt suuttumustaan muille. Jostain Herra S. oli siis Jarille suivaantunut ja tämä riita jatkui matkan päätepisteessä, Verkkotie 3:n pihassa.

    Parolantien vanha reitti, joka kulki Hämeenlinnan vanhan hautausmaan ”läpi”. Horisontissa sijaitsisi Parolantie 12, kuva otettu Turuntien suunnasta kohti Tiiriötä. Lähde: Seppo Isosalo (Harry/Tevi)
    Raatihuoneenkatu kohti itää. Tätä tietä pitkin Jari ja Herra S. ajoivat kohti Katisten kaupunginosaa. Lähde: Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta FB-ryhmä
    Viipurintie ja rautatien ylittävä silta. Lähde: Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta FB-ryhmä

    Viimeinen yö

    Vaikka itse syy riidalle jäikin ikuiseksi mysteeriksi ja meidän muiden spekuloitavaksi, seuraava on kuitenkin täyttä totta. Asiat Verkkotien pihassa eskaloituivat aivan silmänräpäyksessä. Tilanne ei kestänyt kuin joitakin kymmeniä sekunteja, ehkäpä korkeintaan minuutin. Verkkotie 3:n E-rapun huoneistosta Herra S:n veli seurasi pihalla käytävää riitelyä silmät ja korvat tarkkana. Hän oli yksi tapahtumien silminnäkijä, kun sitten äkkiä arvaamatta Herra S. nosti oikean kätensä suoraksi eteenpäin ja osoitti Jari Lahtea revolverillaan, siitä taksiauton katon yli. Siinä sekunnin murto-osassa tilanne muuttui riidasta väkivallaksi, vakavasta hengenvaaralliseksi ja sekavasta totaaliseksi kaaokseksi. Se mitä tähän asti oli ollut ja tapahtunut, muuttui pysyvästi ja ikuisiksi ajoiksi. Niin Jarin, S:n kuin molempien miesten omaisille ja läheisille. Siihen Verkkotie 3:n D- ja E-rappujen edustalle, pienten ovenpielissä olleiden ulkovalojen loisteeseen lyhistyi vasta 28-vuotias taksinkuljettaja Jari Lahti. Katisten asuinalueen öisen hiljaisuuden oli rikkonut riitelyä seurannut Colt Python .357 Magnumin väkivaltaisen äänekäs laukaus. Ääni oli niin kova, että se kaikui kerrostaloalueen keskellä tovin. Myös muiden Verkkotien asuntojen ikkunoissa alkoi syttymään valoja yksitellen, toinen toisensa jälkeen. Herran S:n kädessä olevan tehokkaan aseen laukaus oli osunut taksikuski Jari Lahtea kaulaan tai pään seudulle. Sen seurauksena hän rojahti jalkeilta kerrostalon pihamaalle. Epäselvää on, laukaisiko Herra S. aseensa vielä toistamiseen, mutta joissain lähteissä mainitaan Verkkotiellä ammutun laukauksia. Monikossa. Se toinen laukaus saattoi olla kaiku kerrostaloalueen tiiliseinistä, mutta se saattoi olla myös raakalaismainen, lähes teloituksen tapainen laukaus lähietäisyydeltä maassa makaavaa Jaria kohti. Torstaina 23.10.1986 noin kello 2:20 tai 2:25 aikoihin sammui 28-vuotiaan Jari Lahden tähti, valkoisen Volkswagen Passatin viereen. Siihen Verkkotie 3:n D ja E-rappujen eteen.

    Joissain lähteissä mainitaan myös, että Jaria olisi ammuttu taksiauton sisällä, ja että Herra S. olisi vetänyt Jarin pois kuljettajan paikalta kerrostalon pihalle. Tätä voidaan kuitenkin epäillä teknisen näytön perusteella, sillä Volkswagen Passatin vasemman puoleinen etusivulasi oli ehjä ampumahetkellä. Mikäli Jaria olisi ammuttu apukuljettajan paikalta kaulaan, olisi .357 Magnumin luoti suurella todennäköisyydellä kulkenut kaulan kudoksien läpi ja rikkonut kuljettajan puoleisen sivuikkunan. Lasinsiruja olisi päätynyt Verkkotie 3:n pihaan. Mikäli Herra S. olisi istunut takapenkillä, olisi tuulilasissa ollut suurella todennäköisyydellä veriroiskeita ja luodin mentävä reikä. Näin ei kuitenkaan ollut. Lisäksi auton etuistuimella, kuljettajan ovessa, tuulilasissa tai auton verhoilussa olisi takuulla ollut Jarin verta, mikäli laukaus olisi ammuttu auton sisällä. Jarin verta olisi myös roiskunut Herra S:n vaatteille. Haastatteluissa saatujen tietojen ja ajoneuvon kuvien perusteella on oletettavaa, että molemmat miehet olivat nousseet autosta silloin, kun Herra S. ampui Jaria. Mikään näistä spekulaatioista ei kuitenkaan muuta lopputulosta. Jari Risto Olavi Lahden vain 28 vuoden mittainen matka tässä maailmassa päättyi julman väkivaltaisesti. Jarista tuli yksi niistä suomalaisista taksinkuljettajista, joka päätyi työtehtäviensä aikana murhattujen taksikuskien verrattain pitkään listaan. Jostain käsittämättömästä syystä Suomessa on tapahtunut viimeisen 100 vuoden aikana useita taksikuskien surmia. Siksi jo vuonna 1954 Toivo Rontu-niminen taksikuski kirjoitti huolestuneena ”Ammattiautoilija-lehteen” artikkelin melkoisen kylmäävällä otsikolla: ”Milloin on minun vuoroni? Joko se on tänään?” Se kuvastaa hyvin ajatusmaailmaa, jännitystä ja jopa pelkoa siitä, mitä taksikuskit joutuivat käsittelemään päivittäin. Varsinkin aina Jarin kaltaisten tapausten jälkimainingeissa. Nyt Jarin surullinen kohtalo sinetöi samalla usean muun henkilön tarinan, myös Herra S:n. Samaan aikaan kun Jari vaipui lokakuisessa yössä ikiuneen, alkoi Herra S:n pakomatka ulos tapahtuneesta, ulos tilanteesta, ulos tehdystä jota ei enää mikään muuttanut tekemättömäksi.

    Verkkotie 3, Hämeenlinna syksyllä 2023. Lähde: Tero Niemistö
    Verkkotie 3. Oikealla E-rappu, vasemmalla puun takana D-rappu. Lähde: Tero Niemistö
    Jari Lahden elämän päätepysäkki. Verkkotie 3:n D- ja E-rapun edusta. Lähde: Tero Niemistö

    OSA 3

    Pakomatka

    Jarin väkivaltaisen ja kaikille täysin yllätyksenä tulleen surmaamisen jälkeen Herra S. hyppäsi valkoisen Volkswagen Passatin kuskin paikalle. Herra S. sammutti auton ajovalot ja käänsi taksiauton rattia oikealla, ajaen pysäköityjen autojen edestä nurmikkoalueen kautta hieman kömpelön oloisesti takaisin Verkkotielle ja Idänpääntielle. Se oli todennäköisesti hätääntyneelle humalaiselle helpompi konsti, kuin peruutella vieraalla autolla pimeässä yössä pois heikosti valaistusta pihasta. Samassa hötäkässä Herra S. onnistui sytyttämään taksin katolla olleen taksivalon merkiksi siitä, että taksi oli vapaa. Tai ehkä se jäi Jari Lahden viimeiseksi teoksi pihaan kurvatessaan? Jari saattoi ehtiä laittamaan taksamittarin pois päältä auton saapuessa kerrostalon pihaan, jolloin taksivalo katolla syttyi automaattisesti. ULA-radioon Jari ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään ennen kohtalokasta hetkeään. Niin nopeasti kaikki lopulta tapahtui. Taksikeskukselle ja muille takseille Jarin keikka sujui siis toistaiseksi vielä normaalisti ja Kaupin VW Passat, taksi numero 41, oli keskuksen mukaan ajossa. Myös Antti kavereineen odotteli torin nurkalla Jarin tuloa.

    Nurmikolta pois päästyään Herra S:n varastama Passat kiihdytti nopeasti Idänpääntielle, kunnes se katosi silminnäkijöiden näkyvistä. Samalla S:n veli soitti poliisilaitokselle ja ilmoitti näkemästään. Viesti tavoitti viranomaiset lähes välittömästi ja Hämeenlinnan poliisi antoi kiireellisen hälytyksen laukauksista ja ammutusta taksikuskista Verkkotie 3:ssa sille ainoalle kentällä olevalle partioille. Viesti piti sisällään tiedon varastetusta valkoisesta taksista, joka pakeni paikalta Idänpääntietä pitkin, mutta vielä ei poliisi tiennyt varmaksi, oliko taksikuski hengissä vai menehtynyt ampumisen seurauksena. Poliisilla oli hyvin nopeasti tieto siitä, mitä Verkkotie 3:n pihassa oli tapahtunut. Lisäksi oli myös selvää, että S:n veli osasi kertoa poliisille myös epäillyn tekijän nimen. Heti poliisille ilmoittamisen perään Herra S:n veli soitti takaisin S:n vaimolle Parolantielle, jossa elämä kääntyi ylösalaisin. Järkyttävä uutinen Verkkotien tapahtumista saavutti S:n vaimon lähes välittömästi tapahtumien jälkeen. Ja koska tiedossa ei ollut, mitä S. aikoi seuraavaksi tehdä ja missä, pyysi S:n veli Herra S:n vaimoa ja perhettä tulemaan ”turvaan” Verkkotielle. Herra S:n takaa-ajo oli alkanut.

    Poliisi eristi Verkkokatu 3:n pihan ja nurmialueen. Nurmikolla näkyy oikeassa reunassa Passatin jättämät renkaanjäljet. Lähde: Hämeen Sanomat

    Hämeenlinnan poliisin sinivalkoinen Saab 99 oli nopeasti matkalla Verkkotielle samaan aikaan kun poliisi välitti taksikeskukselle tiedon varastetusta taksista numero 41, valkoisesta VW Passatista. Yleensä ULA-radiossa ei huudeltu ylimääräisiä, vaan kommunikaatiolle oli tiukat säännöt. Nyt taksikeskuksen antama poliisitiedote oli pysäyttävä. Silloin kaikille ULA-radiosta poliisitiedotteen kuulleista autoilijoista ja taksikuljettajista kävi selväksi, että kyse oli heidän kollegastaan, heidän työkaveristaan Jarista. Taksiauto oli varastettu ja laukauksia oli ammuttu. Lisäksi tiedotteessa pyydettiin kaikkia Hämeenlinnan takseja pitämään silmät auki, missä Kaupin Jussin omistama valkoinen Passat liikkui ja viestittämään siitä viipymättä poliisille. Jarin mahdollinen kohtalo kävi siis hyvin varhaisessa vaiheessa selväksi muille takseille ja se jos joku hitsasi taksikuskit tuona yönä yhteen. Heillä oli yhteinen missio avustaa poliisia Jarin ampujan ja varastetun taksin etsimisessä. Kyseinen järkyttävä poliisitiedote herätti unisimmankin yötuurissa olevan kuljettajan.

    Verkkotien tapahtumapaikalle saapunut poliisipartio tarkisti ja tutki alueen nopeasti ennen kuin ambulanssi päästettiin Jarin luokse. Kutalantien varresta palolaitokselta pikaisesti tapahtumapaikalle tulleen ambulanssin tehtäväksi ei jäänyt muuta, kuin todeta Jari Lahti menehtyneeksi. Mitään ei ollut tehtävissä. Paikalle kutsuttiin ruumisauto, todennäköisesti Hautaustoimisto Pramin auto, joka usein hoiti viranomaisten kanssa kuolleiden henkilöiden kuljettamisen. Jari oli tarkoitus kuljettaa Kanta-Hämeen Keskussairaalalle lääketieteelliseen ruumiinavaukseen. Samalla poliisipartio kutsui paikalle laitoksen rikosteknisen tutkijan, joka lähti viipymättä kohti Verkkotietä. Lyhyet puhutukset silminnäkijöiltä vahvistivat tapahtuneen ja tiedot varastetusta taksista. Sen sijaan S:n varastaman taksiauton pakoreitistä ei ollut muuta tietoa, kuin että se oli paennut Idänpääntietä kovaa vauhtia pois Verkkotieltä. Poliisipartio irrottautui rikospaikalta ja sen tehtäväksi jäi lähteä tavoittelemaan ja etsimään Herra S:ää sekä varastettua taksia. Rikostekninen tutkinta saapui Verkkotielle suojaamaan rikospaikan, dokumentoimaan tapahtumat, keräämään vähäiset todisteet ja puhuttamaan silminnäkijöitä. Tämä oli poliisin normaali protokolla nyt, kun rikoksen tekijä oli poistunut paikalta.

    Saabin kyydissä ollut partio ja konstaapelikaksikko kohtasivat jokaisessa tienristeyksessä ongelman siitä, mihin suuntaan Herra S. oli mahtanut Passatilla kääntyä. Vastaan se ei ollut tullut ketään Verkkotielle ajaneista viranomaisista. Poliisilla ei siis ollut tietoa minne Herra S. oli varastamallaan taksilla ajanut. Aseistettu mies karkuteillä oli aina arvaamaton ja se kohotti valmiustasoa. Se lisäsi poliisienkin huolta siitä, mitä ja missä tulisi tapahtumaan seuraavaksi. Tuona torstaisena yönä noin kello 2:50 Hämeenlinnan virkavalta odotti ja pidätti hengitystään. Etsintä ja tutkinta olivat käynnissä. Taksit olivat valjastettu poliisin silmiksi ja korviksi. Herra S. saattaisi ilmaantua missä tahansa ja aivan millä hetkellä hyvänsä. Aseistautuneen rikollisen etsintä oli aina vakava paikka. Hämeenlinnan poliisilla oli vastassaan hyvin harvinainen tositilanne. Tällaisia tapauksia ei ollut aikaisemmin tapahtunut ja poliiseille tilanne oli uusi. Asiaa ei myöskään helpottanut se tosiasia, että varastettu taksi oli täysin samanlainen valkoinen Volkswagen Passat, kuin Mikkelin panttivankidraamassa paria kuukautta aikaisemmin. Sen tapauksen jättämät muistikuvat ja jälkiseuraukset hiipivät takuulla Hämeenlinnankin poliisien mieleen. Ne muistikuvat takasivat, että jokainen tuolloin poliisina työskennellyt tiesi, kuinka arvaamattoman aseistautuneen henkilön kiinniotossa saattoi käydä. Virkavallan takaraivossa jyskytti uutisissa ja lehdissä nähdyt kuvat Mikkelin lääninhallituksen edustalla räjähtäneestä autosta, kuolleesta sivullisesta ja loukkaantuneista poliiseista sekä palaneista poliisiautoista. Poliisille oli takuulla terotettu viestiä, kuinka vastaavissa tilanteissa tulee jatkossa toimia. Nyt jo toistamiseen kahden kuukauden sisällä vakavan rikoksen keskiössä oli valkoinen B2-korimallin Volkswagen Passat.

    Lisäksi pitää muistaa, että vuonna 1986 poliisin varustus oli mitä oli. Siinä missä nykyään kenttäpartiossa olevien poliisien asevyö pursuaa erilaisia ”työkaluja” ei syksyllä 1986 poliisilla ollut juuri mitään apuvälineitä. Toisin sanoen Herra S:ää takaa-ajavat poliisit olivat varustettu nykymittarilla arvioituna hyvinkin alkeellisesti, jopa puutteellisesti. Luotiliivit löytyivät erikoisryhmiltä isommista kaupungeista, mutta ei Hämeenlinnasta rivipoliiseilta. Ei sellaisia tainnut olla Mikkelissäkään kuin ehkä Karhu-ryhmällä. Luotiliivit yleistyivät vasta myöhemmin Hämeenlinnan poliiseilla. Pampun ja käsirautojen lisäksi asevyöllä oli virka-ase, pieni pistooli, jota sitäkään ei tarvinnut juuri koskaan käytellä. Herra S:n perään lähtivät siis ohuen sinisen virka-asun kankaan verhoamat miehet ilman luotiliivejä, haulikoita tai kiväärejä. Oman henkensä kaupalla. Ilman mitään oikeaa suojaa, tukea tai turvaa suojavarusteista. Nämä ammattilaiset laittoivat itsensä alttiiksi jo heti hälytyksen ensi metreiltä lähtien, tietäen, että rikollisella oli ase mukanaan eikä tämä ollut epäillyt käyttää sitä. Ja kuten edellä mainittiin, oli poliisin tiedonsaantikeinoja käytettävissä huomattavasti vähemmän. Poliisit olivat tuona lokakuisena yönä täysin omien havaintojen ja taksikuljettajilta saatavien tietojen varassa. Suuri yleisöhän ei edes tiennyt koko tapauksesta kuin vasta torstaina aamupäivällä (iltapäivälehtien otsikot) tai perjantaina 24.10.1986, kun Hämeen Sanomat asiasta uutisoivat. Takaa-ajoja oli tietysti ollut aikaisemminkin, mutta harvoin jos koskaan Hämeenlinnan poliisilla oli vastustajana Colt Python .357 Magnumilla varustautunut ja sellaisella jo yhden henkilön ampunut tyyppi.

    Meillä on näköyhteys varastettuun taksiin

    Samaan aikaan kun Saabilla liikkeellä ollut partio pyrki pääsemään Herra S:n jäljille, poliisin tekninen tutkinta jatkoi Verkkotien pihassa tutkimuksiaan. Taksikuljettaja Jari Lahti oli menehtynyt vakavaan pään aluelle kohdistuneeseen, ampuma-aseella aiheutettuun vammaan. Verkkotie 3:n piha oli sekunnin murto-osassa muuttunut rikospaikaksi, vaikka alkuillasta se oli vielä toiminut pienten lasten leikkikenttänä, monen hämeenlinnalaisen kotipihana. Niin raadolliselta kuin se kuulostaakin, poliisin teknisen tutkinnan tehtäväksi jäi ainoastaan huolehtia vainajan siirtäminen pois tapahtumapaikalta, eristää rikospaikka, jossa näkyivät tuoreet renkaanjäljet nurmikossa sekä tietysti Jari Lahden verinen löytöpaikka keskellä pihaa D- ja E-rappujen edustalla. Ambulanssi sai palata tukikohtaansa Kutalantielle, heidän tehtävänään ei ollut menehtyneiden kuljettaminen. Tämän lisäksi tekninen tutkinta puhutti alustavasti paikalla olleita silminnäkijöitä, mutta varsinainen lausunto heiltä otettaisiin vasta myöhemmin torstain 23.10.1986 aikana tutkinnanjohtajan toimesta. Moni todistaja kertoi kuulleensa laukauksen, silminnäköijöitä tapauksella oli S:n veljen lisäksi ehkä muutama muukin. Jotkut muistelivat, että joku alaikäinen poikakin olisi tapauksen omin silmin todistanut. Tapahtumien jälkeen heränneitä ja hämmästyneitä silmäpareja olikin sitten enemmän. Osa oli herännyt aseen laukaukseen, mutta itse tapahtumia he eivät olleet nähneet, jälkitilanteen kylläkin. Herra S:n veli oli tärkein todistaja ja silminnäkijä. Hän oli myös alkuperäinen ilmoittaja. Hänen yhteystietonsa kerättiin talteen ja ne tultaisiin antamaan myöhemmin tutkinnanjohtajalle, joka kirjaisi todistajanlausunnon osana poliisin rikostutkintaa.

    Kellon viisarit tuntuivat matelevan ja minuuttikin tuntui pitkältä ajalta odotella lisätietoja tai havaintoja valkoisesta VW Passatista. Saabin kyydissä ollut partio oli ajamassa takaisin ydinkeskustan alueelle, kun vihdoin radiosta kuului taksiautoilta saatu viesti. Taksi numero 41, valkoinen Volkswagen Passat oli havaittu. Aikaa oli kulunut noin 20 minuuttia Verkkotien tapahtumista. Kello kävi kolmea aamuyöllä kun taksikuskit Aulangon taksitolpalta ilmoittivat ULAan taksikeskukselle, että varastettu taksi oli pysähtynyt Aulangon hotellin edustalle. Kari Varjonen oli yksi taksinkuljettajista, joka havaitsi anastetun taksin kurvatessaan hotellin eteen asiakkaan kera. Valkoinen Passat seisoi linja-autopysäkillä kattovalo päällä ja auton sisällä istui yksi mies kuljettajan paikalla. Ketään ei autosta noussut ulos tai poistunut. Passat vain seisoi ajovalot pimeänä hotellin ovelta katsottuna pihatien vasemmassa reunassa, sellaisen matalan betonisen kaiteen tai seinämän vieressä. Muut taksit seisoivat omilla paikoillaan taksitolpalla, pihatien keskialueen vieressä, ihan suoraan hotellin ovien edessä. Jo yksistään tämä yhden taksin poikkeaminen muiden taksien jonosta herätti hienoista ihmetystä muissa taksikuskeissa. Ei ollut normaalia, että yksi takseista oli pysäköitynä linja-autopysäkille eikä taksien letkaan, etenkään kun autosta ei noussut kukaan pois kyytinsä päätteeksi. Kuskia Passatin sisällä ei yön pimeydessä pystynyt näkemään, mutta ei se näiden tietojen perusteella voinut Lahden Jari olla.

    Linja-autopysäkki Aulangon hotellilla ja matala betoninen nurkkaus, jonka edustalle Herra S. parkkeerasi valkoisen Passatin. Lähde: Tero Niemistö

    Kissat ja hiiri Aulangolla

    Samaan aikaan Hämeenlinnan poliisilaitoksella apupäivystäjänä toiminut konstaapeli Taisto Saari vastaanotti viestin varastetun taksin havainnosta. Saari tarttui puhelimeen ja soitti Aulangon hotellille, että hotellin ja yökerhon ulko-ovet laitetaan visusti ja viipymättä säppiin. Ketään ei saanut päästää sisään, eikä kiinteistöstä ulos, kunnes tilanne oli poliisilla hallussa. Koskisen ”Pili” piti huolen siitä, että Hugon ovi pysyi säpissä ja yläkerrassa hotellin aulassa Ritarin Timppa vastasi virkavallan käskyn noudattamisesta. Muutoin yökerhon meininki jatkui ennallaan, tiskijukan pyörittäessä levyjä ja porukan tanssiessa. Poliisin tarkoituksena oli turvata sivulliset mahdollisen asemiehen aivoituksilta. Ainakin piti tunnistaa, kuka siellä Passatin kuljettajan paikalla istui ennen lisätoimia. Poliisilaitoksella sisävuorossa olleet konstaapelit Pertti Heikkilä ja edellä mainittu Saari lähtivät tämän jälkeen tukemaan toista partiota Aulangolle. Heikkilä ja Saari ottivat Kasarmikatu 14:n eli Hämeenlinnan poliisilaitoksen alakerrasta parkkihallista tummansinisen poliisin miehistönkuljetusauton eli Ford Transitin. Kyseinen ajoneuvo on kansalaisten suussa ollut aina ”maija”. Kyseinen automalli oli tullut tutuksia monelle muun muassa Neil Hardwickin ja Tuomisen Jussin loistavan ”Reinikainen” television draamakomedian ansiosta. Poliisien matka kohti Hotelli Aulankoa ja yökerho Hugoa kulki Birger Jaarlin katua pitkin laivarantaan Arvi Kariston kadulle ja siitä Viipurintietä pitkin Aulangontielle. Yökerho Hugo oli syrjäisestä sijainnistaan huolimatta suosittu ja vilkas menomesta. Se oli siis tuttu poliiseillekin entuudestaan, erilaisten häiriöiden ja muiden hälytyskeikkojen toimesta. Asiakkaita paikassa riitti aina valomerkkiin ja aamu neljään saakka.

    Aulangon hotellilla tarvittiin kaikki kynnelle kykenevät partiot, mutta ei niitä montaa Hämeenlinnassa ollut. Itseasiassa tasan kaksi. Verkkotieltä Saabilla liikenteessä ollut partio saapui paikalle ensin ja hetken päästä perästä Heikkilä ja Saari maijalla. Viranomaisilla oli tuolloin varma havainto valkoisesta VW Passatista, Jarilta varastetusta taksiautosta. Tiedossa ei kuitenkaan ollut, missä auto oli kulkenut Verkkotien ja Hotelli Aulangon välillä noin parin kymmenen minuutin ajan. Kukaan ei myöskään tiennyt tai osannut kertoa, miksi Herra S. oli ajanut juuri Aulangon hotellille, eikä esim. kotiinsa tai kaupungin keskustaan. Oliko hänen tarkoitus ”näytellä taksikuskia” eli koittaa hämätä takseja ja poliiseja sillä, että kyseinen auto olisi ollut normaalisti liikenteessä? Oliko hän kuullut ULA-radiosta häntä tavoitellut viestit ja poliisitiedotteen, jossa kyseistä autoa etsittiin? Ehkä. Ja ehkä juuri siksi Herra S. humalapäissään ajatteli näyttää muille takseille, ettei autoa ollutkaan varastettu vaan se oli edelleen maisemissa ja taksitehtävissä. Se oli joka tapauksessa todella huono idea, kuten muutkin Herra S:n tekemät ratkaisut tuona iltana. Jatkuva virheiden sarja oli alkanut jo puoliltaöin Herra S:n kotoa Parolantieltä, jatkunut Verkkotiellä ja nyt Aulangon hotellin pihassa. S:n ongelma oli yksinkertaisesti se, että kaupungin jokainen taksikuski tunsi tai vähintään tiesi Jarin ja Kaupin Jussin taksiauton. Jopa Poltinahon tolpalla taksijonon hännillä vuoroaan odotellut nuori 19-vuotias renkikuski tiesi Jarin, kun tämä lähti Herra S:n tilaamalle keikalle vajaata tuntia aikaisemmin. Sen verran pitkä historia Jarilla oli Hämeenlinnan taksikuskina takanaan. Kaupin Jussilla ja Jarin isällä Ristolla vielä sitäkin pidempi. Ei Herra S:llä ollut mitään mahdollisuutta hämätä paikkakunnan takseja vaikka kuinka olisi yrittänyt, halunnut ja toivonut.

    Olihan yhtenä vaihtoehtona tietysti sekin, että S. oli menossa Hugoon jatkamaan aikaisemmin illan ja yön aikana alkanutta ryypiskelyään. Taksien runsaus pihassa oli yllättänyt hänet, eikä hän voinutkaan jättää autoa siihen ja kadota paikalta kenenkään näkemättä. Hotellin pihassa oli sen verran monta silmäparia tapittamassa häntä. Hieman omituiselta tämä vaihtoehto kuitenkin näin jälkikäteen tuntuisi, mutta saattoi olla mahdollista. Jollain tavalla Aulanko kuitenkin valikoitui Herra S:n pakoreitin suunnaksi ja välietapiksi. Siihen saattoi olla syynä yksinkertaisesti myös se, että Herra S. oli nähnyt poliisiauton ajavan kohti Verkkotietä, esimerkiksi Viipurintiellä tai muutoin kaupungin keskustasta päin. Se saattoi ohjata Herra S:n Aulankoa kohti rikospaikalta pakenemisensa jälkeen. Samaan aikaan pitää muistaa, ettei Herra S. tässä vaiheessa enää ajatellut sataprosenttisen rationaalisesti. Eikä hänen ajatuksenjuoksustaan saatu Aulangollakaan paikalla olleiden toimesta yhtään sen parempaa selvyyttä. Taas heräsi ja ehkä jopa vahvistui ajatus siitä deliriumia koskevasta diagnoosista. Ehkä Herra S. ei tiennyt tarkasti missä hän oli, kenen ympäröivänä ja minkä takia. Hänen uni- ja valverytmi saattoi aiheuttaa harhoja ja unenomaisia ”näkyjä”. Herra S:n ja valkoisen Passatin vieressä seisseet taksit olivat kuitenkin tietoisia ja takuuvarmoja siitä, että Aulangon hotellin pihatien toisessa laidassa seisseellä autolla ja sen kuljettajalla eivät olleet nyt puhtaat jauhot pussissa. Alkoi pitkältä tuntunut kissojen ja hiiren piirileikki.

    Aulangon hotellin pääsisäänkäynti lokakuussa 2023. Vasemmalla liikennemerkin takana talon nurkalta laskeutuu rappuset silloisen yökerho Night Hugon ovelle. Lähde: Tero Niemistö

    Henkipatto

    Hämeenlinnan yössä leijaillutta jännitystä pystyi leikkaamaan veitsellä. Aulangon hotellin pihatielle oli kurvannut kaksi poliisipartiota. Tumman sininen Ford Transit ”maija”, jonka sisällä laitokselta lähteneet P. Heikkilä ja T. Saari päättivät tukkia hotellin pihatien sisäänmenoväylän valkoisen Passatin takana. Sinivalkoisella Saab 99:llä liikkeellä ollut toinen konstaapeli Heikkilä, siis Hanski, sekä tämän työpari, mahdollisesti Lindroosin Reijo, pysähtyivät hotellin ulostuloväylälle. Herra S:n mahdollista pakenemista paikalta pyrittiin estämään poliisin muodostamalla pysäytyskynnyksellä eli muodostamalla eräänlainen sulku ulosmenoväylälle yhdestä taksiautosta ja poliisin Saabista. Poliisin Saab 99 laitettiin poikittain ns. Silkkitalon päätyyn ajoradalle ja sen eteen vielä taksikuski Kari Varjosen kuskaama taksiauto. Varjosella oli tuona yönä allaan autoilija Kaarina Sinkkosen taksi #39 eli Mercedes Benz 190D, sittemmin lempinimen saanut Tenavatähti. Viimeistään tässä vaiheessa kun poliisi sai näköyhteyden varastettuun taksiin ja alueen eristettyä sivullisilta, heidän mieleensä saattoi hiipiä ne karmaisevat uutiskuvat Mikkelin lääninhallituksen edustalta. Siellä paria kuukautta aikaisemmin pankkiryöstäjä ja kaappari Jorma Takalalla oli ollut pakoautona juuri täsmälleen samanlainen valkoinen, Jakomäen Kansallis-Osake-Pankin johtajan Seppo Jääskeläisen B2-korimallinen Volkswagen Passat. Nyt Aulangon hotellilla poliisin motittama Herra S:n varastama taksiauto oli identtinen. Sama korimalli, sama väritys ja kellokin aamuyön pikkutunneilla kävi suunnilleen samoja aikoja. Se oli pahaenteistä ja jopa pelottavan tutulta tuntuvaa. Herra S. oli saatu nyt piiritettyä ja ympäristöä oli turvattu parhaan kyvyn mukaan. Lyhyen tovin mietittyään ja keskusteltuaan poliisit päättivät taktiikasta ja ryhtyivät tuumasta toimeen.

    Passatin takana, sisääntuloväylälle maijan kyydissä kurvannut konstaapeli P. Heikkilä aloitti lähestymisen varastettua taksia kohti. Hän koitti kävellä tai jopa hiiviskellä yön pimeyden turvin lähemmäksi Herra S:n varastamaa autoa. Hotelli Aulangon Rantasipin pihan katuvalot eivät hirveästi aluetta valaisseet, kirkkaimpana taustalla loisti hotellin sisäänkäynnin lipalla olevat Aulanko-valokirjaimet. Passat seisoi moottori käynnissä hotellin edustan linja-autopysäkillä, edelleen paikalla olevan betonisen kaiteen vieressä. Tai oikeastaan auto oli pysäköity sellaiseen ”betonikulmaukseen”. Heikkilän tavoitteena oli päästä kiertämään auton oikealle puolelle ja yllättää Herra S. apukuskin puolelta. Mistään kommandotouhuista ei ollut kyse, vaan ainoastaan yhden päättävän ja rohkean poliisin tahdosta ottaa selvää, mikä oli tilanne varastetun taksiauton sisällä. Poliisilla ei ollut varmaa tietoa, oliko autossa muita kuin kuskin paikalla istunut tuntematon mies. Eikä poliisi tiennyt täysin varmaksi sitäkään, oliko mies valveilla vai kenties nukahtanut etuistuimelle.

    Poliisin päästyä Passatin takaluukun kohdalle jotain kuitenkin meni pieleen ja Heikkilän yllätys epäonnistui. Herra S. havahtui ja huomasi auton takana liikettä. Ehkä Heikkilä liikkuessaan auton takana blokkasi jonkin pihalla olevista pienistä valonlähteistä, jolloin valon ja varjojen muutos havaittiin varastetun taksin sisällä. Herra S. ei siinä tilanteessa nukkunut tai nuokkunut enää lainkaan. Eikä hänen katseensa ollut liimaantunut hänestä katsottuna vasemmalla puolella oleviin takseihin. Juuri sillä hetkellä kun konstaapeli Heikkilä liikkui Passatin takana, kääntyi S. ohjaajan paikalla katsomaan olkansa yli oikealle kohti auton takaosaa. Auton takana hiiviskellyt Heikkilä ehti liikkumaan askeleen verran eteenpäin auton oikean takakulman kohdalle, kun Passatin sisällä välähti revolverin piipun suuliekki. Aulangon hotellin yökerhon kovaäänisista ulos asti kantautunut musiikin jumputus peittyi kovaääniseen Herra S:n revolverin laukaukseen. Herra S. oli kääntyessään kohti auton takaosaa ojentanut oikean kätensä suoraksi ja puristanut aseen liipasimesta niin, että luoti singahti Passatin takalasin lävitse kohti konstaapeliä. Herra S:n tarkkuus kärsi tilanteen nopeudesta eikä hän ehtinyt sen tarkemmin mihinkään tähdätä. Heikkiläänhän hän oli tietysti koittanut osua, mutta ammus sujahti kaikkien onneksi poliisin ohitse. Itse laukaus ja takalasin sirpaleiden kilinä hotellin pihatien asfaltille pysäyttivät silmänräpäykseksi kaikki. Aivan kuin hetken aikaa koko tilanne Aulangolla olisi ikuistettu valokuvaksi, joka syöpyi tilanteessa mukana olleiden mieliin.

    Ikuisuudelta tuntuneet sekunnin murto-osat saivat kuitenkin välittömästi jatkoa, kun Herra S. vaihtoi taksiauton vaihteen ykköselle ja painoi kaasua. Ympäristön hetkellinen hämmästyneisyys ja jähmettyneisyys vaihtui kuin on-off-kytkimestä välittömästi takaisin tositilanteeseen ja sen vaatimalle tasolle. Poliisia kohti ammutun laukauksen vaarallisuus konkretisoituisi vasta myöhemmin, sillä nyt sen märehtimiseen ei ollut kenelläkään aikaa. Herra S. kurvasi Passatilla hotellin ulko-ovien edestä ja törmäsi Silkkitalon edustalle vinottain laitettuun Varjosen Karin ajamaan taksiin. Jollain ilveellä Herra S:n onnistui puskea Varjosen kuljettamaa taksi-Mersua sen verran pois tieltään, että valkoinen Passat pääsi luikertelemaan osittain hotellin parkkipaikan kautta edessään olleen sulun ohitse. Valkoinen Passat vaurioitui tilanteessa hieman keulastaan, samoin kuin sulkuun siirretty Varjosen ohjastama Sinkkosen Kaarinan pikku-Mersu. Silloin paikalla olleet kaksi poliisipartiota päättivät toimia ja ainakin kaksi paikalla olleista konstaapeleistä tarttuivat virka-aseeseen tähdäten kohti Passatin renkaita. Pakenevaa Volkswagen Passatia kohti ammuttiin kaikkiaan neljä laukausta Silkkitalon päädyn ja Aulangontien välisellä hotellin pihatiellä. Kuten poliisin ohje kuului, tällaisessa tilanteessa piti välttää ampumista itse tekijää kohti ja suunnata laukaukset pakovälineen renkaisiin. Epäselvää on, osuiko poliisi ajoneuvoon vai ei. Renkaita Passatista ei kuitenkaan saatu hotelli Aulangon edustalla ammutuilla laukauksilla puhkottua, vaan varastettu taksi jatkoi pakenemistaan. Passatin vasemmassa takaovessa näkyi myöhemmissä kuvissa kuitenkin jälki, joka voisi viitata siihen, että ainakin yksi poliisin laukauksista saattoi osua autoon. Hieman ohi vasemmasta takarenkaasta. Poliisin voimankäyttöön oli tässä tilanteessa kaikki oikeudet. Olihan yhtä heistä kohti juuri tulitettu varastetun taksin sisältä ja sen lisäksi takaa-ajettava oli aikaisemmin surmannut Jari Lahden. Lisäksi henkilö pakeni piittaamatta poliisin tiesuluista. Herra S. muodosti niin suuren riskin, että konstaapelien virka-aseen käytölle löytyi vahvat perusteet.

    Valkoinen VW Passat sijaitsi hotellin pääovelta katsottuna vasemmalla linja-autopysäkillä. Pihatien toisella puolella oli takseja odottamassa (niiden paikalla nyt tumma auto). Lähde: Tero Niemistö
    Hotellin pihatiellä, pääovelta katsottuna oikealla ns. Silkkitalon edustalla oli poliisin (Saab 99) ja Varjosen Karin kuljettaman taksin (MB 190D) muodostama tiesulku. Lähde: Tero Niemistö

    Kun adrenaliini huutaa

    Herra S:n ja varastetun taksin poistuessa hotellilta paikalla oleva virkavalta jännitti kuitenkin jo seuraavaa tilannetta, eli kumpaan suuntaan Aulangontietä S. kääntyisi. Oikealle kääntyessään hän olisi suunnannut takaisin kantakaupungille, mutta poliisin onneksi S. päätti kääntyä vasemmalle kohti Pekolaa ja Hattulaa. Ammuskelu, yön tapahtumat ja alitajunnassa takuuvarmasti pyörinyt Mikkelin panttivankidraama nostivat adrenaliinitasot ennätyslukemiin. Nyt jo kahdesti tehokasta revolveria käyttänyt Herra S. olisi todennäköisesti aiheuttanut merkittäviä riskitekijöitä, uhkaa ja vaaraa sivullisille, mikäli tämä olisi päättänyt kaahata kohti Hämeenlinnan keskustaa. Ainoa onni tilanteessa oli, että tämä pakeni kohti Pekolaa. Hotellin pihassa tilanteen pikaisesti todettuaan poliisit kiirehtivät takaisin autoihinsa ja ampaisivat S:n ja valkoisen Passatin perään. Toisen Heikkilän eli H. Heikkilän ja kollegansa (mahdollisesti R. Lindroosin) Saab 99 ajoi edeltä, P. Heikkilän ja Saaren Ford Transit perässä. Jari Lahden surmaajan ja taksivarkaan takaa-ajo jatkui kovavauhtisena läpi kantahämäläisen peltomaiseman. Aulangontie kohti Pekolaa ja Hattulaa oli torstain aamuyössä hiljainen, eikä tiellä ollut juurikaan muuta liikennettä, eikä varsinkaan jalankulkijoita. Poliisin 2-litraisella bensiinimoottorilla ja jäykemmillä ”rautajousilla” varustettu Saab 99 oli tehokkaampi kuin S:n ajama diesel-Passat, mutta takaa-ajettava ajoi autoa heikosta näkyvyydestä huolimatta ”lappu lattiassa”. Poliisi ei yrittänyt päästä pakoauton edelle tai kiilaamaan tätä ulos ajoradalta, vaan he pyrkivät roikkumaan S:n perässä mahdollisimman pitkään. Syynä tähän oli se, että S. oli käyttänyt asettaan jo kahdesti, kerran poliisiakin kohti. Jonkinlainen etäisyys oli säilytettävä ja huolehdittava poliisien omasta turvallisuudesta. Pakenemaan S:ää ei kuitenkaan voitu päästää, mutta ei poliisin tarvinut toteuttaa mitään uhkarohkeita tai radikaaleja hyökkäyksiäkään. Senkin oli Mikkeli osoittanut pari kuukautta sitten.

    Poliisi luotti, että ennen pitkää Passatista loppuisi menovesi tai S. sortuisi virheeseen. Rikollisen kun piti onnistua joka kerta, poliisille riitti, että onnistui vain kerran (tai että rikollinen tekee sen yhden kaivatun virheen). Poliisit tiedostivat, että he olivat tekemisissä erittäin epävakaan ja vaarallisen pyssymiehen kanssa. Takaraivossa jyskytti ajatus siitä, että tässä voisi käydä erittäin huonosti jollekin takaa-ajossa olleista poliiseista tai tyystin sivullisista. Jostain sieltä konstaapelien selkäytimestä kumpusi poliisin koulutuksen iskostama tositilanteiden vaatima työturvallisuuden ajattelu, huoli kollegoista ja sivullisista. Ylimääräisiä riskejä ei otettu vaikka samalla pulssi huiteli pilvissä ja sydän pumppasi verta kohonneella paineella. Takaa-ajo jatkui hyvän tovin Aulangontiellä ja sen aikana Ford Transitissa autoletkan hännillä poliisipartiolla oli aikaa myös miettiä mahdollisia taktiikoita ja strategioita takaa-ajajan nappaamiseksi. Ehkäpä myös sitä hetki sitten tapahtunutta ampumista hotellin pihassa. Siinä toisen Transitin kyydissä olleista konstaapeleista elämä olisi voinut päättyä kovasti ennen aikojaan. Onneksi nyt selvittiin säikähdyksellä ja henkisillä kolhuilla. Se oli jälleen kerran osoitus siitä, että poliisin tuli olla valmis aivan mihin tahansa, ihan milloin tahansa. Asettamaan oma henkensä alttiiksi ja silti työskentelemään vääjäämättömästi yhteiskunnan turvallisuuden eteen. Pelkäämättä ja jopa hieman uhkarohkeasti. Tietysti lakien, viranomaisten ohjeiden ja määräysten mukaisesti. Se jos joku on fyysisyyden lisäksi myös henkisesti vaativaa ja raskasta. Etenkin nyt kun kyseinen tilanne oli täysin arkipäiväisestä ja totutusta poikkeavaa pienen kaupungin poliiseille. Ei tällaista tapahtunut kuin elokuvissa, ei todellakaan piskuisessa Hämeenlinnassa. Lisäksi pitää muistaa, etteivät asiat mene kuten sankareita vilisevissä elokuvissa ja TV-sarjoissa. Niissä aseita käytetään surutta ja luotien sisältämä energia, vaarallisuus ja tuhovoima unohdetaan tyystin. Tarinan sankaria tai antagonistia voidaan ampua kymmeniä kertoja ja aina he jotenkin selviävät. Vähän sidettä ja lappua haavan päälle ja se on siinä. Todellisuus on kuitenkin jotain ihan muuta. Se yksi ainoa laukaus tai nyrkinisku voi olla kohtalokas. Se muuttaa asetelman ja asiaan suhtautumisen tositilanteissa.

    Herra S:n ajama Passat kaahasi mutkaisella Aulangontiellä ohi Pekolan koulun ja tanssilavan. Aulangontien pätkä oli osin valaistu katuvaloilla, mutta osin tie oli pimeä. Lokakuinen pilvinen yö ei valaissut maisemaa sitäkään vähää. Diesel-Passat kulki hurjaa ylinopeutta, sen mitä S. autosta irti sai, aina koko matkan Aulangolta Hattulaan Rahkoilan Shellille, Pälkäneentien ristille saakka. Koko tämän matkan ajan varastetun taksin taustapeilistä näkyivät sekä poliisi-Saabin, että maijan pilkkopimeässä hehkuneet sinivalot. Ne värjäsivät puiden latvat samalla kun nuo kolme yössä kiitävää ajoneuvoa sujahtivat ohitse. Poliiseilla ei ollut aavistustakaan minne S. oli menossa tai mitä tämän mielessä pyöri. Nyt poliisilla oli kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa tilanteeseen, toisin kuin ennen Aulangon tapahtumia. Tilanne oli päällä ja virkavallalla jatkuva näköyhteys edellä pakenemaan pyrkivään varastettuun Passatiin. Poliisi oli siis kirjaimellisesti rikollisen kintereillä. Helppoa ei varmasti ollut valkoisessa Passatissakaan. Vain vaivoin Herra S. sai pidettyä Passatin tiehen maalattujen valkoisten viivojen välissä törmäämättä mihinkään tai ajautumatta ajoradalta ulos. Aulangontiellä siihen olisi ollut useampikin mahdollisuus. Aulangontie Pekolasta Rahkoilaan mutkittelee vuorotellen vasemmalle ja oikealle. Eräänlaiseksi rallipätkäksikin tätä tietä voisi kuvailla. Siinä ajettiin usein yli nopeusrajoitusten ja se oli niin sanotusti ”hyvä pätkä” testata autoa tai moottoripyörää. Silloin ei tosin ollut liikenteenjakajia keskellä kyseistä ajoväylää kuten nykyään. Sellainen olisi takuulla koitunut S:n kohtaloksi. Tai kenties Aulangontien pätkä oli S:lle sen verran tuttu, että hän selvitti sen ehjin nahoin vaikka humalassa olikin. Ehkäpä tilanteiden eskaloitumiset ampumisineen olivat selvittäneet S:n päätä sen verran, että hän kykeni ohjastamaan autoa kovassa vauhdissa oletettua paremmin.

    Poliisin ajoneuvokalustoa. Saab 99 ja Ford Transit ”Maija” runsaslukuisesti edustettuna. Lähde: Poliisimuseo / Kaleva.fi

    Sukellus mustaan yöhön

    Tähän asti Herra S. oli saanut toimia suhteellisen rauhassa ilman sinivalojen välkettä taustapeilissä, mutta nyt hän koki poliisin hengityksen niskassaan. Hän oli vaarassa jäädä kiikkiin ja joutua vankilaan tekosistaan. Se pakotti Herra S:n toimimaan nopeasti ilman suurempaa ajattelua tai pohtimista. Siitä kielii se, että hän päätyi Rahkoilassa Pälkäneentien risteyksessä yhteen isoimmista ajovirheistään. Ehkä hän oli hätääntynyt ja tunsi kujansa kapenevan poliisit kannoillaan. Ehkä ajatus ei juossut niin nopeasti kuin kyseisessä tilanteessa olisi pitänyt. Rahkoilan risteyksessä S:llä oli kolme mahdollista reittivaihtoehtoa. Hän olisi voinut kääntyä vasemmalle kohti Parolaa ja Hämeenlinnan Tiiriötä tai oikealle kohti Pälkänettä, pysytellen niin sanotulla isolla tiellä, Pälkäneentiellä. Herra S. kuitenkin valitsi sen kaikista huonoimman vaihtoehdon, tai ehkä pikemmin oli valitsematta yhtään mitään ja jatkoi täyttä häkää yön pimeydessä Rahkoilan risteyksen yli suoraan Tyrvännöntielle, tielle numero 3061 kohti Lepaata. Se oli jatkoa muiden S:n tekemien umpisurkeiden ratkaisujen listalla, sillä kyseinen tie päättyy Tyrväntöön, Hotelli Petäyksen pihaan. Ainoa mahdollinen vaihtoehto S:n pakoreitiksi oli tuolloin enää Ratontie eli pieni soratie, joka kääntyy oikealle juuri ennen Lepaan puutarhaoppilaitosta. Ratontie kiersi lyhyen lenkin Valteen ympäri palaten takaisin Pälkäneentielle, lähelle Hauhontaustantien risteystä. Kun takaa-ajossa olleet poliisit huomasivat VW Passatin jatkavat risteyksestä suoraan Lepaata kohti, päätti Saabilla matkassa ollut partio kääntyä oikealle Pälkäneentielle ja ajaa sieltä Herra S:ää vastaan Ratontielle. Saabissa istuneen kaksikon tarkoituksena oli siis sulkea Herra S:n ainoa mahdollinen pakoreitti. Poliisit tiesivät, että nyt S. varastettuine takseineen oli pussissa, satimessa. Maijan kyydissä konstaapelit Heikkilä ja Saari jatkoivat takaa-ajoa Tyrvännöntielle Passatin perässä, niin hyvin kuin sillä vanhalla tummansinisellä poliisin maijalla pääsi. Ihan puskurissa kiinni ei tarvinnut pysyäkään, sillä Tyrvännöntie oli umpikuja. Ja sitä se Herra S:lle kirjaimellisesti sanan äärimmäisessä merkityksessä olikin.

    Tyrvännöntien alkupäässä Rahkoilan risteyksen läheisyydessä on muutama asuintalo ja maatila, jonka jälkeen tie kaartaa pienen nousun jälkeen oikealle. Samalla asuintalot jäävät taakse ja alkaa peltoaukea. Nykyisin tuolla kohdalla 50 km/h nopeusrajoitus muuttuu 60:ksi. Mutka ei ole mitenkään jyrkkä eikä kovin yllättäväkään, mutta S:n varastamalla Passatilla oli huomattavasti enemmän vauhtia kuin 50 tai 60 kilometriä tunnissa. Lisäksi kyseinen tie on tyystin valaisematon ja tuona pilvisenä lokakuisena yönä se oli täysin säkkipimeä. Pälkäneentien katuvalojen jälkeen alue tuntui totaalisen säkkipimeältä, johon ihmisen silmä ei ollut vielä ehtinyt tottua lainkaan. Lyhyillä ajovaloilla näki nippa nappa eteensä ja pitkiä valoja ei ainakaan S. varastamassaan taksissa käyttänyt. Todennäköisesti hänellä ei ollut ajovaloja päällä lainkaan, joten näkyvyys eteen oli todella surkea. Herra S. sukelsi Lahdelta varastamallaan Passatilla pikimustaan yöhön. Samaan aikaan S:n oikea jalka oli kuin liimattuna nilkka suorana tiukasti kaasupolkimeen. Maijan katolla pyörineet siniset vilkkuvalot perässään Herra S. sortui kohtalokkaaseen ajovirheeseen. Tuon pienen nousun jälkeen Passat karkasi S:n lapasesta, ainakin sen verran että tämä joutui oikealle kaartuvassa mutkassa jarruttamaan, samalla kun auton oikean puolen renkaat lipsahtivat asfaltin reunalta metsähallituksen puolelle. S:n tekemä jarrutus ja liian raju ohjausliike tarkoittivat, että auto suorastaan imeytyi tien ja oikealla puolella olevan pellon väliselle ojanpenkalle. Pieni heinikko ja rikkakasvusto eivät varastetun taksin vauhtia pidätelleet tai hidastaneet, vaan auto kulki vielä tovin matkaa ojaa kyntäen, kunnes se törmäsi Tyrvännöntien alittavaan betoniseen ojarumpuun. Ojarumpu oli tehty peltoa ympäröivän pienen vetisen ojan virtauksen sekä traktorin ylikäynnin vuoksi. Sen julma kaari törrötti esillä tien ja pellon välissä. Siihen Kaupin Jussin omistama, Jari Lahden ajama ja Herra S:n väkivalloin varastama taksiauto törmäsi lähes täydestä laukasta. Järeä betoninen este ei hievahtanutkaan, kun Passatin keula tärähti siihen ja ajoneuvon keula kärsi massiivisia vaurioita. VW Passatin vasen eturengas repeytyi ripustuksistaan ja taittui ajoneuvon alle vasten tulipeltiä ja ohjaamon jalkatilaa. Auton runkopalkit ja katon A-pilari vääntyivät pahoin. Moottori sanoi tällissä sopimuksensa irti samantien. Törmäyksen voimasta Passatin perä ponnahti ilmaan ja auto pyörähti pienen piruetin jälkeen takaisin renkailleen keskelle äestettyä peltoa. Katon kautta auto ei mennyt ympäri vaikka jotkin lehdet niin väittivätkin. Törmäys ja äkkipysähdys oli siitä huolimatta väkivaltaisen raju. Niin raju, että Passat meni täysin ajokunnottomaksi. Herra S:n pakomatka tuli sen tylyyn päätökseen.

    Tyrvännöntie, oikealle kaartuva mutka jossa Herra S. teki ajovirheen. Lähde: Tero Niemistö
    Tyrvännöntie, Hattula. Herra S. ajautui vasemmalla näkyvään ojaan kovasta vauhdista eikä saanut ohjattua ajoneuvoa takaisin tielle. Lähde: Tero Niemistö
    Tyrvännöntien varressa tuhoutunut VW Passat, Kaupin taksi numero 41. Auton vasen eturengas on repeytynyt ripustuksistaan ja taittunut auton alle. Törmäys betoniseen siltarumpuun on ollut raju. Lähde: Kaupunkiuutiset
    Herra S:n matkan päätepiste. Tyrvännöntien varrella, pellolla, keskellä lokakuista pimeyttä ja hiljaisuutta. Lähde: Kaupunkiuutiset

    Pitkä hiljaisuus

    Varastetun taksin hehkuvan kuumasta moottorista nousi höyryä koleassa lokakuisessa yössä. Maijassa oleva partio saapui paikalle muutaman sekunnin viivellä ja he huomasivat valokeilassaan Passatin ajautuneen ulos pellolle. Viesti takaa-ajetun taksin ja Herra S:n ulosajosta annettiin samalla tiedoksi radiopuhelimella Saabilla Ratontietä ajavalle partiolle noin kello 3:30 tai 3:40 aikoihin. Poliisit pysäyttivät maijan Tyrvännöntielle vähän matkan päähän siten, että sen ajovalot osoittivat pellolle simahtaneeseen taksiautoon. Liikettä taksin sisällä ei näkynyt, mutta maijan kyydissä ollut partio pysytteli siitä huolimatta turvallisen välimatkan päässä, näköyhteyden Passatiin ja sen etupenkille säilyttäen. Hetken aikaa Tyrvännöntiellä oli hiiren hiljaista. Ei tiedetty oliko kuski tajuissaan vai ei, oliko edes hengissä kyseisen törmäyksen jälkeen. Paikalla ollut partio päätti odottaa toista partiota paikalle ennen mitään toimia. Vajaan 10 minuutin päästä Lepaan suunnasta tapahtumapaikalle saapui poliisin Saab ja toinen partio. Nyt S:n kuljettamaa autoa osoitettiin poliisiautojen valoilla kahdesta eri suunnasta. Poliisit hälyttivät apuvoimia, koska S. oli aseistautunut ja vaarallinen. Paikalla tarvittaisiin kaikki mahdollinen lisäapu. Minuutit tuntuivat taas kerran ikuisuudelta ja tunnelma onnettomuuspaikalla oli painostavan raskas. Poliisi tiesi, ettei pakomatka jatkuisi ainakaan autolla. Jalkaisin Herra S. saattaisi pyrkiä pakoon.

    Joskus aamun kello 4 jälkeen poliisit päättivät toimia ja lähestyä Passattia, sekä sen sisällä edelleen istuvaa Herra S:ää. Partiot olivat saaneet lisäapuna Koira-Volvolla eli vanhalla Volvon 145 farmari-mallilla, joita koirayksiköillä oli käytössään, tapahtumapaikalle kurvanneen Vanhapellon Topin ja tämän saksanpaimenkoiran. Poliisin suunnitelmana oli, että Vanhapelto koirineen kiertää ensin pellon reunaa pitkin Passatin taakse niin, että hän voi lähestyä autoa takakautta samalla kun mainitut kaksi muuta partiota lähestyivät autoa suoraan edestä ja kuljettajan puolelta. Näin poliisi varmisti, ettei Herra S:llä ollut mahdollisuutta paeta, vaikka hän olisi autosta ulos tullessaan koittanutkin pinkaista jalkaisin karkuun. Samalla säilyi mahdollisuus avata tuli autoa kohti, mikäli Herra S. ampuisi poliiseja kohti. Poliisit käskyttivät Passatin sisällä ollutta Herra S:ää tulemaan autosta ulos kädet pystyssä. Komentojen ja kehoituksien kanssa poliisit alkoivat lähestymään hitaasti kohti Passatia. Konstaapelien hidas lähestyminen kohti savuavaa varastettua taksia katkesi kuitenkin jo alkutekijöihinsä, kun aamuyön painostavan hiljaisuuden rikkoivat kaksi revolverin laukausta Passatin sisällä. Poliisilla ei heti ollut selvää laukausten suunnasta tai kohteesta, mutta partiot näkivät kaksi revolverin suuliekkiä. Ammutut laukaukset pakottivat heidät miettimään lähestymistä uudelleen ja jatkamaan sitä entistä varovaisemmin. Poliiseja kohti kyseisiä laukauksia ei kuitenkaan ammuttu tai eivät konstaapelit ainakaan huomanneet että luoteja olisi viuhunut kohti. Pelto Tyrvännöntien varrella oli muodostunut surullisen näytelmän loppunäyttämöksi.

    Poliisin Saab 99 ja takaa-ajettu VW Passat. Tyrvännöntie, Hattula, lokakuussa 1986. Lähde: Alibi
    Koirapoliisit ja Koira-Volvot. Lähde: Suomen Poliisikoirayhdistys / Poliisimuseo

    Toistaiseksi viimeinen matka

    Hetkeä myöhemmin paikalla olleille konstaapeleille oli selvää, ettei Passatista kukaan yrittäisi karkuun. Ei nyt, eikä koskaan. Poliisin päästyä Passatin viereen näky sen sisällä oli lohduton. Herra S. oli istunut kuljettajan paikalla yksin ja hiljaa, epätoivoisena tilanteestaan. Törmäystä seurannut hiljaisuus oli ollut tietämättömyyden ja tunteiden sekamelskaa Herra S:n pään sisällä. Tiedostettuaan tilanteensa mahdottomuuden ja vaihtoehtojensa käymisen vähiin, hän keräsi jäljellä olleen ajan rohkeutta suorittaa lopullisen ratkaisunsa. Samalla paikalla Passatin kuljettajan istuimella, jossa Jari Lahti oli viettänyt elämänsä viimeiset hetket, myös Herra S. päätti tehdä niin. Hän nosti vapisevin käsin Colt Pythoninsa kasvojensa eteen… ja painoi liipasimesta. Väsymys ja epätoivo, ahdinko ja hätääntyneisyys johtivat siihen, ettei ensimmäinen laukaus itseä kohti vielä päättänyt pakomatkaa. Herra S:n piti laukaista revolverinsa vielä uudelleen, tällä kertaa tosissaan ja takuuvarmasti oman elämänsä päättämiseksi. Se oli hänen ainoa ratkaisu ulos tuosta lokakuisesta yöstä. Jari Lahden surmaajan, taksivarkaan ja viisikymppisen perheellisen miehen kujanjuoksu tuli päätökseensä pilkkopimeällä kantahämäläisellä pellolla. Se oli epätoivoon ajautuneen miehen, epätoivoisen rikoksen ja epätoivoisen pakomatkan epätoivoinen epilogi.

    S:n luokse saapuneet poliisit huomasivat, että S:n ruumiissa oli kuin olikin vielä elon merkkejä havaittavissa. Siitä huolimatta, että tämän päässä oli vakava ampumavamma. Poliisi hälytti ambulanssin viipymättä paikalle ja tovin odotuksen jälkeen kun Passat ja sen ympäristö oli saatu varmistettua, henkitoreissaan ollut Herra S. nostettiin auton etupenkiltä paareille ja kannettiin miesporukalla lanssin kyytiin. Kello oli jo todennäköisesti lähempänä puoli viittä torstaiaamuna, kun S:n viimeinen matka ambulanssin kyydissä alkoi. Mies kuljetettiin sinivalot vilkkuen Kanta-Hämeen keskussairaalaan, samaan paikkaan jonne tämän surmaama Jari Lahti oli kuljetettu myös aamuyön aikana. Sairaalassa pyrittiin pelastamaan Herra S:n henki, mutta tilanne oli täysin mahdoton. Herra S. todettiin kello 8:40 mennessä menehtyneeksi. Joku hoitajana tuolloin toiminut muisteli, ettei sairaalalla voitu tehdä mitään sillä Magnum-revolverin tehokkuus oli varmistanut sen, ettei lääketiede pystynyt Herra S:ää enää pelastamaan. Saman joutuivat toteamaan Herra S:n veli ja vaimo, jotka aamun aikana kävivät sairaalalla miestä katsomassa. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Herra S:n elämä oli kuitti.

    Ambulanssin lähdettyä tapahtumapaikalta Tyrvännöntieltä poliisit aloittivat välittömästi alustavien tutkimusten teon VW Passatin ympärillä ja ulosajopaikalla. Sen verran mitä siihen vuorokauden aikaan näki tehdä. Menettelyyn kuului myös, että poliisit ilmoittivat yön tapahtumista tutkinnanjohtajalle. Niinpä torstai-aamuna 23.10.1986 noin kello 5 aikoihin tutkinnanjohtaja A. Lemmetyn kotona soi perinteinen lankapuhelin ja hän sai alustavat tiedot yön aikana tapahtuneesta. Aamu viideltä hänellä oli käsillään taksikuljettajan surma Katisissa, piiritys- ja ammuskelutilanne Aulangolla sekä takaa-ajo sieltä Tyrvännöntielle, jossa oletettu tekijä oli ampunut itseään päähän. Se oli ikimuistoinen herätys, jota Lemmetty ei ole unohtanut vieläkään ihan täysin, vaikka tapahtumasta onkin jo vuonna 2023 kulunut 37 vuotta. Ja vaikka sen jälkeenkin hänelle tuli vastaan jos jonkinlaisia rikoksia ja niiden tutkimuksia. Tutkinnanjohtajana Lemmetyn tehtäväksi jäi selvittää yön tapahtumien täsmällinen kulku, siihen osalliset ja silminnäkijöiden kuulustetut. Tragedian päätepisteelle Tyrvännöntien varteen saavuttuaan hän kuuli molempia partioita sekä paikalla ollutta teknistä tutkintaa. Samalla hän sai suullisesti tiedon Verkkotiellä tapahtuneesta ja sen rikospaikkatutkinnan vaiheista. Yön surullisten tapahtumien ja autonkuljettajan surman tutkinta pyörähti käyntiin viranomaisen normaalin prosessin mukaan. Se tosin poikkesi heti normaalista prosessista siinä, ettei tekijää eli Herra S:ää voitu kuulustella ja haastatella. Keskussairaalalle ottaessaan yhteyttä tutkinnanjohtajalle oli selvää, ettei Herra S. tulisi puhumaan enää mitään.

    Koska tapahtumien todellisen uhrin Jari Lahden lisäksi myös tekijä oli menehtynyt, ei tutkinnassa päästy tiedustelemaan syitä tai motiivia S:n teoille. Tämä muutti myös Lemmetyn suorittamaa tutkintaa, koska tekijää ei tultaisi asettamaan syytteeseen. Ei tulisi oikeudenkäyntiä eikä muita rikosoikeudellisia seuraamuksia. Tapaus tulisi jäämään viranomaisille, omaisille ja läheisille ikuisiksi ajoiksi jonkin sortin mysteeriksi. Tekijän motiivista ei ollut tietoa eikä varmuutta. Arvailuja toki oli, mutta aina ei rikoksille pystytä nimittämään yhtä selkeätä syytä tai aiheuttajaa. Nyt tutkinta tehtiin poliisin toimesta ilman syyttäjää tai muita juridisia toimenpiteitä. Sen lisäksi viranomaisen tehtäväksi jäi myös se kaikista raskain tehtävä eli suruviestien vieminen sekä uhrin, että tekijän omaisille.

    Moni sai kuulla tapahtumista paikallis- ja iltapäivälehdistä. Motiivien arvuuttelu alkoi heti. Lähde: Hämeen Sanomat

    OSA 4

    Ikävä ilmoitus

    Torstaina 23.10.1986 aamulla kello 7 Hämeenlinnan Myllymäessä Vuorikatu 9:ssä soi ovikello. Oven takana seisoi tutkinnanjohtaja Lemmetty naama vakavana. Jari Lahden Risto-isä ja Eeva-äiti saivat suruviestin öisestä henkirikoksesta Katinalassa, jossa uhrina oli heidän rakas 28-vuotias poikansa. Jarin veli Arto oli tuolloin käymässä vanhempiensa luona, joten hän kuuli suruviestin samantien. Poliisin käynti ovella oli lyhyt eikä asiasta keskusteltu siinä vaiheessa poliisin ja perheen kesken juuri tuota ilmoitusta enempää. Jarin perheen uskonnollisesta taustasta johtuen poliisin toimittama suruviesti otettiin vastaan ehkä hieman tavanomaista jäyheämmin, miten sen nyt kukin haluaa ajatella. Vaikka perhe olikin todellisuudessa surun ja ikävän totaalisesti murtama, ei tämä näkynyt ulkopuolisille. Poliisille jäi sellainen vaikutelma, että Jarin poismeno oli jo jollain tavalla sovitettu. Niin asia ei kuitenkaan pintaa syvemmällä ollut. Ihmiset reagoivat niin kovin eri tavoin suru-uutisiin, että kaikkea ei heti päältä huomaa. Jarin äiti särkyi ja isä koitti lohduttaa tätä. Vanhemmat olivat niin poissa tolaltaan ja shokissa, että lopulta Jarin veljen Arton piti käydä Ahvenistolla ruumishuoneella tunnistamassa Jari. Vanhemmat eivät siihen järkytykseltään pystyneet. Siinä jäi Artonkin työpäivä välistä, eihän hän olisi pystynyt töihin moisen uutisen ja järkytyksen myötä.

    Jarin vanhempien, siskon ja veljen tuntema maailma tuhoutui. Se kääntyi totaalisesti nurinperin. Se isku salpasi hengityksen. Aika tuntui pysähtyneen ja ihan kuin Lahden perhe olisi katsonut itseään ulkopuolelta, kuinka kaikki romahti sinä lokakuisena torstaiaamuna aivan heidän silmiensä edessä. Varsinkin Jarin veljelle paikka oli kova. Olihan kyseessä hänen paras kaveri, veli. Kenties vahvan uskonsa ansiosta Jarin vanhemmat ja perhe lopulta kokivat, että heidän poikansa oli nyt paremmassa paikassa. Ikuisuudessa ja ikuisessa rauhassa. Kuolemaansa edeltävinä hetkinä Jari oli pohtinut paluuta uskoon, takaisin todistajaksi. Kenties ne nuoruusvuosien rällästelyt olivat jääneet taakse ja hän mietti omaa tulevaa. Hänellä oli ollut joitakin vuosia aikaa pohtia omaa maailmankatsomustaan. Se jäi kuitenkin haaveeksi ja toteutumatta tässä elämässä. Uskonnollisesta näkökulmasta kyseessä oli lopulta vain välivaihe elämän ja kuoleman muodossa. Tulevaisuudessa perhe saisi olla jälleen yhdessä iankaikkisuudessa, paratiisissa.

    Kun suruviesti oli toimitettu, Lemmetty kääntyi asunnon ovella kantapäillään ja jatkoi siitä työpäiväänsä tapauksen tutkinnan osalta. Hän ajoi Verkkotielle kuulustelemaan todistajia ja tapahtuneen silminnäkijöitä, joiden yhteystiedot olivat kerätty yön aikana. Lisäksi hän muisteli, että Herra S:n perhe oli saanut jo jonkinlaisen tiedon omaisensa vakavasta haavoittumisesta Tyrvännöntiellä torstain aamuyön aikana. Herra S:n kuolleeksi julistamisen jälkeen viranomaisten piti kuitenkin toimittaa virallinen viesti tapahtuneesta myös S:n perheelle. Niinpä Hämeenlinnan poliisi suoritti torstai-aamun aikana suruviestin viemisen Parolantielle, jossa S:n perhe vaikutti olevan jo täysin tietoinen miehen kuolemasta. Tämä oli totta, sillä S:n veli ja vaimo olivat käyneet sairaalalla toteamassa surullisen tosiasian. Suru ja ikävä olivat täyttäneet Vuorikadun lisäksi Parolantie 12:n pienen perheen asunnon. Vaimo oli jäänyt leskeksi, lapset ilman isää tai isän roolin ottanutta isäpuolta. Vuorikadulla isä ja äiti menettivät lapsensa, sisarukset veljensä. Valokuvat olohuoneen kirjahyllyissä tuijottivat hiljaiseen huoneeseen, jossa pienet pölyhiukkaset leijailivat kaikessa rauhassa. Ne laskeutuivat ääneti kaikkien niiden miljoonien muistojen päälle, joita läheisillä oli. Jarista ja Herra S:stä.

    Vuorikatu 9 Hämeenlinnan Myllymäessä. Jarin vanhempien kotitalo. Lähde: Google Maps

    Jälkijäristyksiä

    Olkoonkin Herra S:n lokakuisen yön teot kuinka ikäviä, pahoja tai epätoivoisia tahansa, hänen perheensä ja läheisensä olivat niihin täysin syyttömiä. S:n veljelle kaikki yön tapahtumat olivat tulleet shokeeraavana yllätyksenä, totaalisena järkytyksenä. Se tuntui tietysti valjulta eikä tuonut Jaria takaisin. Shokkiaalto löi samalla tavalla Jarin tunteneisiin kuin S:n läheisiin ja tuttaviin. Järistykset iskivät kaikki kanveesiin. Siitä tyrmäyksestä selvittyään kaikkien tänne jääneiden maailma oli muuttunut pysyvästi. Jälkijäristykset seurasivat toisiaan vuodesta toiseen, mutta aika teki tehtävänsä. Perheet oppivat elämään tosiasian kanssa ja suru muutti muotoaan. Mikään ei syksyllä 1986 ennustanut miesten elämänpolkujen kietoutuvan tällä tavalla yhteen. Eikä mikään heidän aikaisemmissa teoissa kielinyt lokakuisen torstaiyön tapahtumista. Kaiken piti olla universumissa hyvin, mutta kuva perheiden elämästä ja idyllistä muovautui uudelleen olosuhteiden pakosta.

    Alkuasetelma väkivaltaiselle näytelmälle oli alunperin kiinni Herra S:n revolverista. Mikäli tämä olisi päättänyt jättää aseensa kotiin, olisi torstain pikkutuntien asiat menneet todennäköisesti kokonaan toisin. Koko tragedia oli siis kiinni siitä yhdestä pienestä ja alunperin kenties viattomasta päätöksestä Parolantie 12:n viidennessä kerroksessa ottaa ase mukaan. Koko surullinen yö oli sarja pieniä ja suuria päätöksiä sekä kohtalon tai sattuman oikkuja. Mitä jos Lukanan Timo olisi ottanut kyydin? Mitä jos Herra S. olisi jäänyt viimeistä edeltävän taksireissun päätteeksi kotiin nukkumaan humalaansa pois? Mitä jos tälle ei ole koskaan myönnetty aseenkantolupaa? Mitä jos hän ei olisi koskaan mennyt naimisiin tai muuttanut Ruotsista Suomeen? Tuntuu hurjalta ajatella, kuinka erilaisia Jarin, Herra S:n tai kaikkien meidän elämät olisivat, jos jokin yksittäinen päätös tai ratkaisu olisi mennyt aikoinaan toisin. Lopulta kyse oli vain siitä, että Herra S:n piti tavata veljiään ja viettää pikkulauantaita yhdessä, iloiten, jutellen ja maailmaa parantaen. Jari Lahden piti ajaa kyyti Katisiin ja palata sitten noutamaan ystävänsä Antti ja tämän tuttavaa keskustasta torin kulmalta. Jarin kaksiosainen taksivuoro olisi tullut päätökseen kello 3 aikaan aamuyöllä eli todennäköisesti melko pian Antin kyydin jälkeen. Vuoron ja koko lyhyen elämän päätös tuli sen sijaan rajusti etuajassa. Sekä Jarin, että Herra S:n leireissä jäljelle jäi vain valtavan raskas kysymys: ”Miksi?” Jarin kohtalo oli kaikin puolin epäreilu. Kyse ei lopulta ollut hänen valinnoistaan vaan edellä mainittu sattuma tai kohtalo, millä nimellä sitä kukin haluaa kutsua, puuttui peliin. Jari ei todellakaan ansainnut tällaista päätöstä tarinalle. Hänen kuolema osui kuin tuhat ruoskaniskua kaikkien läheisten ja ystävien sieluihin. Haavoja, jotka eivät koskaan täysin umpeutuisi ja paranisi. Jari oli veli, poika, ystävä. Paras kaveri. Jari oli taksikuski ja kollega, parhaimmasta päästä. Herra S. oli hieman ristiriitaisempi pääosan esittäjä, riippuen siitä keneltä hänestä kysyttiin. Läheisilleen hän oli kuitenkin tärkeä, isäpuoli ja aviomies, veli ja työkaveri. Mutta tapahtumien jälkeen rikollinen, murhamies.

    Kun lukee artikkeleita tapahtumasta, niissä unohdetaan tyystin se, että kyseessä oli kaksi ihmistä ja heidän molempien elämät. Unohdetaan, että henkilön kuolema ei ole pelkästään vain tämän yksittäisen ihmisen poistuminen tästä elämästä. Ihmisen kuolema jättää aina arvet ja jäljet kymmeniin ellei satoihin muihin. Siitä huolimatta, olivatko menehtyneen henkilön teot olleet kunniallisia vai kunniattomia, hyviä vai pahoja. Lokakuun 23. päivä vuonna 1986, torstai-aamun pikkutunneilla molemmat perheet olivat menettäneet heille rakkaan ja tärkeän ihmisen. Molemmat perheet olivat surevia omaisia. Satutettuja, surullisia ja ikävöiviä. Jossain vaiheessa varmasti myös vihaisia. Kenelläkään ei ollut sopivia sanoja, joita sanoa. Ei mitään mikä lohduttaisi tai helpottaisi tuskaa. Ei mitään mikä palauttaisi maailman siihen vanhaan ja totuttuun. Kummankaan perheen jäsen ei enää koskaan palannut kotiovesta sisään. Ei toivottanut näkemiin eikä soittanut kysyäkseen kuulumisia tai vointia. Ei halauksia. Ei enää keskusteluja tai leikinlaskua. Ei yhteistä aikaa. Jari Lahti ja Herra S. olivat omaisilleen ja ystävilleen paljon muutakin kuin vain yksi surullinen ja murheellinen lokakuinen tapahtumasarja. Nyt se kaikki oli pelkkiä muistoja.

    Tilanteen purku

    Kansalaiset soittivat huolestuneina ja tiedonjanoisina uteliaisuuttaan, sekä poliisilaitokselle, että taksikeskukselle. Taksikeskuksen aamuvuoroon kello 7 töihin tullut Eija muisteli, että ihmiset soittivat tauotta kysellen varastetusta taksista ja öisten tapahtumien kulusta. Tiedossa oli, että jotain pahaa oli kaupungissa tapahtunut, mutta ei taksikeskus voinut sen enempää asiaa valottaa. Huhut lähtivät kiertämään aamukahvipöydissä kodeissa ja työpaikoilla. Eija sai onneksi poliisilaitokselta konstaapeli Ilkka Sarvan kiinni, joka kertoi lyhyesti tilanteesta ja neuvoi taksikeskusta vastaamaan yleisölle vain, että poliisi tiedottaa aamupäivällä kello 11 lisää tapauksen tiimoilta. Niinpä Eijan työ helpottui aamun osalta kyseisen vastauksen verran. Epätietoisuus ja ikävä asia tietysti painoi mieltä. Eija oli itsekin ajanut 70-luvun puolivälin jälkeen tovin taksia ja tiesi kuinka kovasta paikasta oli kyse kollegoiden kesken. Viime yönä viihteellä ollut Jarin ystävä Antti, joka oli jäänyt ilman Jarin tarjoamaa kyytiä, huomasi musertavat lehtiotsikot iltapäivälehtien ständillä mennessään Keskussairaalalle katsomaan vastasyntynyttä perheenjäsentä. Silloin Antti päätti soittaa valtakunnalliseen palvelunumeroon, tietäen että taksikeskus hoiti myös kyseiset puhelut. Siellä puhelinlangan toisessa päässä Eijan tuttu ääni kertoi, että kyseessä oli Jari.

    Poliisilaitoksella tuo samainen lokakuinen torstai oli päivä siinä missä mikä tahansa muukin työpäivä. Tavallaan. Aamupäivän tiedotustilaisuus oli tietysti poikkeus normaaliin, mutta muutoin uudet tehtävät pitivät poliisin kiireisenä ja liikkeellä. Ei edellisen yön tapahtumia ehditty juuri sen enempää mukana olleiden poliisien kanssa käsitellä. Toki tuolloin elettiin aikaa, jolloin poliisien piti olla ulkoa terästä ja teflonia. Minkäänlaista tilanteiden purkua tai debriefing-toimintaa ei ollut eikä psykologin palveluita, vaikka Lemmetty ja kollegansa koittivatkin sellaisia ajaa läpi poliisiorganisaation uudistuksina. Päällystö ja poliisin yleinen johto ei tuolloin vielä ajatukselle lämmennyt, kentällä ja laitoksilla moisen tarve kyllä tiedostettiin. Psykologiset palvelut tulivat osaksi poliisia vasta myöhemmin, vaikka niille oli jo nyt huutava tarve. Pelkästään edellisen vuoden kesällä tapahtunut pienen koululaistytön raaka puukotus jätti ikuiset jäljet viranomaisiin kautta linjan. Psykologisista palveluista olisi takuulla ollut suuri apu silloin sekä syksyllä 1986. Samalla tavoin kuin aikaisemmin mainitut luotiliivit ja esim. haulikot, automaattipistoolit, konepistoolit ja muut nykyaikaiset välineet sumuttimista mellakkakilpiin ja tainnuttimista teleurkintaan. Niitä olisi voitu hyödyntää Aulangon hotellilla ja Tyrvännöntien varressa. Jälkiviisaus on helppoa, mutta se muistuttaa ettei nykytilanne ole aina paras mahdollinen.

    Lokakuisen torstaiyön tapahtumat jättivät jälkensä muihinkin kuin Jari Lahden ja Herra S:n omaisiin ja läheisiin. Yhtä konstaapelia, eli partioissa ollutta toista Heikkilää kohti oli ammuttu ja sen vaikutukset konkretisoituivat vasta päivän parin päästä itse tapahtumista. Silloin konstaapeli itsekin ymmärsi, mitä oikeasti oli tapahtunut ja kuinka lähellä viikatemies oli vieraillut. Eihän se ollut mitään Jarin kohtaloon verrattuna, mutta henkilökohtaisella tasolla se oli helkkarin iso juttu. Ei sellaista pitänyt pienessä ja hiljaisessa Hämeenlinnassa tapahtua. Lisäksi poliisin tekninen tutkinta joutui käymään läpi toinen toistaan verisemmät ja brutaalimmat rikospaikat. Ja vaikka kuinka hyvistä tyypeistä, vahvoista ihmisistä ja oman alansa ammattilaisista olikin kyse, niin nähtyä ei saanut enää näkemättömäksi. Se saattoi jäädä vaivaamaan pitkäksi aikaa, kun ei ollut ammattimaista apua tukemassa. Tässä korostui poliisin työparin merkitys. Oma partiokaveri, työkaveri tai joku muu frendi, joka ymmärsi poliisin tehtäviä ja arkea, oli lopulta se kaikista tärkein ”purkukanava” mieltä vaivaaville asioille. Kaveri, jonka kanssa jutella ja käydä läpi vielä viikkoja tai kuukausia tapauksen jälkeenkin askarruttavia asioita. Se oli eräänlaista pariterapiaa. Samaa tekivät taksiautoilijat ja rengit. Jarin tapauksesta puhuttiin kuukausia. Mietittiin oman työn vaaroja ja kerrattiin omia ja kollegoiden ”läheltä piti”-tapauksia. Siinä muodostui työporukoiden kesken todella tiiviitä yhteisöjä. Lisäksi taksit olivat toimineet poliisin silminä ja korvina, joten heillä oli entistä tärkeämpi rooli virkavallan apuna. Jos siis jokin hopeareunus pitää sysimustille myrskypilville löytää.

    Lemmetyn suorittaman tutkinnan osalta asiat etenivät nopeasti jo samaisen torstain aikana. Koska Jari Lahden surmaaja oli itsekin kuollut, ei poliisi järjestänyt Verkkotiellä tai Tyrvännöntiellä mitään rekonstruktioita tapahtumista. Ei ollut tutkinnan kannalta oleellista tai tarpeellista selvittää, missä Herra S. oli seissyt ampuessaan laukauksen tai laukauksia Verkkotiellä. Ei ollut merkitystä istuiko hän edessä vai takapenkillä. Ei ollut merkitystä jutun kannalta, ammuttiinko Verkkotiellä yksi vai useampi laukaus. Samoin Aulangolla tapahtuneissa voitiin luottaa poliisipartioiden ja taksikuskien lausuntoihin. Koska tapaus ei etenisi syyttäjälle tai oikeuteen, ei poliisin ollut tarpeen todistaa asioita selvitystyötä enempää. Lisäksi tutkinnanjohtaja kuulusteli torstain aikana Verkkotiellä asuneen Herra S:n veljen, joka oli nähnyt pihalla tapahtuneen kokonaisuudessaan. S:n veli osasikin kertoa Lemmetylle yön tapahtumista aina alkaen S:n vaimon soitosta ja taksin saapumisesta pihaan sekä päättyen siihen, kun Herra S. ampui Jarin, varasti taksiauton ja kiihdytti sillä tiehensä. Silminnäkijän lausunnosta selvisi Jari Lahden surmaa koskeva kaikki olennainen. Lisäksi Tyrvännöntien pellolta poliisin tutkittavaksi hinautettu VW Passat oli myös paljon puhuva. Tutkinnallisesti ainoa epäselvä asia oli tekojen motiivi, ja sellaiseksi se myös jäi.

    Poliisin hallusta kyseinen varastettu taksi siirtyi autoliikkeen pihaan poistettavaksi, eli autoromuttamoon toimitettavaksi. Valkoinen Volkswagen Passat seisoi hetken Hämeenlinnan Kaurialassa Brahenkadun ja Eino Leinon kadun kulmassa sijainneen autoliike Oy Vaukon (entinen Vanajan Auto ja Kone) pihassa. Auto oli peitetty pressulla, jotta vauriot ja muut jäljet eivät näkyisi sivullisille verkkoaidan toisella puolella. Auton omistaja, Kaupin Jussi, Jarin viimeiseksi jäänyt työnantaja kävi tietysti katsomassa tuhoutunutta ajoneuvoaan sekä keräämässä pois sen ohjaamosta hänelle kuuluneet tavarat ja laitteet. Sellaisia olivat esimerkiksi ULA-radio mikrofoneineen ja tangentteineen, taksamittari, taksivalo auton katolla sekä muutamat muut pikkutavarat hansikaslokerikossa ja keskikonsolissa. Auton keula oli rutussa ohjaamoon asti, runkopalkki ja katon A-pilari mutkalla, kynnyskotelo taittunut, takalasi rikki, etuistuimilla lasinsiruja sekä kattoverhoilussa suuri veritahra, joka puhui lujalla äänellä henkisesti hajonneen miehen viimeisestä teosta.

    Brahenkadulta näkymä silloisen Oy Vaukon pihaan. Lähde: Tero Niemistö
    Taksin numero 41 sisätilat lokakuisen yön päätteeksi. Lähde: Alibi

    Vuosikymmen takaperin

    Kanta-Hämeessa Jarin kaltainen kohtalo oli hyvin harvinaista, mutta ei täysin ennenkuulumatonta. Jarin murhaa edeltävä taksikuljettajan surma tapahtui Kanta-Hämeen Janakkalassa melkolailla tasan 10 vuotta ennen Jarin tapausta eli 26. päivä marraskuuta vuonna 1976. Silloin riihimäkeläinen lihanleikkaaja (joissain lähteissä Katajanokan vanginvartija) Jorma Salo puukotti taksiryöstön yhteydessä hämeenlinnalaista taksiautoilijaa Kalevi Pesosta vatsaan. Tapahtumapaikka oli nelisen kilometriä Turengista Hausjärven suuntaan. Taksin ryöstöyrityksen aikana autossa kamppailtiin ja Salo puukotti Pesosta useita kertoja. Kalevi koitti itse ajaa autollaan puukotuksen jälkeen Turengin terveysasemalle hoidettavaksi, mutta tuupertui auton rattiin ja ajoi tieltä ulos noin 2,5 kilometriä ennen Turengin keskustaa. Tekijä pakeni tekopaikalta jalkaisin, jäi kiinni ja hänet tuomittiin elinkautiseen kuritushuoneeseen. Kalevin muistoa kunnioitettiin taksiautoilijoiden hiljaisella hetkellä Hämeenlinnan torilla 12. päivä joulukuuta 1976.

    Jo tuon tapahtuman jälkeen osa Kanta-Hämeen autoilijoista haki ajoluvan yhteyteen aseluvat. Renkinä toimineilla kuljettajilla oli mahdollisuus myös saada aselupa, mutta se edelsi isäntien puoltoa. Jututtamallani entisellä taksiautoilijalla, Laineen Pepellä oli aikoinaan taskussa pieni niklattu FN 6.35 taksia ajaessa. Se oli tuki ja turva pahimman tilanteen varalta. Samoin Kaupin Jussilla ja monella muullakin ase kulki taksissa mukana. Jari Lahden tapauksen jälkeen aselupia haettiin jälleen enenevässä määrin. Moni Jarin tuntenut kuski anoi lupia, ja sai. Lisäksi kumipuun oksa eli pamppu, jonkinlainen sumutin tai muu vastaava turvaväline kuului monen taksin varustukseen. Jarin tapauksen jälkeen osa taksikuskeista myös lopetti ja vaihtoi muihin hommiin. Se kertoo jotain siitä, kuinka järkyttävästä tapahtumasta oli kyse. Ja tällainen taksikuskin surmahan oli pelkkä jäävuoren huippu. Se oli tapaus joka päätyi lehtien sivuille uutiseksi, mutta sen lisäksi tapahtui lukemattomia muitakin tekoja, joiden kohteiksi taksit ja taksikuskit joutuivat. Pahoinpitelyjä, uhkailua, ilkivaltaa ja milloin mitäkin kiukuttelun ja kuoleman väliltä. Taksikuskit joutuivat aivan liian usein kyytiläisten pahan mielen purkukanavaksi. Taksikuskeille oli jostain syystä helppo soittaa suutaan, vaikka syyttömiä he olivat kyytiläisten ongelmiin. Ei siis mikään ihme, että Jari Lahden kuolema puhutti autoilijoita ja renkejä vielä pitkään tapahtumien jälkeenkin. Taukopaikoilla, taksitolpilla ja jopa vapaa-ajalla Jarin kollegat puivat asiaa, pyrkivät selvittämään miksi niin tapahtui ja varautuivat jo seuraavaan mielipuoliseen tekoon. Myös asiakkaat kyselivät taksikyytien aikana Jarista, lokakuisen yön tapahtumista ja tekijästä. Lopulta osa asiakkaista käyttäytyi jo hieman kyseenalaisesti taksiin istuessaan, kun he vitsaillen kertoivat kuskille, ettei heillä ole asetta mukana. Se oli leikinlaskua täysin väärässä paikassa.

    Osa taksikuskeista ajoi velaksi ja monia takseille jääneitä velkoja suoritettiin 80-luvulla mitä omituisemmilla maksutavoilla. Jarin kaveri, taksia itsekin ajanut Antti muisteli saaneensa joskus velkojen kuittaukseksi pölynimurin. Muutamat muut taksikuskit kertoivat, että rannekello oli se yleisin maksutapa jos rahaa ei ollut. Se oli itseasiassa aika tyypillistäkin, kun käteisvarat olivat juotu ja tanssittu illan aikana, eikä maksukortteja tai niiden lukulaitteita ollut käytössä. Niinpä tyhjän lompakon ihmettely kotipihassa saattoi muuttaa kyytiläisen maksutapaa vanhanaikaiseen vaihtotalouteen. Monesti sormus, kello tai muu koru oli kuskilla panttina ja sen sai takaisin taksimatkan hinnan suoritettuaan. Joillekin henkilöille asiasta muodostui ihan säännöllinen tapa. Sormus annettiin pantiksi ja parin päivän päästä se lunastettiin aina ja poikkeuksetta takaisin. Joskus taksin penkille päätyi tyyppejä, joilla oli jo ennestään velkaa ja maksuja rästissä sen verran, ettei taksiauto liikkunut metriäkään ennen kuin kuskilla oli tukko seteleitä kourassa. Eikä sekään ihan tavatonta ollut, että joskus takapenkkiläinen saatettiin kuskata suoraan poliisilaitoksen pihaan tai jättää matkan varrelle. Urheilullisimmat maksuvaikeuksista kärsivät matkustajat saattoivat ottaa niin sanonut juoksutaksin, eli ajoivat taksilla lähelle haluamaansa kohdetta ja sitten taksin pysähdyksissä ollessa ampaisivat mahanalus kolmantena jalkana käpälämäkeen. Melkoinen kiitos siitä, että taksikuski oli vain tehnyt työtään ja auttanut matkustajan pisteestä A tämän tahtomaan pisteeseen B.

    Mainitsin edellä Pesosen Kalevin tapauksen tämän tarinan yhteydessä, koska sillä on yhtymäkohtia Jari Lahden tapaukseen. Ensimmäinen linkki oli tietysti se, että molemmissa tapauksissa työtään tekevät taksikuskit joutuivat asiakkaansa surmaamiksi ja järkytti työyhteisöä. Toinen yhtymäkohta löytyy siten, että Kalevi Pesosen puukottaja Jorma Salo otettiin kiinni läheltä taksin ryöstöyrityksen ja Kalevin puukotuksen tapahtumapaikkaa koirapoliisi T. Vanhapellon ja tämän Roope-koiran toimesta. Ylikonstaapeli Vanhapelto oli juurikin se koirapartion poliisi, joka tuli Herra S:n onnettomuuspaikalle Tyrvännöntien varteen avustamaan paikalla olleita partioita.
    Päivitys kesällä 2024: Toisin kuin aikaisemmin mainitsin, Kalevi Pesosen taksilupa ei siirtynyt Kaupin Jussille, vaan Kalevi Pesosen vaimo Terttu, ajoi tämän taksia miehensä kuoleman jälkeen. Terttu Pesonen avioitui uudelleen ja vaihtoi sukunimekseen Ylitalo. Kaupin Jussi sai taksiluvan 1978, kun eläkkeellä ollut yrittäjä lopetti ja lupa vapautui.

    Taksit Hämeenlinnan torilla joulukuussa 1976 Kalevi Pesosen muistoa kunnioittamassa. Lähde: Maire Mäntylä

    Tutkinnanjohtaja

    Tutkinnanjohtaja Lemmetty oli tullut Hämeenlinnan poliisilaitokselle töihin vuonna 1982. Hänelle Jari Lahden tapaus oli ainutlaatuinen, ei sellaista täysin vastaavaa ollut hänen aikananaan Hämeenlinnassa aikaisemmin tapahtunut. Muutenkin Hämeenlinna oli rauhallinen maaseutukaupunki, vaikkakin isojen kaupunkien välissä puristuksissa. Vähitellen kaupungin rikokset alkoivat raa’istumaan ja 80-luvun puolivälin paikkeilla tapahtuikin kourallinen todella julmia ja ikäviä henkirikoksia. Jari Lahden tapausta oli edeltänyt useampi surullinen välikohtaus vuoden 1985 aikana, joista yhdessä 14.2.1985 tapahtuneessa mies kuristi sukkahousuilla morsiammensa kuoliaaksi. Sitten 5.3.1985 Hämeenlinnan poliisilaitoksen juoppoputkassa eräs säilytettävistä miehistä kuristin toisen hengiltä. Lisäksi jo aikaisemmin tarinan yhteydessä mainittu 12-vuotias kesälomaansa viettänyt koulutyttö puukotettiin julmasti ja raa’asti hengiltä 26.7.1985 Hattelmalan sairaalan välittömässä läheisyydessä. Ja aivan kuin tässä ei olisi ollut riittävästi pahoja tekoja pikkukaupungin ihmisille kauhisteltavaksi, ampui eräs mies Viisarin alueella vaimonsa ja ryyppykaverinsa hengiltä 15.10.1985. Sitten keväällä 1986, tarkemmin ottaen 2. päivä huhtikuuta eräs mies potki toisen hengiltä asunnossaan. Vain pari viikkoa ennen Jari Lahden surmaa eli 7.10.1986 Katuman kerrostaloalueella ammuttiin pitkähkön ryypiskelyputken päätteeksi nainen pienoiskiväärillä hengiltä. Kaksi vuotta ja kahdeksan henkirikosta. Ja jatkoa seurasi heti seuraavana vuonna 1987, kun Aulangontien varressa niin kutsutuilla ”ihmisvarastoilla” tapahtui brutaali nuoren naisen murha. Yhteys tähän Jari Lahden tarinaan on se, että silloin Jarin hyvä ystävä Antti toimi taksikuskina kyseiselle kolmikolle, kahdelle nuorelle miehelle ja sittemmin asunnollaan surmatulle nuorelle naiselle. Lemmetyllä kaikkine kollegoineen riitti siis 80-luvun puolivälin jälkeen kiirettä henkirikosten tutkinnoissa.

    Hämeenlinnan poliisilaitoksella oli oma pieni tekniikkaryhmä, joka kävi rikospaikoilla ja tutki ne parhaalla mahdollisella tavalla. Ylikonstaapelina ja tutkinnanjohtajana toimineen Lemmetyn läheinen kollega teknisessä tutkinnassa oli hyvin huolellinen ja tarkka kaveri. Tämän yhteistyön ansiosta kaksikon poliisityö sujui tehokkaasti ja kehittyi Hämeenlinnassa koko 80- ja 90-luvun ajan. Jari Lahden ja Herra S:n tapauksessa suoritettiin silloin laajalti käytössä ollut kuitututkimus, mutta sen merkitys jäi lopulta vähäiseksi, kun Herra S. eli tekijä menehtyi aiheuttamiinsa vammoihin. Hylsyjä tekopaikoilta ei saatu talteen, sillä S:n käyttämä revolveri säilytti hylsyt rummussaan. Herra S:n luvallisessa Colt Python .357 Magnumissa oli rulla tai rumpu, johon mahtui kuusi luotia (siitä revolverien yleinen lempinimi ”kuudesti laukeava”). Poliisi otti revolverin haltuunsa Tyrvännöntiellä VW Passatista heti sen jälkeen, kun kävi ilmi mitä Herra S. oli itselleen tehnyt. Revolveri löytyi S:n sylistä. Verijälki ajoneuvon kattoverhoilusta. Tapahtumapaikoilla ammuttujen luotien hylsyt löytyivät siis revolverin sisältä rummusta.

    Sen sijaan tutkinnalle ja tutkinnanjohtajalle jäi epäselväksi ja ikuiseksi mysteeriksi Herra S:n teon motiivit. Osa niistä laitettiin tekijän humalatilan, jonkinlaisten mielenterveydellisten seikkojen ja kiihtyneen tilan syyksi. Alansa ammattilaisena tutkinnanjohtaja ei lähtenyt silloin, eikä nytkään haastattelumme yhteydessä S:n motiivia arvuuttelemaan. Sen sijaan Jari Lahden tapauksessa yksi Lemmettyä askarruttamaan jäänyt kysymys oli, että miten kummassa Herra S:lle oli koskaan myönnetty aseluvat ja varsinkaan niin tehokkaalle käsiaseelle. Tarkkuusammuntaa kun harrastettiin yleensä ihan toisenlaisilla käsiaseilla. Ja jos tiedossa olivat Herra S:n mahdollista lääkitystä tai mielenterveyttä koskevat seikat, olisi aselupaprosessi tullut hylätä ensimetreillä tai myöhemmin ottaa luvat häneltä kokonaan pois. Ehkäpä tieto terveydenhuollon ja viranomaisen aselupien valvonnan välillä ei silloin kulkenut. Kenties valvonta oli muutenkin alkeellisempaa. Herra S:n aseenkantolupa nousi esiin tutkimuksissa ja aiheutti silloin tapahtumien jälkeen hämmästystä viranomaisissa. Varmasti myös kaupunkilaisten keskuudessa. Todennäköisesti tapahtumista seurasi myös kiristyksiä lupien myöntämiseen jatkossa. Tutkinnanjohtajan näkökulmasta Jari Lahden ja Herra S:n tapaus oli helppo ja nopea. Tiedossa olivat uhrin ja tekijän henkilöllisyys, kotiosoitteet ja omaiset. Lisäksi molempien ruumiit olivat toimitettu Keskussairaalaan lääketieteellistä ruumiinavausta varten. Poliisi tiesi myös osoitteen ja kohteen, johon tekijä oli taksin kyydissä menossa. Samoin taksikeskukselta ja taksikuskeilta saatiin lisätietoja tapaukseen liittyen välittömästi. Silminnäkijät puhutettiin, tapahtumat ja tapahtumien aikajana olivat tiedossa. Takaa-ajoon osaa ottaneet konstaapelit täydensivät tutkimuksen mahdolliset aukot. Tutkinnanjohtaja sai siis helposti ja nopeasti selville kaiken olennaisen torstain 23.10.1986 kello 2:00 – 8:40 väliseltä ajalta.

    Sekä Jarin, että Herra S:n kuolinsyynä oli vakava ampumavamma päähän. Lisäksi Herra S:n verestä mitattiin promillet, mutta testin tarkemmat tulokset eivät enää olleet tutkinnanjohtajan muistissa syksyllä 2023. Juovuksissa S:n kuitenkin voidaan sanoa olleen. Kuinka vahvassa humalassa, sitä ei pystytä varmuudella toteamaan. Eikä myöskään sitä, kuinka paljon mahdollisesti käytetyt lääkkeet ja tapahtumien aikaansaama adrenaliini häneen vaikuttivat. Voidaan vain todeta, että S. oli sen verran humalassa, että sen ansiosta tai siitä huolimatta hän kykeni suorittamaan vakavia ampuma-aserikoksia vailla suurempaa omatuntoa sekä kuljettamaan autoa hurjaa ylinopeutta useita kilometrejä poliiseilta karkuun. Syytteitä Jari Lahden tapauksessa ei siis koskaan nostettu. Ei ollut ketään, jota vastaan ne olisi voitu nostaa. Tämä siis vaikutti osaltaan siihen, että poliisin tutkinta asiassa oli lyhyt ja suoraviivainen. Poliisi päätti tapauksen tutkinnan omalla päätöksellään. Sen sijaan omaisille, niin Jarin kuin Herra S:n, tapausta ei täysin suljettu tai päätetty koskaan. Se säilyi avoimena haavana ja se ikuinen ”Miksi?”-kysymys vaivasi heidän mieltään. Miksi Jaria ammuttiin? Miksi S. oli menossa tuttavalleen keskellä yötä? Miksi S:llä oli ase? Miksi S. ampui poliisia kohti? Miksi S. ajoi karkuun? Miksi S. ampui itsensä? Kysymyksiä joihin ei ollut, eikä koskaan tule, selkeitä vastauksia.

    Tutkinnanjohtaja Lemmetty siirtyi seuraavaan tapaukseen. Vuosien ja vuosikymmenien aikana Jari Lahden ja Herra S:n tapaus hautautui arjen ja muiden tehtävien alle. Toki tapauksen aina muisti, mutta ei se yöunia vienyt. Jonkinlainen yllätys olikin, kun soitin Lemmetylle ja kyselin tapauksen perään ja lupaa haastattelulle. Mies oli ehtinyt olla jo pidemmän aikaa eläkkeelläkin ja itse tapauksestakin oli kulunut 37 vuotta. Siis lähes neljä vuosikymmentä. Keskustelumme tutkinnanjohtajan kanssa olikin tutkimusmatka muistoihin ja mielestä sivuun työnnettyihin asioihin. Kotona Lemmetty ei asioista puhunut. Ei voinut, koska hän oli vaitiolovelvollinen. Samoin hänen vaimonsa, joka työskenteli terveydenhuollon toimialalla. Lemmetyn perheessä ei siis töistä suuremmin puhuttu, vaan koti oli koti ja työasiat pysyivät töissä. Kaikki muu harrastaminen ja vapaa-aika auttoivat unohtamaan työt. Eikä Lemmetty kaivannut minkäänlaista kunniaa tai suitsutusta silloin kun hän oli työelämässä, eikä näin jälkeenpäinkään. Tärkeintä oli, että työt tulivat tehtyä huolellisesti ja rikolliset tällättyä häkkiin. Olen silti suunnattoman kiitollinen siitä, että tutkinnanjohtaja Lemmetty jaksoi muistella tapahtuneita ja keskustella niistä puhelimitse kanssani. Se oli arvokas tietolähde ja alkusykäys tälle kirjoitukselle.

    Lehtileikkeitä Jarin tapaukseen liittyen. Lähde: Tero Niemistö, Antti ja J. Kauppi.

    Vuokralla veloituksetta, pääni sisällä

    Jäin itse juttua kirjoittaessa pohtimaan, että olisiko Jarin kohtaloksi voinut muodostua myös se tosiasia, että Herra S. tykkäsi leveillä ja esitellä asettaan, ja että tämä olisi säikäyttänyt Jarin pahemman kerran. Mies, joka heilui keskellä yötä taksin kyydissä mutka kourassa oli se äärimmäisin vaaratilanne, mihin taksikuskit saattoivat joutua ennen varsinaista väkivallantekoa. Siinä tilanteessa Jari olisi hyvinkin saattanut pyytää miestä laittamaan aseen pois ja mikäli S. ei sitä totellut, olisi Jari joutunut ilmoittamaan asiasta virkavallalle. Se olisi takuuvarmasti suututtanut juovuksissa olleen Herra S:n, jonka tarkoituksena oli vain kyläillä veljensä luona ja käydä näyttämässä revolveria läheisilleen. Ei siitä mitään poliisikeikkaa pitänyt tulla. Olisiko sitä kinastelua ja riitaa sitten selvitelty suusanallisesti Verkkotie 3:n pihassa ennen kohtalokasta laukausta? Suru-uutisen kuultuaan, Jarin tunteneille ystäville ja läheisille oli kuitenkin päivänselvää, ettei Jari ollut Verkkotiellä se tilanteen aloittanut osapuoli. Pikemminkin niin, että tämä olisi pyrkinyt rauhoittamaan tilannetta ja pyytänyt Herra S:ää lopettamaan mahdollisen uhkailun. Jari olisi 100% varmasti halunnut pois siitä tilanteesta, mikä lopulta eskaloitui valtavaksi tragediaksi.

    Sama kysymys siitä, miksi näin tapahtui ja miksi tämä tapahtui juuri Jarille jäi vaivaamaan minuakin. Se pakotti minut etsimään lisätietoa. Se pakotti kaivelemaan ikäviä asioita ja kysymään detailitason asioita ihmisiltä, jotka olivat jo jatkaneet tapauksen jälkeen eteenpäin. Palasin siis repimään auki haavoja, jotka olivat ehkä jollain tavalla jo arpeutuneet. Lopputuloksena oli vain kasa spekulaatiota ja hyviä arvauksia. Kaikki yhtä oikein tai yhtä väärin. Asiat menivät Jarin ja Herra S:n kohdalla valitettavasti näin. Se oli osa elämän arvoituksellisuutta ja arvaamattomuutta. Ikävät asiat, kuten hyvät ja onnellisetkin, ovat palasia erilaisten tapahtumien ketjussa, yksittäisiä tai useampia erilaisia päätöksiä ja valintoja. Aina niitä ei voi suunnitella etukäteen eikä ennalta nähdä niiden lopputulosta tai vaikutusta. Ne johtavat toinen toisiinsa ja loput sanelee sattuma tai kohtalo. Äärimmäisen surun kohdalla ihmismieli kuitenkin halajaa vastauksia isoihin kysymyksiin ja tilanne tuntuu tyhjältä, jopa toivottomalta, kun kaivattuja vastauksia tai varmuutta ei ole saatavilla.

    Vaikka syytä tapahtumille ei koskaan voidakaan aukottomasti leimata yksiin kansiin, opin kuitenkin yhden tärkeän asian. Jarin elämää, tekoja ja kuolemaan johtanutta tapausta tutkiessa tajusin, että edesmenneestä ja itselle täysin vieraasta henkilöstä voi tulla tärkeä. Jopa omituisella tavalla läheinen tai ainakin tutulta tuntuva, kaikkien näiden vuosien ja vuosikymmenten jälkeenkin. Koen, että Jari muutti parin kuukauden aikana pääkoppani sisään asumaan. Löysin yhtymäkohtia minun ja Jarin välille mitä enemmän hänen läheisiä ja tuttavia jututin. Kuplavolkkari ja autot, musiikki ja vinyylilevyt, katulätkä ja lapsuuden urheilut… aivan kuin ote omasta elämästäni, lapsuudesta ja nuoruudesta. Me pelasimme kesät talvet katulätkää. Kaverini Mikon ja Markuksen kanssa järjestimme jopa kesäkisat Kaurialan yleisurheilukentällä. Tämän jutun kirjoittamisen ja kaiken sen tutkimyöstyön tiimoilta alkoi tuntua, että Jari oli minullekin tuttu.

    Jari Lahti 1958-1986. Lähde: Hämeen Sanomat

    Iso palanen on poissa

    Repaleinen lokakuu jätti suuren sydämen muotoisen aukon. Se jätti jälkeensä myös huolen taksiautoilijoiden ja poliisien työturvallisuudesta, siitä kirjoitettiin ihan lehtien sivuilla. Se oli karu muistutus elämän arvaamattomuudesta. Yhdessä pienessä hetkessä kymmenet ehjät elämät hajosivat palasiksi, pirstaloituivat pieniksi murusiksi Hämeenlinnan kaupungin kaduille ja asuntojen lattioille. Kovinkin ulkokuori säröili. Parin kuukauden aikana Suomessa oli koettu kaksi hyvin vakavaa rikosta, joiden molempien keskiössä oli valkoinen Volkswagen Passat. Kaupungin henkirikokset olivat jyrkästi kasvussa. Kaikki nämä jättivät jälkeensä epäluulon ja jopa pelon. Väkivaltaisuudet ja raakuudet alkoivat yleistyä pienilläkin paikkakunnilla ja poliisin huoli heräsi ja kasvoi. Samalla lehdistö ja yleisö arvostelivat poliisia ja kovenevia toimintatapoja. Aika kuitenkin juoksi eteenpäin, minuutti minuutilta ja tunti tunnilta, halusivat omaiset sitä tai eivät. Taaksepäin ei voitu palata ja tosiasiat piti tunnustaa molemmissa perheissä. Sekä Jarin, että S:n perheissä oli aika ja pakko järjestää läheisen hautajaisia. Kohtalo, sattuma tai puhdas vahinko puuttui vielä kerran peliin, sillä molemmat menehtyneet haudattiin samana päivänä, samalle hämeenlinnalaiselle hautausmaalle. Jarin hautajaisissa oli mukana perheen ja suvun lisäksi myös hänen työkavereitaan. Pieni, vajaan kymmenen taksiauton saattue lähti torilta kohti Vuorentaan siunauskappelia ja hautausmaata. Muut vuorossa olleet taksiautot pitivät hiljaisen hetken Jarin muistolle. Jari kannettiin arkussa hautaan noin 30 hautajaisvieraan saattelemana. Samaan sukuhautaan on sittemmin haudattu myös hänen isänsä ja äitinsä. Harmaa, kultatekstinen kivi seisoo Vuorentaan hautausmaalla merkkinä siitä mitä lokakuussa 1986 tapahtui. Siitä, että Jari oli ja on edelleen muistoissa. Siitä, että Jari eli hyvän, mutta lyhyen elämän.

    Herra S:n hautajaisissa oli samoin paikalla omaisia, läheisiä ja sukulaisia. Tilaisuus oli tietysti samalla tavalla surullinen ja koskettava kuin Jarinkin hautajaiset. Sää tuolloin perjantaina 31.10.1986 oli loppusyksyn tavoin kylmä ja kostea. Vain muutama aste plussan puolella ja taivas ripsi vettä, aivan kuin kylmiä kyyneleitä olisi tippunut hautajaisvieraiden hartioille. Hautausmaan puista ja kasveista olivat ruskan värit jo kaikonneet. Jotenkin sään lohduttomuus vielä korosti perheiden menetyksiä entisestään. Siellä harmaiden hautakivien alla lepäsivät nyt kalpean perjantain jälkeen molemmat kohtalon tai sattuman yhteen kieputtamat miehet. Herra S. vain parin kymmenen metrin päässä Jarista. Syksyllä 2023 molempien miesten hautakivet seisovat edelleen paikoillaan. Jarin hautakivi on suorassa ja sen edustalle on tuotu kukkia. S:n hauta vaikuttaa jotenkin unohdetulta tai hoitamattomalta. Harmaa kantikas hautakivi mustilla kirjaimilla on routineen maan vuoksi kallellaan. Kuunliljat ja niiden vihreänvalkeiden lehtien alta kasvavat pitkät rikkakasvit peittävät Herra S:n kivessä seisovia päivämääriä ja kirjaimia. Kasvustoa joutuu kädellä siirtämään syrjään, jotta päivämäärät paljastuvat kiinnostuneelle.

    Molempien miesten kuolinilmoitukset julkaistiin heti hautajaisten jälkeen seuraavan päivän eli lauantain 1.11.1986 Hämeen Sanomissa, hieman yli viikko tapahtuneesta. Jarin kuolinilmoitukseen on lisätty psalmin 39:5 lisäksi teksti: ”Kiitämme sukulaisia, ystäviä, Suomen taksiautoilijoita, taksiliittoa ja taksikeskusta, siitä lämpimästä ja rakkaudellisesta huomaavaisuudesta, jota perheemme on saanut Teiltä suureen suruumme, niin monin lohduttavin sanoin, rukouksin, sähkein, kuin myös kukkien välityksellä.”

    Jarin kuolinilmoitus. Lähde: Hämeen Sanomat
    Herra S:n kuolinilmoitus, samassa lehdessä kuin Jarinkin. Lähde: Hämeen Sanomat
    Lahden perheen sukuhauta, jossa Jarin lisäksi myös tämän isä ja äiti. Lähde: Tero Niemistö
    Samalla hautausmaalla, vain muutaman kymmenen metrin päässä sijaitsee myös Herra S:n hauta. Lähde: Tero Niemistö

    Elossa niin kauan kuin muistetaan

    Tätä kirjoitusta tehdessä kuuntelin uudelleen ja uudelleen Anssi Kelan kappaletta ”Lokakuu”. Sen kaksi ensimmäistä säkeistöä kertosäkeistön kera toivat aina uudelleen Jarin mieleeni. Vaikka en Jaria tuntenutkaan, jotenkin useiden hänet tunteneiden haastattelujen kautta Jari heräsi mielessäni eloon. Ajattelin häntä usein tarinan kirjoittamisen ulkopuolellakin. Ajoin Poltinahon nykyiseltä taksien levennykseltä samaa reittiä Parolantien kautta Katisiin. Pyörin Verkkotie 3:n pihassa kännykän ja sen kameran kanssa, todennäköisesti aiheuttaen ihmetystä ja epäileviä katseita talon nykyisissä asukkaissa. Kellotin matka-aikoja Verkkotieltä Aulangon hotellille, hotellilta Tyrvännöntielle ja jopa poliisin ajaman Ratontien lenkin. Näilläkin paikoilla kuvasin ja kuvittelin tapahtumia. Tunnelmaan pääsi helposti kun tämä kirjoitus syntyi syys- ja lokakuun 2023 aikana. Maisema, säät ja kellonajat olivat samoja kuin lokakuussa vuonna 1986. Ilta- ja jopa yöhämärässä toteutetut käynnit tapahtumapaikoilla suorastaan heräsivät filminauhan tavoin mielessäni. Seisoin sormet kohmeisina Aulangon nykyisen Scandic-hotellin pihatiellä kello 3:20 kuvaamassa paikkoja ja toteamassa, kuinka perhanan pimeää paikalla oli lokakuisena yönä vielä nykyäänkin. Tyrvännöntielläkin kävin keskellä yötä ja istuin pilkkopimeässä autossani miettien Herra S:n viimeisiä hetkiä. Kuinka ollakaan, niin aamuyöstä 14.10.2023 Rahkoilan risteyksen kohdalla Pälkäneentiellä poliisi pysäytti tumman farmari-Volvon. Poliisiauton sinisten valojen välkkyminen väritti seudun aivan samalla tavalla kuin 37 vuotta aikaisemmin. Selässäni meni kylmiä väreitä. Kävin toki Tyrvännöntiellä päiväsaikaankin. Ensin ajelimme Laineen Pepen kanssa muistelukierroksella ja myöhemmin kävin etsimässä siitä tien ja pellon välistä ojarumpua, johon Kaupin Jussin VW Passat kolahti. Johon Herra S:n pakomatka tyssäsi. Nyt Jari ja Herra S. tulevat mieleen useista kaupungin paikoista, kuten Poltinahon taksilevennyksestä, Parolantie 12 ”tornitalosta”, Kutalantiestä, Aulangon hotellista ja Tyrvännöntien alkupätkästä. Ja niin kauan Jari on läsnä, kun hänet muistamme.

    Tämä tarina on kirjoitettu rakkaudella Jarille ja kaikille hänen läheisilleen, ystävilleen ja kavereilleen. Jää hyvästit Anssi Kelan kappaleen ”Lokakuu” sanoin:
    ”Kuka muistaa
    pitkätukkaista poikaa
    filmi toistaa
    yhä mennyttä aikaa.

    On tullut lokakuu
    pienen hetken puut hehkuu
    jos mua kutsutaan
    ajan jälleen halki maan, koska en voi muutakaan.

    Tänään tunnen
    vuosien painon
    se hautaa alleen
    nuoruuden uhon ja raivon.

    On tullut lokakuu
    pienen hetken puut hehkuu
    jos mua kutsutaan
    ajan jälleen halki maan, koska en voi muutakaan.”

    Jarille ❤

    Lopussa kiitos seisoo

    Erityiskiitos Jarin veljelle, Artsille.
    Kiitos, että muistelit veljeäsi. Kiitos, että sain kirjoittaa Jarista.
    Toivottavasti tämän tarinan kautta Jarin muisto elää.

    Erityiskiitos myös Jarin ystävälle, Antille.
    Ilman keskustelujamme ja viestinvaihtoa Jarin tarina olisi todennäköisesti jäänyt kirjoittamatta tässä laajuudessa. Kiitos myös kontakteista, jotka auttoivat selvitystyössä eteenpäin. Iso kiitos.

    Lisäksi kiitokset muillekin Jarin ystäville ja kollegoille, joilta sain aivan uskomattoman paljon tietoa hänestä, takseista ja taksityöstä ylipäätään. Isona apuna oli Jarin silloinen työnantaja taksiautoilija J. Kauppi sekä monet muut taksiautoilijat ja -kuljettajat. Sain paljon tietoa tuon ajan ja aikakauden osalta sekä ylipäätään kaikenlaista muutakin tietoa aiheen ja taksiautoilun ympäriltä. Kiitos myös, että värväsitte tuttavianne ja kollegoitanne mukaan projektiin. Olen saanut tutustua todella mahtaviin henkilöihin ja eri alojen ammattilaisiin tämän kirjoituksen myötä.

    Kiitos sinulle Herra S:n läheinen, joka takuulla hämmästyit yhteydenotostani eräänä lokakuisena perjantai-iltana. Kiitos, kun suostuit kertomaan S:n elämästä muutakin, kuin vain yhdestä ikävästä tapahtumasta. Ilman sinua tarinani olisi jäänyt puolikkaaksi.

    Suuren suuri kiitos nyt eläkepäiviään viettäville, silloiselle tutkinnanjohtaja A. Lemmetylle sekä konstaapeli P. Heikkilälle ja koko Hämeen Poliisille, Hämeenlinnan poliisilaitokselle, Poliisimuseolle, Suomen Poliisikoirayhdistykselle sekä Hämeenlinnassa työskenneille poliiseille, jotka ystävällisesti vastasivat kysymyksiini Jari Lahden ja Herra S:n tapaukseen liittyen.

    Kiitoksen ansaitsevat tietysti myös Pia Vilpas Hämeen Sanomilla (tulen takuulla jatkossakin penkomaan arkistoja), Pirjo Lehtilä Hämeenlinnan kaupunginkirjastolla (Holvin tutkijatila on yksi uusista suosikkipaikoistani), Juha H. (HML:n palolaitoksen historia), Polarpakin työntekijät, joita haastattelin puhelimitse sekä Parolantie 12:n vanhat asukkaat, jotka jaksoivat muistella asiaa.

    Kiitos vuosikymmeniä asekaupassaan hämäläisiä aseharrastajia palvelleelle herrasmiehelle juttutuokiostamme puhelimessa.

    Kiitos kaikille teille muillekin, joita viestein ja puheluin asian tiimoilta vaivasin. Tiedätte ja tunnistatte kyllä itsenne.

    Lisäksi haluan pyytää anteeksi Herra S:n perheeltä ja etenkin tämän vaimolta, jota lähestyin ja häiritsin haastattelupyynnöin ja viestein. Tarkoitukseni ei ollut loukata eikä varsinkaan ”muuten vaan” repiä vanhoja haavoja auki. Tavoitteeni oli, ja on jatkossakin, kertoa ihmisten tarinoita ja sitä, kuinka historian eri koukerot, sattumanvaraiset tapahtumat ja monisäikeiset asiat kietoutuvat toisiinsa. Ihmiset tarinoineen ovat aina enemmän kuin yksi pieni hetki tai tapahtuma. Mennyttä emme voi muuttaa, mutta sitä käsittelemällä voimme kasvaa, oppia ja lopulta toipua. Myös tuntea edesmenneet ihmiset ja heidän tarinansa. Kunnioituksesta S:n perhettä kohtaan olen anonymisoinut heidät tässä tarinassa.

    Kohti seuraavia tarinoita.
    -Tero

    Hämeenlinnassa 23.10.2023

    Lähteet

    Kirjat
    – Tervamäki, Kirsi ”Hämeenlinnan poliisilaitos 1902-2002” (2002)
    – Tervamäki, Kirsi ”Poliisikoiralaitos 1927-2002” (2002)
    – Hämeenlinna-seura ”Kaupunki Kuvissa III” (2011)
    – Salmi, Vexi ”Minun Hämeenlinnani” (2010)
    – Mauranen, Tapani ”Taksi! Matka suomalaisen taksin historiaan” (1995)
    – Turunen, Matti ”Taksi on valopilkku! Suomen Taksiliiton 70-vuotishistoria” (2015)
    – Wennqvist, Göran ja Haapala, Tero ”Tutkinnan tässä vaiheessa voimme kertoa” (2023)
    – Kaunisto, Hyyti, Koskelainen ja Nieminen ”Poliisityön psykologia” (2022)
    – Reinboth, Susanna ja Sipilä, Jarkko ”Etusivun rikokset” (2019)
    – Kivivuori, Janne ”Rikollisuuden syyt” (2013)

    Lehdet
    – Hämeen Sanomat, elo-, loka- ja marraskuu 1986
    – Kaupunkiuutiset, lokakuu 1986
    – Iltalehti, elo- ja lokakuu 1986
    – Ilta-Sanomat, elo- ja lokakuu 1986
    – Alibi, 2/1987
    – Etelä-Hämeen puhelinluettelo 1986

    Haastattelut
    – A. Lemmetty, tutkinnanjohtaja Hämeenlinnan poliisilaitos, syyskuu 2023
    – Artsi, Jarin veli, lokakuu 2023
    – Antti, Jarin ystävä, syys- ja lokakuu 2023
    – Ilkka, Jarin ystävä, syys- ja lokakuu 2023
    – P. Heikkilä, konstaapeli Hämeenlinnan poliisilaitos, syyskuu 2023
    – Pepe Laine, taksiautoilija, syyskuu 2023
    – Juhani ”Jussi” Kauppi, taksiautoilija, syys- ja lokakuu 2023
    – Marjo Gustafsson, lokakuu 2023
    – Eija Merta, taksikeskus, lokakuu 2023
    – nimeltä mainitsemattomat hämeenlinnalaiset taksikuskit ja -autoilijat, syyskuu 2023
    – nimeltä mainitsemattomat Polarpakin työntekijät vuodelta 1986, syyskuu 2023
    – nimettöminä haastattelun antaneet Parolantie 12:n asukkaat vuodelta 1986, syyskuu 2023
    – nimeltä mainitsematon Herra S:n läheinen, lokakuu 2023

    Internet
    – Wikipedia (mm. Vuoden 1986 merkittävimmät tapahtumat, Mikkelin panttivankidraama, DNA-testauksen historia, Music in 1986 sekä )
    – The Guardian (artikkeli DNA-testauksen historiasta)
    – Kaleva-lehden verkkosivut (valokuvat vanhoista poliisin ajoneuvoista)
    – www.duodecimlehti.fi/duo10163 (Duodecim-lehti, Jouko Laurilan artikkeli koskien Deliriumia)
    – www.terveyskirjasto.fi/dlk00357 (Lääkärikirja Duodecim, psykiatrian erikoislääkäri Aki Rovasalo, kuvaus deliriumista)
    – www.facebook.fi (”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta”-ryhmän tarinat ja valokuvat)
    – www.finna.fi (lähdekirjallisuuden, valokuvien ja muiden historiallisten sisältöjen hakukone)
    – www.hautahaku.fi (hautakivihaku)
    – www.findagrave.com (hautakivihaku)
    – www.billiongraves.com (hautakivihaku)
    – www.murha.info (viestiketju työpaikoilleen surmatuista)
    – www.suomi24.fi (kaksi viestiketjua Hämeenlinnan 80-luvun liikkeistä ja paikoista muistelua)

  • Lyhyeksi jäänyt yhteinen aika

    Kirjoittanut Tero Niemistö – lukuaika n. 20min

    Tätä tarinaa kirjoittaessa en tiennyt sen yhdistyvän hämmentävällä tavalla edelliseen kirjoittamaani juttuun ”Pahuus vierailee Myllymäessä”, joka kertoi muurarista, joka rusikoi vasaralla perheensä Hämeenlinnan Myllymäessä tammikuussa 1924. Kuin sattuman kaupalla alla olevan kirjoitukseni henkilöt vihittiin vain paria päivää ennen muurarin suorittamia veritöitä, tammikuun alkupuolella 1924. Muurarin perheen tapauksesta uutisoitiin siis sen saman sanomalehden sivulla, kuin seuraavan tarinan nuoren miehen ja naisen avioliitosta ilmoitettiin hämeenlinnalaiselle yleisölle. Täysin sattumanvarainen ja käsittämätön linkki kahden tarinan välillä.


    Saaristenkatu 3

    Miehen paljaat jalat astuivat vanhan puutalon kylmille lattialankuille. Oli maanantai-aamu ja helmikuun loppu vuonna 1926. Yön aikana pakkanen oli kiristynyt -20°C tanhuville ja ulkona oli pimeää, kun mies sytytti huoneen nurkassa olevaan kakluuniin tulen. Samalla miehen pieni perhe, 26-vuotias vaimo ja reipas 2-vuotias tyttölapsi heräsivät viileään huoneilmaan ja uuninluukkujen kolinaan. Saarion nuoressa perheessä Hämeenlinnan Saaristenkatu 3:n puukiinteistössä heräiltiin vähitellen uuteen työviikkoon ja arkeen. Hieman yli kuukausi takaperin 29 vuotta täyttänyt Yrjö Saario toimi viilarina lähistön konepajassa ja tämän Elin-vaimo oli kotona pienen Annikki Tellervon kanssa. Yrjö Oskarinpoika Saario (s. 27.12.1896) ja Elin Ester Skön (s. 23.12.1899) olivat vihitty Hämeenlinnassa paria vuotta aikaisemmin 5.1.1924. Kuulutettu heidät oli jo edellisen vuoden puolella. Silloin perhe, tai ainakin Yrjö oli vielä kirjoilla Orimattilassa, jossa heidän perheeseen oli myös syntynyt tyttölapsi, Annikki Tellervo (s. 26.10.1923). Hämeenlinnaan Yrjö on merkitty saapuneeksi 15.12.1923 muuttokirjalla #164. Elin oli saapunut Annikin kanssa kaupunkiin jo hieman aikaisemmin.

    Saaristenkatu 3 Hämeenlinna. Lähde: muistojenhml.fi / Saila Karpiola

    Saaristenkatu 3:n puutalossa oli kolme sisäänkäyntiä sisäpihan puolella ja kolme ovea kadun puolelle. Kiinteistössä oli vähintään kolme asuntoa ja useampi huoneisto tai huone, joita huoneistojen omistajat saattoivat vuokrata edelleen. Yksi näistä sisäänkäynneistä ja asunnoista oli Saarion nuoren perheen käytössä. Jos ei ihan koko asunto niin vähintään keittiö ja makuuhuone. Saaristenkatu 3:lla väki vaihtui usein ja tontilla oli liikennettä, sillä osa huoneistoista tai yksittäisistä huoneista oli vuokralla nuorille miehille, palvelustyttösille tai vastavihityille pariskunnille. Esimerkiksi vuoden 1926 paikallisissa sanomalehdissä Anna Salminen, H. Hällström ja Kaidenius-niminen taho mainostavat vuokrahuoneita Saaristenkatu 3:ssa. Ehkäpä Saarionkin perhe oli tarttunut tällaiseen ilmoitukseen. He olivat muuttaneet huoneistoonsa hiljattain Kasarmikadulta, jossa heidät mainitaan vielä vuoden 1925 henkikirjassa. Saaristenkatu 3:n portti kadulle sijaitsi Palokunnankadun eli entisen Panimokadun puolella. Käynti sisäpihalle tapahtui siis pääosin Palokunnankadun puolelta. Saaristenkadun ja Panimokadun kulmassa olevan puutalon osoite saattoi siten olla Saaristenkatu 3:n lisäksi myös Palokunnankatu 34. Sen sisäpihan porttia vastapäätä kohosi punatiilinen Nahkatehtaan teollisuuskiinteistö. Saaristenkadun ja Palokunnankadun kulmassa oleva puutalo oli rakennettu rinnetontille ja sen Palokunnankadun puoleinen kivijalka oli aikuisen miehen mittainen. Asuntoihin noustiin alaoven ja porstuan askelrappujen kautta.

    Saaristenkatu 3 sisäpiha, portti Palokunnankadulle. Lähde: muistojenhml.fi / Saila Karpiola

    Saarion huoneiston keittiössä seinäkello kävi jo aamu kuuden pidemmällä puolella ja Yrjö valmistautui tapansa mukaan lähtemään töihin kello seitsemäksi. Työmatka ei ollut pitkä, sen Yrjö taittoi talvisin muutamassa minuutissa jalkaisin ja kesäisin vielä nopeammin velosipedillä eli polkupyörällä. Automobiilia perheellä ei ollut, sellaiseen oli varaa vain varakkaimmilla ja silmää tekevillä kaupunkilaisilla. Saaristenkatu 3:ssa asuneella lentokonepilotilla Unto Ahlgrénilla oli yksi niistä harvoista autoista. Se oli Ford-merkkinen ja se huutokaupattiin Unton kuoleman jälkeen lokakuussa 1926. Kaupunkiasunnoissa monikaan ei pitänyt enää hevosta tarpeellisena, sillä hollikyydit ja vossikat olivat poistaneet tarpeen omalle kauramoottorille. Kaupunkilaiset luottivat apostolinkyytiin, polkupyöriin ja vuokra-autoihin. Maaseudulla sen sijaan hevonen kärryineen ja rekineen oli edelleen lyömätön kulkupeli ja työkalu. Liikkuminen Hämeenlinnan kaupungin keskustassa helmikuun 22. päivänä 1926 oli helppoa, sillä lunta ei ollut edellisen yön aikana satanut enempää. Kaupungin auratut kadut olivat auki. Samalla puutalon muissa asuinhuoneistoissa ja lähistön liiketiloissa alkoi uuden viikon mukanaan tuoma kuhina. Saaristenkatu 3:n tontilla toimi erillisissä kiinteistöissä mm. autokorjaamo, naisten kampaamo, jonkinlainen sekatavara- tai siirtomaatavaramyymälä ja peltisepän verstas. Ei kuitenkaan se sama verstas, missä Yrjö oli viilarin hommissa. Viilarista sen verran, että se oli aikansa ammattinimike, jolla tarkoitettiin teollisen alan asentajaa tai koneistajaa. Viilari saattoi siis korjata teollisuuden työkoneita tai valmistaa työkoneissa käytettäviä varaosia. Viilan lisäksi viilarin piti osata muidenkin metallityökalujen käyttö. Yksi Suomen tunnetuimmista viilareista taitaa olla olympiavoittaja Paavo Nurmi.


    Ihan tavallista arkea

    Kello 7 jälkeen maanantaina 22.2.1926 Saarion huoneistossa oli seesteistä. Yrjö-isä oli lähtenyt töihin ja pieni Annikki leikki leluillaan keittiön lattialla, samalla kun Elin viikkasi liinavaatteita kaappiin viikonlopun pyykinpesun päätteeksi. Siinä ohessa valmisteltiin lounasta ja päivällistä. Se sama päivittäinen kaava, joka oli toistunut jo muutaman vuoden ajan Saarion perheessä. Ulkona hevosvaljakot ja -reet, sekä muutamat harvat autot huristelivat Saaristenkatua ja Palokunnankatua pitkin sekä ihmisten arkinen puheensorina kadulta kuului vaimeana akkunaklasin läpi. Hämeenlinnan asukasluku oli n. 7500 ja kyseessä oli verrattain hiljainen ”maalaiskaupunki”. Kovaa teollistuvaa ja kaupungistuvaa kasvua kyllä oli. Kaupunkiin perustettiin tehtaita ja laitoksia melkoisella vauhdilla. Ihmiset muuttivat maalta ja lähipitäjistä töiden sekä paremman elämän perässä ”kirkolle”. Talvisena maanantai-aamuna miehet ja naiset talvipalttoissaan tulivat ja menivät. Oli työmatkalaisia, reissaajia, kaupustelijoita, työnhakijoita ja helppoheikkejä. Opin tiellä olevat koululaiset mekastivat koulumatkallaan ja leikkivät katujen varsille muodostuneissa lumihangissa. Joku sai lumipesun ja pudisteli pois sarkatakin ja villapaidan alta vielä sulamattomia lumia. Pakkanen hieman helpotti aamun edetessä ja päivän valjetessa. Aurinkokin hieman näyttäytyi helmikuisen pilviverhon takaa. Autopajan ja peltisepän verstaan vasaroiden kilkatus ja kalkatus takoi tahdin vanhan Kesannon talon tontilla Saaristenkadun ja Palokunnankadun kulmassa. Viereisellä tontilla Palokunnankadun (ent. Panimokatu eli Bryggerigatan) ja Eteläkadun (ent. Eteläinen Niittykatu eli Södra Ängs Gatan) välissä toimi punatiilinen Hämeenlinnan Nahkatehdas, joka oli seissyt sillä paikalla jo vuosikymmeniä. Nahkatehtaan tuottama haju oli varsinkin ulkopaikkakuntalaisten ja harvemmin kaupungissa käyvien mielestä ikävä, mutta Saaristenkatu 3:n tontilla siihen oli jo vuosien saatossa totuttu.

    Ilmakuva Hämeenlinnasta. Merkittynä Saaristenkatu 3, sen oikealla puolella Hämeenlinnan Nahkatehdas. Lähde: ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta” Facebook-ryhmä

    Hieman ennen keskipäivää Yrjö poikkesi kotona lounaalla. Elin oli valmistanut ruuan ja koska Yrjön työmatka oli lyhyt, oli tämä menettely helpompi ja huokeampi, kuin kantaa eväitä päivittäin mukana tai ostaa ruokaa lounasvaunusta. Perheen kun piti pärjätä metallimiehen pienellä palkalla. Saaristenkatu 3:n huoneistossa kaikki oli aivan kuin ennen. Elin käyskenteli esiliina hameen suojana, pikkutyttö Annikki istui isänsä sylissä mollamaijaa rutistaen. Elin oli ennen kotirouvan virkaa toiminut työläisenä, mutta tiedossa ei ole millaisia töitä hän teki. Todennäköisesti jotain ruumiillista, koska mittavaa koulu-uraa hänellä ei ollut takanaan. Ehkä hänkin oli ollut pieni hammaspyörä teollistuvan Hämeenlinnan koneistossa. Elinin kattaman ja tarjoaman lounaan jälkeen Yrjö-isä sanoi taas heipat perheelleen ja käveli takaisin työpaikalle. Vaimon tehtäväksi jäi tiskit, siivoaminen ja Annikin hoitaminen sekä leikittäminen. Yrjö palaisi töistä kotiin iltapäivällä hieman kello 16 jälkeen. Sitä ennen Elin ja Annikki kuitenkin päättävät piipahtaa naapurissa kylässä. Saaristenkatu 3:n puutalon kolmen huoneiston asuinjärjestyksestä tai -järjestelyistä sekä Elinin ja Annikin vieraileman naapurin nimestä ei ole varmaa tietoa, mutta matka Saarion huoneiston ulko-ovelta naapurihuoneiston ulko-ovelle on vain muutaman askeleen ja portaan verran. Saarion perheen kanssa samassa kiinteistössä asuivat henkikirjojen mukaan työmies Kustaa Lahti ja tämän Fiina-vaimo lapsineen sekä työmies Otto Ahonen ja vaimo Hilja yhden lapsen kera. Jos pitäisi veikata, niin kallistuisin Elinin ja Annikin vierailevan Ahosilla. Tämä ihan sillä perusteella, että Hilja Ahonen oli syntynyt 1904 ja hänellä oli yksi pieni lapsi. Hän oli siis noin 5 vuotta nuorempi kuin Elin ja heillä oli todennäköisesti enemmän yhteistä keskusteltavaa nuorten perheiden vaimoina ja yhden pienen lapsen äiteinä. Fiina Lahti kun oli heitä selvästi vanhempi, jo 1884 syntynyt ja ainakin viiden lapsen äiti. Elin ja naapurin nainen kuitenkin keskustelevat keskenään niistä näistä aina iltapäivään kello 15 saakka. Silloin Elin havahtuu, että heidän täytyy pienen Annikin kanssa lähteä kotiin, sillä Yrjö saapuu töistä tunnin päästä ja hänen tulee laittaa päivällinen tulelle. Naapuri saattaa Elinin ja Annikin ulko-ovelle ja toivottaa heille näkemiin. Tietämättään viimeistä kertaa.


    Henkinen luhistuminen

    Elin avaa kotihuoneistonsa alaulko-oven ja ottaa lumiset kengät pois jaloistaan. Hän nousee puiset porrasaskelmat tuvan puolelle ja laskee Annikin keittiön lattialle leikkimään nukella. Sen jälkeen Elin viruttaa kätensä nopeasti vesivadissa lipeäkivellä puhtaiksi. Elinin on tarkoitus lämmittää hella ja laittaa ruoka valmiiksi ennen miehensä Yrjön tuloa töistä kotiin. Jokin synkkä ajatus kuitenkin valtasi Elinin mielen. Häntä oli vaivannut jo lähes vuoden ajan vakava “hermotauti”, jonka vuoksi hän oli käynyt lääkärinkin vastaanotolla, mutta nyt ensimmäistä kertaa hänen ajatuksensa olivat valtavan itsetuhoisia. Hiljattain 26 vuotta täyttänyt Elin on väsynyt ja uupunut. Hän on väsynyt arkeen. Kyllästynyt alati toistuvaan samaan. Siihen, että hän on neljän seinän sisällä jo kolmatta vuotta putkeen. Pieni lapsi on hänessä kiinni kuin takiainen. Aviomies on hyvä ja huolehtivainen, mutta kaiket päivät töissä. Avioliittokin sen ajan mittapuulla onnellinen. Mutta miehen ja naisen rooli 1920-luvun yhteiskunnassa oli hyvin epätasa-arvoinen. Elinin elinalue oli kutistunut Saaristenkatu 3:n tontille. Mies tuli ja meni miten lystäsi, naisen piti pitää koti ja perhe pystyssä. Elinin tehtävä oli passata ja palvella. Mies sen sijaan saattoi ryypätä tilin, mutta siihen tällä oli aikalaisten mielestä täysi oikeus. Mies ansaitsi elannon, nainen huolehti, että miehellä oli hyvä olla rankan työpäivän päätteeksi. Lämmin ruoka edessä ilman häiriötekijöitä. Lapset olivat monesti miehelle etäisempiä ja oli selvää, että nainen jäi pienen lapsen kanssa kotiin. Ei ollut mitään isyysvapaita. Perheen hyvinvointi tai naisen asema oli toissijaista. Naisen piti kestää. Piti kestää, mitä tahansa vastaan tulikin. Se oli vaimojen julma rooli, joka piti näytellä loppuun vaikka väkisin. Ero miehestä olisi ollut häpeä. Ainoa tie ulos ahdistavasta, vaikkakin ulkoisesti hyvästä ja näennäisestä perheidyllistä, oli usein häpeää aiheuttava ero tai sitten oman käden oikeus. Toiset kestivät, toiset eivät. Ja yhteiskunta tietysti odotti kaikilta samaa. Ei Elin voinut tai saanut olla herkempi, tunteikkaampi tai varsinkaan heikompi. Ei hän voinut ehdottaa palaavansa töihin tai lähtevänsä viettämään aikaa ”kylille”. Elämään nuoruuttaan.

    Tyttö leikkii keittiön lattialla nukella. Lähde: Kuvaaja tuntematon, KAMU Espoon kaupunginmuseo

    Voidaan todeta, että Elin luhistui henkisesti kaiken sen työn, vastuun ja taakan alle, mikä hänen hartioilleen oli Saarion perheessä kasattu. Sen tasapaksuisuuden, tylsyyden ja näköalattomuuden alle. Mikään ei enää voinut pelastaa häntä. Ei mikään. Hänen sysimusta toivottomuus purkautui ulos porstuan ovella olevan puuvartisen kirveen välityksellä. Se toimi pahan välikappaleena ja julmuuden työkaluna. Siihen puiseen varteen tarrasi kaksi kotitöiden lujittamaa, mutta muutoin hentoa nuoren naisen kämmentä. Ja sillä samalla sekunnilla kirves kohosi Elinin pään yläpuolelle ja heilahti alas. Se nousi toistamiseen ylös verta tippuen ja heilahti vielä kerran alas. Nuo kaksi julmaa iskua olivat kohdistettu keittiön lattialla leikkivän pienen 2-vuotiaan Annikki Tellervon niskaan. Tyttönen ei ehtinyt tuntea tai tajuta mitään, onneksi. Siinä hetkessä pieni ihmiselämän verso oli katkaistu ja saateltu Tuonelan lautturin kyytiin. Annikin mollamaija hukkui keittiön lattialla viattoman omistajansa vereen. Elinin kirveeniskut olivat kuin giljotiini pienen tyttölapsen kaulalla. Surmattuaan lapsensa, Elin otti keittiön hellan sarjalta Yrjön partaveitsen ja viilsi sen terällä itseään rintaan ja vatsaan, niin syvälle kuin mielenhäiriössään tohkesi. Sen jälkeen hän kääri paitansa hihan ja viilsi vielä toisen käsivartensa ja ranteensa auki. Ja kuin kruunuksi synkkyydelle hän asteli eteisen komeroon ja viimeisteli tekonsa juomalla sieltä ottamansa lipeäkiviliuoksen, jolla hetki sitten oli pessyt kätensä. Veripisarat huoneiston lattialla kertoivat Elinin viimeisistä liikkeistä. Hetkeä myöhemmin Elin lyyhistyi keittiön lattialle surmaamansa tyttärensä viereen verilammikon keskelle. Saaristenkatu 3:n puutalon huoneistossa oli hiljaista.


    Kauheudet paljastuvat

    Kun Yrjö hieman kello 16 jälkeen saapui töistä kotiin ja nousi eteisen puurappuset ylös, näky keittiössä oli puistattava. Kuin pahimmista painajaisista ja kauhukuvista. Se ei ollut enää koti. Se ei ollut se ihana paikka, jossa rakastava ja rakastettu vaimo sekä pieni tyttölapsi asuivat ja odottivat isää töistä kotiin. Saaristenkatu 3:n huoneistosta oli tullut pahuuden kyllästämä valveuni. Näky, joka ei huuhtoutuisi silmien verkkokalvoilta enää koskaan pois. Eikä Yrjöllä ollut siinä hetkessä aavistusta tai käsitystä siitä, mitä heidän keittiössä oli tapahtunut. Hän näki vain brutaalin väkivallan lopputuloksen ja se kiinnitti kaiken huomion. Oliko hänen vaimo ja lapsi joutuneet ulkopuolisen väkivallan kohteeksi? Olihan tontilla ja kiinteistössä jatkuvasti vaihtuvaa väkeä, ehkä murhamieskin siis. Vai tiesikö Yrjö sittenkin heti, että tekijä oli hänen nuori vaimonsa Elin? Oliko Elin sanonut jotain aikaisemmin tai käyttäytynyt omituisesti? Tai ehkä totuus kävi ilmi kun verityön paikalta löytyi kirves ja Yrjön partaveitsen terä? Siinä hetken murto-osassa Yrjö Saarion koko elämä kuitenkin hajosi tuhansiksi sirpaleiksi. Elämä, joka ei koskaan palaisi entiselleen. Apua hän kuitenkin pystyi hakemaan ja hälyttämään. Ensin paikalle saapui tohtori Allan Austi (ent. Grönros, syntynyt 1886 Hämeenlinnassa). Kävi ilmi, että Elin oli vielä hengissä tai ainakin henkitoreissaan. Tämä toimitettiinkin viipymättä lääninsairaalaan Viipurintien varteen hoidettavaksi, mutta pienen Annikki Tellervon pelastamiseksi ei ollut enää mitään tehtävissä. Elinin langettama kuolemantuomio lapselleen oli peruuttamaton. Paikalle saapuneet viranomaiset totesivat pienen tytön kaulan katkaistuksi ja Elinin surmatyön tekijäksi. Nyt oli Yrjön vuoro luhistua lattialle.


    Paikalliset lehdet uutisoivat asiasta heti seuraavana päivänä. Tapahtuma itsessään oli nopeasti kerrottu lehtien artikkeleissa, mutta Hämeen Sanomat, Häme ja Hämeen Kansa seurasivat Elin-vaimon kamppailua elämästä vielä muutaman vuorokauden ajan. Kansaa ja lehtimiehiä kiinnosti tietysti motiivi. Syy sille, miksi tällaista tapahtui. Sama kysymys ”miksi?” vaivasi myös Yrjöä. Elinin partaveitsen terällä itselleen aiheuttamat haavat eivät olleet kuolemanvakavia, mutta sisäisesti nautittu vahva emäksinen lipeäkiviliuos eli natriumhydroksidi oli voimakkaasti syövyttävää. Se tuhosi hetki hetkeltä nuoren naisen sisuskaluja. Natriumhydroksidi on sama aine kuin useimmissa ”kodin putkimiehissä”, joilla avataan tukkeutuneita viemäreitä. Nykyiset muovipulloissa myytävät viemärin avaajat ovat usein n. 10% liuoksia, mutta Elinin nauttima lipeäkiviliuos oli tuhdimpaa myrkkyä. Apteekkikamaa, jollaista ei nykyään saisi myydä vapaasti eikä ostaa ilman lupia. Niinpä lopulta keskiviikko-aamuna 24.2.1926 Elin Ester Saario os. Skön menehtyi Hämeenlinnan lääninsairaalassa juodun lipeän aiheuttamiin komplikaatioihin. Yrjö oli menettänyt koko perheensä ja tuntemansa elämän tuona helmikuisena alkuviikkona. Samalla loppui sanomalehtien uutisointi. Ei tullut raastuvanoikeuden käsittelyä, ei viranomaisten kuulusteluja tai pöytäkirjoja. Ei vankilatuomiota. Pelkkä tyhjyys.


    Enkelintekijöitä ja häpeää

    Elinin henkinen murtuminen ja lapsensa surmaaminen ei ollut täysin tavatonta. Raskauden ja synnytyksen jälkeistä masennusta ei tuolloin tunnettu. Itseasiassa masennus oli tyystin vieras käsite aikalaisille. Mielenvikaisiksi luettiin kaikki lievästä masennuksesta bi-polarisuuteen ja vakavaan mielen sairastumiseen asti. Elinin kohdalla puhuttiin vakavasta hermotaudista ja verityön jälkeen mielenvikaisuudesta. Hänen vuoden verran kestänyt hermotauti päättyi julmimmalla ja ikävimmällä mahdollisella tavalla. Elinin masennus oli hautautunut huomaamattomaksi Saarion perheen arjen alle, eikä sitä hoidettu millään tavalla. Ei sitä osattu tulkita eikä hoitaa. Mielen sopukoissa lymyillyt pimeys vain odotti räjähtämistä, aivan kuin paineen nouseminen painekattilassa. Tällaisia tapauksia oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa kymmenittäin ellei jopa sadoittain. Sanomalehdet välittivät tietoja äitien tekemistä lapsensurmista tasaisin väliajoin. Milloin äiti oli hukuttanut vastasyntyneen jokeen, milloin tukehduttanut tai kuristanut lapsen hengiltä. Myös palvelusväkenä toimineet ja isäntien tai renkien hyväksikäyttämät ja väkisinmakaamat piiat saattoivat surmata omia tai palvelusperheen lapsia vähentääkseen työtaakkaa tai joskus jopa kostaakseen isäntäperheelle. Syyt lastensurmiin olivat moninaiset aina mielenvikaisuudesta masennukseen, väkisinmakaamisen uhriksi joutumisesta taloudelliseen tilanteeseen tai jopa ahdinkoon. Eikä unohdeta häpeäkulttuuria. Nuori naimaton nainen vatsa pystyssä oli häpeä hänelle itselleen ja tämän vanhemmille, ei missään tapauksessa siittäjälle. Ja mikäli raskaus oli isäntäperheen, kartanonherran tai teollisuuspatruunan syrjähypyn tulos, niin nuori piika sai lähteä siltä seisomalta kilometritehtaalle. Vain hyvin harvassa olivat ne tapaukset, että raiskatun nuoren tai muutoin avioliiton ulkopuolisen raskauden kantanut nainen sai ymmärrystä ja sympatiaa osakseen.

    Lisäksi pitää muistaa, ettei avioliittokaan aina tuonut onnea. Monilla perheillä ei ollut varaa ruokkia kaikkia pärekaton alle siunaantuneita suita. Tällainen tapaus oli mm. Sievissä sattunut Saukon lasten arseenimyrkytys vuonna 1936. Saukon perheen vanhemmat myrkyttivät neljä nuorimmista lapsistaan, koska varattomalla perheellä ei ollut mahdollisuutta ruokkia kaikkia heitä. Saukon lapsia vaivasi vakava aliravitsemus ja sitä helpotettiin poistamalla muonavahvuudesta neljä pienintä. Saukon perheen vanhemmat tietysti vakuuttelivat syyttömyyttään viimeiseen asti, mutta todisteet olivat paljon puhuvia. Saukon perheen isäntä ja emäntä olivat kyselleet kirjeitse sukulaisiltaan potentiaalisia tapoja päästä eroon osasta lapsia. Löytyi siis Saukon ämmän omin käsin kirjoittamia kirjeitä todistusaineistoksi. Mutta koska ehkäisystä ei huolehdittu tai tiedetty etukäteen, se toimitettiin taloudellisessa ahdingossa jälkikäteen. Monen lapsen elon tie päättyi ennenaikaiseen kirkkauteen. Toisinaan siinä samassa myös äidin tai molempien vanhempien. Lapsensurmien lisäksi raskaana olevat naiset turvautuivat lähdettämiseen. Sikiönlähdettäminen eli sen aikainen abortti suoritettiin salassa ja ne olivat yhteiskunnan silmissä laittomia. Enkelintekijät toki tunnettiin kylillä ja toreilla. Se oli eräänlainen julkinen salaisuus niin kaupungeissa kuin syrjäseuduillakin. Oli pienempi häpeä turvautua enkelintekijään, kuin kävellä kylänraitilla kumpu hameen ja paidan alle kätkettynä. Elinin teko oli anteeksiantamatonta, mutta nykytiedolla sitä voidaan ymmärtää ja käsitellä ihan eri tavalla kuin vuonna 1926.


    Tyhjä ihmisen kuori

    Tuon helmikuun jälkeen Yrjö Saario oli totaalisesti tuhottu mies. Murheen ja surun murtama ihmisen kuori. Hän ei laittanut kuolinilmoitusta vaimostaan tai lapsestaan lehtiin. Ei hän pystynyt, kyennyt eikä halunnut. Helmikuisen maanantain julmat kuvat olivat syöpyneet Yrjön silmiin. Mieli ja ajatukset eivät antaneet hetken rauhaa vaan julmasti surmattu tytär ja itsensä päättänyt vaimo palasivat valveilla ja unissa Yrjön ajatuksiin. Uudelleen ja aina uudelleen. Mikään paikka ei tuntunut kodilta. Mikään aika tai olotila ei antanut rauhaa. Kaikki muistuttivat Elinistä ja Annikista. Perheensä lisäksi hän menetti elämäntahdon. Saarion perhe katosi kartalta helmikuussa 1926 eivätkä lehdetkään tapauksesta tai Yrjöstä kirjoittaneet enää sen jälkeen. Yrjö oli ihan yksin. Ja seuraavan kerran kun Yrjö Saarion nimi mainitaan lehdessä, on kyseessä Hämeenlinnan seurakunnan ilmoitus tammikuussa 1938. Siinä luetellaan seurakunnan kuulutettuja, vihittyjä ja kuolleita. Työmies Yrjö Saario on yksi jälkimmäisistä. Vain 40 vuoden, 11 kuukauden ja 22 päivän ikäisenä hän sai taas nähdä perheensä.

    Seurakunnan ilmoituksia Hämeen Sanomissa tammikuussa 1938.

    Viikatemies oli vieraillut Yrjön luona 19.12.1937 Helsingissä, vaikka mies Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnan kirjoilla olikin. Viimeiset lähes 11 vuotta olivat olleet Yrjölle vaikeita, niin sanottuja rappiovuosia. Pahan olon, sekalaisten töiden ja levottoman kuljeskelun sävyttämiä. Ja takuulla myös alkoholin, koska sillä suomalainen mies turrutti ja turruttaa edelleen tunteita. Yksitoista vuotta yksinäisyyttä, ikävää ja surua, joka ei laskenut otteesta hetkeksikään. Yrjön loppuaika oli pelkkiä vaihtelevalla jyrkkyydellä olevia alamäkiä. Hidasta itsetuhoa ja halutonta olemassaolemista, mutta ei missään nimessä elämää tai elämistä. Hänen kuolinsyy jättää kysymyksiä avoimeksi. Viiltohaava oikeassa reidessä voi tarkoittaa kolmea asiaa. Joko Yrjö poistui maailmasta oman käden kautta, työtapaturman (vahingon tai tahallisen) seurauksena tai ulkoisen väkivallan uhrina. Yrjön viimeisistä hetkistä ei kuitenkaan löydy tarkempia uutisia tai tietoja. Mikään aviisi ei uutisoi tappelusta tai puukotuksesta Helsingissä joulukuun 1937 puolivälin paikkeilla, jonka seurauksena puukotuksen uhri olisi menehetynyt. Ei myöskään ole uutista, että kuolemaan johtanut tapaus työpaikalla olisi tuolloin tapahtunut. Uutisen puuttuminen ei tarkoita sitä, etteikö niin olisi voinut tapahtua, mutta se kieltämättä kääntää katseita itsemurhan puoleen. Toisaalta ei ole uutista itsemurhastakaan, vaikka hyvin usein tuon ajan lehdet kirjoittivat juuri edellä olevien tapausten kaltaisia juttuja ja artikkeleita. Nyt ei ollut minkäänlaista uutista. Ei itsemurhasta, ei tapaturmasta tai onnettomuudesta eikä puukotuksesta tai muusta väkivallasta. Emme voi varmuudella tietää, mikä johti Yrjö Saarion ennenaikaiseen poismenoon. Kysymyksiä se kuitenkin jättää ilmaan. Kuoliko hän tapaturmaisesti viilarin hommissa jossain helsinkiläisessä konepajassa? Oliko kyseessä tappelu ja oliko alkoholilla osuutta asiaan? Vai oliko Yrjö väsynyt elämään? Oliko hän lopullisesti uupunut Saaristenkadun kauhujen jatkuvaan muisteluun? Hautakiveä Yrjölle, Elinille tai Annikille ei ole löytynyt. Ehkä heidän muistomerkkinsä ovat poistuneet hoitamattomina ja haudat otettu uudelleen käyttöön. Kenties he nukkuvat ikiunta eri nimillä koristettujen kivien ja muistomerkkien alla. Voimme tuudittautua vain siihen, että ehkä Yrjön ennenaikainen poisnukkuminen toi lopulta hänen kaipaamansa rauhan. Saarion pieni perhe oli jälleen yhdessä, ikuisuudessa. Tähdissä.


    Lehtileikkeitä ja kuvia

    Lähteet

    Kansalliskirjasto
    – Digitoidut sanomalehdet (Häme, Hämeen Kansa, Hämeen Sanomat ja Uusi Suomi vuosilta 1924, 1926, 1936, 1937 ja 1938)

    Kansallisarkisto
    – Digitoidut ja mikrofilmeillä olevat Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnan pää- ja rippikirjat, vihityt ja kuolleet 1924 ja 1926
    – Hauhon kihlakunnan henkikirjoittajan arkisto, Hämeenlinnan kaupunkiseurakunta, henkikirjat 1925 ja 1926

    Verkkosivut
    – Muistojen Hämeenlinna / Saila Karpiola – http://www.muistojenhml.fi
    – Facebook, ryhmä ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta”
    – Geni – http://www.geni.com
    – Geneanet – http://www.geneanet.org
    – Finna – http://www.finna.fi
    – Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys r.y. (SSHY) – http://www.sukuhistoria.fi


  • Pahuus vierailee Myllymäessä

    kirjoittanut Tero Niemistö – lukuaika n. 50-70min

    Tervetuloa jälleen kerran aikamatkalle menneeseen. Tämä kirjoitus on arkaluontoinen, koska tarinan päähenkilöiden jälkeläisiä ja sukulaisia on vielä elossa. Kunnioittaakseni heidän toivetta, olen kirjoittanut jutun ilman mainintaa perheen sukunimestä. Aikalaislähteissä nimi mainitaan, mutta en koe tarpeelliseksi tarinan kannalta mainita sitä vuonna 2023. Itse tapauksesta tulee kuluneeksi ensi vuoden tammikuussa 100 vuotta ja avainhenkilön kuolemasta on kulunut tätä kirjoittaessa jo yli 50 vuotta. Korostan, että tarinan tarkoituksena ei ole loukata kenenkään kunniaa tai levittää kenestäkään arkaluontoista tietoa tai sellaista tietoa, jota ei olisi saatavilla julkisista ja muista viranomaislähteistä. Tarina on osa Hämeenlinnan historiaa ja Hämeenlinnan rikoshistorian tieteellistä tutkimusta, johon on yhdistetty sukututkimusta ja laaja-alaista julkisten lähteiden ja hakukoneiden käyttöä.

    Huom! Muutama varoituksen sana. Tämä kirjoitus sisältää graafista kuvailua brutaalista väkivallasta, lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä kuvatun aikakauden sanoja ja kielikuvia. Mikäli olet herkkä tai teksti tuntuu jossain vaiheessa epämiellyttävältä, niin pysähdy. Etene ja lue harkiten, omalla vastuulla. Muistutan kuitenkin, että lopulta tässäkin tarinassa rakkaus voittaa. Niin ihmisten, kuin kotiseudunkin. Kiitos.

    Myllymäen historiaa

    Myllymäki on Hämeenlinnan kaupunginosa ja se sijaitsee keskustan länsi- tai oikeammin lounaispuolella. Myllymäen historia on värikäs, aina tuulimyllyjen, kasvitarhojen ja venäläisen kasarmialueen vaiheista köyhien työläiskorttelien ja -kortteerien kautta nykyiseksi arvostetuksi puutalolähiöksi. Myllymäki on saanut nimensä kirjaimellisesti tuulimyllyistä, jotka ovat sijainneet kyseisen mäen tai kallion päällä. 1800-luvulla useampi pieni tuulimylly lukeutui kaupungin erikoisuuksiin ja nähtävyyksiin. Siinä missä 1960-luvulta lähtien Ahveniston hyppyrimäki on kuulunut Hämeenlinnan siluettiin, 1800-luvulla kyseisen maamerkin virkaa toimittivat Myllymäen päällä sijainneet tuulimyllyt. Viljat kärrättiin ensin selkä väärällään kärrypolkua pitkin mäkeä ylös ja jauhatuksen jälkeen mukaan saadut jauhosäkit olalla hyvinkin tyytyväisenä oljenkorsi suunpielessä, rennon letkeästi tepastellen samaa mäkeä alas. Kun sitten 1830-luvulla Hämeenlinnan keskusta kaipasi laajennusta oli luonnollista, että suuntima katsottiin perinteiden ja historian mukaisesti. Hämeenlinnasta vanhin maantie, Hämeen Härkätie, oli jo vuosisatoja kulkenut länteen aikoinaan maan pääkaupunkiin Turkuun ja samaan suuntaan halusi Hämeenlinnakin kasvaa. Hämeenlinnan kaupunki oli ympäryskuntien kuten Hämeenlinnan maaseurakunnan, Vanajan ja Hattulan piirittämä ja Myllymäki oli siksikin luonnollinen valinta laajentumiselle. Vaikka Härkätie kulki pohjoisempaa reittiä linnalta Ojoisten kartanon lävitse Vuorentaakse, oli Hämeenlinnasta ja Hämeenlinnaan kuljettu jo vuosikymmeniä ”etelästä” Punaportin kautta. Kaupunki siis laajeni länteen Läntisen Viertotien eli Chaussée-kadun eli nykyisen Turuntien suuntaisesti ja Myllymäestä muodostuikin eräs ihka ensimmäisistä Hämeenlinnan keskustan ulkopuolisista asuinalueista keskustan ja Punaportin väliin.

    Samaisen Chaussée-kadun varteen, Kurjatkinin ja Strahoffin vihannesmaiden viereen kasvoi pieniä käsityöläistöllejä ja sekatyömiesten yhtä sekalaisesti kasattuja hökkeleitä. Kukin rakensi oman tyylinsä ja varallisuutensa mukaisen majapaikan, missä ehti pimeän tultua pariksi tunniksi kellistää päänsä oljilla täytetylle tyynylle ennen seuraavan päivän reilua 12-tuntista koitosta. Tämä kaava toistui vähintään kuutena päivänä viikossa. Myöhemmin Myllymäen ja keskustan väliin nousi venäläinen kasarmi. Se jätti alleen Vikmanin kasvitarhan ja osan Kurjatkinin vihannesmaista. Turuntiellä vieri viereen rakennetuissa puutaloissa ja -mökeissä suurin riski oli tietysti tulipalo. Tulen päästyä irti usein lopputuloksena oli koko tontin palaminen poroiksi. Meni kaikki se vähä mitä ihmiset mahdollisesti omistivat. Rahallinen tappio ei välttämättä työläishökkeleissä ollut 1800-luvun puolivälin paikkeilla järin suuri, mutta harmittihan se oman asumuksen menettäminen. Siinä oli äkkiä äijä vaimoineen ja mukuloineen ihmeissään kun ulkona oli -25°C pakkasta ja mökki hiiltyneenä jalkojen juuressa. Se hiillos ei lämmittänyt kuin yhden illan. Tästä ahtaudesta ja rakennustiiviydestä oli saatu pahin mahdollinen varoittava esimerkki kun kolme neljännestä Hämeenlinnan kaupungin rakennuskannasta paloi syyskuussa 1831. Tuli oli päässyt irti ilta seistemän aikaan torin luoteiskulmalla sijainneen kauppias J. A. Juseliuksen talon rehuladosta. Kerrottiin, että Juseliuksen renki olisi mennyt juovuspäissään latoon nukkumaan palava sätkä huulien välissä. Yksi humalainen nukahdus ja vuorokaudessa 105 rakennettua tonttia savusi pelkkinä muistoina.

    Taustalla Sireniuksen tuulimylly Myllymäen laella. Oikealla ns. Kuivasilta ja Hämeenlinnan keskustasta Myllymäkeen kulkeva Chaussée-katu eli Turuntie. Vasemmalla venäläisen kasarmin rakennuksia. Lähde: Hämeenlinnan kaupunginmuseo, hmlmuseo.fi

    Väkeä kuin pipoa

    1800-luvun puolella ihmiset muuttivat usein ja vaihtoivat asuinpaikkaa, joten asumus saattoi olla hyvinkin köykäisesti rakennettu. Niitä sitten sujuvasti purettiin ja vanhasta mökistä hyödynnettäviä rakennusmateriaaleja kierrätettiin jonkun toisen tulijan asumuksessa. Myllymäen ensimmäisiä taloja sijaitsi siis Turuntien ja tuulimyllylle vieneen kärrypolun, joka sijaitsi jossain nykyisen Vuorikadun ja Louhimokadun paikkeilla, varressa. Venäläistaustaisia, lähipitäjistä tai kauempaa kaupunkiin tulleita työläisiä, kauppiaita ja kuten esimerkiksi porvarinleski Eva Helander ja vanginvartija Kustaa Söderholm. Myllyn luona kallion päällä asusteli poliisi Albin Hellsten, seppä Kustaa Lindholm ja työmies Salomon Jokipakka. Kärrypolun varressa oli kymmenkunta riiheä, jotka kuuluivat paikallisille tai kaupungissa kortteeriaan pitäville. Muita pysyvämpiä asukkaita olivat kauppias Objetkoff, aliupseeri Rosenberg, hansikkaantekijä Kustaa Dahlman, teurastaja Isakoff renkeineen ja piikoineen, suutari Konetski sekä tynnyrintekijä Johan Mattsson. Turuntiellä sijaitsi myös aikalaisten kutsuma tillikka eli kapakka jossa sai anniskella mietoja viinaksia. Tillikkaa piti ensin Heikki Weckman ja myöhemmin Maria Linden.

    Systemaattisesti ruutukaavamainen Myllymäestä alkoi muodostua vasta 1900-luvulle tultaessa. Osa vanhoista savupirteistä ja muista alkeellisista asumuksista purettiin ja alueet jaettiin katuihin, kortteleihin ja tontteihin. 1920-luvulla alue muistutti jo kunnollista kaupunginosaa puutaloineen ja yrityksineen tonttien kulmissa, Turuntien varrella ja puutalojen kivijaloissa. Viimeinen mylläri Sireniuksen vuonna 1883 rakennettu liivinmaalainen nelikerroksinen myllykin oli purettu vuonna 1891 ja siirretty Hattulan puolelle Pekolaan. Kyseinen Sireniuksen hollantilainen mylly oli korvannut vanhat varvasmyllyt kallion laella. Hollantilaisen myllyn etuna oli, että siitä voitiin rakentaa vanhoja varvasmyllyjä isompi ja ainostaan sen yläosaa tarvitsi kääntää tuulen kulloisenkin suunnan mukaan. Varvasmyllyä sen sijaan piti kääntää kokonaan, se siis kääntyi ”varpaillaan” ja oli isompi ponnistelu kuin pelkän hollantilaisen myllyn ”hatun” kääntäminen. Sireniuksen myllyn reilut 10 metriset lavat purjeineen pyörittivät kahta massiivista kiviparia ja suurin natiseva hammasrataskin oli halkaisijaltaan kolme metrinen. Myllynkivien jyrinän kerrotaan olleen pelottava ääni hämäränä, tuulisena ja koleana syysyönä. Myllyn kadottua kaupunkikuvasta, Myllymäen kivisestä kalliosta alettiin louhia materiaalia nykyaikaisempaan rakentamiseen ja muuhun tarpeeseen. Kiveä tarvittiin monessa meiningissä aina uunintekijöistä ja muurareista rakennuksille ja varuskuntiin. Joka korttelista löytyi myös enenevässä määrin jonkin sortin yrittäjiä ja yrittelijöitä. Oli valokuvaamoa, kauppaa, leipomoa, apteekkaria, peltiseppää ja ties mitä hanslankaria. Suutarit, räätälit, muurarit, nahkurit ja muut sekatyömiehet kulkivat aamuin ja illoin työssä. Väen virratessa syrjäkulmilta kaupunkiin myös edullisen yösijan tarve lisääntyi. Huoneita vuokrattiin kenelle tahansa maksukykyiselle. Yöksi, viikoksi, kuukaudeksi tai jopa vuosiksi. Pysyvä tai väliaikainen majoitus hoitui usein työläiskortteleissa.

    Väkimäärä kasvoi, varallisuus ei juurikaan. Ja väkijuomien myötä ennen pitkää myös monen kirjavat ongelmat löysivät perille Myllymäkeen. 1900-luvun alkua alueella sävyttävätkin venäläisen varuskunnan tark’ampujien päivittäiset harjoitukset, laukaukset ja komentohuudot sekä värikkään kansan arkiset askareet ja sivubisnekset. Lähes joka korttelista löytyi joku viinankeittäjä, lestinheittäjä, korttihuijari, puukkosankari tai muuten vaan omilla erikoistaidoillaan yleisöä säväyttänyt sankari. Huijatuksi tuleminen ei ollut mikään varsinainen häpeä vaan pikemminkin tapa ja kuului asiaan. Varsinkin jos sattui olemaan ulkopaikkakuntalainen tai hiljattain maalta kaupunkiin muuttanut untuvikko. Se oli erinomaista aikaa maalaistenpyydystäjille, eli erilaisille helppoheikeille huijata maalta kaupunkiin tulleita. Ensin vähän paikkojen näyttämistä, sitten viinaa ja korttipelejä sekä lopuksi kohteen taskujen ja lompuukin keventäminen. Eikä sukupuoli tehnyt tässä asiassa poikkeusta. Puijattu ja juksattu saattoi yhtä hyvin olla haaralahkeinen tai hameeseen sonnustautunut, nuori tai vanha, aivan kuten huiputtajakin. Kaikki vippaskonstit olivat sallittuja niin kauan kuin siitä ei jäänyt kiinni. Ja niin kauan kuin oma elintaso tai pikemminkin tasottomuus riippui siitä. Katuja vikkeline kinttuineen vilistäneet vekaratkin oppivat temppuja isommiltaan. Suutarin pikilangan päähän hakaneulalla kiinnitetty nahkamassi keskellä työläiskorttelin kapeata katua herätti tietysti huonossa puvussa ja risassa hatussa kulkevan kaduntallaajan huomion. Pylly pitkällä mies koittikin saada kukkaron näppeihinsä, mutta pihapiirin vintiöt kelasivat pikilankaa niin, ettei äijä tavoittanut nahkamassia koskaan. Kadulta kuului ärräpäitä ja puitiin nyrkkiä. Aidatulta pihamaalta kuului räkäistä naurua miekkosen sadattelun päälle. Lisäksi Myllymäen ja Kankaantaustan kaupunginosan välillä vallitsi poikaporukassa eräänlainen ”sotatila”.

    Hämeenlinnan Turuntie ja sen varrella olevia vanhoja puutaloja. Lähde: Hämeenlinnan kaupunginmuseo, hmlmuseo.fi

    Synnin pesä

    Tammikuussa 1918 saapui sisällissota ja Hämeenlinna oli yhtenä keskimmäisistä kaupungeista sen näyttämönä. Myllymäestäkin harveni miesväki vapaus- tai sisällissodan, millä nimellä sitä nyt kukin haluaa kutsua, selkkauksissa ja jälkipyykeissä. Kesällä 1918 ja vielä pari vuotta siitä eteenpäinkin vallesmanni yhdessä suojeluskunnan kanssa suoritti ahkerasti pistokeikkoja Myllymäen mökeissä ja Punaportin tölleissä. Toisinaan sieltä löytyikin “silmäätekeviä”, kuten vaikkapa Venäjältä palannut peltiseppä Rosenström ja hänen lakeijansa maalariveljekset Julin, jotka olivat tammikuussa 1918 ryöstäneet Vanajan kunnassa Hämeenlinnan länsireunalla Sammon torpan ja Hämeenlinnan maaseurakunnan Vuorentaan Nikkilän talon. Tämä kolmikko löytyi pahamaineisen Punaportin alueelta, josta voidaan kiistellä kuuluiko se Myllymäkeen vai Vanajan kuntaan. Kuinka vaan, Punaportti on Myllymäen ja nykyisen Kankaantaustan asuinalueiden länsilaidalla sijainnut vanha tulliportti, jossa perittiin kaupunkiin tulevista tavaroista ns. pikkutullia eli maatullia. Maatullia kerättiin maaseudulta kaupungin torille ja markkinoille tuotavista tavaroista. Pikkutullin kerääminen Suomessa alkoi 1622 ja päättyi 1808. Tämän pienen tulliportin rakennus ja portti olivat maalattu punamullalla, joten siitä nimitys Punaportti. 1920-luvulla kapinaa ja suojeluskuntien oma- ja paikoitellen mielivaltaistakin aikaa seurasi 1920-luvun erään sortin vapautuneisuus. Naisista tuli yhä useammin duunareita ja yksityisyrittäjiä, siis muitakin kuin hoitajattaria tai sihteereitä herroille, saati maksullisia naisia, saunottajia tai kuppareita. 1920-luvulla naiset perustivat enenevässä määrin mm. pukimoita, hattu- ja laukkuliikkeitä, kampaamoita, kukkakauppoja, leipomoita, valokuvaamoita ja muita kunniallisia putiikkeja, jotka olivat aikaisemmin olleet lähes aina miesvaltaisia afääreitä.

    Yrityksiä ja “yrityksiä” putkahti tuon tuosta, mutta samalla työttömyys vaivasi monia. Koneet olivat hiljalleen korvaamassa osan työtä tekevistä käsipareista ja moni käsiensä taitojen varassa ollut päätyi kilometritehtaalle. Loput työttömiksi ajoi viinahimot ja alituinen ryyppääminen. Sillä pääsi helposti eroon vaimostaan, perheestään, työstään, rahoistaan ja usein myös hengestään. Samaan aikaan vapautuneen yhteiskunnan yöelämästä tuli riettaan railakasta, missä viina (siis nimenomaan viina eikä viini) virtasi, tupakkaa paloi ja ihmiset ryyppäsivät itsensä tärviölle. Sekä tietysti kaikki ne lieveilmiöt sen vanavedessä. Myllymäen ja Punaportin nuorison välille oli kehittynyt osin keksittyä, osin syystä vallan kiivasta vihanpitoa ja totista taistelua. Kivet ja kepit lensivät, kun isommat ja pienemmät lätsäpäät ottivat yhteen. Kämmeneen sopivat kivenmurikat eli musat rapisivat lautavuoristen talojen, tallien ja navettojen kylkeen. Akkunaruutujakin meni särki tuon tuosta. Näppärimmät osasivat valmistaa omatekoista ruutia eli kurkkusuolaa hiilestä ja kaliumkloraatista, jota sitten käytettiin omien russareiden ja putkipaukkujenkin räjähteenä. Enempi ne taisivat paukkua, syöstä tulta, sihistä ja sähistä kuin varsinaisesti räjähtää. Mistään dynamiitista tai käsikranaatista ei siis ollut kyse, mutta olihan äänekäs paukahdus ja räiskyvä leimahdus sekin lähitaistelussa pelottava ase. Välillä poikain silmäkulmat mustuivat, paidat ja takit repesivät sekä nenästä valui verta, mutta miestappioilta selvittiin suurelta osin. Niistä vastasivat pääosin juopuneet aikamiehet puukottamalla toisiaan. Se pahamaineisempi Myllymäki painottui nimenomaan sinne Punaportin suuntaan. Välillä Jaakopinkaupungin pojat olivat puolin tai toisin mukana. Samalla keskustan klubeilla ja ravintoloissa isot orkesterit soittivat jazz-kappaleita alati enemmän humaltuvalle yleisölle, joka kähmi ja kopeloi yön pikkutunneilla siveysrajan alapuolelta oikeastaan kaikkea mikä vähänkin liikkui. Tai ei senkään niin väliä vaikkei liikkunutkaan. Romansseja, rietastelua, ryypiskelyä, rahattomuutta ja ruumiita. Samaan aikaan suojeluskunnat hyppäsivät sotaharjoituksissaan ja isänmaallinen lehdistö ruoski vasemmistoa ja yllytti oikeistolaisia entistä hurjempiin attentaatteihin. Hämeenlinnan Luolajassa kapinassa kaatuneille punaisille pystytetty muistokivikin piti kähveltää ja heivata Munakas-nimiseen järveen. Joko Pikku- tai Iso-Munakkaaseen. Sieltä se jotenkin naaraamalla vuosikausia myöhemmin löydettiin. Ahveniston hautausmaalla punaisten kivinen muistomerkki räjäytettyiin tuhannen päreiksi. Sellainen oli ajan poliittinen henki. Mutta näistä rakennuspalikoista ja elementeistä oli suomalainen yhteiskunta tehty 1920-luvulla.

    Tämä heijastui myös suoraan Myllymäkeen ja sen työläispirtteihin. Yhteiskunta oli edelleen jakautunut vahvasti kahtia köyhiin ja hyvätuloisiin. Kun työstä kilpailu yltyi, yhä useampi perhe kärsi köyhyydestä ja tätä vajetta paikattiin tietysti kaikenlaisella oheisbisneksellä. Perheen isät ja äidit trokasivat viinaa, järjestivät korttipelejä ja mukuloiden mentyä maate varttuneempi yksinäinen tai leskeksi jäänyt naisväki hoiteli satunnaisen kulkurin ruumiilliset tarpeet saunapirtissä tai varastorakennuksen takana. Ja siellä missä töitä oli, niin perheen pää raatoi päivästä toiseen känsät kämmenissään töitä, jotta seuraavan päivän leipä tulisi tienatuksi. Jos ei tullut, piti turvautua edellä mainittuihin sivubisneksiin. Kuten vaikkapa “perheyritys” Hammar, joka vaikutti Myllymäessä “Sinisen talon” tontilla. Perheen äijä ja putkityömiehenä toiminut Lauri Hammar sai ensin välikäräjillä tuomion pirtutehtailijana vuonna 1928 ja heti perään seuraavana vuonna 1929 hänen vaimonsa Rauha Maria Hammar tuomittiin kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen pirtukaupasta. Jotain Hammarin Laten touhusta kertoi sekin, että häneltä tavattiin yli 200 litraa pirtua joka vastaa siis yli 600 olutpullollista tehokkainta mahdollista väkijuomaa. Jatkettuna vedellä tai jollain muulla Hammarin Laurilla ja Rauhalla saattoi olla tuhansia “taskumatteja” tavaraa kaupan. Ei siis mikään satunnainen pikkutekijä tai onneton lestinheittäjä, vaan ihan oikea kunnon tekijä jota varten poliisikin jo liikahti.

    Oli tuolloin Myllymäessä tietysti kunniallisiakin perheitä, jotka pysyttelivät poissa viinapirun houkutuksista ja kauhistellen yhteiskunnan menoa telkesivät mökkinsä oven visusti joka ainoa ilta. Lapset patistettiin ajoissa pirtin sisäpuolelle ja ulkona liikuttiin vaan valosan aikaan. Heille Myllymäki toimi ainoastaan välietappina, pyrkimyksenä kerätä sukanvarteen sen verran säästöjä, että niillä pääsi siveettömyyden kehdosta kauemmaksi. Hyvin pukeutuneiden liiketoimiaan pyörittävien piti opetella kovaksi ja tinkimättömäksi. Kaduilla vallitsi katujen laki. Ensimmäistä kännistä huutelijaa ei saanut pelästyä eikä pelätä, vaan piti laittaa kova kovaa vastaan. Kun apteekkarin rouva kulki kesäisenä pyhäaamuna täydessä tällingissä Myllymäenkatua pitkin pieni sateenvarjo oikeassa kädessään, ei ensimmäinen örveltäjä jolla oli sattunut lauantai repsahtamaan vakavasti sunnuntain puolelle, saanut aiheuttaa pakokauhua. Sateenvarjo toimi kätevästi kättä pidempänä astalona, jolla pystyi pitämään resupekan loitommalla. Ja jokaiselle perään huudetulle huorittelulle ei kannattanut korvaansa edes lotkauttaa. Karavaani kulki vaikka koirat haukkuivat.

    Myllymäen kallioita ja Hämeenlinnan keskustaa. Vasemmalla näkyy kasarmien korkeampi punatiilinen rakennus. Lähde: Hämeenlinnan kaupunginmuseo, hmlmuseo.fi

    Muutto etelään

    Myös Tampereella työläisperheissä kasvaneet Karl “Kaarle” tai ”Kalle” Konstantin E. ja hänen vaimonsa Ester Maria “Katri” E. (os. Ranta) olivat päätyneet kolmen lapsensa kanssa Hämeenlinnan Myllymäkeen syksyllä 1923. Kaarle oli toiminut aikaisemmin Tampereen työväentalo “Taiston” vahtimestarina ja haeskellut Tampereen rahatoimikamarilta liikkeenharjoittajan lupaa, kun hänessä oli hieman muurarin vikaa. Jonkin aikaa yritys olikin pystyssä ja Kaarlella oli siinä “yhtiökumppanina” vaimonsa ”Katrin” isoveli Martti Ossian Ranta. Kaarle E:n ja Rannan uunisepän- ja muurarin duetto vaan sattui pahimpaan mahdolliseen maailmanaikaan. Toimilupaa ja tonttivuokraa koskevia asioita näytetään käsitelleen rahatoimikamarin toimesta vuosien 1916-1919 välissä, sisällissodan molemmin puolin. Se ei ehkä ollut otollisinta aikaa ajatellen asiakkaita ja heidän maksukykyään. Ehkä molempien miesten yritys olikin tapa pyrkiä työllistämään itse itsensä kun tuohon aikaan työ ja leipä olivat nihkeässä. Lisäksi Tampereen kokoisessa kaupungissa oli varmasti kilpailevaakin tarjontaa muurarin hommista. Ja vaikka työväenyhdistykset saivatkin jo 1920-luvun puolella taas toimia julkisesti, niin työväentalon vahtimestarin paikka ei välttämättä ollut kovin mieleinen. Suojeluskuntien toteuttaman valvonnan ja jopa suoranaisen häirinnän osalta saattoi olla helpompaa vaihtaa maisemaa, ainakin hetkeksi, ja yrittää muuraushommia jossain muualla. Tampereelta oli lyhyt matka Hämeenlinnaan, ja toisinpäin. Perheen oli helppo käydä vaikka joka viikko Tampereella sukulaisten ja perheiden luona. Samoin muurarin oli helppoa liikkua kiskoilla pitkin Etelä-Suomea, sinne missä työt kulloinkin olivat. Hämeenlinna oli ja on hyvällä paikalla.

    Syyskuun 1923 lopussa Kaarle, Katri ja heidän juuri 12-vuotta täyttänyt Theodor-poika, 9-vuotias Olavi-poika sekä 6-vuotias Esteri-tyttö pakkaavat kimpsut ja kampsut Tampereella Järvensivussa ja muuttavat Myllymäkeen, osoitteeseen Läntinen Torikatu 11. Numero 11 viittaa Myllymäen puoleiseen asuinalueeseen, sillä Torikatu jatkuu myös Turuntien pohjoispuolelle Kaurialan kaupunginosan puolelle. Torikatu 11 sijaitsi Myllymäenkadun ja Torikadun kulmasta muutaman askeleen kohti Myllymäen lakea, hieman reilun korttelin päässä Turuntiestä eli vanhasta Chaussée-kadusta, jonka kylkeen oli pitänyt aikoinaan rakentaa pikkutori maaseudulta tuleville kauppatavaroille. Toria ei koskaan täysin toteutettu, mutta sen molemmille puolille jäivät Torikadut, läntinen ja itäinen. Itäinen Torikatu sai myöhemmin, itseasiassa joulukuussa 1924, nimekseen Louhimokatu siitä kiven louhinnasta johtuen ja Läntinen Torikatu typistyi pelkäksi Torikaduksi. Torikatu 11 sijaitsi tontilla, jonka jokaisessa kulmassa oli isohko puutalo. Taloissa oli useampi huoneisto ja niissä asui useampikin henkilö tai kokonainen perhe muutamaan huoneeseen ahtautuneena. Vieri viereen rakennetut puutalot korkeine kivijalkoineen saatettiin usein yhdistää väliseinillä tai lauta-aidoilla muodostaen korttelin keskelle suojatun sisäpihan. Sisäpihat olivat päivisin lasten leikkialuetta ja erilaisten kotitöiden suorituspaikka, mutta pimeyden laskeuduttua sisäpihojen kätköissä saattoi puuhata mitä tahansa hämärähommia. Torikatu 11:n tontti tai alue ei ollut sitä pahinta mahdollista Myllymäkeä, mutta ei missään nimessä sitä kaikkein varakkaintakaan. Selvästi kuitenkin aluetta, jossa perheet pärjäsivät taloudellisesti ajan hengen mukaisesti hyvin. Naapuritontilla Myllymäenkadun toisella puolella kohti Turuntietä katsoessa kohosi valkea Sisälähetyksen talo. Vuonna 1913 perustettuun Myllymäen kouluun oli matkaa vain n. 100-150 metriä, joten perheen pojilla oli lyhyt matka opinahjoon. Esterillä ei vielä ikä riittänyt kansakouluun. Kaarle ja Katri olivat olleet naimisissa vuodesta 1911 ja perheen asiat olivat kaikin puolin mallillaan. Kaarle löysi syksyn 1923 aikana muurarin töitä ja Katri hoiti Esteriä kotona.

    Torikatu 11:n tontti Myllymäessä ilmasta nähtynä. Lähde: Maanmittauslaitos, kartta.paikkatietoikkuna.fi

    Muurari Kaarle E.

    Kaarle Konstantin E. oli syntynyt 25.11.1890 Sääksmäellä työläisperheeseen. Kaarle oli perinyt etunimen isältään Kaarle Antinpojalta. Kaarlen isä, työmies Kaarle Antinpoika oli syntynyt 1.3.1869 Sääksmäellä ja vienyt vihille Alma Lovisa Sederbladin (s. 21.10.1869). Siihen perheeseen syntyi Sääksmäellä ainakin kaksi lasta, tarinamme Kaarle Konstantin (s. 25.10.1890) sekä tämän pikkusisko Fanny Eine Maria (s. 2.2.1895). Lähes kaksi vuotta Fannyn syntymän jälkeen 18.12.1896 E:n perhe muutti Sääksmäeltä Tampereelle Järvensivuun. Järvensivu oli 1890 Tampereen Iidesjärven pohjoispuolelle syntynyt pienten mökkien kylä, joka oli kasvavan kaupungin välittömässä läheisyydessä. Nykyisen Järvensivuntien eteläpuolella oli vehreät ja viljavat pellot, pohjoispuolella puutaloja vierivieressä. Nämät kaksi halkaisi pölyinen maantie ja rautatien raiteet. Kaarle Konstantin opetteli siellä muurarin ammattiin ja yritti sekalaisin hommin päästä oman elämän syrjään kiinni.

    Vuosien 1910 ja 1911 taitteessa Kaarle Konstantinin elämään asteli uunintekijän tytär Ester Maria Ranta (s. 1893), jota kutsuttiin Katriksi ainakin vuoteen 1925 tai 1926 saakka. Lempinimi juontui varmaankin äitinsä Ida Karolinan nimestä tai sitten hän alkoi käyttä Katri-nimeä tammikuussa 1917 kun Kaarlen ja Katrin yhteinen lapsi sai saman Ester-nimen. Ettei menisi Esterit sekaisin. Tai ehkä se sopi pienokaiselle paremmin kuin tämän äidille. Välillä nämä aikalaisten käyttämät lempinimet hämmentävät, kun isoisäni siskoa Fanni Maria Nylundia kutsuttiin aina Tyyneksi, vaikkei sille mitään järkiperäistä syytä ollutkaan. Lopputuloksena Kaarlen ja Katrin tapaamiselle oli kuitenkin se, että syyskuussa 1911 parille syntyi esikoispoika Theodor Adolf. Tuoreelle susiparille tuli hienoinen kiire hakea kuulutukset ja ne haettiinkin marraskuussa 1911. Lopulta nuoret astelivat joulukuun 29. päivä vuonna 1911 avioliittoon Tampereella. Ehkä Theodor yllätti pariskunnan saapumisellaan, ehkä hän oli hetkellisen tulisen rakastumisen lopputulos. Työläisperheissä susiparia ei välttämättä katsottu yhtä kieroon kuin siniverisemmissä suvuissa, mutta parissa kuukaudessa Theodorin syntymän jälkeen suht sukkelalla aikataululla pari vihittiin. Perhe kasvoi vielä kahdella lapsella, kun Olavi Bernhard syntyi perheeseen pari vuotta myöhemmin 10.12.1913 ja Ester Elise 12. päivä tammikuuta 1917, vuotta ennen sisällissotaa. Samaan aikaan Kaarlella oli bisnesjuttuja vaimonsa isoveljen kanssa, joten tämä mahdollisesti säästi Kaarle Konstantinin pahimmilta sisällissodan myrskyiltä ja tyrskyiltä. Tampere oli yksi punaisimmista kaupungeista syksyllä 1917 ja keväällä 1918. Kolmen pienen lapsen isä ja käsityöläinen tahi ammatinharjoittaja oli kyllä muutoin ihan punakaartin miehistön mediaanin mukaisesti, mutta Kaarle Konstantin osasi pysytellä poissa selkkauksista. Hänen isänsä Kaarle Antinpoika sen sijaan tempautui mukaan punaisten toimintaan, mutta ilmeisesti vain jonkin sortin sivustakatsojana tai mahdollisesti Tampereen työväentalon ”Taiston” vahtimestarina, ottaessaan osaa ns. työväenyhdistyksen toimintaan. Valtiorikosoikeudessa Kaarle Antinpojan tuomioksi tuli ainoastaan 3 vuotta ja 5 kuukautta kuritushuonetta. Kolmen vuoden rangaistus “avunannosta valtiopetokseen” on tuon ajan mittapuulla ja rangaistuskäytännöillä lievimmästä päästä ja pääsy vapauteen koitti todennäköisesti jo ennen vuotta 1919. Kaarle Konstantinin isän asia ei siis koskaan edennyt Valtiorikosylioikeudelle saakka käsiteltäväksi.

    Kaarle E:n ja Ester Marian (Katrin) avioliitto oli joka tapauksessa onnellinen ja pariskunta vietti tiiviisti aikaa yhdessä vielä syksyllä 1923 Hämeenlinnaan saapuessaan. Naapurit ja tuttavat kehuivat E:n perheen asioiden sujuvan mallikkaasti. Hieman ennen muuttoa Hämeenlinnaan Kaarlea kuitenkin vaivasi jokin tauti tai sairaus, jonka hän sanoi alkaneen keväällä 1923. Varmuutta siihen ei koskaan saatu, eikä lääkäri Tampereella osannut diagnosoida tarkasti, mikä Kaarlea vaivasi. Toiset arvioivat luulotaudiksi, jotkut epäilivät väsymykseksi tai uupumukseksi työssä. Tauti kuulemma tuli ja meni. Välillä se oli poissa pitkiäkin aikoja, joskus se taas palasi yllättäen. Kaarle kutsui sitä itse hermosairaudeksi ja nappaili kamferitippoja sen loitolla pitämiseen. Eikä kyseinen ”sairaus” estänyt estänyt miestä millään tavalla tekemästä töitä ja viettämästä täysipainoista perhe-elämää.

    ”Katri” ja muurari Kaarle E studiokuvissa. Lähde: Perhe E -valokuvat

    Paperitehtaalle muurarin hommiin

    Uusi vuosi 1924 vaihtui Myllymäessä riemukkain kiljaisuin, mäenlaskun merkeissä ja tietysti tietyn väestönosan ryyppäjäisillä. Oli pieniä paukkupommeja, kelkkailijoita ja juhlivaa väkeä, pakkastakin mittarissa hieman toistakymmentä astetta. Lunta oli kertynyt tammikuulle tultaessa hieman yli 20cm ja sitä leijaili taivaalta vähäisiä määriä lisää kun vuosi lopulta vaihtui. Perheen pojat Theodor ja Olavi saivat olla ulkona pidempään kuin yleensä, mutta aamuyön pikkutuntien puolelle ei tainnut kukaan E:n perheestä valvoa. Uusi vuosi toivotettiin Torikatu 11 tontilla saapuneeksi seuraavana aamuna tiistaina 1.1.1924 ja samalla hyvästeltiin vanha vuosi tyytyväisenä. Perheen muutto Hämeenlinnaan vaikutti onnistuneen. Tontilla asuvat naapurit olivat tulleet tutuiksi ja lapsilla riitti leikkitovereita. Asiat tuntuivat olevan mallillaan, kun Kaarle katseli keittiön ikkunasta hiljalleen alas leijailevia lumihiutaleita. Hänellä oli tiedossa muutaman päivän työmatka vielä kuluvalla viikolla Kauttualle Ahlströmin paperitehtaalle muurarin hommiin. Kauttuan paperitehtaalla oli aloitettu 1916 valmistamaan valkaistua sanomalehtipaperia ja tehtaalla tarvittiin muurarin palveluksia. Kaarlen ei tarvinut yksin paperitehtaalla muurailla, vaan hän oli palkattua lisätyövoimaa paikallisten ja lähiseutujen muurarien lisäksi.

    Torstaiaamuna 3.1.1924 Kaarle E. pakkasi makuukammarissa vaatteita vaneriseen matkalaukkuun. Perheen huoneisto koostui kahdesta kammarista ja keittiöstä, johon tultiin eteisestä eli porstuasta. Koko perhe nukkui yhdessä kammarissa ja toinen kammari oli fiinimpi ”oleskeluhuone”, jossa säilytettiin perheelle arvokkaimpia asioita. Valokuvia, vähäisiä rahamääriä kukkaroissaan, porsliinisia vaaseja ja maljakoita. Kaikkea sen sellaista mitä ei haluttu keittiössä pirstattavan. Toisessa laukussa olivat jo valmiina hänen muurarinvehkeet. Laasti ja kivet tulivat tietysti homman tilaajan toimesta Kauttualle, Kaarlen ei tarvinut kuin vaivautua itse paikalle muuraamaan. Muurarin työ oli usein reissuelämää, sillä töitä tehtiin siellä missä niitä oli. Joillekin riitti lähialueiden asiakkaat ja pikkunättien pirtinuunien näppääminen, mutta tekijöiden ja kilpailun takia osa töistä piti ottaa vastaan jopa toiselta puolelta Suomea. Muurarit olivat samalla tavoin pitkiäkin aikoja poissa perheidensä luota kuten aikoinaan suutarit, räätälit, kaivontekijät, topparoikat, metsä- ja tukkimiehet, kaupustelijat ja muut. Kaarle aikoi kuitenkin takaisin perheensä luo Hämeenlinnaan viimeistään loppiaiseksi, joka oli sunnuntai 6. päivä tammikuuta. Matkoihin piti varata vähintään kokonainen työpäivä, omaa automobiilia tai hevosta Kaarlella ei ollut. Osa matkasta taittui junalla, osa hevoskyydillä, osa onnikalla ja mahdollinen loppumatka kengänpohjia kuluttaen kapsäkit kainalossa.

    Kauttuan päässä onneksi oli paperitehtaan hevosreki vastassa ja kyyti perille sujui joutuisasti. Tammikuun pakkasissa ja lumituiskussa matkustaminen ei ollut mitään herkkua, mutta leivän eteen piti tehdä kaikkensa ja sietää epämiellyttävää. Torstai-iltana ehdittiin tehdä vielä valmistelevat työt ja katsoa huomisen urakka. Muuraushommia tehtiin sitten koko perjantai 4.1. ja päivä oli kuluttavan pitkä kaikille. Kaarle yöpyi tehtaan parakissa muutamien muiden miesten kanssa eikä unihiekkaa tarvittu rankan päivän päätteeksi. Mies simahti parakin pedille lähes samantien kun raskaat luomensa laski silmiensä päälle. Hän nukkui kuitenkin kovin levottomasti ja hänen uniinsa ilmestyi tämän entisiä työtovereita piirittämään ja liehittelemään rakasta Katri-vaimoa. Mies heräsi yön aikana usein ja kylmänhiki kasteli tämän aluspaidan. Ajatus vaimon uskottomuudesta ei luovuttanut vaan vaivasi koko yön herkeämättä. Painajaismainen uni ja huono henkinen vointi jatkui vielä Kaarlen herättyäkin. Lauantaiaamu ei sujunut ollenkaan, kun Kaarle sai valtavan voimakkaan mustasukkaisuuskohtauksen. Reissuelämä ja ero perheestä, rankka ruumiillinen työ ja lähes vuosi takaperin alkanut “hermosairaus” olivat vaatineet veronsa Kaarlelta.

    Kauttuan paperitehdas 1900-luvun alussa. Lähde: Ahlström Capital, historyofahlstromcapital.fi

    Toiseksi viimeinen kotimatka

    Kun muuraushomman työjälki oli lauantaina aamusta tarkistettu ja homma puhtaana käteen maksettu, kuljetti Ahlströmin hevosvaljakko hermoilevan muurarin takaisin lähimmälle asemalle. Koko lauantain 5.1.1924 alkaneen kotimatkan ajan Kaarlen mielessä pyöri kysymys siitä, oliko viime yönä nähty uni mahdollisesti totta. Hän kun itse vietti niin paljon aikaa työmailla siellä sun täällä, kuka tahansa on voinut käydä Katria riiaamassa tai jopa tämän alushameen alla. Vaikka perhe oli ehtinyt asua vasta hieman reilu kolme kuukautta Myllymäessä, oli alueen paheet kantautuneet Kaarlenkin tietoon. Vaikkei Myllymäki mikään punaisten lyhtyjen alue ollut, niin moni juopunut tyyppi löysi siltä seudulta ”ihmisen” seuraavaksi illaksi tai yöksi. Seudulla pyöri sellaisia miekkosia, jotka olisivat oikein hyvin voineet iskeä silmää Katri-vaimolle tai jopa puristella hänen paikkoja lähietäisyydelle päästyään.

    Kaarlen kotimatka ei edennyt. Se tuntui tuskaiselta tervassa tarpomiselta vaikka viimeinen pätkä Toijalasta Hämeenlinnaan sujuikin tutulla kiskoreitillä. Päässä jyskytti vain: ”Perkele, jos se minun muija on vehkeillyt muiden miesten kanssa!” Mies ajoi itseään yhä suuremmille kierroksille ja entistä vihaisempaan mustasukkaisuuden puuskaan. Hämeenlinnan asemalle saavuttuaan Kaarle E. hyppäsi laukkuineen alas junavaunusta ja laittoi vikkelästi tossua toisen eteen. Kotiin oli nyt päästävä ja äkkiä. Lauantai-illan pakkanen oli pureva, sitä oli noin 10 tai 15 astetta. Ohuehko talvipomppa ei alkuun lämmittänyt ollenkaan vaan alkutaipaleesta vieno tuuli ja kylmä iski kauluksesta ja hihansuista luihin ja ytimiin. Ehkäpä se ja noin 2,5 kilometrin kävelymatkan aikana saatu raitisilmamyrkytys veivät terän Kaarlen suurimmalta kiukulta. Puolen tunnin tepastelu ulkona kotia kohti selkeytti Kaarlen pääkoppaa ja lopulta tiivistahtinen askellus lämmitti myös kroppaa.

    Torikatu 11:n tontille päästyään Kaarle kopsutteli lumiset kenkänsä portaisiin, jotka nousivat perheen huoneiston ovelle. Sisällä kotona rakkaat lapset huudahtivat “Isä!” ja ryntäsivät keittiön ovelle isää vastaanottamaan. Katri auttoi miestään riisumaan kylmän päällystakin ja laittoi sen porstuan naulaan. Tuliaisia ei ollut, mutta halaus keittiön ovella oli riittävä. Olihan isä taas kotona ja selvinnyt parin päivän työreissusta ehjin nahoin ja muutamaa markkaa rikkaampana. Mies toivotettiin tervetulleeksi kotiin ja istutettiin kyökin pöydän ääreen kertomaan reissusta ja siemailemaan lämmintä teetä. Kun laukut oli saatu purettua ja tarinat kerrottua, kello oli lipsumassa illan puolelta yöksi ja E:n perhe kävi yöpuulle. Makuukammarin pimeydessä ja hiljaisuudessa Kaarle rohkaistui kysymään Katrilta, oliko isännän mustasukkaisessa luulottelussa ja vieraiden miesten vonkauksessa yhtään totuutta mukana. Katri tuhahti ja vastasi hämäläiseen lakoniseen tyyliin, ettei tuollaisissa puheissa ollut minkäänlaista perää. Ei päätä eikä häntää. Kaarlekin rauhoittui. Katrin sanat ehkä palauttivat mies-paran riekaleiset hermot taas takaisin oikeisiin uomiinsa. Torikatu 11 nukahti.

    Hämeenlinnan asema 1920-luvulla viereisine puutarhoineen. Lähde: Hämeenlinnan kaupunginmuseo, hmlmuseo.fi

    Luulottelua

    Koko seuraavan viikon ajan Kaarlen luulottelut Katrin uskottomuudesta virkosivat aina vaan uudelleen, vaikka hän kuinka koitti toistella itselleen, että kyse on vain hermosairaudesta ja pahaisesta painajaisunesta. Muurarin töitä asia ei kuitenkaan pahemmin häirinnyt, eli Kaarle meni töihin ja tuli töistä kotiin ihan normaalisti pitkin viikkoa, kuten aina ennenkin oli tapana ollut. Sillä aikaa pojat kävivät kansakoulua ja Katri piti kotia pystyssä. Ruoka tuli tehtyä ja pyykit pestyä ajallaan. Kun Kaarle oli kotona ja jatkuva ristikuulustelu pettämisestä jatkui ja jatkui, niin Katrilla alkoi mitta täyttyä. Miehensä alituinen utelu vieraista miehistä ja uskottomuudesta söi perheidyliä ja murensi sen aikaisemmin niin vakaata kivijalkaa. Ajatus kiusasi Kaarlea herkeämättä ja pariskunnan välit alkoivatkin rakoilla ensimmäistä kertaa yli 12 vuoteen. Mitään isompaa riitaa ei syntynyt, mutta Katri koki miehensä mustasukkaisuuden loukkaavana. Hän oli täysin viaton ja syytön miehensä esittämiin syytöksiin eikä ollut antanut niille pienintäkään aihetta. Lauantaina 12.1. vietettiin Esteri-tytön 7v. synttäreitä iloisissa merkeissä, se vähän rauhoitti Kaarleakin, ainakin jatkuvien kysymysten osalta. Perheen kuopus sai lahjaksi pieniä tavaroita, kuten koulutarvikkeita ja makeisia. Syksyllä Ester-tyttö aloittaisi kansakoulun.

    Sunnuntaina 13.1.1924 takana oli siis työn täyteinen viikko, synttärijuhlat ja lukematon määrä kysymyksiä vaimon uskottomuudesta. Kun Kaarle pirtissä möllöttäessään ei kyennyt siirtämään ajatuksiaan muualle, päätti Katri, Olavi-poika ja Kaarle lähteä illalla kello 20 aikoihin Myllymäkeen laskemaan potkukelkalla mäkeä. Vaikka tammikuinen ilta oli pimeä niin sää oli mukavan leuto ja lähellä suojasäätä. Kelkka kulki mukavasti nuoskalumessa ja kolmikolla oli hauskaa. Ainakin tuon puolen tunnin ajan Kaarlea ja Katria ei vaivattu luulotautisella utelulla uskottomuudesta. Sisään keittiöön päästyä hieman ennen kello yhdeksää sunnuntai-iltana Katri keitti teetä, jota nautittiin pöydän ympärillä koko perheen voimin. Tovin aikaa lapset saivat vielä leikkiä leluillansa pirtin lattialla, mutta viimeistään kello 22 aikoihin käytiin nukkumaan ja valmistautumaan uuden viikon askareisiin, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Lapset nukkuivat kolmisteen kammarin toisessa sängyssä, vanhemmat toisessa. Kaarle kuitenkin pyöri ja kiekkasi sängyssä rauhattomana. Uni ei tullut vaan kiersi hänet tällä kertaa tavallistakin kauempaa. Hetken kieriskeltyään hän nousi ylös vuoteesta ja meni keittiön puolelle ottamaan hermotippoja ja lasillisen vettä. Tämän jälkeen hän palasi takaisin vuoteeseen ja nukahti, mutta vain hetkeksi, ehkä noin puoleksi tunniksi tai tunniksi. Kaikki muut perheenjäsenet olivat jo vaipuneet uneen. Vain Kaarle oli yksin ajatuksiensa kanssa hereillä.

    Kuvituskuva naisesta ja lapsesta kelkkailemassa. Lähde: Elzbieta Sekowska, iStock

    Hermotippoja

    Hermotipat tai kuumetipat eli kamferitipat olivat aikansa ihmelääke, jota voitiin määrätä lähes mihin tautiin tai vaivaan tahansa. Se oli suosittua niin lääkäreiden määräyksissä kuin kansalaisten lääkkeiden käytössä. Kamferitippojen sanottiin tepsivän huimauskohtauksiin ja pyörrytykseen, korvasärkyyn, yleiseen heikotukseen, sydämen vajaatoimintaan, verenpaineeseen, köhään ja lentsuun, lihasten rentoutukseen ja hoitoon sekä ääreisverenkierron parantamiseen. Ennen kaikkea kamferin tarkoituksena oli lievittää fyysistä kipua, eli lamaannuttaa aivojen tiettyjä reseptoreja poistaen kivun tunnetta. Kamferitippojen koostumus oli 1 osa kamferia, 3 osaa eetteriä ja 6 osaa spriitä. Eetterillä oli anestesiasta tuttuja vaikutuksia, sprii eli etanoli taas puhdasta alkoholia. Yhdistelmän tarkoitus oli siis rauhoittaa ja rentouttaa, mutta myös kohottaa verenpainetta. Yleisin kamferitippojen käyttötapa oli tiputtaa suoraan lääkepullosta pipetillä useampi tippa suuhun tai sokerinpalaan. Lapsille sokerinpalan imeskely oli miellyttävämpi lääkkeenottotapa kuin pahan makuinen tippa pelkiltään.

    Vanhemmista lääkepulloista hermotippoja saatettiin kaataa lusikalle tai lämmitetyn maidon tai teen sekaan. Yleiskäyttöisyyden ja yleisyytensä vuoksi hermotippoja oli mahdollista ottaa myös yliannostus. Tämä johti pahimmillaan kuolemaan, mutta vakavassa yliannostuksessa oireina olivat pahoinvointi, kouristukset, oksentelu, huimaus, hengenahdistus, hengityksen lamaannus, lihasten vapina ja nykiminen sekä epileptiset kohtaukset. Vakavaa yliannostusta kamferitippoja ei Kaarle ollut nauttinut, mutta ehkä on syytä esittää mahdollisuus siitä, että hermotippojen nappailu säännöllisesti lähes vuoden ajan saattoi aiheuttaa hänelle aistiharhoja tai jonkinlaisia mielentilan muutoksia. Olisiko hermotippojen pitkäaikainen käyttö voinut aiheuttaa Kaarlen ”luulotautisuutta”? Tai oliko hän jäänyt kamferitippojen koukkuun ja kun elimistö ei saanut päivittäistä annosta, se oireili ”luulosairauden” tavoin?

    Kamferiöljyä vaivaan kuin vaivaan. Lähde: nostalgisetnaiset.fi

    Pimeys nielaisee kaiken

    Kello lähestyi puolta yötä ja Kaarle oli taas hereillä. Ei perkele, ei tullut miehen nukkumisesta mitään. Hän koittaa ujuttaa vasemman kätensä Katrin pään alta pois tätä herättämättä. Samalla hetkellä Kaarlen mielen sisällä jokin korttitalo luhistui. Hän riuhtaisee käden nopeasti pois ja samassa Katri herää kysellen ”Mikä on? Etkö saa unta?” Mies nousee istumaan sängyn laidalle, hengittää syvään ja painaa päänsä hetkeksi käsiinsä. Käsien alta kuuluu raskaan hengityksen säestämä syyttävä kysymys Katrin uskottomuudesta. Silloin Katrikin huokaa syvään ja toteaa lähes tulkoon viimeisen kerran, että: ”Lakkaa nyt jo hulluja puhumasta.” Vastauksensa jälkeen Katri nousee ylös vuoteesta sytyttääkseen valkean lähimpään, sängyn vieressä piirongin päällä olevaan lamppuun.

    Sängyltä noustessa Kaarlen pään sisällä alkaa valtaisa mustasukkaisten tunteiden tulva. Kaikki uudet ja vanhat ajatukset vaimon uskottomuudesta palaavat kymmen- ellei satakertaisena tuolla hetkellä. Aivan kuin valtava masennuksen ja petetyksi tulemisen tsunami pyyhkisi muurari E:n ylitse. Hänen mielestään koko elämä oli nyt ohitse ja kaikki näyttäytyi täysin toivottomana. Kuin kylmä ja pimeä pahuuden koura tarrautuisi häntä jalasta ja vetäisi syvälle ikuiseen synkkyyteen. Hetkessä Kaarlen elämästä oli tullut totaalisen merkityksetöntä. Hän katsoi ympärilleen eikä tunnistanut paikkaa. Hän katsoi makuukammarissa nukkuvia lapsia ja lampun luo noussutta vaimoa, mutta he eivät merkinneet hänelle mitään. Aivan kuin he kaikki olisivat olleet tyhjiä ja kasvottomia. Hän ei tuntenut heitä enää lainkaan eikä itseään. Kaarlen tyhjä katse haravoi Torikatu 11:n keittiön ja makuukammarin ovelle kunnes ne osuvat ovenpielessä olevaan puuvartiseen tylppään vasaraan. Mies nousi ylös ja hänen kylmänhikiset ja kalman kalpeat muurarin työtä nähneet kädet tarrasivat kiinni vasaran puiseen varteen tutun varmoin ottein. Hetken ajan aika on pysähtynyt Torikatu 11:n huoneistossa. Totaalinen pimeys nielaisee Kaarlen sielun ja ruumiin.

    Kasvoton perhe. Lähde: Lilli Heinemann, The Guardian

    Kädet veressä

    Samassa Kaarle tarttui Katria kädestä ja esti tätä poistumasta makuukammarista keittiön puolelle. Katri-vaimon ollessa yllättynyt ja ihmetellessä miehensä käytöstä, joka poikkesi täysin tämän aikaisemmasta käytöksestä, Kaarle kohotti tylpän vasaran ja iski sillä lujasti Katria päähän, kerran ja toisenkin. Samaan tahtiin kuin oleskelukammarin seinäkellon heiluri. Muutaman sekunnin kestäneessä rytäkässä Katri pääsee kuin pääseekin makuuhuoneeesta keittiön puolelle ja sieltä aina yöpukusillaan Torikatu 11:n sisäpihalle Kaarlea karkuun. Kaarle kuitenkin seurasi vaimoaan kuin riivattu ja tavoitti tämän pihamaalta, jossa hän jatkoi mielipuolista vasaralla huitomista. Maahan kaadettu Katri oli avuton ja voimaton, kun vasara osui useita kertoja hänen päähänsä. Kaarlen matkaan lähettämät vasaraniskut jatkuivat, kunnes vaimo vaipui tajuttomaksi ja elottomaksi pihan lumihankeen. Pään haavoista pakeneva veri värjäsi sisäpihan lumen Katrin ympäriltä punaiseksi tuona tammikuisena yönä.

    Totaalinen pahuus oli saapunut kylään Torikadulle, Hämeenlinnan Myllymäkeen. Vaimonsa moukaroinnin jälkeen Kaarle siirtyy takaisin huoneistoonsa ja sulki ulko-oven perässään. Metelöintiin heränneet lapset, Theodor ja Ester, olivat tulleet makuukammarin ja keittiön väliselle ovelle ihmettelemään mistä oikein oli kysymys. Joku lapsista kysyikin isältä kysymyksen, mutta tämä ei rekisteröinyt sitä lainkaan. Kaarlen silmissä ja mielessä oli sumentunut syvimpään mahdolliseen mustaan. Hän totesi monotonisella, lähes demonisella äänellä lapsilleen, että: “Nyt täytyy kaikkien kuolla.” Tämän enempää puhumatta mies löi häntä lähinnä olevaa vanhinta poikaa, 12-vuotiasta Theodoria vasaralla päähän. Theodor kaatui makuukammarin puolelle lattialle valittaen kipua ja tuskaa. Heti perään Kaarle iski kuukausi takaperin 10 vuotta täyttänyttä Olavia, joka makasi vielä lasten vuoteella. Makuukammarin ovelta keittiöön livahtanut juuri syntymäpäiviään juhlinut 7-vuotias Ester koki saman kohtalon kuin isoveljensä. Tylppä vasara kolahti pienen tytön kalloon kun Kaarle iski julmasti takaa päin. Kaikkien kolmen vaikeroidessa vammojaan tai kierien tuskissaan keittiön ja makuuhuoneen lattialla Kaarle jatkoi herkeämättä lastensa vasaroimista kunnes viimeinenkin valituksen ääni vaimeni. Vasaran tuhoisat iskut pommittivat pieniä viattomia ihmisten alkuja kunnes heidän viimeinenkin liike ja ääni lakkasi. Vasaran puinen varsi oli juopunut verestä ja tylpästä metalliosasta tippui verivana huoneiston keittiön lattialle. Samalle paikalle se lopulta tipahti Kaarlen kädestä, kun verityö oli tullut päätökseensä. Vain seinäkellon heiluri jatkoi lyöntejään ja tasaista ääntä.

    Nainen verisenä lumihangessa. Lähde: Let It Snow -kauhuelokuva

    Viesti tuonpuoleisesta

    Lyöntien tauottua Kaarle meni toiseen kamariin, siihen hienompaan oleskeluhuoneeseen ja otti siellä olevasta lipastosta rahakukkaronsa ja laittoi sen lipaston päälle. Vapisevin ja perheensä veren tahrimilla käsillä hän kirjoitti kukkaron viereen pienen lapun, jossa pyysi saada hänet ja hänen perheensä haudattua Tampereen hautausmaalle. Kukkarossa olevat varat hän varasi käytettäväksi “hautajaisveroihin”. Jäähyväisviestin kirjoittamisen jälkeen Kaarle palasi makuukammariin ja otti uuninpellistä lyhyen narun, jonka sitoi aluksi sängyn päätyjalkaan. Naru osoittautui kuitenkin liian lyhyeksi hirttäytymiselle joten Kaarle sitoi narun tiukasti kaulansa ympärille ja kiristi sitä itse käsin niin kauan, että hänen tajunsa sammui. Hänen mieleensä luikerrellut paholainen oli nyt poissa. Muurarin käsien jälki näkyi Torikadun huoneiston lattialla, missä tylpällä vasaralla ruhjotut viattomat lapset viruivat verilammikoissaan, liikkumattomina ja äänettöminä. Lasten sängyn lakanat ja peitteet värjäytyivät Olavin verestä. Keittiön lattialla virui Esteri ja makuukammarin lattialla Theodor. Vasaranlyöntien jäljiltä veripisaroita oli roiskunut ympäriinsä huoneiston seinille. Puuvartinen vasara oli jäänyt niille sijoilleen, minne väkivalta oli päättynyt. Muurarin perheen koti muistutti teurastamoa ja kauheimmat ajatukset olivat muuttuneet julmimmista julmimman hirviön teoiksi. Kuin läpipääsemätön usva oli laskeutunut maanantain 14.1.1924 vastaisen yön ylle. Lopulta Torikatu 11 huoneistossa oli hiljaista. Hämeenlinna nukkui tammikuun unta.

    Selviytyjä

    Kuin ihmeen kaupalla Katri-vaimo pääsi ryömimään sisäpihan hangesta naapuriin kivityömies E. V. Hietaselle pyytäen apua. Ennen siellä tajuntansa menettämistä oli Katri ehtinyt kertoa miehensä käyneen tämän kimppuun. Hietasella oltiin hämmästyneitä, mutta samalla valmiita toimimaan sen enempiä kyselemättä. Rankassa ruumiillisessa työssä kovaksi keitetty kivityömies heitti totutusti porstuan naulasta talvipalttoon päälle ja veti pakkasen kylmettäneet saappaat jalkaansa lähtiessään tekemään ilmoitusta viranomaisille. Puhelinta ei ollut, joten viesti piti viedä juoksujalkaa. Myllymäen ja kaupungin keskustan väliin jääneellä kasarmialueella oli poliisin pieni vartiokoppi. Hietanen tiesi, että sieltä saisi hälytettyä virkavallan paikalle. Noin kello 2:15 pimeydestä vartiokopin kerosiinilampun valokeilaan ilmestyi selväsanainen mies, joka halusi tehdä ilmoituksen väkivallanteosta. Vartiopaikalla ollut poliisi ja sattumalta paikalle saapunut Hämeenlinnan poliisilaitoksen ylikonstaapeli lähtivät välittömästi Hietasen matkaan Torikadulle.

    Myllymäenkadun ja Torikadun kulmaan saavuttuaan, pihamaalle oli herännyt jo muutamia lähinaapureita ihmettelemään tapahtunutta. Väki pidätteli henkeään kun talvitakkeihin puetut poliisiviranomaiset saapuivat paikalle. Sisälle Torikatu 11:n huoneistoon astuessa virkavaltaa odotti järkyttävä näkymä. Pieni Esteri-tyttö lojui ensimmäisenä poliiseja vastassa huoneiston keittiön lattialla, yöpuku kauttaaltaan tuoreessa veressä ja verinen vasara tämän vieressä. Verisiä jälkiä oli pitkin seinäpahveja ja veripisarat tipahtelivat lattialautojen välistä alapohjaan kuin sadevesi taivaalta. Makuukammarin lattialta löytyi rusikoitu Theodor ja lasten sängyltä pahoin hakattu Olavi. Kaikki makasivat liikkumattomina ja vaikuttivat elottomilta. Vanhempien sängyn ja muurin eli pönttöuunin välistä löytyi Kaarle Konstantin, jolla oli kaulassaan lyhyt naru ja sen jättämä jälki kaulansa ympärillä. Paljon nähnyt ylikonstaapelikin veti kalpeaksi ja sanattomaksi. Äkkiä paikalle piti kuitenkin saada lisäväkeä ja etsiviä suorittamaan rikospaikkatutkintaa. Yleisöä ei missään nimessä saanut päästää sisälle todistamaan kauhuja eikä sotkemaan jälkiä. Konstaapeli lähti viipymättä Myllymäen vartiokopille hälyttämään paikalle apukäsiä. Tajuttomat, kuolemankielissä olleet, muurarin perheenjäsenet piti saada pikimmiten lääkärin pakeille hoidettaviksi.

    Hämeenlinnan Raatihuoneella sijainneella poliisilaitoksella havahduttiin isoon rikokseen ja tiedotettiin asiasta lääninsairaalalle ja rikosetsivälle. Hevosreet kuljettivat Torikadulle tammikuun pimeässä aamussa useamman rikostutkinnan ammattilaisen ja poliisikonstaapelin, jotka tekivät kirjaukset ja merkinnät lehtiöihinsä sekä haastattelivat pihamaalle kokoontuneita ”todistajia”. Rikospaikkojen valokuvaaminen oli hiljattain alkanut saada jalansijaa, mutta Hämeenlinnassa ei vielä ollut uusimpia kotkotuksia noteerattu kuten ehkä Helsingissä ja Tampereella. Haastattelut eivät tuottaneet merkittäviä tietoja, mutta poliisien ja muutaman paikallisen toimesta perheen lapset sekä Katri-vaimo päätettiin siirtää hevosrekiin ja kuljettaa lääninsairaalaan Viipurintien varteen tutkittavaksi ja hoidettavaksi.

    Ylikonstaapeli havaitsi, että Kaarlessa vielä joten kuten henki pihisi ja hänet päätettiin kuljettaa poliisilaitokselle jatkotutkimuksiin. Olihan tämä epäiltynä järjettömästä veriteosta. Hämeenlinnan Raatihuoneelle etsivänosaston putkaan kuljetettu Kaarle Konstantin tarkastettiin poliisilaitokselle hälytetyn lääkärin toimesta ja aamuyön pikkutunneilla muurari virkosikin ja palasi tajuihinsa. Kädet, kasvot ja vaatteet maalattuna oman perheen verellä. Sormenjäljet häneltä tietysti otettiin viranomaisten kortistoon talteen. Varhain aamulla etsivänosaston komisario Sipilä aloitti yön aikana putkaan tuodun muurarin kuulustelun ja niissä kävi ilmi tämän sairaanloinen mustasukkaisuuskohtaus, edellisenä keväänä alkanut hermotauti ja miehen omien sanojen mukainen ”luulotautisuus”. Kaarle muisti kauhujen illasta kaiken ja pystyi kuvailemaan tarkasti mitä huoneistossa oli tapahtunut. Hän muisti jopa sanansa lapsilleen ja kirjoittamansa itsemurhaviestin sisällön. Virkavallan mielestä miehessä ei kuitenkaan ollut havaittavissa minkäänlaista mielipuolisuutta maanantaiaamuna 14.1.1924. Kaarle puhui selvästi, muisti ja tunnusti kaiken. Hän oli itsekin äimistynyt siitä, mitä oikein oli tapahtunut. Mitään selvää yksittäistä syytä kohtaukselle ja verityölle eivät poliisit ensimmäisessä kuulustelussa saaneet.

    Vasemmalla Torikatu 11 puutalo talvimaisemassa, kuvattu Myllymäeltä kohti Turuntietä. Lähde: Muuttuva Myllymäki -kirja.

    Suru-uutinen

    Lääninsairaalalla tohtori Weuro vastasi kaikkien öisen väkivallan uhrien saamasta hoidosta. Pahimmat vammat olivat 10-vuotiaalla Olavi-pojalla, jonka päästä löytyi kaikkiaan viisi vasaran iskun jättämää haavaa, ruhjetta tai vammaa. Olavi menehtyi aamuyöllä 14.1.1924 kello 5 aikaan saamiinsa pääkallon ruhjeisiin, aivokalvon vahingoittumiseen ja aivomassan valumiseen lyöntihaavoista. Myös pikkutytöllä Esterillä oli takaraivossaan viisi vasaran lyönneistä aiheutunutta hengenvaarallista haavaa. 7-vuotias tyttö oli tiedottomassa tilassa ja tohtori arvioi ettei hänen pelastamiseksi ole merkittävästi tehtävissä. Vanhimmalla pojalla Theodorilla oli yhteensä 14 haavaa päässä ja osittain ”aivot ulkona”. Aivokalvon todetaan kuitenkin olevan ehjä ja Theodorilla oli toiveita paranemisesta mikäli aivokalvontulehdusta ei ilmene. Katri-vaimolla oli päässään kahdeksan haavaa pääkalloon saakka, mutta kallonmurtumia ei havaittu. Myöhemmin iskujen määrää täsmennettiin vielä lukuun yksitoista. Jokainen meistä voi kuvitella ottavansa vasaran käteensä ja iskemällä sillä voimakkaasti olan takaa 11 tai 14 kertaa. Se vaatii jo vihkiytymistä asiaansa eikä ole enää selitettävissä muuten, kuin aikeilla tappaa. Yhteensä vasara lankesi vähintään 35 kertaa Kaarlen perheeseen. 35 lyöntiä. Kolmekymmentäviisi lyöntiä omiin lapsiin ja rakkaaseen vaimoon. Tohtorin lausunnon mukaan Katrin tilanne “ei ole toivoton”, mutta sama huoli aivokalvontulehduksesta esitetään hänenkin toipumisen kohdalla. Tohtori Weuron mukaan kaikki lääninsairaalaan tuodut uhrit olivat erittäin kurjaan kuntoon ruhjottuja. Tylppä vasara oli “suorastaan kauhistuttawaa jälkeä jättänyt onnettomien ihmisten pääkuoriin”. Kaarle oli vaurioittanut pysyvästi koko perhettään ja päättänyt Olavi-pojan elämän.

    Hämeenlinnan lääninsairaala Vanajaveden vastarannalta nähtynä. Lähde: Hämeenlinnan kaupunginmuseo, hmlmuseo.fi

    Poliisikuulustelu on nopeasti ohi

    Komisario Sipilän mukaan muurari E. ei ollut tunteeton tai kylmä ihminen, vaan hänen kerrotaan olleen suuren murheen murtama poliisikuulusteluiden aikana oman pääkopan ja asioiden selvittyä. Jotenkin öinen raakalaismainen verityö oli palauttanut Kaarlen takaisin järkiinsä, eikä mustasukkaisuudesta tai luulottelusta ollut poliisikuulusteluissa tietoakaan. Kaarle oli itse todennut, ettei maailmasta löytyisi kyllin riittävää rangaistusta, jonka hän ansaitsisi. Mitään syytä teolleen Kaarle Konstantin ei kuitenkaan osannut kertoa, mutta totesi sen johtuneen vuosi sitten alkaneesta hermosairaudesta ja saamistaan mustasukkaisuuskohtauksista. Hän ymmärsi olleensa ”luulotautinen” ja lopulta ajautui sen johdosta henkilökohtaiseen ahdinkoon ja ahdistukseen, jossa oma elämä tuntui olevan kuitti. Hänen mielensä ja sielunsa olivat hetkellisesti totaalisen tietämättömyyden ja epätoivon vallassa. Pahuus oli kyllästänyt Kaarlen läpikotaisin päättämään oman ja perheensä elämät. Itse poliisitutkinta asiassa oli hyvin suoraviivaista, koska tekijä oli poliisin hallussa ja tunnustipa hän kuulustelussa tehneensä kyseiset verityöt. Tekovälinekin oli noudettu poliisilaitokselle talteen todistusaineistoksi ja huoneistosta löytynyt itsemurhaviesti talletettu Raatihuoneen poliisikamarin kaappiin. Kaarle Konstantin E. siirrettiin lääninvankilaan tiistaina 15.1.1924 odottamaan oikeuden käsittelyä ja tuomiota. Raastuvanoikeuden oli tarkoitus kokoontua jo seuraavalla viikolla asiaa käsittelemään. Viranomaisten mielestä asiassa ei ollut suurtakaan tutkittavaa tai tulkittavaa, mutta tapaus ei ollut kuitenkaan läpihuutojuttu. Kaarle pysyi pidätettynä samaan aikaan kun hänen perheensä jäsenet, menehtynyttä Olavia lukuunottamatta, taistelivat hengestään lääninsairaalalla. Putkassa virui itkuinen ja surullinen muurarin haamu.

    Lääninvankila

    1871 Hämeenlinnaan valmistui lääninvankilana toimineen Hämeen linnan yhteyteen upouusi Hämeenlinnan kuritushuone. Kyseessä oli Suomen ensimmäinen ns. sellivankila, jossa vangit suljettiin selleihin vanhojen yhteismakuutilojen sijaan. Uuden ”talon” suunnitelmista vastasi arkkitehti Ludvig Isak Lindqvist. Lindqvist oli syntynyt Uusikaarlepyyssä 1827 ja toimi valtion Yleisten rakennusten ylihallituksen pääjohtajana. Kymmenen vuotta myöhemmin 1881 kuritushuone siirtyi Helsinkiin ja vireinen linnassa toiminut lääninvankila levittäytyi sellivankilan puolelle. Linnan pohjoispuolella toimi lääninvankilan vieressä naisten kuritus- ja työvankila. Hallinnollisesti kaikki linnan alueen vankilat yhdistettiin 1927 Hämeenlinnan keskus- ja lääninvankilaksi. Alueen historia vankilana on pitkä, sillä erilaisia vankeja alueella on säilytetty jo keskiajalta lähtien. Hurjaksi ja tavattoman kurjaksi paikkaa kutsuivat mm. linnalle vangitut punavangit ja vuosikymmen myöhemmin muut poliittiset vangit.

    Lisäksi Hämeenlinnaan keskitettiin maamme naisvangit. Yleisin naisten vankilaan asti johtanut tuomio 1800-lopussa ja 1900-luvun alussa tuli lapsensurmastaa tai lapsenmurhasta. Jopa 70-80% vankilasta vapautuneista naisista tuohon aikaan oli istunut lapsensurmasta. Rikosta pidettiin aluksi hyvin vakavana, jopa kuolemantuomiolla rangaistavana tekona, mutta 1900-luvun alkupuolella kyseisestä rikoksesta alettiin langettamaan lievempiä tuomioita kuin murhasta yleisesti. Lapsensurmaan liittyi käytännössä aina synnytyksen jälkeinen uupumus ja ahdistus. Mitä paremmin mielenterveydellisiä ongelmia opittiin tutkimaan ja käsittelemään, sen perusteella myös rangaistuskäytäntö hiljalleen muuttui. Lopulta minimirangaistus oli 4 kuukautta, enimmillään 4 vuotta. Taustalla tässä lapsensurma-määritelmässä oli usein se, että lapsensurmaan syyllistynyt äiti oli osin syyntakeettomassa mielentilassa surmahetkellä. Kansan syvät rivit tietysti suhtautuivat asiaan huomattavasti myöhempää oikeuskäytäntöä ankarammin.

    1920 ja 1930-luvun aikana yleisimmät naisvangit olivat poliittisia vankeja. Usein kommunisteja tai sellaiseksi Etsivän keskuspoliisin eli ”EK:n” määrittelemiä henkilöitä. EK:n keskeinen tehtävä oli hypätä kommunistijahdissa ja sen toimitilojen käytävillä sekä kellareissa tunnustus usein hakattiin ulos epäillyistä ja vangituista. Olivat he sitten kommunisteja tai eivät. Valtion vihollisten löytäminen ei kaihtanut keinoja ja siinä sivussa saattoi syntyä tarpeettomia sivullisia uhreja. Ajat olivat kovat ja toimet sen mukaiset. Vankien jakautuminen linnan alueen rakennuksiin meni pääpiirteittäin niin, että poliittiset (nais)vangit olivat keskitetty Hämeen linnaan ja sellivankilassa istuivat monen kirjavat kriminaalivangit, yleensä rötösten vakavimmasta ja vaarallisimmasta päästä. Oli ryöstäjiä, raiskaajia ja murhamiehiä. Siellä sellivankilan puolella n. 8 neliömetrin betonikopissa Kaarlekin vietti aikansa vangittuna keväällä 1924 ja lopullista tuomiotaan odotellen kesällä 1925.

    Jo keskiajalta asti vankilana toiminut Hämeen linna. Edustalla oikealla ns. sellivankila, missä Kaarle istui tuomiota odottaessaan. Linnan ympärillä naisvankila. Lähde: Vankilamuseo

    Loppuelämä alkaa

    Katri-vaimo ja Theodor-poika olivat paranemaan päin jo muutamaa päivää veriteon jälkeen. Lääninsairaalalta annettiin tietoja torstaina 17. päivä tammikuuta, että Katri ja Theodor tulevat selviämään vammoistaan hengissä. Lopullisesta kunnosta tai voinnista ei Theodorin kohdalla voitu olla täysin varmoja. Päähän kohdistuneet lyönnit saattoivat jättää pitkäaikaisia tai pysyviä vammoja. Samalla viikolla Katri osasi kuitenkin kertoa miehensä hermosairaudesta ja sen voimistuvasta tahdista kysymyspattereineen menneinä päivinä. Katri ehti myös vierailla miehensä luona lääninvankilalla kerran tai kaksi ennen raastuvanoikeuden käsittelyn alkamista. Tapaamiset eivät varmasti olleet helppoja kummallekaan. Avioliittoa oli kestänyt jo marraskuusta 1911 saakka ja välit olivat olleet varsin hyvät aina tuohon maanantain 14.1.1924 vastaiseen yöhön saakka. Katri esitti vankilalla kysymyksiä miehelleen, muttei Kaarle osannut niihin vastata. Muurarin perhe oli väkivaltaisesti typistynyt, Katri-vaimolle täysin tuntemattomasta ja käsittämättömästä syystä. Hänen aviomies oli samaan aikaan murhaaja, mutta myös elämänkumppani, aviomies ja lasten isä. Molemmat pohtivat voiko yhteistä elämää jatkaa enää tapahtuneen jälkeen. Moni ei olisi ollut valmis jatkamaan tai jaksamaan, mutta ehkä ajan yhteiskunta asetti paineita avioliiton jatkamisen puolesta. Avioeroa pidettiin edelleen häpeänä ja eronneen naisen rooli saattoi olla paljon epämiellyttävämpi kuin elämän jatkaminen vasaramurhaajan kanssa. Mutta mitä se elämä lopulta olisi jos Kaarle tuomittaisiin elinkautiseksi kuritushuoneeseen?

    Epätietoisuus tulevasta kalvoi pariskuntaa, mutta varmasti myös 12-vuotiasta Theodoria. Olihan hän jo sen verran vanha, että ymmärsi mitä isä oli tehnyt ja mikä vankila, tai perheen tuleva kohtalo, oli. Katri siis pohti, voisiko hän enää koskaan nukkua Kaarlen vieressä pelkäämättä uutta mustasukkaisuuskohtausta tai mielenhäiriötä. Milloin mies seuraavan kerran valahtaisi hulluuteen, tehden pahaa muille tai itselleen? Perhe oli nyt ihan uuden ja erilaisen elämän kynnyksellä. Kaikki vanha, ihana ja hyvä, oli pyyhitty pois näkymättömiin. Ainoastaan se oli varmaa, että tulevaisuus oli perheelle epävarma. Perheen ”elättäjä” oli vankilassa, pojalla jonkin sortin päävamma ja Katri yksin taloutta pystyssä pitämässä, hänelläkin pää paketissa vielä pitkään. Lähes koko perhe tuhottu, niin henkisesti kuin fyysisesti. Vähemmästäkin oli leskeksi tai muutoin yksin jääneet naiset lapsineen joutuneet kerjuulle tai jopa huutolaisiksi. Yhteiskunta oli raju ja raaka, kun sosiaalista turvaverkkoa ei ollut. Pahimmillaan perheet ja lapsikatraat hajotettiin ja ripoteltiin pitkin poikin pitäjää sille, joka halvimmalla lupasi hoitaa ylöspidon. Pienillä pojilla ja tytöillä teetettiin rankkoja ruumiillisia töitä. Eikä nahkaremmiä tai puusta veistettyä keppiä säästelty, mikäli huutolaisen naamavärkki, teot tai puheet eivät miellyttäneet. Ilmassa oli siis aitoa pelkoa siitä, millainen tulevaisuus odotti eloonjääneitä?

    Oikeutta ja lisää surua

    Keskiviikkona 23.1.1924 alkoi Hämeenlinnan raastuvanoikeudessa Kaarle Konstantinin asian käsittely. Lääninvankilasta oikeuden kuultavaksi hyytävän kylmän pakkassään lävitse saateltiin pelokas ja murheen murtama mies helyt ranteissa. Vankivankkurit Raatihuoneen edustalla olivat tuttu näky kaupunkilaisille, sillä rikoksia tapahtui sisällissodan jälkeen vapautuneessa yhteiskunnassa kosolti. Kaarlea koskevan oikeuden istunto oli kuitenkin lyhyt. Yleinen syyttäjä vaati rangaistusta murhasta ja pahoinpitelystä, mutta pyysi asian käsittelylle lykkäystä, koska viranomaisten pöytäkirjat eivät olleet vielä valmistuneet. Raastuvanoikeus lykkäsi asian käsiteltäväksi seuraavan kerran keskiviikkona 6.2.1924. Epätietoisuus jatkui, kun oikeuden ensimmäinen istunto ei tuonut ratkaisua puoleen eikä toiseen.

    Sen sijaan lisää surullisia uutisia saatiin tammikuun lopussa 29.1.1924 lääninsairaalasta, kun tohtori Weuro ilmoitti 7-vuotiaan Ester Elisen menehtyneen saamiinsa vammoihin. Kahden viikon ajan pieni tyttö oli taistellut isänsä aiheuttamia ruhjeita ja vammoja vastaan, mutta lopulta vasaran iskut olivat ylivoimaisia pienokaiselle. Sairaalasta kotiin päävammojaan hoitamaan päässyt Katri itki tietysti tuskaansa toivottomana. Hyvä arki oli muuttunut silmänräpäyksessä lohduttomaksi ja epätodelliseksi. Perhe kutistunut viisihenkisestä perheestä kolmeksi. Lääninvankilassa tuomiota odottava Kaarle oli nyt kahden lapsensa murhaaja. Tehtyä ei saanut tekemättömäksi, eikä mies löytänyt sille mitään järjellistä tai edes järjetöntä syytä. Suuri yleisö kauhisteli sanomalehdissä ilmestyneitä uutisia ja muodostivat kukin oman kuvansa tapahtumista ja syyllisestä. Murhamiestä vaadittiin tilille ja osa toivotti tervemenoa ”piirille”, hullujenhuoneelle. Mitään sellaista ulkopuoliset eivät kuitenkaan pystyneet sanomaan, mikä olisi satuttanut Kaarlea enemmän kuin tämän itsesyytökset.

    Suurta yleisöä ja lehdistöä, samoin kuin Kaarlea, Katria ja varmasti 12-vuotiasta Theodoriakin, vaivasi yksi valtavan suuri kysymys. Miksi? Miksi näin tapahtui? Kukaan ei kuitenkaan ajatellut, että perheen kimppuun olisi jokin ulkopuolinen taho hyökännyt ryöstöaikeissa, sillä paikallislehdet olivat tehneet alusta alkaen selväksi Kaarlen olleen verityön takana. Lähinaapurit saivat siis nukuttua yönsä sen osalta rauhassa, kun ei tarvinut pelätä tuntematonta uhkaa. Sen sijaan toriparlamenteissa pohdittiin oliko mies mennyt hulluksi tai oliko tämä mahdollisesti vahvasti päihtyneenä tuhoja tehdessään. Kysymys motiivista puhutti, syyllisestä ja lopputuloksesta ei ollut epäselvyyttä. Poliisikamarilla lääkärin lausunto Kaarlesta oli yksinkertaisesti se, että mies oli äkillisessä mielenhäiriössä tehnyt verityön. Alkoholia Kaarle ei ollut tuolloin nauttinut, joten viinapirun syyksi tätä juttua ei voitu selittää. Ei muurarismies Kaarle kuppiin kuitenkaan sylkenyt. Totesipa hän itsekin aloittaneensa väkijuomien nauttimisen 20-vuotiaana, mutta pysytelleensä aina kohtuudessa.

    Raastuvanoikeus kokoontui toistamiseen keskiviikkona 6.2.1924, mutta yhtä laihoin tuloksin kuin tammikuun lopussakin. Poliisin pöytäkirjat olivat nyt ojennuksessa ja niihin oli lisätty myös Esteri-tytön murha edellisten syytösten päälle. Yleinen syyttäjä siis tiedotti raastuvanoikeudelle syytetyn olevan kaksinkertainen murhaaja ja pahoinpitelijä. Kaarlen juttua lykättiin 20.2. saakka, koska oikeuden käsiteltäväksi odotettiin lääninvankilan lääkärin, tohtori Sahlbergin lausuntoa syytetyn mielentilasta. Oikeuden piti siis selvittää, oliko Kaarle E. toiminut täysissä sielun ja ruumiin voimissa vai todettaisiinko hänet mielisairaaksi. Katri ja Theodor sinnittelivät Torikadun huoneistossa niillä säästöillä joita perheelle oli kertynyt. Kalterien sisäpuolella Kaarlekin joutui hyväksymään Olavin ja Esterin kuoleman sekä epävarmuuden omasta tulevastaan. Aikaa miettimiselle ja asioiden vatvomiselle oli ihan liikaa. Asia vaivasi ympäri vuorokauden, päivästä toiseen. Ja taas piti odottaa kaksi pitkää viikkoa ennen seuraavaa raastuvanoikeuden käsittelyä.

    Lääninvankila eli ”sellivankila”. Lähde: Soile Tirilä

    Lääninvankilan vt. lääkäri

    Tohtori Frans Oskar Anshelm Sahlberg syntyi Ulvilassa 1865 ja valmistui lääketieteen kandidaatiksi 1888 ja lisensiaatiksi 1892. Hänen isänsä oli kirkkoherra ja lääninrovasti Johan Frans Sahlberg. Oskariksi kutsuttu tohtori Sahlberg siirtyi Hämeenlinnaan piirilääkäriksi 1914 ja toimi siinä tehtävässä aina vuoteen 1933 saakka. Sitä ennen työkokemusta oli karttunut mm. Rovaniemen piirinlääkärinä 1903-1914 sekä tehtaanlääkärinä Fiskarsissa 1900-1903. Lisäksi Sahlberg oli toiminut piirilääkärinä Kalajoen ja Kuortaneen piireissä sekä apulaislääkärinä Helsingin yleisen sairaalan kirurgisella osastolla. Piirilääkärin tehtävien lisäksi Sahlberg toimi Hämeenlinnassa jääkäritykistörykmentin ja lääninvankilan virkaa tekevänä lääkärinä. Sahlberg vastasi sisällissodan ajan Suomen Punaisen Ristin sairaalasta Hämeenlinnassa. Oskar Sahlberg oli naimisissa Elin Bouchtin kanssa ja jäi eläkkeelle vuonna 1933. Kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1943 tohtori Oskar Sahlberg menehtyi Hämeenlinnassa. Vaimo Elin oli kuollut jo kaksi vuosikymmentä aikaisemmin vuonna 1923.

    Kuva tohtori Oskar Sahlbergistä Rovaniemen vuosina 1903-1914. Lähde: Helsingin yliopistomuseo

    Kolmas kerta oikeudessa

    Pitkä ja pimeä talvi alkoi vähitellen taittua kevään korvalle. Helmikuun lopussa aurinkokin pilkahteli aina välillä ja päivä oli pidentynyt. Myllymäen Torikadulla tätä ei välttämättä huomattu, koska ikävä jälkikasvua, veljeä ja siskoa oli suuri. Jälleen yksi keskiviikko koitti ja Kaarlen asia tuli jo kolmannen kerran raastuvanoikeuden käsiteltäväksi. Koska itse verityötä koskeva asia oli jo kaikkien tiedossa, keskittyi oikeuden istunto suurelta osin tohtori Oskar Sahlbergin lausuntoon Kaarle E:n mielentilasta. Tohtori Sahlberg ilmoitti tutkineensa syytetyn Kaarle Konstantinin mielentilan ja havainneensa tämän hermostuneeksi. Tohtori ei kuitenkaan kyennyt varmuudella toteamaan miehen mielentilaa rikoksen tekohetkellä ja tämän takia lausunnossaan suosittelikin syytetyn lähettämistä keskusmielisairaalaan mielentilan tarkempiin tutkimuksiin. Raastuvanoikeuden Kaarlelle esittämien erinäisten kysymysten jälkeen oikeus passitti hänet takaisin lääninvankilaan, josta hänet aikanaan toimitetaan johonkin valtion mielisairaalaan jatkotutkimuksiin. Syytetty esiintyi itse oikeudessa varmasti ja selväsanaisesti, vailla merkkejä mielenterveydellisistä ongelmista. Kolmaskaan raastuvanoikeuden kokoontuminen ei siis tuonut selvennystä perheen tilanteeseen. Tosin, nyt jäätiin odottelemaan mielenterveyttä koskevia jatkotutkimuksia. Suomen lain mukaan henkisesti sairasta ei voitu tuomita kuolemaan. Tämä seikka vaikutti oleellisesti niin syyttäjän, puolustuksen kuin koko raastuvanoikeuden mahdollisiin jatkotoimiin. Kuolemantuomio poistui rauhanajan rangaistuksista vasta vuonna 1949. Viimeksi kuolemantuomio rauhanaikana oli laitettu kirjaimellisesti täytäntöön vuonna 1825 kun pieksämäkeläisen renki Tahvo Putkosen kaula katkaistiin kirveellä. Tahvo oli isolla koivuhalolla lyönyt torppari Lasse Hirvosta otsaan, saaden tältä hengen pois joulukuussa 1822. Keisari ja Suomen suurruhtinas Nikolai I muutti 1826 kuolemantuomiota niin, että ainoastaan rikoksista keisaria vastaan voitiin tuomita kuolemaan ja muut kuolemantuomiot muutettiin elinkautisiksi tai karkoituksiksi Siperiaan. Niinpä vuonna 1924 mahdollisesti annettavassa kuolemantuomiossa kyse oli ennen kaikkea periaatteellisesta rangaistuksesta, joka tarkoitti käytännön elinkautista.

    Tie Tampereelle

    Lopulta kevät koitti Myllymäessäkin. Lumet sulivat, räystäät tippuivat ja päivät pitenivät entisestään. Tilanteen realiteetit jouduttiin hyväksymään niin Torikadulla kuin kuritushuoneellakin. Kaarle oli joutumassa joksikin aikaa mielisairaalaan tutkittavaksi ja muun perheen arki Hämeenlinnassa alkoi käymään entistä tarpeettomammaksi. Rahaakaan ei ollut määräänsä enempää, joten pieni perhe oli ajolähtötilanteessa. Kaarlen uudeksi osoitteeksi varmistui kevään 1924 aikana Tampereella sijainnut Pitkäniemen mielisairaala. Nykyisin TAYS:n alaisuudessa oleva Pitkäniemen sairaala. Koska perheen kirjat olivat edelleen Tampereella, eikä niitä koskaan sieltä ehditty Hämeenlinnaan siirtämään, oli Katrille ja Theodorille järkevää palata takaisin perheen ja sukulaisten luo Tampereelle Järvensivuun. Samalle seudulle Kaarlekin oli seuraavaksi suuntaamassa arvioitavaksi ja tutkittavaksi, joten oli luonnollista että perhe seurasi perässä. Mikäli tuli mahdollisuus päästä katsomaan isää Pitkäniemeen, niin olivatpa ainakin lähempänä.

    Niinpä Läntisen Torikatu 11:n huoneistossa pakattiin kevätauringon paistaessa vähät henkilökohtaiset tavarat laukkuihin, kapioarkkuun ja erilaisiin matka-arkkuihin. Katri, Theodor ja kynnelle kyenneet muutamat sukulaiset kantoivat tavarat kärryille, joka kuljetti koko komeuden Hämeenlinnan asemalle junakyytiä Tampereelle odottamaan. Muut tavarat kuuluivat huoneiston kalustukseen tai ne myytiin siihen lähelle, naapureille ja tutuille. Sillä tavalla Katri sai kasaan pienen muuttokassan ja pesämunan Tamperetta varten. Perheen tarina Hämeenlinnan Myllymäessä jäi valitettavan lyhyeksi ja se päättyi hirvittävään verityöhön. Seuraavan kerran muurari E:n tapauksesta kuullaan vasta yli vuoden päästä huhtikuussa 1925 kun Pitkäniemen sairaalan tutkimukset valmistuivat. Samalla Torikatu 11 sai uuden pitkäaikaisen asukkaan, rakennusmestari H. J. Eklundin, joka asui Torikatu 11 vielä kymmenen vuotta myöhemminkin 1935.

    Tampereen asema 1920-luvulla. Lähde: Museokeskus Vapriikki

    Pitkäniemi

    Pitkäniemen mielisairaala oli yksi Suomen valtion suurimmista ja suurpiirteisimmistä hankkeista 1800-luvun loppupuolella. Suunnitelmat rakennushankkeesta tehtiin valtion ”Yleisten rakennusten ylihallituksessa” vuosina 1894 ja 1895. Arkkitehteinä olivat kurkijokelainen Odert Sebastian Gripenberg, pietarsaarelainen Svante Magnus Schjerfbeck ja heinolalainen Ernst Albin Kranck. Hoitokäyttöön rakennusten soveltumisen osalta käytettiin asiantuntija-apuna Lapinlahden sairaalan johtajan Thiodolf Saelanin ja Pitkäniemen ensimmäisen ylilääkärin Emil Houghbergin asiantuntemusta. Sairaalan suunnittelussa seurattiin ajan eurooppalaisia trendejä ja lopulta siitä tulikin ns. paviljonkisairaala. Rakennusta ympäröivät toinen toistaan upeammat puistoalueet ja kivetyt kävelypolut.

    Ajalle tyypillisesti mielenterveyttä hoidettiin ns. rauhoittumalla, kylmillä ja kuumilla kylvyillä sekä rauhallisella maalaismaisemalla ja siihen soveltuvilla töillä, kuten karjan- ja puutarhanhoidolla. Joitain kokeellisiakin testejä ja hoitoja oli, kuten esim. patologiseen humalaan taipuvaisia testattiin juottamalla heille 10cl konjakkia säännöllisin väliajoin ja seuraamalla miten potilas reagoi tai pääkallon mittausta skitsofrenian päättelemiseksi. Patologisella humalalla tarkoitetaan sellaista tilaa, missä alkoholia nauttinut henkilö siirtyy jo vähäisenkin alkoholimäärän vaikutuksesta äärimmäisen kiihtyneeseen tilaan ja siihen saattaa liittyä aggressiivisuutta ja väkivaltaisuutta. Patologisesta humalatilasta mainitaan seuraavasti: ”…ohimenevä aivojen toiminnan häiriö, jolle on ominaista realiteettitajun katoaminen, harhat, sekavuus, pitkä uni jälkeenpäin ja muistamattomuus.” Tärkein hoitotoimenpide oli kuitenkin oleskelu rauhallisessa ja avarassa ympäristössä vailla ärsykkeitä. Osa sen aikaisista hoitotoimenpiteistä olisi nykyajan huuhaata tai puoskarointia.

    Samaa sairaanhoidollista näkökulmaa oli pidetty vallalla 1900-luvun taitteen molemmin puolin. Lääkkeitäkin toki oli olemassa, mutta ne olivat alkuun kalliita ja harvassa. Kevään 1918 jälkeen lääkkeiden määrä ja saatavuus olivat hieman parantuneet, joten jotain rauhoittavia pistoksia ja pillereitä oli tarvittaessa tarjolla. Niitä tosin käytettiin vain kaikkein äärimmäisissä tilanteissa. Toisaalta vallalla saattoi olla myös jonkin sortin taka-ajatus, että lääkkeet olivat varattu paremmalle väelle ja niitä ei ehkä haluttu ”tuhlata” yhteiskunnallisesti vähemmän tärkeisiin kohteisiin kuten arvohierarkiassa pahnan pohjimmaisena oleviin kriminaalivankeihin, epileptikoihin tai mielenterveyspotilaiden hoitoon.

    Joillain osastoilla hoitajatar saattoi soittaa luikauttaa kitaralla tai huuliharpulla jotain potilaiden rentouttamiseksi. Ja vuonna 1900 sairaalalle oli hankittu ikioma höyrylaivakin, jolla voitiin kuljettaa potilaita Tampereelta tai lähiseuduilta hoidettavaksi Pitkäniemeen, mutta myös ”viihdyttää” siellä jo asuvia potilaita päivittäisissä hoivatoimissa. Sairaalan alueella on myös oma kappeli ja hautausmaakin, joka oli käytössä aina 1960-luvulle asti. Sairaalan peltoja viljeltiin potilasvoimin samalla tavoin 1960-luvulle saakka. Sairaalan omistuksessa pellot olivat 1980-luvulle asti ja parin vuosikymmenen ajan niitä viljeli vuokraviljelijä. Hoitojen lisäksi Pitkäniemessä toteutettiin maamme toiseksi eniten pakkosterilisointeja aina vuoteen 1970 saakka, jolloin siitä tuli laitonta. Perusteluna pakkosterilisoinneille oli usein rotuhygienia, joka piti mielisairaita alempiarvoisina ”ali-ihmisinä”. Tämä toimenpide oli osa ajatusmaailmaa rodunjalostuksesta, missä vaikeasti vammaisten tai mielisairaiden ei haluttu lisääntyvän ja ”tuottaa maailmaan lisää vammaisia tai mielisairaita”. Eugeniikka oli tietyn aikakauden virtaus niin meillä kuin Euroopassa ja Amerikassakin.

    Pitkäniemen sairaala. Lähde: Aikanaan.fi / Museokeskus Vapriikki

    Yli vuosi myöhemmin

    Raastuvanoikeus kokoontui keskiviikkona 8.4.1925 käsittelemään yli vuoden takaista Kaarle Konstantin E:n suorittamaa verityötä Myllymäessä. Läntinen Torikatu 11 oli saanut vuoden aikana jo uudet asukkaat ja osa oli varmasti ehtinyt unohtamaan koko tapauksen, mutta Hämeen Sanomien torstaisen numeron 82 myötä tapaus palasi hämeenlinnalaisten mieleen kuin tuoreeltaan. Pitkäniemen ylilääkärin, tohtori Edvard Johan Horellin lausunto luettiin oikeudessa ääneen. Lausunnossa todettiin, että syytetyn mielentilatutkimuksissa on käynyt ilmi, että hän on toiminut tekoa tehdessään ”ymmärtämystä vailla”. Lääkintähallitus yhtyi Pitkäniemen ylilääkärin Edvard Horellin lausuntoon ja katsoi, että Kaarle oli yhteiskunnalle ”ei-waarallinen henkilö”. Asiassa kuultiin myös muutamia luonnetodistajia sekä Kaarlen vaimoa, Ester Mariaa eli Katria.

    Katrilla ei ollut vaatimuksia eikä hän täten vaatinut miestään minkäänlaiseen edesvastuuseen. Katrin ja Kaarlen avioliitto oli jatkunut kateamatta koko tämän ajan. Lapsien surma ei ollut ainakaan avioeron muodossa vaikuttanut pariskuntaan eikä heidän rakkauteen. Raastuvanoikeus joutui toteamaan päätöksessään Kaarle Konstantin E:n toimineen verityötä tehdessään täyttä ymmärrystä vailla eikä katsonut voivansa tuomita tätä rangaistukseen teoistaan. Yleisö ja virkavalta varmasti haukkoivat henkeään raastuvanoikeuden ratkaisusta, mutta Kaarle oli oikeuden mielestä vapaa mies. Hän ei kuitenkaan päässyt heti vapaalle jalalle, sillä raastuvanoikeuden ratkaisu alistettiin Turun hovioikeuden päätettäväksi. Kaarle joutui palaamaan tuttuun paikkaan Hämeenlinnan lääninvankilaan odottamaan hovioikeuden ratkaisua. Mieli oli kuitenkin kohentunut, koska hänellä oli nyt todellinen ja melko varmakin mahdollisuus päästä vapaaksi. Samoin Katri ja Theodor odottivat Tampereella isää kotiin.

    Edvard Horelli

    Edvard Johan Horelli oli syntynyt Kokemäellä 14.7.1871 valtiopäivämiehenä toimineen Hassalan ratsutilan rusthollari Johan Fredrik Horellin ja Amanda Fransdotter Giersin perheeseen. Perheessä oli kahdeksan lasta, joista tunnettuja ovat mm. Suomalainen juristi, pankinjohtaja ja kokoomuksen kansanedustaja Toivo Horelli, joka toimi mm. Hämeenlinnassa lääninsihteerinä 1919-1929. Edvard Johan Horellin pikkuveli Toivo oli myös aktiivinen suojeluskuntalainen ja osallistui vapaussotaan valkoisen armeijan puolella. Myöhemmin Toivo Horelli osallistui ja ryvetti hyvän nimensä Suomen ihmisluovutuksissa Gestapolle. Käytännössä Toivo Horelli yhdessä valtiollisen poliisin (ValPo) päällikön Arno Anthonin kanssa olivat vastuussa 27 pakolaisen, joiden joukossa 8 juutalaista, luovuttamisesta natseille Saksaan marraskuussa 1942. Luovutetut juutalaiset teloitettiin lähes välittömästi luovutuksen jälkeen.

    Edvard Horellin toinen pikkuveli, Väinö Valpas Horelli oli ylilääkäri ja professori. Väinö kulki samoja jälkiä kuin isoveljensä Edvardkin. Edvard Johan Horelli kirjoitti ylioppilaaksi Porin suomenkielisestä yksityislyseosta 1890 ja opiskeli sen jälkeen lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Lääketieteen lisensiaatin tutkinnon hän suoritti 1899, jonka jälkeen toimi kunnanlääkärinä eri puolilla Satakuntaa aina vuoteen 1907 saakka. Turun lääninvankilassa Edvard toimi vuosien 1907-1910 välisen ajan ja siirtyi sieltä Turun kunnallismielisairaalaan. Työ Turussa kesti aina vuoteen 1920 saakka, jolloin Edvard Horelli siirtyi Pitkäniemen mielisairaalan ylilääkäriksi 1920-1925 välille. Vuonna 1928 Edvard Horelli nimitettiin Lääkintöhallituksen osastopäälliköksi ja Vankeinhoitolaitoksen ylilääkäriksi. Edvard oli mukana valtioneuvoston asettamassa komiteassa pohtimassa kehitysvammaisten, mielisairaiden ja epileptikoiden pakkosterilisointia. Horelli kannatti taloudellisista syistä sterilisointeja ja laki astui voimaan vuonna 1935. Edvard Johan Horellista aika jätti Helsingissä 11. elokuuta 1946 ja hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan vanhalle puolelle.

    Edvard Horelli, Pitkäniemen johtaja vuosina 1924-1925, Kaarlen tutkimusten aikana. Lähde: Aikanaan.fi

    Viimeinen kotimatka

    Turun hovioikeuden päätöstä jouduttiin odottelemaan pari kuukautta. Saman pari kuukautta Kaarle odotti hovin ratkaisua Hämeenlinnan lääninvankilassa, hänelle jo vuosi takaperin tutuksi tulleessa paikassa. Hämeen Kansa uutisoi 4.6.1925 numerossaan 60, että Turun hovioikeus on sittemmin vahvistanut raastuvanoikeuden päätöksen jättää syytetty tuomitsematta. Kaarle oli nyt vapaa mies. Hänelle ei langetettu rikosoikeudellista tuomiota lapsiensa surmaamisesta. Tämä ratkaisu tietysti herätti puheita ja närää tapausta seuranneiden parissa. Suuri yleisö oli varma, että elinkautinen tuomio oli vähintä mitä lastensa murhaajalle kuului määrätä. Niinpä kansalaisten riveissä vapauttava tuomio oli jonkin asteinen pettymys. Osa toki ymmärsi, että moraalinen oikeus oli varmasti tapahtunut lapsien menettämisen myötä vaikka juridinen tuomio jäikin suutariksi.

    Koleana alkukesän päivänä vuonna 1925 Kaarle Konstantin astui Hämeenlinnan lääninvankilan porteista ulos ja katseli edessä aukeavaa hopeasalavien kujaa kohti Hämeenlinnan keskustaa ja Lyseota. Mielen sairastumisesta ei ollut enää tietoakaan, mutta tietysti vuoden takaisen tammikuun tapahtumat olivat edelleen kirkkaana hänenkin muistissa. Asiaa oli käsitelty puolentoista vuoden ajan ja nyt ensimmäistä kertaa Kaarle sai tehdä niin vapaana. Muistojen painamat askeleet kuljettivat 34-vuotiasta Kaarlea niska kyyryssä kohti Hämeenlinnan juna-asemaa. Hämeen linnalta saakka hän kuuli Vanajaveden yli höyryveturien pillin ja junanvaunujen kalkatuksen kohti pohjoista, kohti Tamperetta, kohti perhettä. Olavi ja Esteri olivat myös päässeet perheen mukana takaisin Tampereelle. Isänsä itsemurhaviestin mukaisesti heidät oli haudattu Tampereen hautausmaalle eli Kalevankankaalle. Nyt isäkin pääsisi itkuisena jättämään hyvästit pienokaisille ja pahoittelemaan hetkellistä mielenvikaisuuttaan edesmenneille perheenjäsenille. Tampereen asemalla olivat vastassa vaimo Katri ja reippaaseen 13 vuoden ikään ehtinyt Theodor-poika. Perhe oli päättänyt aloittaa alusta, kaikista surullisista tapahtumista huolimatta. Hämeenlinna, Myllymäki, Läntinen Torikatu 11, Raatihuone ja lääninvankila olivat nyt karistettu kannoilta. Ensimmäiseksi Kaarlen, Katrin ja Theodorin piti löytää oma koti, jossa alkaa uusi arki. Yhdessä.

    Hämeen linnan ja lääninvankilan portti, josta Kaarle aloitti kotimatkansa vapaana miehenä kesällä 1925. Lähde: Hämeenlinnan kaupunginmuseo, hmlmuseo.fi

    Tampereen vuodet

    Elo Tampereella sujui mallikkaasti, aivan kuten silloin ennen hyvinä aikoina. Vuoden 1926 osoitekalenteriin Karl Konstantinin ja Ester Marian (eli Katrin) osoitteeksi on merkitty Järvensivu 75. Todennäköisesti perhe palasi vanhempien nurkkiin hetkeksi, kunnes löytyi oma asumus. Ympyrä oli tietyllä tavalla sulkeutunut sinne mistä se alkoikin. Kaarlen ammattina tuolloin mainitaan vahtimestari. Melko suurella todennäköisyydellä hän peri isänsä vahtimestarin hommat Tampereen työväentalo ”Taistossa”, ainakin hetkellisesti Tampereelle palattuaan. Vuonna 1929 muurarin perheeseen syntyi kokonaan uusi ihminen, joka varmasti lievitti historian taakkaa ja tuskaa. Se aloitti paljon asioita alusta, puhtaalta pöydältä. Katri synnytti terveen pojan, jonka syntymä oli samalla koko perheen uudelleensyntymä. Theodorilla oli jälleen pikkuveli. Theodor tosin oli jo 17- tai 18-vuotias pikkuveljensä syntyessä, joten ikäero pojilla oli melkoinen. Vuonna 1930 perheen osoitteeksi mainitaan Vuolteenkatu 18 ja ”Kaarlo” Konstantinin ammatiksi muurari. Hän siis palasi vanhaan ammattiinsa vahtimestarin töistä muutamassa vuodessa. Ehkä muurarin hommissa leipä oli leveämpää vaikka ei välttämättä aina 100% varmaa tai pysyvää, kuten vahtimestarina toimiessa. 1930-luvulla kotimainen yhteiskunta muuttui ja 20-luvun vapautuneisuudesta ja hurlumhei-meiningistä päädyttiin poliittisiin ääripäihin. Lapuan liike eli mustapaidat piti laitavasemmistoa varpaillaan. Suojeluskunnat olivat pitäneet yllä ”valkoista Suomea”. Tampereen työväentalollakin vahtimestaria varmasti tarvittiin sanaharkojen ja käsirysyjen selvittelijäksi, eikä siinä ainakaan bonuspisteistä oikeiston leiristä jaettu ”punikkivaksille”. Muurari oli kuitenkin kunniallinen ammatti ja oman itsensä pomo. Lisäksi perhekin oli jälleen yhdessä ja töitä oli sen verran että niillä pärjäsi.

    Perhe joutui muuttamaan melko usein ja vuonna 1933 muurari Kaarle Konstantin ja tämän vaimo mainitaan osoitteessa Koivukuja 7. Tässä osoitteessa perhe pysytteli useamman vuoden, koska heidät mainitaan Koivukujalla vielä vuoden 1936 osoitekalenterissakin. Vuoden 1939-1940 aikana muurari Kalle Konstantinin ja vaimonsa osoitteeksi on kirjattu Hämeenpuisto 35 A 13. Kaarle täyttää tuolloin 50 vuotta, Ester Maria on kolmisen vuotta nuorempi. Theodor on jo aikamiehen iässä lähes kolmekymppinen ja asuukin Tampereen Mäntykatu 3:ssa, reilun kolmen korttelin päässä vanhemmistaan. Olisi mielenkiintoista tietää, millaiset jäljet isänsä vasaranlyönnit jättivät Theodoriin. Muodostuiko hänelle mahdollisesti jokin pysyvä vamma, taantuiko tai hidastuiko tämän oppiminen ja henkinen kasvu mahdollisesti jotenkin? Johtiko moukarointi johonkin sellaiseen, mistä Theodor kärsi myöhemmin elämässään, kuten esim. sairauksista, yliherkkyydestä tai jostakin muusta? Vuoden 1939-1940 osoitekirjassa mainitun Teodor Adolfin nimen ja osoitteen perusteella voidaan kuitenkin päätellä hänen asuneen jonkin aikaa omillaan tai avustettuna, siis itsenäistä ja omaa elämää. Ehkäpä hänen päähän kohdistuneet iskut ja niiden aiheuttamat vammat eivät olleet totaalisen lamauttavia tai vammauttavia. Itseasiassa jo vuonna 1936, kun Theodor oli 25-vuotias, hän asui samassa osoitteessa vanhempiensa kanssa Koivukuja 7:ssä, jossa hänet mainitaan osoiteluettelossa erikseen omalla rivillään. Johtuiko tämä hänen täysi-ikäisyydestä vai mistä, se ei käy ilmi osoitekalenterista tai muista lähteistä. Theodorin välit vanhempiinsa vaikuttivat kuitenkin osoitetietojen perusteella läheisiltä. Hän asui ainakin 25-vuotiaaksi asti vanhempiensa luona ja sitten lähes kolmekymppisenä muuttaen kivenheiton päähän heistä. Saattoi olla, että Kaarle ja Katri toimivat Theodorille omaishoitajina ja auttoivat päivittäisissä askareissa. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että Theodor olisi ollut katkera tai vihainen menneistä isäänsä kohtaan. Olisiko hän jopa voinut unohtaa kaiken sen? Muurarin perheen suvussa on kerrottu, että Theodor eli viimeiset vuotensa hoitokodissa. Väsyivätkö Kaarle ja Katri hoitamaan häntä kun heille tuli ikää lisää vai olivatko Theodorin haasteet vuosi vuodelta suurempia, jolloin ulkopuolinen hoito oli ainoa ratkaisu? Perhekuvassa Theodoria ei näy, mutta imeväisikäinen lapsi istuu siinä äitinsä sylissä. Tukeva ja vankkarakenteiselta vaikuttava Kaarle istuu Katrin vieressä ja myhäilee vienosti kameraan. Pienet viikset ylähuulen päällä, valkoisen kauluspaidan hihat käärittynä ylös. Lyhyt kravatti kaulassa ja henkselit. Aika jässikkä.

    Muurarin perhe aivan 1920-luvun lopussa tai vuonna 1930.
    Lähde: Perhe E:n valokuvat

    Tarina sammuu

    Hypätään ajassa eteenpäin vuosikymmen tai kaksikin. Seuraavan kerran muurarin perheessä vietetään iloisia juhlia, kun perheen nuorin poika vie vihille oman rakkaansa. Kaarle ja ”Katri” saavat iloita siitä, että perhe menee eteenpäin ja suvun tarina jatkuu. Perheen pojan ja tämän vaimon perheeseen syntyy myöhemmin kaksi lasta ja sitten vuosia myöhemmin liuta lapsenlapsia. Onnellista aikaa muurarin perheessä kestää aina tammikuun 5. päivään vuonna 1966 saakka. Silloin perheen vanhin poika Theodor Adolf nukkuu kuolonuneen 54-vuotiaana ja hänet haudataan samaan hautaan kuin hänen tammikuussa 1924 menehtyneet sisarensa Olavi ja Esteri. Theodorin kuolinsyyksi mainitaan pohjukaissuolihaava ja katarikeuhkokuume. Tapaturmaisesta kuolemasta ei siis ollut kyse, eikä ainakaan suoranaisesti päähän kohdistuneista vasaranlyönneistä reipas 30 vuotta aikaisemmin. Mitään varmuutta ei ole, mistä Theodorin duodeniitti mahdollisesti johtui eikä olisi reilua esittää arvailuja sen syistä. Theodorin voidaan vain todeta menehtyneen keuhkokuumeen ja sairauden uuvuttamana. Tällä kerralla Kaarlekin on lapsensa hautajaisissa mukana, mutta nyt jo vanhana miehenä. 76-vuotias Kaarle ja 73-vuotias Katri joutuivat hyvästelemään kolmannen lapsensa. Kuinka kova voikaan vanhempien osa olla, kun joutuu hautaamaan lapsensa kerta toisensa jälkeen?

    Neljä vuotta myöhemmin, 16. helmikuuta 1970 on muurari Kaarlen oma vuoro nukkua pois kunnioitettavassa 79 vuoden iässä. Samalla tuli päätökseen hänen vaiherikas elämä ja tarina. Perheen pää oli nyt lopullisesti poissa. Jäljellä olivat enää Ester Maria sekä viisi vuotta Myllymäen tapahtumien jälkeen syntynyt poika perheineen. Ja kuten olettaa saattaa, lopulta tuo ajan julma hammas jauhoi nykyhetken menneisyydeksi ja toi perheeseen jälleen suru-uutisen Ester Marian kuolemasta. Ester Maria ”Katri” menehtyi 82-vuotiaana Tampereella vuonna 1976, hieman yli 6 vuotta miehensä Kaarlen poismenon jälkeen. Nyt olivat kaikki Hämeenlinnassa Läntisen Torikatu 11:n verityötä todistaneet muurarinperheen jäsenet poissa. 52 vuotta tapahtuneen jälkeen. Puoli vuosisataa. Yli puolet ihmiselämästä. Surullinen episodi ihmisten elämässä oli pyyhkiytynyt pois.

    Kirjoittaessani tarinaa jäin miettimään, että tiesiköhän nuorempi sukupolvi asiasta? Oliko Kaarle tai ”Katri” kertoneet Torikadun tapahtumista pojalleen vai vaiettiinko asiasta tyystin? Enää emme voi asiaa varmistaa, sillä Kaarlea ja Esteriäkin seuraava sukupolvi on poissa. Kaarlen ja Esterin poika siirtyi ajasta ikuisuuteen ennen koronaviruksen saapumista Suomeen ja tämän vaimo hieman miehensä jälkeen. Heidät on haudattu samaan hautaan kuin Kaarle ja ”Katrikin”. Tampereelle Kalevankankaalle, Kalevan siunauskappelin taakse. Sen sijaan heidän jälkeläisilleen Kaarlen teot Myllymäessä ja perheen pienten lasten kuolemat tulivat vasta hiljattain, täytenä yllätyksenä ja shokkina. Ymmärrettävästi tämä kirjoitukseni repii esille ikäviä asioita menneisyydestä. Tästä voidaan kuitenkin päätellä, ettei perheessä oltu puhuttu Myllymäestä ja Torikadusta mitään. Perheen hautakivessä olevien lasten tarina paljastui jälkeläisten suureksi yllätykseksi, jopa suruksi ja kauhuksi. Totuus on tarinoita ihmeellisempää ja se yllättää niin iloisesti kuin surullisesti. Parasta tarinassa kuitenkin oli ja on rakkauden voima. Muurarin perheen elämä todellakin alkoi puhtaalta pöydältä Tampereella kesällä 1925, kun Kaarle pääsi kotiin Hämeenlinnan lääninvankilasta. Ja viimeistään silloin vuonna 1929, kun perheeseen syntyi uusi jäsen. Muurari Kaarlen pojasta kasvoi tämän omille lapsille ja lapsenlapsille rakastettu isä, pappa, vaari ja ukki. Aina iloinen ja hymyilevä, hyväntahtoinen ja ymmärtäväinen mies, joka oli loppuun asti kiinnostunut uudesta ja mukana maailman menossa Facebookia myöten. Onneksi siis Kaarle ja Ester Maria ”Katri” pysyivät yhdessä ja jatkoivat perhe-elämää. Ilman sitä päätöstä minua tämän kirjoituksen kanssa auttaneita mahtavia ihmisiä ei olisi. Rakkaus ja yhdessäolon voima voitti.

    Seppeleet haudalla. Lähde: Helsinkikuvia.fi

    Aika kului, elämä jatkui

    Hämeenlinnan Myllymäessä Läntinen Torikatu muuttui pelkäksi Torikaduksi joulukuussa 1924. Toriakaan ei Turuntien varteen tullut, vaikka kadut sen laitamilla sillä perusteella nimettiinkin. Kyseinen Kaurialan ja Myllymäen väliin suunniteltu tori on nyt leikkipuisto, Cinemanpuisto. Pikkutorina pidettiin Turuntien kaupungin puoleisessa päässä, vanhan venäläisen sotilaskirkon paikalla ollutta aluetta. Olihan se helpompi torikauppiaille ja asiakkaillekin, kun torit olivat lähekkäin. Rinnetontilla Myllymäessä seisoi Torikatu 11:n puutalo paikoillaan vielä 1980-luvun alkupuolelle asti. Sama korkeakivijalkainen talo, jonka huoneiston lattiat kerran maistoivat viattomien verta. Huoneiston, joka oli saanut lyhyen hetken todistaa vaatimatonta, mutta sujuvaa muurarin perheen elämää. 1980-luvulle tullessa osa Myllymäen ja Turuntien varren puutaloista oli ollut huonolla pidolla. Toiset jo pidemmän aikaa. Lisäksi niiden talotekniikka oli tullut viimeistään 70- ja 80-luvuilla tiensä päähän. Nykyaikaiset asumisvaatimukset, sähkötyöt, juokseva vesi ja puhelin- sekä datalinjat asettivat remonttitarpeen ja hintalapun sen verran korkeaksi, että oli helpompaa jyrätä hirsirakenteiset ja lautavuoriset puutalot maan tasalle. Ja tietysti oli halvempaa rakentaa uusia taloja niiden tilalle, kuin remontoida vanhaa.

    Turuntien varressa tonttien käyttö maksimoitiin monikerroksisilla betonikuutioilla, joihin saatiin sullottua kaupungin kasvava väestö helposti ja halvalla. Saatiin enemmän väkeä samalle tontille, eli lisää veronmaksajia kaupunkiin. Kerrostalot huoneistoineen sävyttävät edelleen Turuntien vartta ja osin Myllymäen pikku- ja sivukatujakin, mutta onneksi puurakentamistakin on omakotitalojen, rintamamiesmökkien ja muutamien uusien ja uudistettujenkin talojen osalta. Vanhan Torikatu 11 hirsirunkoisen puutalon paikalla on nyt autojen parkkipaikka. Talon vanha kivijalka on edelleen paikoillaan, se toimi parkkipaikan tukevana pohjana. Torikatu 11:n alapuolella, Myllymäenkadun ja Torikadun kulmassa sijainnut puutalo on myös purettu ja tilalle on rakennettu osin lautavuorinen asunto-osakeyhtiö Sannantupa. Aika vähän tontilla on enää mitään vanhaa, mutta rinnetontista johtuen kivijalat ovat edelleen korkeita ja onneksi sentään rakennusten ulkopuolella on käytetty lautavuorausta.

    Juuri kukaan ei tunnu muistavan Torikatu 11:n tontilla olleita vanhoja taloja tai sisäpihaa, eikä varsinkaan muurarin perhettä siinä asumassa. Joku muisteli Facebookissa ”Kuvia menneiden vuosien Hämeenlinnasta”-ryhmässä, että Torikadun sisäpihan keskellä olisi ollut kaivo. Ehkä oli, ehkä ei. Muistikuva saattoi sekottua johonkin toiseen, mutta ei kaivon sijainti sisäpihalla mikään mahdottomuus ollut. Hyvinkin sellainen löytyi jokaisesta pihapiiristä, ainakin jossain vaiheessa historiaa. Aikaa on kulunut niin paljon, ettei aikalaisia ole enää rakennusta tai sen asukkaita muistelemassa. Aivan kuten tuhannet muutkin ihmiskohtalot, Olavi ja Ester olivat Myllymäessä jo aikaa sitten unohdettuja. Kuten muutkin muurarin perheeseen kuuluneet. Ehkä tarkoituksella, ehkä vain ajan kuluttaessa ihmisiä ja heidän muistojaan ja muistejaan. Olkoon tämä tarina palauttava äänen tyystin osattomille ja unohdetuille, silmittömän julman väkivallan uhreille. Ja jos joskus tulee tarve nimetä jokin katu tai polku uudelleen Hämeenlinnan Myllymäessä, niin oma ehdotukseni on Olavinpolku tai Esterinkatu.

    Turuntien puutaloja puretaan 1980-luvun alkupuolella. Vanha sai väistyä uusien kerrostalojen tieltä. Lähde: Hämeenlinnan kaupunginmuseo, hmlmuseo.fi

    Kuvakaappauksia lehdistä ja asiakirjoista

    Lähteet

    Kirjalliset lähteet

    Juho Hukarin muistelmia 1920-luvun Punaportilta ja Myllymäestä, Hämeenlinna-Wanaja kotiseutujulkaisu (1978)
    ”Tarinoiden Myllymäki”, Myllymäki-yhdistys ry (2010)
    ”Muuttuva Myllymäki”, Myllymäki-yhdistys ry (2017)
    ”Vanhaa Hämeenlinnaa”, Akseli Salokannel, Arvi A. Karisto Oy (1964)
    ”Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta”, Miika Valjakainen ja Lauri Silvander, Gummerus (2018)
    ”Alkoholi ja aivot”, Matti Hillbom, Alkoholipolitiikkaa Vol. 45: 112-118 (1980)
    ”Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta”, Tuomas Rimpiläinen, Gummerus (2019)
    ”Tampere, Järvensivu”, Annikki Virtain, Pilot-kustannus (2006)
    ”Kieltolaki”, Jonna Pulkkinen, Minerva (2015)
    ”Hämeenlinna vankilakaupunkina”, Seppo Marttinen, Rikosseuraamusalan koulutuskeskus Acta Poenologica 1/2012 (2012)
    ”Kalterimaisema – näköaloja vankilamuseon kävijälle”, Vankilamuseo – Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo (1998)

    Digitoidut arkistot

    Kansalliskirjasto, digi.kansalliskirjasto.fi
    Kansallisarkisto ja Astia-asiointipalvelu, astia.narc.fi
    Digi, yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa, digi.kirjastot.fi
    Finna-tiedonhakupalvelu, www.finna.fi
    Arjen historia, www.arhenhistoria.fi
    Aalto-yliopiston digitoidut Arkkitehtuurin historia, opetusdiat
    Helsinkikuvia, www.helsinkikuvia.fi

    Sanomalehdet

    Hämeen Sanomat, digitoidut sanomalehdet 1924 ja 1925
    Hämeen Kansa, digitoidut sanomalehdet 1924 ja 1925
    Länsi Uusimaa, digitoidut sanomalehdet 1924 ja 1925
    Aamulehti, digitoidut sanomalehdet 1924 ja 1925
    Hämeen Maa, digitoidut sanomalehdet 1924 ja 1925

    Muut painetut lähteet

    Tampereen osoite-, kauppa ja ammattikalenterit 1916, 1920, 1922 ja 1923
    Tampereen osoitekalenteri 1926, 1930, 1933, 1936 ja 1939
    Hämeenlinnan Puhelin-Osakeyhtiön nimiluettelot 1926 ja 1935

    Verkkosivut

    www.geni.com, verkkosivut
    www.digihakemisto.net, verkkosivut
    www.hautahaku.fi, verkkosivut
    www.findagrave.com, verkkosivut
    www.billiongraves.com, verkkosivut
    www.mennythml.fi, verkkosivut
    www.rky.fi, Museoviraston verkkosivut
    www.sukuhistoria.fi/sshy, Suomen sukuhistoriallinen yhdistys ry.
    www.aikanaan.fi, Pirkanmaan Sairaanhoitopiiri ja Museokeskus Vapriikki
    www.facebook.com, Facebookin ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta”-ryhmä

    Kuvalähteitä

    Hämeenlinnan kaupunginmuseo (useat kuvat ja kartat Hämeenlinnasta)
    Veljekset Karhumäki (ilmakuvat Hämeenlinnasta)
    Vankilamuseo (useat kuvat lääninvankilasta)
    Enok Rytkönen (henkilö- ja maisemakuvat Hämeenlinnasta)
    Akseli Salokannel (kuva Tillikasta ja käsin piirretty kartta Myllymäestä)
    Finna (useat kuvat Hämeenlinnasta ja Tampereelta)
    Helsinkikuvia (kuvituskuvat hautajaisista)
    Facebook-ryhmä ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta” (useat kuvat Hämeenlinnasta)
    Russian Times Blog (kuva pojista tappelemassa)
    Poliisimuseo (kuva Mustasta Maijasta sekä poliisista puhelimessa)
    Jukka Joutsi (kuva Tampereen työväentalosta)
    Museokeskus Vapriikki (useat kuvat Tampereelta)
    Oscar Sundberg (kuva tuhotusta Tampereen Kyttälästä 1918)
    Perhe E:n valokuvat (Kaarlen ja Esterin eli ”Katrin” perhekuvat)
    VictorianWeb.org (kuva muurarista)
    Paperiliitto (kuvia Kauttuan paperitehtaasta)
    Dissolve.com (pysäytyskuva mykkäelokuvasta ja kolmiodraamasta)
    Ebay (vanha valokuva lasten syntymäpäivistä)
    iStock / Elzbieta Sekowska (vanha kuva mäenlaskusta kelkalla)
    Medipolar Oy ja Orion Oy (vanhat lääkemainokset)
    Nostalgisetnaiset.fi (kuva kamferiöljy-lääkepullosta)
    The Guardian / Lilli Heinemann (kuva kasvottomasta perheestä)
    Amazon.com (kuva verisestä pallopäisestä vasarasta)
    Let It Snow kauhuelokuva (pysäytyskuva verisestä naisesta lumihangessa)
    Weheartvintage.com (kuva verisistä lakanoista)
    Flashbak.com / Crime LA (kuva verisistä käsistä)
    Lähetyskirjakauppa (kuva Raatihuoneesta)
    Aalto-yliopisto (kuvat Raatihuoneesta ja lääninsairaalasta)
    Muuttuva Myllymäki-kirja ja Myllymäki-yhdistys ry. (kuva Torikatu 11 talosta)
    Wikipedia (kuva lääninsairaalasta)
    Aikanaan.fi (kuvat Pitkäniemestä)
    Nybooks.com (kuva lapsesta, jolla sideharso päässä)
    Soile Tirilä (kuva sellivankilasta sisältä)
    Arjenhistoria (kuva Oskar Sahlbergista)
    Maanmittauslaitos (ilmakuvat Myllymäestä ja Järvensivusta)
    Google Maps (kuva muurarin perheen asuinpaikoista Tampereella)
    Alamy.com (kuva naisista laukkuineen asemalaiturilla)
    Sairaalamuseon valokuva-arkisto (kuva Edvard Horellista)
    Veikko Kanninen (kuva Järvensivusta)
    M. Pesonen / Finna (kuva Järvensivusta)
    Markku Puustelli (kuva Antti Puustellin hautajaisista 1929)
    Väinö Kannisto (kuvat hautaseppeleistä ja miehestä kantamassa lapsen arkkua)
    Karjalansivistysseura Uutiscuppu (kuva Raisa Lehdon os. Semenovin hautajaisista)

    Kiitos perhe E:lle. Kiitos HäSa, Saila ja Sari.

  • Autoilijan matka Tuonelaan

    Kirjoittanut Tero Niemistö, 11/2022-03/2023 – Lukuaika n. 60-70min

    Kesällä 1926

    On kesäkuun alku kieltolain aikaisessa Suomessa vuonna 1926. Autoilija Uuno Eerola heräilee asuinhuoneestaan Hämeenlinnan Myllymäessä, jossa hän kortteeraa ajuri Väinö Lassilan luona Vuorikatu 17:ssä. Uuno on vuoden päivät asunut Hämeenlinnassa ja toiminut autoilijana. Kotipaikkahan hänellä on Janakkalan Saloisilla. Kesäkuun alun yöt ovat olleet poikkeuksellisen viileitä, jopa hallaa on esiintynyt eikä työläiskorttelin puutalot ole kovinkaan hyvin eristettyjä. Kevätkin oli tullut tavanomaista myöhemmin. Lämpimien vällyjen välistä ei siis tahtoisi poistua ja astua paljain jaloin vilpoiselle lankkulattialle. Aurinko kuitenkin hiipii vähitellen taivaalle ja alkaa lämmittämään kesäisesti. Ja onhan autoilijankin herättävä aamupäiväksi tolpalle kyytejä odottelemaan ja pienen elantonsa ansaitsemaan. Uunokin nousee vihdoin vuoteesta ja pukee tuolille viikkaamansa autonkuljettajan vaatteet ylleen. Aamiaista hän ei huoneistossa nauti vaan hankkii sen taskurahoillaan Hämeenlinnan rautatieaseman ravintolasta työpäivän aluksi. Sitä ennen hän kuitenkin tarkistaa Vuorikadun sisäpihalla seisovan Ford T-mallin autonsa olevan toimintavalmis päivän töihin, käynnistää sen ja käy ulkohuussissa ennen lähtöä töihin rautatieaseman edustalle. Siitä alkaa autoilija Uuno Eerolan torstaipäivä 3.6.1926.

    Ford Model-T Touring
    Uuno Eerolan auto oli vastaava Ford T-mallin Touring-versio.
    Lähde: Ford Model T esite/mainos 1924-1925.

    Hämeenlinnan asemalle saavuttuaan Uuno poikkeaa tapansa mukaan aseman ravintolassa ostaen aamupalaksi voileivän ja kahvia. Montaa minuuttia niiden syömiseen ei kulu ja Eerola onkin valmiina, kun päivän neljäs juna asemalle saapuu Tampereelta vartin yli 10 ja jatkaa siitä Helsinkiin. Aikaisemmat junat ovat pysähtyneet Hämeenlinnassa kello 7:57 ja 6:09, mutta näissä junissa kulkee vähemmän matkustajia ja enemmän tavaroita ja mm. postia ja rahtia. Rautatieaseman tolpalla päivystää muitakin kuljettajia. Osa autoilijoita, mutta hevoskärryjäkin on vielä liikenteessä. Kaupunkien ja maanteiden katukuvassa näkyi perinteisiä hevoskyytejä, talvisin rekiäkin. Autot olivat vielä verrattain uusi juttu, mutta vähitellen niiden määrä kaupungeissa ja maaseudullakin kasvoi. Rautatieasemalla ei ollut autoilijoille ja ajureille puhelinta tai edes puhelinnumeroa, mutta kyytiä pystyi kysymään aseman yleisestä numerosta, 2 78. Samasta numerosta vastasi myös rautatieaseman kirjakauppa eli Rautatiekirjakauppa Oy. Myöhemmin Rautatiekirjakauppa Oy muuttui Rautakirja Oy:ksi ja heidän tunnetuin kioskinsa oli tietysti R-kioski. Rautatiekirjakaupan toimintaan kuului mm. sanomalehtien ja lukukirjojen myyminen rautatieasemilla.

    Torstai eteni kuten aikaisemmatkin Eerolan työpäivät. Asiakkaiden ajoa asemalta Hämeenlinnan keskustaan ja lähiympäristöön, välillä Vanajaan tai muihin pientä sisämaakaupunkia ympäröiviin maalaiskuntiin. Välillä maakunnista rautatieasemalle ja junaan tai muuten vaan keskustaan. Autokyyti saatettiin vuokrata ihan vain huviajelullekin, olivathan ne sen verran uusi juttu ja ihmetyksen aihe vielä 20-luvun puolivälin paikkeilla monelle. Autoilijat vaihtoivat toistensa kanssa tarinoita ja kuulumisia ajotauoilla tai junia odotellessaan. Tai viimeisimpiä juoruja mitä kyytimatkoilla oli kuultu sekä luultu. Maaseudun arki nopeutui huomattavasti, kun käynti kirkolla sujui tunnissa tai parissa. Kuivat hiekkaiset maantiet vain pöllysivät, kun autoilijat ja hevosvetoiset vaunut kiisivät kilpaa jokaiseen ilmansuuntaan. Päivän mittaan elohopea kipusi mukavasti 20 asteen nurkille, auringossa ehkä vähän enemmänkin. Yön ja aikaisen aamun viileydestä ei enää ollut tietoakaan. Kesä oli kauneimmillaan ja kylvötyötkin oli päästy jo aloittamaan.

    Hämeenlinna 1930-luvulla.
    Lähde: Veljekset Karhumäki ilmakuva

    1920-luku Suomessa oli mielenkiintoinen aikakausi, ainakin historiantutkijoiden näkökulmasta. Samaan aikaan kun vastasyntynyt itsenäinen valtio pyrki eheytymään verisen sisällis-/vapaussodan verisestä kahtiajaosta, kiilasi jazz-aikakausi klubeineen, tanssimekkoineen ja vapautuneine kansalaisineen väliin. Alkoholia kulutettiin enemmän kieltolain aikana kuin koskaan aikaisemmin. Syntyi kokonaan uusia bisneksiä pirtutrokauksen ja prostituution ympärille. Väkivalta rehotti ja veritöitä tehtiin päivittäin, sen sai huomata aikakauden sanomalehdistä, kun lähes jokaisessa numerossa mainitaan puukotuksista, ampumisista, tappeluista, pirtutakavarikoista ja milloin mistäkin sen ajan rikoslakia rikkovasta touhusta. Suomessa surmattiin lukuisia poliisejakin. Viinatrokarien takaa-ajot päättyivät usein ammuskeluun tai siihen että pakoauto suistui syrjäseudulla maantieltä pöpelikköön. Siinä riitti kylän pikkumukuloilla ihmeteltävää, kun Fordin, Chevyn, Hudsonin tai Dodgen raato makasi surullisessa kunnossa kiven tai kannon ympärillä maantien penkassa tai metsäraitin varressa. Jotain aikakauden raakuudesta kertoo myös se, että henkirikoksia tehtiin noin viisinkertainen määrä nykyaikaan verrattuna.

    Sanomalehdissä mainostettiin kieltolakia ja kehotettiin pysymään kaidalla tiellä, pois väkijuomien houkutuksista.
    Lähde: 1920-luvun sanomalehdet, Toivonliitto

    Autojen ja rikollisuuden lisäksi myös radioiden ja elokuvateattereiden lukumäärä kasvoi. Samalla syntyivät ensimmäiset oikeat kotimaiset populääriviihteen tähdet niin musiikissa kuin valkokankaallakin. Dallapé oli ehdottomasti se kuuluisin suomalainen orkesteri 20-luvulla. Valkokankaalla taas nähtiin ensimmäisiä kotimaisia kokopitkiä mykkäelokuvia, joita tähdittivät mm. Heidi Blåfield ja Joel Rinne. Vuonna 1928 Suomessa oli jo yli 230 elokuvateatteria. Yksi suurimmista aikakauden mullistuksista oli tietysti naisten aseman muuttuminen mm. työssäkäynnin ansiosta itsenäisemmäksi ja vapaammaksi. Tällaisesta poikamiestytöstä käytettiin termiä flapper. Wikipedia kertoo flappereista seuraavasti: ”Flapperit (engl. flappers) olivat 1920-luvun ’uuden sukupolven’ nuoria länsimaisia naisia, jotka käyttäytyivät vapaammin kuin vanhempiensa sukupolven naiset.” Naisten hameenhelmat lyhenivät ja säärien kuului näkyä. Päässä oli hyvin kypärämäinen hattu ja hiukset leikattu lyhyemmiksi kuin yleisesti. Mekot olivat kimaltelevia eikä pitkällä holkilla varustettu savukekaan sormien välissä ollut pahitteeksi. Flapperit eivät pyrkineet naimisiin vaan harrastivat irtosuhteita, hankkivat ajokorttejakin ja viettivät aikaansa kosteassa yöelämässä kuten miehetkin. Suomeen muotivirtaukset tulivat tietysti pienellä viiveellä, mutta tuliaiset Pariisista, Lontoosta ja Amerikastakin asti näkyivät verrattain nopeasti 1920-luvun katukuvassa.

    Poliisilla riitti töitä kieltolain aikana pirtutrokareiden kiinnisaamiseksi. Kuvassa viranomaisia takavarikoitujen pirtukanisterien kanssa.
    Lähde: Poliisimuseo
    1920-luvun muotia ja ns. flapper-naisia hatuissaan ja sääret paljastavissa hameissaan.
    Lähde: NYFA

    Levoton sekatyömies

    Samaan aikaan toisaalla Kanta-Hämeessä Lammin kirkonkylällä, sekatöitä siellä sun täällä tehnyt 25-vuotias Emil Kajander heräili puoliltapäivin tuttuun työttömän arkeen pohtien, kuinka hän pääsisi Lammilta Turenkiin. Lammille hän oli saapunut edellisen vuorokauden aikana hämeenlinnalaisen autoilija Pälsin kyyditsemänä, mutta tämä huviajelu oli jäänyt Emililtä tyystin maksamatta. Lammille saavuttuaan 2.6.1926 oli Kajander hypännyt hitaasti Lammin kirkonkylän raittia lipuneesta Pälsin autosta ulos ja pinkonut talojen välistä käpälämäkeen sen minkä kintuistaan pääsi. Autoilija Pälsi palasi vailla korvausta Lammin reissulta takaisin Hämeenlinnaan. Olihan häntä hieman jo menomatkan aikana Kajanderin henkilö ja aikeet epäilyttäneet. Torstaina 3.6.1926 aikana Emil Kajander törmäsi suurella todennäköisyydellä Lammin kirkonkylällä johonkin puolituttuun, joka suostui hänet kyyditsemään Turenkiin. Kävellen hän ei tätä matkaa ainakaan kokonaan taittanut, siihen ei olisi aika eikä Kajanderin luonne riittänyt. Kajander nimittäin tavataan Turengin asemalla jo iltapäivästä kysellen kyytiä Hämeenlinnaan ja kaupitellen taskuissaan olevia erinäisiä tavaroita. Emilin lähipäiviä on vaivannut levottomuus ja vaeltelu Riihimäen, Turengin, Hämeenlinnan ja Lammin välillä.

    Emil Kajander oli ottanut lopputilin 31.5.1926 Lopen Läyliäisten Oilan talosta. Hän oli tehnyt talossa jonkin sortin maatöitä alkuvuoden ajan. Oilan talosta hän oli omien sanojensa mukaan päätynyt Hyvinkään rautatieasemalle ja sieltä junalla Riihimäelle. Riihimäellä hän oli seuraavana päivänä tiistaina 1.6.1926 kysellyt ainakin neljältä eri autoilijalta kyytiä Turenkiin, luvaten maksaa matkasta 140 markkaa. Sen lisäksi Kajander oli kysellyt autoilijoilta lisätietoja heidän autoistaan, oliko kuljettajalla asetta, paljonko kuljettaja ansaitsi päivässä ja udellut kuljettajan omistussuhteesta autoon kysyen: ”Onko tämä kuljettajan oma auto?” Tämä utelu ja kysymyspatteri oli herättänyt epäilyksiä jokaisessa riihimäkeläisessä kuljettajassa, Lauri Rafael Tähtivirrassa, Altti Juho Järvisessä, Kalle Penttilässä sekä Artur Armas Alhossa. Tähtivirta oli kieltäytynyt kyyditsemästä Kajanderia kertoen pienen valkoisen valheen hänellä olevan nyt muita kyytejä ajettavana. Kajander oli todennut ottavansa toisen auton ja aikomuksenaan päästä Turengista Lammille. Autoilija Järvinen taas totesi lakonisesti, että hän voi kyllä kuskata Kajanderin, mutta korkeintaan Riihimäen poliisikamarille. Lopulta Järvinen ja Kajander olivat sopineet kyydistä siten, että Järvinen noutaa Kajanderin Heinosen kuppilan edustalta kello 12, mutta Kajanderia ei silloin enää paikkakunnalta tavattu. Tätä ennen Järvinen oli piipahtanut vaivihkaa kotonaan ja ottanut autoonsa kaveriksi rautatieläisen Kalle Mäkisen. Sekä Browning-pistoolin taskuunsa kaiken varalta. Lautamiehenä toiminut Penttilä, joka toisinaan ajoi myös autoa, oli kertonut Kajanderille matkan hinnaksi Riihimäeltä Turenkiin 150mk, mutta Kajander oli tarjonnut vain 130mk. Penttilä totesi junan tulevan Emilille halvemmaksi eikä suostunut tinkimään mainitsemastaan hinnasta. Tästä Kajander oli jopa hieman suivaantunut ja todennut, ettei hän edes minkään Fordin kyytiin olisi halunnutkaan. Autoilija Alholla oli vastaavat kokemukset kuin Tähtivirralla ja Järvisellä. Epäilyttävää miestä ei tehnyt mieli ottaa kyytiin.

    Riihimäen asema 1926. Lähde: Hämeen Sanomat

    Autoilijoilla oli syynsä asiakkaiden valikoimiseen. Parin edellisen vuoden aikana oli tapahtunut kaksi ”pimeäksi jäänyttä” autoilijan murhaa. Ensin 5. elokuuta 1924 tapahtui Messukylässä (kuuluu nykyään Tampereeseen) kuuluisa kaksoismurha, jossa autoilija Isak Rudolf Selin ja hänen veljensä rautatieläinen Frans Mikael Selin löytyivät ammuttuina taksiauton takapenkiltä ja auto törmänneenä sähköpylvääseen. Tämän tapauksen huomasivat aamulla huviajelulla olleet autoilija Paavo Allonen sekä olympiavoittaja Ville Ritola. Kyseisen murhatapauksen selvittäminen kesti viisi vuotta ja syylliseksi paljastui Yrjö Fredrik Lintupää. Lisäksi Piispanristissä Turun lähistöllä tapahtui syksyllä 1925 autoilijan murha, josta epäiltiin Felix Koskista. Tapaus ei ollut selvinnyt vielä kesäkuuhun 1926 mennessä, kuten ei Messukylänkään tapaus. Autoilijat olivat hyvin tietoisia lehdissä laajasti kirjoitettujen Messukylän ja Piispanristin tapauksista kesällä 1926, kun Kajander koitti ”pummata” kyytiä udellen erilaisia asioita.

    Eri lehdet uutisoivat näkyvästi elokuussa 1924 Messukylän kaksoismurhasta. Messukylän ja vuonna 1925 tapahtuneesta Piispanristin autoilijamurhista puhuttiin vielä kesällä 1926 ja senkin jälkeen.
    Lähde: Hämeen Maa #85 1924

    Emil Kajanderia ei siis onnistanut autokyydin kanssa Riihimäellä tiistaina 1.6. joten hän matkusti pummilla ensin Riihimäeltä Leppäkosken asemalle lähijunalla ja siitä edelleen Hämeenlinnaan. Matka Hämeenlinnaan oli sen verran pidempi, että tuohon junaan hänen kaiketi täytyi ostaa konduktööriltä piletti. Tiedossa ei ole, missä Kajander on yönsä Hämeenlinnassa ollessaan viettänyt, mutta seuraavan päivän eli keskiviikon 2.6.1926 aikana hän suostutteli edellä mainitun autoilija Pälsin kuskaamaan hänet Lammin kirkonkylälle. Tuolta Lammin ”hupireissultaan” Kajander saapui torstaina 3.6. takaisin Turenkiin ja hän päättää hypätä etelästä pohjoiseen kulkevaan junaan. Seuraava varma havainto Kajanderista on, kun hän hieman yli kello 23 saapastelee Hämeenlinnan asemalla ja näkee sen edustalla puolitutun autoilijan, Uuno Eerolan.

    Torstai vaihtuu perjantaiksi

    Oman työpäivänsä viimeiseen ajoon valmistautuva Uuno Eerola on istumassa Koskisen kahvilassa Linnankatu 9:ssä tai autossaan sen edustalla noin kello 21:30 aikoihin. Kahvila tunnettiin myös Kansanravintolana 1920-luvun Hämeenlinnassa ja myöhemmin kaupungin kylpylaitoksena. Rakennus sijaitsee edelleen omalla tutulla paikallaan samaisessa osoitteessa. Koskisen kahvilalta Eerola jatkaa takaisin Hämeenlinnan rautatieasemalle odottamaan kello 23:10 Helsingistä saapuvaa junaa ja sen mukanaan tuomaa mahdollista kyytiä tarvitsevaa asiakasta. Junasta saapuva kolmikko, jossa on kaksi miestä ja yksi nainen, ottavat asemalta ensimmäisenä vuorossa olleen auton. Eerola on ”tolpalla” rivissä toisena ja samalla viimeisenä autoilijana. Muita takseja ei asemalla enää näy. Kun kolmikko ja Eerolan edellä ollut auto katoavat näkyvistä, astelee rautatieasemalta kadun puolelle Eerolalle ennestää tuttu mies, lammilainen Emil Kajander. He ovat molemmat alunperin kotoisin ”kivenheiton päässä” toisistaan ja Kajander on ollut Eerolan naapurissa työmiehenä joitain vuosia aikaisemmin. Emil Kajander on kotoisin Lammin Hietoistenkylästä eli Mommilasta ja Uuno Eerola Janakkalan Saloistenkylän Eerolasta. Tämä kymmenen tai enintään 15 kilometrin matka ei ole maaseudun mittasuhteissa yhtään mitään eli voidaan puhua naapurikylän miehistä vaikka kunnanraja kulkeekin välissä. Kajanderin huomatessaan Eerola kysyy tältä, mistä hän on tulossa ja minne menossa. Hetken keskusteltuaan Eerola pyytää Kajanderia mukaansa, sillä hän on matkalla Janakkalaan Saloistenkylään, kotipaikkaansa. Kajanderille kyyti sopii, sillä hän voi siitä jatkaa jalkaisin loppumatkan Hietoisiin vanhempiensa luokse.

    Kajander hyppää Eerolan T-mallin Ford Touringin takapenkille ja miehet starttaavat hämärtyvässä kesäyössä auton kohti Turenkia. Matka vie Hämeenlinnan keskustan kautta Hattelmalan harjulle, sieltä Helsingintielle kohti Turenkia ja Turengista Lammintietä pitkin, tai Syvänojantietä kuten Kajander asian mainitsee, Heinäjoen sekä Tyryn ohi Kirinmyllyyn ja lopulta sieltä Saloistentielle. Sitä ennen Kajander kuitenkin pyytää pysähtymään jossain kuppilassa ja tiedustelee tietäisikö Eerola paikkaa, josta saisi puolen litran spriipullon. Kajanderin kertomaa on syytä kuitenkin epäillä, koska Hämeenlinnassa ei ole kuppiloita tai kahviloita avoinna enää kello 23 aikaan. Todennäköisesti Kajander on saapunut Hämeenlinnaan jo kello 21 aikoihin ja hankkinut pirtupullonsa jo hyvän tovin ennen asemalle palaamistaan ja Eerolan kyytiin hyppäämistä. Vaikka kyllähän pienen pirtupullon aina jostain Hämeenlinnan kokoisesta maalaiskaupungista löytää keskellä yötäkin. Kajander joka tapauksessa korkkaa pullon auki heti Hämeenlinnan keskustasta poistuttaessa, Myllymäen ohi Hattelmalan harjulle suunnatessa. Eerolan Ford kiitää yössä n. 35-45 Km/h nopeudella. Ylämäissä hitaammin, alamäissä lähempänä huippunopeutta 68 Km/h. Auton keulalla on kaksi pientä sähkölamppua, jotka saavat virtansa 6 voltin akusta. Nykyaikaisiin ajovaloihin verrattuna Eerolan Fordin valot eivät kovin hyvin hämärtyvää kesäyön tietä valaise, mutta antavat ainakin tiedoksi muille tienkäyttäjille, että auto on tulossa vastaan. Kuljettaja sai olla tarkkana yömyöhään ajellessa syrjäseuduilla. Tosin reitti ja tie on tuttu molemmille, sekä Eerolalle, että Kajanderille.

    Matkalla Turenkiin Eerola huomaa maantiellä tutun hevosmiehen, jonka kanssa hän vaihtaa muutaman sanan. Pysähdys kestää tovin, ehkä viisi tai enintään 10 minuuttia. Samalla Kajander nauttii pirtupullon sisältöä ja kaivelee taskustaan Lopen Läyliäisten Oilasta kähvellettyä Mauser-pistoolia. Sen hän oli ottanut lopputilinsä yhteydessä ”bonukseksi” ilman Lauri Aleksanteri Oilan lupaa. Mauser-pistooli on mallia m1914 eli ns. akka-Mauseri. Sen sisällä on kolme Kynoch-merkkistä panosta. Ase on vanha ja kulunut, mutta käyttökuntoinen. Turengin aseman kohdalla Kajander tarjoaa pulloa etupenkillä puikoissa häärivälle Eerolalle. Ensin Uuno aikookin ottaa pienen huikan, mutta tulee sitten perusrehellisenä toisiin aatoksiin. Pullo käy huulilla, mutta huikkaa hän ei siitä ota. Eerola ojentaa pirtupullon takaisin takapenkille Kajanderille, jolla hän huomaa toisessa kädessä olevan pienen pistoolin. Seuraavaksi Kajander koittaakin jo kaupitella pistoolia Eerolalle, sillä Emil tarvitsee kipeästi lisää rahaa. Autoilija Eerola toteaa, ettei hän tarvitse pistoolia, koska hänellä on jo sellainen vaikkakaan ei juuri nyt matkassa mukana.

    Mauser m1914 eli ns. akka-Mauseri. Lähde: Internet

    Automatkaa on taitettu jo reilun puolen tunnin verran ja Kajander alkaa olla hyvinkin nousuhumalassa Eerolan auton takapenkillä. Välillä hän seisoo vaunussa horjahtaen osin takapenkille, osin matkustamon lattialle. Eerola pyytää Emiliä rauhoittumaan, ettei vaan tipahda kyydistä tai satuta itseään pahasti. Hetken Kajander malttaakin istua aloillaan kunnes intoutuu laukaisemaan pistoolin kerran Franssilan talon kohdalla, auton oikealle puolelle jäävän pellon yli kohti metsää. Kello näyttää olevan puolen yön paikkeilla ja vuorokausi vaihtuu torstaista perjantaiksi 4.6.1926. Autoilija Eerola ärähtää nyt jo hyvinkin tiukkaan sävyyn Kajanderille, ettei tämän sovi sillä tavalla räiskiä, koska Franssilassa asuu ihmisiä ja kuula voisi osua ihmisiin maantiellä tai kauempana. Silloin takapenkillä tai osin matkustamon lattialla retkottanut Kajander korjaa ryhtiään ja kuin adrenaliinipistoksen saaneena virkistyy. Nyt hän kohottaa pistoolinsa ihan harkitusti ja tarkoituksella sekä laukaisee sen. Kahdesti.

    Laukauksia yössä

    Eerolan auto on juuri Tyryn risteyksessä lähellä Anttilan torppaa, kun kaksi peräkkäistä laukausta kajahtaa. Laukaukset kuullaan Anttilan pihalla, johon on kertynyt paikallisia nuoria toivottamaan nimipäiväonnitteluja Anttilan Toivolle. Nuorisojoukossa ovat mukana Otto Kivi, Sylvi Ylöstalo, Hilma Aintila, Leena Keskitalo, Väinö Sievänen, Hilda Sievänen, Hilma Kivi, Anna Kivi sekä Lauri ja Kalle Kivi. Kiven veljeksistä ainakin Otto kuuluu suojeluskuntaan, mahdollisesti myös Lauri. Nuorison fillarit ovat pysäköity nätisti riviin Anttilan torpan portille maantien pieleen. Onnentoivotusten laulaminen kuitenkin keskeytyy nuorison kuulemiin laukauksiin Tyryn risteyksen suunnalta ja niitä seuraavaan rytinään, jossa auto päätyy maantien oikeaan laitaan ojaan ja lopulta törmäten torpan aitaan. Nuorisosta osa näkee torpan rakennusten välistä, kuinka tuntematon mies kuljettaa autoa takapenkiltä tai astinlaudalta seisten ja kurkottaen etupenkin yli ohjauspyörään. Juuri ennen auton ajautumista ojaan ja torpan aitaan takapenkillä seisaallaan ollut mies hyppää autosta maantielle ja pakenee juosten tien toiselle puolelle metsään. Muita henkilöitä eivät nuoret autossa huomanneet. Otto ja Lauri Kivi arvelevat, että kyseessä täytyy olla takaa-ajossa oleva pirtuauto, kun asettakin käytettiin ja mies lähti kolaripaikalta lipettiin. Kiven Lauri toteaakin muille tilannetta hämmästeleville nuorille, että: ”Oho perkele, menipäs kanisterit rikki!” Nuoriso ei kuitenkaan uskalla mennä auton luo, sillä arvelevat pirtutrokarin piileskelevän metsässä pyssyn kanssa odottaen, tuleeko joku autolle. Anttilan pihalla tapahtumia todistanut nuorisojoukko päättää ottaa Anttilan torpan portilta polkupyörät ja lähteä vähin äänin kukin kotiaan kohti. Eerolan Fordin ajovalot jäävät palamaan ja Anttilan torpan pihapiiri hiljenee.

    Lähde: Suomen Kuvalehti

    Kiven veljesten saapuessa kotiin Anttilan torpalta noin kello 1 aikaan yöllä, jäävät Lauri ja Otto keskustelemaan näkemästään. Varsinkin Lauria kyseinen auto ja tapahtuma jäävät vaivaamaan niin, että hän kerää pikkutuntien aikana rohkeutta ja päättää lähteä katsomaan, vieläkö auto on Anttilan torpan aidassa. Otto lupaa lähteä Laurin mukaan, niin on molemmille turvallisempaa. Veljekset saapuvat Eerolan autolle kello 2:20 aikoihin aamuyöllä ja huomaavat kauhukseen, että auton etupenkin oikeassa reunassa retkottaa autoilijan asussa oleva mies. He eivät nähneet miestä auton etupenkillä lainkaan auton kulkiessa Anttilan torpan ohi. Lauri ja Otto luulevat ensin että kuljettaja on nukahtanut tai sammunut kesken matkan. Lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin kammottavan totuuden. Kuljettajan vaatteisiin puettu mies ja auton ohjaamo ovat yltä päältä veressä. Silloin Laurille ja Otolle tulee kiire lähteä lähimmälle puhelimelle kauppias Lainesalon luokse Heinäjoen kylään, josta kauppias Lainesalo soittaakin n. kello 2:35 Janakkalan nimismies Lauri Matti Ojalalle.

    Nimismies Ojalan luona herätään puhelimen kovaääniseen pirinään. Tällaiseen vuorokauden aikaan saapuva puhelu ei kieli mistään iloisesta uutisesta. Kuultuaan Kiven veljesten tekemästä löydöstä nimismies Ojala pukeutuu viipymättä, hälyttää paikalle myös kunnanlääkärin ja lähtee itse tapahtumapaikalle. Saapuessa rikospaikalle Ojala huomaa maantien laidassa olevan hämeenlinnalaisen Ford-merkkisen vuokra-auton, jonka rekisterinumero on H-1194. Auto on ajautunut ”Syvänojantien” oikeaan reunaan n. 20 cm syvään ojaan ja pysähtynyt Anttilan torpan seiväsaitaan. Kunnanlääkäri tohtori R. Lönnqvist toteaa kuljettaja Eerolan kuolleeksi tapahtumapaikalla. Eerolalla on yllään autoilijan puku sekä ajohansikkaat ja hän on lyhistynyt auton etupenkin oikeaan laitaan. Eerola on yltäpäältä veressä ja häneen on osunut kuula takaraivoon siten, että kuolema on seurannut välittömästi. Eerolan pelastamiseksi ei ole tehtävissä mitään ja tapaus todetaan murhaksi samalla kun kesäinen yö on vaihtumassa valkenevaksi aamuksi.

    Lähde: Suomen Kuvalehti
    Lähde: Suomen Kuvalehti, valokuvaaja Jussi Korpinen

    Nimismies Ojala ja kunnanlääkäri Lönnqvist arvelevat, että auton takapenkillä ollut matkustaja on todennäköisesti ampunut autoilija Eerolaa takaapäin päähän ja sen jälkeen paennut rikospaikalta. Matkustamon jalkatilasta löytyy yksi Kynoch-merkkinen hylsy. Tätä ajatusta tukevat myös tapahtumapaikalla todistajina kuullut Kiven veljekset. Ajoneuvon vauhdiksi arvioitiin n. 25-30 Km/h ja auton kaasuvipu oli asetettu kuudenteen loveen. Autossa ei ole näkyvissä isompia vaurioita ja sen ajovalot ovat täydesti päällä. Autoilija tunnistettiin nimismies Ojalan ja tohtori Lönnqvistin toimesta Saloistenkylästä kotoisin olevaksi Uuno Eerolaksi. Kunnanlääkäri määräsi Uuno Eerolan ruumiin kuljetettavaksi Janakkalan leikkuuhuoneelle jatkotutkimuksiin. Ford-auto päätettiin nimismiehen toimesta ottaa viranomaisten haltuun ja seuraavaksi Ojala aikoi kuulustella muitakin todistajina paikalla olleita nuoria. Nuorisojoukko kertoikin, etteivät he nähneet autoa laukausten aikana johtuen tiessä olevasta mutkasta ja mäkitörmästä, mutta hetken päästä laukauksien jälkeen auto tuli näkyviin ja yksinäinen mies ohjasti autoa seisten takapenkiltä kurottaen kuljettajan paikan yli. Laukaukset kuuluivat hieman yli puolen yön, ehkä n. kello 0:10 tai 0:15. Suunnilleen sen aikaa nuoriso oli ehtinyt olla Anttilan torpan pihalla. Silloin noin 80-100m päässä Haapalan tienhaaran kohdalla kuului auton ääni ja kaksi peräkkäistä laukausta. Nuorison kuulustelussa selvisi myös, että metsään paennut mies oli hoikanlainen, keskikokoinen ja puettu tummaan pikkupukuun sekä mahdollisesti saappaisiin.

    Auto päätyi punaisen ympyrän osoittamaan kohtaan. Itse ampuminen tapahtui risteyksessä keskellä kuvaa.
    Lähde: Maanmittauslaitos, vanhat kartat

    Eerolan Uuno

    Uuno Eerola syntyi Janakkalan Saloisten Eerolassa 12.1.1892. Hänen isänsä, talollinen Wilhelm Joonaanpoika Eerola (s. 1844 Janakkalassa), kuoli vuonna 1900 Uunon ollessa vasta 8-vuotias. Uunon äiti Wilhelmiina Erikintytär Pullola oli syntynyt Vanajassa 1867 ja hän oli mennyt uusiin naimisiin Johan Oskar Eerolan kanssa 1901. Uunosta kasvoi Saloisten Eerolassa työteliäs, lainkuuliainen ja rehti mies. Hän kävi Sääksmäellä kansanopistoa vuonna 1914. Lisäksi Uuno oli pätevä ajamaan hevosrekeä ja pääsipä hän osalliseksi pirtutrokarin takaa-ajoon kevättalvella 1924.

    Pari metsätyönjohtajaa olivat takaa-ajamassa Janakkalan Saloistenkylässä erästä tunnettua Janakkalan Mallinkaisilta kotoisin olevaa pirtutrokaria, Onni Alarik Nummista. Lyhentääkseen pirtutrokarin etumatkaa pyysivät he Eerolasta kyytihevosta, jota lähtikin ajamaan talon poika Uuno. Pirtutrokari tavoitettiin Saloistenjärven jäällä, jossa takaa-ajajat kehoittivat Nummista antautumaan. Numminen ei kuitenkaan mukisematta tähän suostunut, vaan hyppäsi järven poikki johtaneen talvitien viereen lumipenkkaan, josta alkoi ampumaan pistoolilla kohti takaa-ajajiaan. Metsätyönjohtajat avasivat hekin tulen kohti Nummista. Laukaustenvaihdon aikana hevoskyydissä ollut Uuno Eerola haavoittui reiteen ja toinen kuula raapaisi hevosen jalkaa. Tällöin toinen metsätyönjohtajista ja Eerola lähtivät takaisin Saloistenkylään hakemaan lisää apua ja hälyttämään paikalle poliisin ja suojeluskunnan.

    Numminen päätti tällöin paeta Saloistenjärven rantaan ja siellä olevaan Korkeavuoren talliin piiloon. Kun Numminen lopulta huomasi, että tallirakennusta lähestyi joukko takaa-ajajia, ampaisi hän tallista paukkurauta räiskyen Korkeavuoren tupaan, missä oli naisväkeä ja lapsia. Takaa-ajajat piirittivät talon ja odottivat poliisiviranomaisten saapumista paikalle. Uhkaavasta tilanteesta huolimatta Numminen antautui lopulta paikalle saapuneille poliiseille ilman suurempaa vastarintaa. Janakkalan kunnanlääkäri R. Lönnqvist paikkasi Uunon reiden haavan vielä saman päivän aikana.

    Uuno Eerola muutti syksyllä 1925 Hämeenlinnaan ja ryhtyi autoilijaksi, ostaen vuosimallin 1924 tai 1925 Ford Model-T Touring -mallisen auton. Naimisiin Uuno ei ollut ehtinyt eikä hänellä ollut jälkikasvua. Uuno Eerola on haudattu Janakkalan Pyhän Laurin kirkolle. Kuolinilmoituksen sanomalehdessä julkaisi hänen äitinsä Vilhelmiina.

    Uuno Eerolan hauta Janakkalan kirkolla.
    Lähde: Sami Lehtosen kuva-arkistot
    Uuno Eerolan kuolinilmoitus sanomalehdessä 1926.

    Kinttupolkuja käpälämäkeen

    Emil Kajanderin pakomatka alkoi siis Eerolan auton vielä kulkiessa Lammintiellä. Kajander oli tähdännyt Eerolaa takapenkiltä ja osunut ensimmäisellä laukauksella tätä takaraivoon. Toinen laukaus oli mennyt ohitse, kun Eerola oli lyhistynyt etupenkille. Kajander kertoi itse toisen laukauksen olleen vahinko ja johtuneen pistoolin herkästä liipasimesta. Franssilan talon kohdalla ammutun laukauksen hän kertoi olevan harjoittelua tai totuttautumista aseeseen. Kohtalokkaan laukauksen jälkeen auto jatkoi hetken matkaa itsekseen, kunnes Kajander kurotti takapenkiltä lyhistyneen Eerolan ylitse ja koitti pitää auton maantiellä. Kajander oli Anttilan torpan kohdalla astunut jo toisen jalkansa ajoneuvon astinlaudalle koettaen ulottua paremmin ajoneuvon hallintalaitteisiin. Anttilan torpan jälkeen tie kuitenkin kaartaa hieman vasemmalle Lammia kohti mentäessä, jolloin humaltunut Kajander menetti auton hallinnan ja päätti hypätä vasemman takaoven luota maantielle. Tämän huomasivat myös Anttilan pihalla olleet nuorukaiset. Maantieltä Kajander poistui juosten tien vasemmalla puolella olevaan metsään, jääden sinne n. 5-10 minuutiksi odottamaan ja katsomaan, mitä auton luona tapahtuisi. Olihan Anttilan pihasta kuulunut ääntä ja meteliä sekä portilla ollut useampia polkupyöriä.

    Kun Anttilan pihasta ei tultu autolle ja nuoret näyttivät poistuvan polkupyörillä Heinäjoen suuntaan, päätti Kajander palata hetkeksi maantielle ja siitä edelleen Syvänojan ja Franssilan pihojen kautta kohti Turenkia. Pakomatka taittui vuoroin maantiellä, vuoroin metsähallituksen puolella. Pieni sadekaan ei haitannut Kajanderia, koska se peitti jälkiä ja antoi mahdollisuuden putsata saappaita kostealla nurmikolla tai sammalmättäällä. Noin kello 4 aikaan perjantai-aamuna Kajander löysi tiensä Lastujärven lähistöllä sijaitsevan Merikannon torpan latoon, jossa hän päätti yöpyä. Merikannon torppa oli hänelle entuudestaan tuttu, mutta hämärässä eri metsäkulmien kautta suunnistaminen oli vienyt tavanomaista enemmän aikaa.

    Perjantaina 4.6.1926 aamulla kello 6 Merikannon torpan Vilhelmiina-emäntä tapaa hämmästyksekseen tutun Kajanderin Emilin heidän ladostaan. Kajander herää, näyttää väsyneeltä ja rähjäiseltä, kertoen tulleensa Parolasta aamuyöllä, mutta ei ollut halunnut herättää torpan väkeä. Vilhelmiinaa ihmetytti kun Kajander näytti muuten reissussa rähjääntyneeltä, mutta jostain kumman syystä hänen saappaidensa varret olivat pyyhityt ja puhtaat. Kajander kertoi, että hänellä oli asiaa Merikannon torpan pojalle Urholle. Vilhelmiina kertoi, että Urho nukkuu vielä, ja että he ovat menossa Lastujärven rannalle palstalleen perunoita istuttamaan. Emil löytäisi Urhon sieltä päivän aikana.

    Emil Kajander nukkui Merikannon ladossa noin kello 12 saakka. Hän odotti tunnin tai kaksikin ennen kuin uskaltautui ulos ladosta ihmisten ilmoille. Ympäristöään varmistellen noin kello 14 aikoihin Emil lähti Lastujärven rantaan ja löysi sieltä Merikannon väen, poika Urhon sekä tämän vanhemmat Einarin ja Vilhelmiinan. Emil keskusteli tovin Urhon kanssa koittaen myydä tälle pistoolia 250 markalla. Urho kieltäytyy tarjouksesta, sillä mitä hän tekisi kuluneella vanhalla pistoolilla jossa ei ollut panoksiakaan. Merikannon torpassa kyseiselle rahalle oli paljon muutakin ja parempaa käyttöä. Kajander kertoi tulleensa Parolasta, mutta viettäneensä viimeajat pääasiassa Helsingissä. Lisäksi Kajander kertoi Urholle, että aikoi Turengista matkustaa edelleen Helsinkiin.

    Einari Merikanto muisteli vaihtaneensa Kajanderin kanssa pari sanaa Lastujärven rannassa ja Emilin kertoneen viettäneensä aikaa Riihimäellä. Seuraavaksi Kajander oli aikonut suunnata kohti Turenkia, kysellen vieläkö Lastuojalta meni vanha tuttu polku vai oliko joku uusi nopeampi reitti. Einarille Emil Kajander on tuttu nuori mies entuudestaan. Kajander oli nimittäin edellisenä talvena käynyt Merikannon torpassa kysymässä Einaria takaajaksi kun Emilin piti riiata Anttilan tytärtä ja mennä tämän kanssa naimisiin. Kajanderin oli pitänyt ostaa Turengista palokunnantalon luota vanha Rantasen mökki, johon oli tarvinut puuttuvia rahoja. Einari ei kuitenkaan ryhtynyt takaajaksi ja arveli muutenkin Kajanderin puheita naima-aikeista tyystin perättömiksi. Niin kuin ne olivatkin.

    Viranomaisten suorittama jahti alkaa

    Torstain ja perjantain välisen yön aikainen vesisade ei helpottanut viranomaisten tutkimuksia. Aamulla kello 6:00 aikoihin nimismies Ojala ilmoitti Hämeenlinnan poliisimestari Kesäjärvelle tapahtuneesta. Poliisimestari Kesäjärvi lupasi lähettää Ojalan avuksi komisario Sipilän, kaksi etsiväpoliisia sekä poliisikoiran, jotka saapuivatkin aamupäivän aikana Janakkalaan tapahtumapaikalle. Poliisikoira ei kuitenkaan saanut takaa-ajettavan jälkeä, joten Kajanderin karkumatka sai heti tutkimusten aluksi hyvän etumatkan. Poliisimestari Kesäjärven lisäksi Hämeen läänin lääninsihteeri Toivo Horelli seurasi tapahtumia ja tutkimuksia tiiviisti. Hänen ansiostaan paikalle kutsuttiin Tampereelta poliisin etsiväosaston päällikkö, tuomari Sakari Alanko ja sikäläisiä etsiviä. Lisäksi Janakkalan ja Vanajan suojeluskunnat muodostivat etsintäketjuja lähialueen metsiin sekä tarkastuspisteitä ja vartijoita maanteiden eri risteyksiin. Lisäksi lähiseudun metsät saarrettiin suojeluskuntalaisten toimesta.

    Sanomalehdissä otsikot huusivat Eerolan murhatapauksesta. Lähde: Hämeen Sanomat

    Vaikka viranomaiset ponnistelivat ja käyttivät resurssejaan murhaajan löytämiseksi, ei Syvänojalta löytynyt ainuttakaan johtolankaa, joilla olisi päästy epäillyn jäljille. Etsinnät eivät tuottaneet perjantain aikana lainkaan tuloksia. Lehdistökin arvuutteli, että jääkö autoilija Eerolan murha samalla tavalla pimeäksi kuin Messukylän ja Piispanristin autoilijamurhat. Poliisi otti kuitenkin perjantaina iltapäivällä kiinni yhden miehen epäiltynä veriteosta, mutta hänet vapautettiin lähes välittömästi kun kävi selväksi ettei hän ollut osallinen Eerolan murhaan. Viranomaiset pyysivät paikallisilta toimittajilta ja lehdiltä kaiken mahdollisen avun tekijän löytämiseksi ja tutkintojen edistämiseksi. Perjantain tutkimusten varmana tietona voitiin pitää sitä, että Eerola oli nähty Hämeenlinnan rautatieasemalla kello 23 jälkeen ja sen jälkeen suunnannut Turengin kautta Lammille päin. Ja vaikka lehdistö epäilikin ensin Eerolan murhan motiiviksi ryöstöä, niin nimismies Ojala kumosi tämän kertoen surmatulta löytyneen rahat, kello ja muut tavarat.

    Viranomaiset ja lehdistö saivat viikonlopun aikana vihiä, että Eerola oli ehtinyt tilata itselleen uuden ajoneuvon, joka odotti luovutusta Hämeenlinnan rautatieasemalla. Uuno Eerolan oli pitänyt vaihtaa nykyinen Ford T-malli uudempaan autoon murhapäivänä eli perjantaina 4.6.1926. Muun muassa Hämeen Sanomat seurasi herkeämättä tapausta ja toimittajat kyselivät lähes päivittäin lisätietoja tutkintaa johtavalta nimismies Ojalalta etsintöjen edistymisestä. Päivästä toiseen niin omaiset kuin lehdistökin saivat pettyä siihen, ettei mitään uutta kerrottavaa ollut. Lehdet uutisoivat valistuneiden arvausten varassa esimerkiksi siitä, että murhaajalla olisi ollut tiedossa Eerolan uuden auton kauppa, ja että murhaaja olisi anastanut nämä rahat Eerolalta, jättäen taskurahat autoilijan taskuihin jottei teko näyttäisi ryöstömurhalta.

    Toivo Horelli, Hämeen läänin lääninsihteeri. Lähde: Suomen Kuvalehti

    Viikonlopun jälkeen heti maanantaina 7.6.1926 tohtori Lönnqvist suoritti Eerolan ruumiinavauksen ja tarkastuksen. Siinä todettiin yksinkertaisesti Uuno Eerolan kuoleman aiheutuneen välittömästi ampuma-aseen laukauksen seurauksena, jossa kuula on osunut Eerolaa päähän noin seitsemän senttimetriä vasemman korvanlehden kohdalta kohti päälakea. Luodin sisäänmenoreikä kielii siitä, että Emil Kajander on seissyt, ainakin osittain auton astinlaudalla ja laukaissut aseen suoraan Eerolan päähän. Mikäli Kajander olisi ampuessaan istunut takapenkillä tai osin matkustamon lattialla, olisi luodin sisäänmenoreikä todennäköisesti Eerolan pään oikealla puolella tai tullut alaviistosta kohti auton kattoa. Oliko Kajander koittanut kaapata Eerolan auton haltuunsa ja seissyt siksi osittain astinlaudalla, osoittanut aseella Eerolaa ja yrittänyt pakottaa tätä ajamaan tiensivuun? Luuliko Eerola Kajanderin vain pelleilevän eikä olevan asiansa kanssa tosissaan? Koittiko Eerola mahdollisesti tarttua Kajanderin pistooliin? Vai yllättikö Kajander sekä Eerolan, että itsensä aseen laukaistessaan?

    Laiha saalis?

    Viranomaisten ponnistelut murhaajan kiinnisaamiseksi eivät juurikaan edistyneet tapahtumaa seuranneella viikolla. Kajander oli edelleen karkumatkalla eikä virkavallalla ollut tietoa hänen nimestään tai olinpaikastaan. Puhelimiakin oli vain harvoilla, joten tiedot matkasivat hitaasti nimismies Ojalalle. Vasta 15.6.1926 eli 11 vuorokautta tapahtuman jälkeen saatiin ensimmäisiä vihjeitä potentiaalisesta murhaajasta. Paikkakunnalla aikaisemmin nähty tuttu mies, jonka nimeä ei lehdissä vielä paljastettu, oli kadonnut 4.6. jälkeen eikä häntä tavoitettu tunnetuista paikoista. Lisäksi Lastujärven lähistöllä Merikannon torpan ladosta oli tavattu tuttu mies, joka oli saapunut sinne aamuyöllä, yllättäen ja kutsumatta. Tuon kyseisen perjantai-iltapäivän aikana mies oli poistunut ilmeisesti Turenkia kohti, ilmoittaen mahdollisesta menostaan Helsinkiin. Merikannon torpan väki osasi myös kertoa nimismies Ojalalle, että mies oli kaupitellut heidän Urho-pojalleen vanhaa ja kulunutta pistoolia, jossa ei ollut panoksia.

    Turengin asemalle päästyään nimismies Ojala sai kuulla, että samainen mies oli kaupitellut siellä 7.65mm Mauser-pistoolia jo torstain 3.6.1926 aikana. Pistooli ei ollut mennyt kaupaksi, kun useammalla ostajaehdokkailla oli ollut tietoa tai kuvitelmia myyjän aikaisemmista epärehellisistä tempuista. Ilmeisesti Kajander oli siis aikaisemmin tehnyt vilppiä ja huijannut hyväuskoisia kaupantekijöitä. Olihan Kajander aikaisemmin syyllistynyt pirtuasioihin ja pieniin petoksiin. Nämä tiedot riittivät vakuuttamaan nimismies Ojalan siitä, että paikkakunnalta kadonneella miehellä oli jokin yhteys autoilija Eerolan murhaan. Niinpä Ojala antoi kuulutetun miehen tuntomerkit ja tiedot julkaistavaksi Suomen Poliisisanomiin. Kajanderin etsintäalueeksi muodostuivat nuoren itsenäisen valtion rajat.

    Turengin asema. Lähde: Finna.fi

    Nyt nimismies Ojalalla oli tiedossa etsityn henkilön nimi ja hän pystyi selvittämään Kajanderin omaiset sekä haastattelemaan heitä lisätietojen toivossa. Kotiväki ei kuitenkaan osannut kertoa Emilin sijainnista muuta, kuin että hän oli ollut Lopen Läyliäisissä sekatyömiehenä viimeisen puolen vuoden verran. Taustatietojen lisäksi Janakkalan nimismiestä onnisti, kun hän sai melko tuoreen Emilistä otetun valokuvan. Todennäköisesti kuva oli otettu Helsingissä pirtuasioiden yhteydessä vuotta aikaisemmin. Edellisestä etsintäkuulutuksesta Poliisisanomissa oli kulunut viikko ja nyt Kajanderin kuva päätettiin lisätä uudistettuun etsintäkuulutukseen. Mahdollisen tekijän nimeen oli vihdoin yhdistetty potrettikuvakin.

    Emil Kajander, Lammilta

    Emil Kajander syntyi 27.8.1900 Lammin Hietoisten kylässä Kilkon tai Kiekon talossa. Hietoisten kylän keskipisteenä toimi tietysti Mommilan kartano ja se tarjosikin monelle kyläläiselle elannon. Emilin vanhemmat olivat Karl Gustaf Lena-Majasson ”Kajander” (s. 26.6.1856 Lammi Hauhiala Kivistö) sekä Emma Karlsdotter Willberg (s. 10.11.1861 Lammi Kostila). Heidät vihittiin Lammilla 2.11.1884. Perhe vaihtoi asuinpaikkaa vuoden tai kahden välein, riippuen aina siitä missä talossa milloinkin Emilin vanhemmat olivat työssä. Naimisiinmenon jälkeen Emilin vanhemmat asuivat ennen hänen syntymäänsä Lammilla mm. Kirkonkylän Isolukkarilla, Hakkalan rusthollissa, Kivimäen Terranovassa sekä Emilin syntymän aikoihin Lammin Hietoisissa.

    Emil itse ilmoitti kuitenkin syntymäajakseen 1902, mutta sen hän on saattanut tehdä vain hämätäkseen viranomaisia Helsingin pirtuseikkailujen yhteydessä. Kirkonkirjoihin syntymäajaksi on merkitty vuosi 1900. Hänen koulumenestyksensä jäi kahteen vuoteen kansakoulua ja jo 13-vuotiaana hän lähti kotoa ”maailmalle” omaa tarinaa ja leipää etsimään. Emil ei myöskään suorittanut rippikoulua lainkaan. 20-vuotiaana Emil lähti Helsinkiin ilman muuttokirjaa ja siellä hän teki ensin sekatyömiehen töitä milloin missäkin, kunnes opetteli ajamaan hieman autoa. Ajokorttia hänellä ei ainakaan aluksi ollut, tuskin myöhemminkään, ja osa hänen ajurina saamasta kokemusta karttuikin erinäisten pirtuporukoiden kuskina. Helsingissä Emilin kontolle tuli pieniä tuomioita pirtua koskevista asioista sekä muista pikkurikoksista kuten näpistyksistä ja petoksista. Vankilaan hän ei viinan trokaamisesta joutunut, mutta todennäköisesti hänen naamansa tuli turhan tunnetuksi paikallisille poliiseille.

    Niinpä loppukesästä 1925 Emil lähti Helsingistä ja päätyi Mäntsälään maatöihin, viettäen siellä syksyn ja alkutalven. Vuoden 1926 alussa Emil sai pestin Lopen Läyliäisten Oilasta. Lauri Oilalla ei ollut erityistä huomautettavaa Kajanderin työstä. Hän oli jopa hieman yllättynyt kun Emil päätti itse ottaa lopputilin toukokuun viimeinen päivä. Kajander oli lopputilin ottaessaan ilmoittanut Oilalle yksikantaan ryhtyvänsä autonkuljettajaksi. Siitä ei kuitenkaan selvinnyt, oliko hän jo saanut jostain työpaikan kuljettajana vai aikoiko Emil hankkia oman automobiilin.

    Pakomatkalla, vähän vahingossakin

    Kajanderin pakomatka Lastujärven torpan ladosta suuntautui ensimmäisenä Turenkiin ja Turengin asemalle. Alunperin tarkoituksena oli matkustaa junalla Helsinkiin, mutta kuin sattumalta Emil tajusi hänen olevan tunnettu ja tunnistettavissa siellä paikallisten viranomaisten toimesta. Mikäli virkavalta pääsisi hänen jäljilleen, saatettaisiin hänet tunnistaa Stadin kaduilla hyvinkin nopeasti. Junamatka Turengista kohti pääkaupunkia keskeytyi jo Riihimäellä, missä Emil hyppäsi pois junan kyydistä. Hetken Riihimäen asemalla vaihtoehtojaan miettien ja pohtien hän päätti matkustaa pohjoiseen, mutta Mommilan kautta. Riihimäeltä matka kävi ensin siis Mommilaan Oitin radalle, tai ns. nälkäradalle kohti Lahtea ja Kouvolaa sekä Kouvolasta Mikkelin ja Pieksämäen kautta Kuopioon. Perjantain 4.6. ja sitä seuraavan viikonlopun aikana Emil Kajanderin oli onnistunut paeta läpi saartorenkaan, jota vasta viriteltiin Janakkalan ja Vanajan suojeluskuntien toimesta silloin, kun hän jo istui junassa matkalla kohti Kuopiota.

    Kartta Suomen rautateista vuoden 1917 lopulla. Punaisella merkityt junaradat päättyvät Kajaaniin.
    Lähde JYU vanhat kartat

    Kuopiossa Kajander jäi pois junasta ja päätti haistella hieman kalakukkoseudun ilmoja. Kuopion asemalta puhtaisiin saappaisiin puetut jalat kuljettivat miehen kauppatorille ja sieltä Hallikadulle, jossa Emil huomasi kiinteistön numero 14 olevan remontissa. Hallikatu 14 tarjosikin Kajanderille erinomaisen veloituksettoman asumuksen, sillä hän pystyi viettämään siellä muutaman vuorokauden kenenkään huomaamatta. Samalla Emilillä oli tovi aikaa hengähtää, seurailla ympäristöään, kuulostella puheita ja huhuja sekä tietysti miettiä omaa seuraavaa siirtoa. Kun rakennuksen remontti myöhemmin seuraavalla viikolla edistyi ja Hallikadun tontilla alkoi pyöriä entistä enemmän timpureita, maalareita ja muita remppamiehiä, oli Kajanderinkin pakko vähitellen vaihtaa maisemaa. Kuopion torin ja aseman väenpaljouteen oli yhden tuntemattoman nuoren miehen helppo sulautua. Samalla kun nimismies Ojala selvitteli Turengissa ja Hämeenlinnassa autoilija Eerolan murhaa, astui tekijä Kuopion asemalla Kajaania kohti menevään junaan vailla huolta huomisesta.

    Kuopion vanha asemakaava.
    Lähde: JYU vanhat kartat

    Kajaanissa oli radan päätepiste. Siitä eteenpäin matkaa piti taittaa jalan, hevosella tai autolla. Kajanderin nokka osoitti Kajaanista itään kohti Sotkamoa ja Kuhmoniemeä (nyk. Kuhmo), jossa hän pyrki metsätöihin Pohjois-Savon laajoille metsäpalstoille. Kajaanista Kuhmoon on n. 100km matka, kuten Hämeenlinnasta Helsinkiinkin, joten todennäköisesti Kajander on turvautunut auto- tai hevoskyyteihin. Mahdollisesti tehnyt jotain hanttihommia eri taloissa ja matkustanut vähitellen Kuhmoa kohti. Jossain Kajander siis vietti aikaansa sekalaisia töitä tehden ansaiten pieniä summia rahaa. Ehkä Kuopiossa pari päivää ollessaan, ehkä Kajaanin seudulla. Metsätöihin hakeutumisen pohjalla oli ajatus, että Emil voisi kadota tukkijätkien sakkiin ja tarvittaessa hypätä hetkeksi vaikka itärajan yli virkavaltaa pakoon, jos oikein tiukka paikka tulisi. Sitä, miten Kajander Kajaanista Kuhmoniemen metsiin päätyi on jäänyt kuitenkin pimentoon. Sitä eivät tainneet aikalaisetkaan sen ihmeemmin Emililtä kysellä. Kajanderin matkaan ja metsätyötä koskeviin toiveisiin tulee kuitenkin pieni mutka, kun Kainuun rajavartiolaitoksen miehet tapaavat Kuhmoniemen metsästä tuntemattoman miehen, jolla ei ole passia matkassa mukana.

    ”Heleniuksen” pidätys

    Autoilija Eerolan murhasta oli kulunut jo reilu kuukausi ja etsintäkuulutuksestakin useampi viikko. Tuon kuukauden aikana paikalliset lehdet olivatt ehtineet maalata piruja seinille ja julistaa, että ”Syvänojalla murhatun autoilijan” tapaus tulee jäämään samalla tavalla pimeäksi kuin aikaisemmatkin autoilijasurmat Suomessa. Kantahämäläisten sanomalehtien aihetta koskevien uutisten rivien välistä voi aistia hienoista kritiikkiä virkavallan suuntaan. Sen sijaan Viikko-Sanomat numero 23 ilmestyessään 12.6.1926 arvosteli etusivullaan hyvinkin kärkkäästi ja suorasanaisesti poliisiviranomaisia: ”Rikospoliisimme ei herätä luottamusta. Muutama ahkera ja pystyvä voisi korvata monen laiskan ja taitamattoman. Erikoisrikoksia ’tutkivat’ kokonaiset tyhjäntoimittajalaumat.” Yllättäen jutun kirjoittajaa ei mainita, mutta selvää on, että viranomaisiin kohdistui nyt kolmen selvittämättömän autoilijamurhan mukanaan tuoma paine ja vastuu saattaa rikolliset rautoihin ja kuritushuoneeseen nauttimaan vedestä ja leivästä.

    Juhannus oli siis ohitettu ja kesä jo pitkällä heinäkuun puolivälissä, kun Janakkalan nimismies Ojalalla oli vihdoin tärkeää uutisoitavaa lehtimiehille. 14.7.1926 Kainuun rajavartiolaitos oli ottanut kiinni Kuhmoniemellä tuntemattoman miehen, joka kertoi nimensä olevan Toivo Helenius. Mieheltä ei löytynyt minkäänlaisia matkustusasiakirjoja, passia tai mitään muutakaan henkilöllisyytensä todistavaa asiakirjaa. Yksistään tämä oli jo epäilyksiä herättävää. Rajavartiomiehet kyselivät Heleniuksen aikeita, joihin tämä vastasi etsivänsä metsätöitä seudulta. Paperiton ja epäilyttävän oloinen Helenius otetaan väliaikaisesti kiinni ja rajavartiolaitoksen väki kuulustelee häntä Kuhmossa 14. ja 15. päivän aikana heinäkuussa 1926. Mies väittää kuulusteluissa kivenkovaa olevansa Heleniuksen Topi, eikä tunne ketään Kajanderia.

    Vanha kartta Kuhmoniemestä, nykyisin Kuhmo.
    Lähde: JYU vanhat kartat

    Kainuun rajavartiolaitos on kuitenkin varma siitä, ettei miehen nimi ole Toivo Helenius. Heillä on kesäkuun lopussa julkaistu Poliisisanomien valokuva, tuntomerkit ja Emil Kajanderin nimi tiedossa. Lisäksi kiinniotetun Heleniuksen taskusta löytyy kirje, joka on osoitettu Ester Kajanderille Lammin Hietoisten kylään, ja jolle Helenius ei pysty antamaan järkevää selitystä mitä moinen kirje tekee hänen taskussaan. Lisäksi Kajanderin tuntomerkiksi oli ilmoitettu, että miehen toinen poskilihas nykii kun miehen kasvojen ilme kiristyy. Tämä käy ilmi kuulusteluiden aikana useita kertoja. Kajanderilla sanottiin olleen myös tuppipeukalo, joka olisi ollut yksi selkeä tuntomerkki lisää. Ja kaikki tuntomerkit yhdistämällä tunnistaminen oli lähes 100% varmaa. Rajavartijoiden edessä istuvan miehen kasvoissa oli havaittavissa selvää nykimistä kun tämän kasvot hymyilivät tai vetivät vakavaksi erilaisten kysymysten ja vastausten lennellessä kuulusteluhuoneen pöydän ylitse. Rajavartiolaitoksen väki ilmoittaa kiinniotetusta tuntemattomasta miehestä Kajaaniin, josta lähetetään viipymättä poliisiviranomaisia Kuhmoniemeen noutamaan Heleniusta poliisikuulusteluihin Kajaaniin.

    Lähde: Sanomalehtikuva

    Etsivän keskuspoliisin Kajaanin alaosastosta sähkötetään samalla viesti Hämeenlinnaan lääninsihteerille Toivo Horellille sekä Janakkalan nimismies Lauri Ojalalle mahdollisen etsintäkuulutetun miehen kiinniotosta. Nimismies Ojala päättääkin viipymättä lähteä junalla Kajaaniin, jonne myös ”Helenius” siirretään 15.-16.7.1926 välisenä yönä Kajaanin poliisilaitoksen toimesta. Kun torstai-ilta vaihtuu perjantain aamuyöksi 16.7. niin Helenius päättää tunnustaa Kajaanin poliisille olevansa Emil Kajander. Mihinkään rikokseen hän ei kuitenkaan myönnä syyllistyneensä. Hänen mukaansa ainoa rike josta häntä voidaan syyttää, on passitta matkustaminen ja väärän nimen ilmoittaminen rajavartiomiehille. Perjantaina 16.7.1926 nimismies Ojalakin oli päässyt jo Kuopioon asti, mistä hän soittaa Kajaaniin kyselläkseen mahdollisia lisätietoja Kajanderista. Samalla Kajaanin poliisilaitos sekä Ojala sopivat, että vangittu Emil Kajander toimitetaan Kajaanista Kuopioon, missä Ojala voi kuulustella tätä ilman, että hänen tarvitse matkustaa kauemmaksi pohjoiseen.

    Kuulusteluja ja tunnustuksia

    16.7.1926 illalla nimismies Ojala tapasi Emil Kajanderin silmästä silmään Kuopion poliisitalolla. Paikka oli ainakin ulkoisesti Kajanderille tuttu, sillä hän oli kulkenut siitä ohi viikkoa aikaisemmin. Kuopion poliisiasema toimi 1926 Kauppatorin laidalla kaupungintalolla ennen Verotalon valmistumista vuonna 1929. Ensimmäisessä kuulustelussa Ojalalle selvisi, että Kajander on tavalla tai toisella sekaantunut autoilija Eerolan murhaan. Vielä ei kuitenkaan ollut selvillä, oliko Kajander tekijä vai muutoin osallinen veritekoon. Ojalalle oli nimittäin kerrottu Hämeenlinnassa, että asemalla oli nähty kolme henkilöä nousemassa Eerolan autoon torstai-iltana 3.6.1926. Silminnäkijä oli toinen Hämeenlinnan rautatieasemalla kyytejä odotellut. Oli siis mahdollista, että Eerolan kyydissä oli ollut enemmänkin väkeä ampumishetkellä. Naisen ja kahden miehen miehen identiteetit jäi kuitenkin mysteereiksi ja lopulta silminnäkijäkin totesi, että kyseessä saattoi olla sittenkin tiistai 1.6. tai keskiviikko 2.6.1926 ilta, jolloin tuntemattomaksi jäänyt kolmikko otti Eerolan autokyydin.

    Janakkalan nimismiehellä oli kuitenkin muutama valttikortti hihassaan Kajanderin kuulusteluissa. Hän oli saanut tietoonsa Kajanderin varastaneen pistoolin Lopen Läyliäisten Oilasta sekä siihen kuuluvat kolme panosta, jotka täsmäsivät Eerolan autosta löytyneeseen hylsyyn ja hänen päästään löytyneeseen kuulaan ja sen kokoon. Kajanderilla ei kuitenkaan Kuhmossa pidätettäessä ollut ollut enää asetta mukana, joten murha-asetta ei viranomaisilla ollut esittää. Itseasiassa kyseinen Mauser-pistooli jäi pysyvästi kadoksiin. Ehkä Kajander maksoi sillä kyydin Kajaanista Kuhmoniemelle? Kenties jollain kainuulaisella perheellä kulkee suvussa perintönä kulahtanut akka-Mauser, jolla vuonna 1926 suoritettiin autoilija Eerolan murha? Joka tapauksessa viranomaisten näytöt Kajanderia vastaan olivat sen verran vakuuttavia tai sitten nokialainen kumipuun oksasta tehty nuorisotyöntekijä terästi ajatuksia niin, että lopulta Kajander päätti tunnustaa olevansa autoilija Eerolan murhaaja.

    Kynoch-merkkisiä 7,65mm ammuksien pakkaus. Samaisilla ammuksilla Uuno Eerola murhattiin.
    Lähde: Internet

    Kajander päätettiin vielä kuljettaa posti- ja yöjunalla Kuopiosta Jyväskylän kautta Hämeenlinnaan samaisen viikonlopun aikana Ojalan tarkassa vartioinnissa. Eerolan verityö haluttiin kirjoihin ja kansiin mahdollisimman pian, sillä viranomaisillakin oli kesälomakausi parhaimmillaan ja lehdistö janosi tuloksia. Heinäkuun 1926 viikolla 29 suoritettiin eri silminnäkijöiden ja luonnetodistajien haastatteluja sekä useita Kajanderin kuulusteluja Hämeenlinnan poliisiasemalla Raatihuoneella. Seuraavalla viikolla jossain maanantain 26. ja keskiviikon 28.7.1926 välillä Kajander kuljetettiin Riihimäellekin eri autoilijoiden ja muiden henkilöiden tunnistettavaksi. Kokonaiskuva Kajanderin liikkeistä ja toimista alkoi selkeytyä tutkijoille. Aivan kaikki Kajanderin kertoma nimismies Ojalalle ja etsiväpäällikkö Alangolle ei kuitenkaan täsmännyt todistajien lausuntoihin ja todisteiden kertomaan. Vangittu Kajander pyrki tietysti selittämään asian itselleen edullisemmaksi ja vastaavasti viranomaiset pyrkivät tekemään asiasta mahdollisimman raskauttavan.

    Lehdistössä otettiin asiasta kaikki mahdollinen irti ja useat eri aviisit julkaisivat Hämeen Sanomien, Hämeen ja muutaman muun lehden uutisia tasaiseen tahtiin. Kajanderin kiinnijäämistä Kuhmoniemellä hehkutettiin heti heinäkuun puolivälin jälkeen ja loppukuusta osattiin kertoa jo Iltalehteä myöten kuulusteluissa esiintulleista seikoista, Kajanderista itsestään sekä itse surmayön tapahtumista. Tapausta seurannut suuri yleisö ainakin oli saanut rahoilleen vastinetta, mutta varmasti myös huojentunut siitä, että yksi mystinen autoilijasurma tuli selvitetyksi. Vielä edessä olisi kuitenkin oikeuden istunto tai useampi.

    Nimismies Ojalan kertomana lehdistölle Kajanderin tunnustuksesta kävi ilmi, että tämä oli koittanut ryöstää Eerolan auton, mutta ei rahoja tai kelloa. Ajatuksena pelkkä auton ryöstäminen on hieman omituinen, koska ajoneuvoissa oli rekisterikilvet ja niiden omistajista pidettiin kirjaa. Auton ryöstäminen esim. Kajanderin omaan käyttöön autoilijana toimimiseksi saattoi olla epätoivoinen yritys tai sitten kyseinen motiivi on syntynyt viranomaisia tyydyttämään. Kajander itse väitti, että hänellä oli aikomus anastaa auto jo Riihimäellä kesäkuun alussa, mutta kukaan autoilija ei ottanut häntä kyytiin. Homma karahti kiville siis jo alkumetreillä. Samoin hän oli miettinyt hänet Hämeenlinnasta Lammille ajaneen auton varastamista, mutta ei ollut uskaltanut tehdä sitä. Ehkä hän keräsi kokemusta ja rohkeutta, joka sitten lopulta löytyi Eerolan kyydissä nautitusta pirtupullosta. Vaikka Kajander sanoi, että ajatus auton anastuksesta tuli vasta Riihimäellä, niin on todennäköisempää että moinen suunnitelma syntyi jo Lopen Läyliäisten Oilassa. Pidemmän aikaa haudottu ajatus, että hän voisi anastaa auton ja rekisteröidä sen nimelleen kenenkään älyämättä temppua. Eerolan kello ja rahat eivät kuitenkaan kelvanneet, joten perinteisestä ryöstöstä ei ollut kyse. Se, miksi Kajander lopulta päätti ampua Eerolan, jäi kuitenkin arvailujen varaan. Ehkä se oli vain känninen päähänpisto?

    Ford T-Model Touring
    Lähde: Internet

    Emil ei osannut kertoa Ojalalle, miksi hän ampui Eerolaa päähän. Jonkinlainen päähänpinttymä hänelle oli tullut siitä, että auto pitää saada ja jotain pahaa tehdä. Toisinaan hän kertoi syyksi juopumustilansa. Franssilan talon kohdalla pellon yli metsään ammutun laukauksen Kajander kertoi olleen harjoituslaukauksen, jotta hän tiesi kuinka pistooli toimii ja millaista sillä on ampua. Tämän jälkeen hän myönsi tähdänneensä pistoolilla Eerola. Toinen laukauksista oli kuolettava ja kolmannen hän ampui vahingossa. Kun Kajander havaitsi Eerolan lyyhistyvän ohjaamon oikeaan reunaan, hän avasi vasemman takaoven ja astui auton astinlaudalle kurottaen Eerolan ylitse ohjauspyörään. Auton ajautuminen ojaan ja Anttilan torpan seinään laitettiin humalatilan piikkiin. Pakenemistaan metsään hän selitti sillä, että oli kuullut kovaa meteliä Anttilan pihalta ja totesi parhaimmaksi piilotella hetken siellä, ennenkö tarkistaa Eerolan tilan. Eerolan tilassa ei kauheasti tarkastamista ollut, eikä Emil Kajander todennäköisesti koskaan palannut autolle, vaan paineli lipettiin heti kun Anttilan torpan piha hiljeni.

    Kajanderin tarinaa kuunnellessa nimismies Ojala kysyi häneltä, että mistä tuollainen järjestön päähänpisto oikein johtui, niin Emil vastasi: ”Kun ei ihmiselle ole täyttä järkeä annettu, niin tulee päähänpistoja.” Aikaisempia ”päähänpistoja” hänellä oli kuulemma ollut kesällä 1925 pirtukuljettajien joukkoon meneminen. Vaikka Kajander puhuikin päähänpistoista ja siitä ettei hän ollut täysissä järjissään, ei Ojala epäillyt tätä hulluksi. Samaa kielivät luonnetodistajien lausunnot, jotka pikemminkin totesivat Kajanderin äkkipikaiseksi kuin mielenvikaiseksi.

    Mikä onkaan totta?

    Kajanderin itsensä poliisikuulusteluissa kertomat asiat, todisteet rikospaikalta, sivullisten ja silminnäkijöiden todistukset, virkavallan tahto selvittää Eerolan murha sekä eri lehtien palstoilla ilmoitetut seikat ovat osittain ristiriidassa keskenään. Tässä kappaleessa onkin tarkoitus selvittää, miten tapahtumien kulku on todennäköisesti mennyt ja miksi Kajander tai muut tahot ovat saattaneet käyttää kertomuksissaan enemmän tai vähemmän värikynää. Yksi asia kuitenkin on varmaa, ja se on oikeuden saaminen autoilija Uuno Eerolalle sekä tämän omaisille.

    Kuulustelujen aikana Emil Kajander väitti kirkkain silmin, ettei hän ollut ottanut kuljettaja Pälsin autossa kyytiä Lammille ja jättänyt sitä maksamatta. Eihän toki osannut selittää sitäkään, miten oli kesäkuun 2. ja 3. päivän välissä päätynyt Hämeenlinnasta Lammille. On siis todennäköisempää, että autoilija Pälsi, jolla ei ole syytä valehdella asiassa, kertoi totuuden matkasta ja sen maksamattajättämisestä.

    Kajander väitti tulleensa Turengista Hämeenlinnaan jo aikaisemmin, omien puheidensa mukaan kello 21:29 junalla. Tämä väite voi olla totta, sillä Helsingistä pohjoiseen kulkeva juna lähti Hämeenlinnan asemalta kello 21:33 kohti Tamperetta. On siis paljon mahdollista, että Kajander on kuin onkin tullut Turengista Hämeenlinnaan jo aikaisemmalla junalla kuin viranomaiset epäilivät. Osana Kajanderin tunnustusta hän mainitsee olleensa kello 21:30-22:00 välisenä aikana Raatihuoneenkadun alkupäässä olevassa ravintolassa (ilmeisesti Pohjan ravintola tai kahvila). Emil kertoi istuneensa pöydässä autoilija Eerolan kanssa, jolloin hän maksoi tälle ennakkoa automatkasta ja 50mk pirtupullon hakemisesta. Tunnustuksen suurin ongelma on se, ettei kyseinen ravintola ollut auki enää Kajanderin ilmoittamana aikana vaan se sulki ovensa jo kello 21:00. Kajanderin olisi siis pitänyt saapua 20:09 junalla Hämeenlinnaan ehtiäkseen Raatihuoneenkadun ravintolaan ennen sen sulkeutumista. Vaikka ravintoloitsija kertoikin nähneensä Kajanderin ravintolassa toisen miehen kanssa, ei hän voinut olla varma päivämäärästä. Kajander oli saattanut olla Raatihuoneenkadun ravintolassa jo 2.6.1926 ennen huviajeluaan Pälsin autolla Lammille. Ravintoloitsija ei myöskään maininnut sanallakaan, että Kajanderin seurassa oleva ”Eerola” olisi ollut pukeutunut autoilijan pukuun. Eerola löydettiin murhapaikalta autoilijan pukuun sonnustautuneena, joten Kajanderin seuralainen on suurella todennäköisyydellä ollut joku muu kuin Eerola. Lisäksi autoilija Eerola oli silminnäkijän havainnon mukaan 3.6.1926 kello 21:30 Linnankadun kansanravintolalla, eli 4-5 korttelin päässä Raatihuoneenkadun ravintolalta.

    Edellä olevaan viitaten Kajander oli löytänyt jostain pirtupullon kello 21:30 ja 23:10 välisenä aikana. Hän ei ollut käynyt Raatihuoneenkadun alkupäässä sijaitsevassa ravintolassa vaan todennäköisesti Hämeenlinnan keskustassa pirtupulloa etsimässä. Pirtun, jota hän nautti Eerolan auton takapenkillä matkalla Syvänojalle. Kajander itsehän vierittää pirtupullon hakemisen autoilija Eerolan niskoille. Emil kertoi kuulusteluissa, että hän maksoi Eerolalle 50mk Raatihuoneenkadun ravintolassa siitä, että tämä etsii hänelle pirtupullon. Miksi nuhteetonta elämää elänyt, ammattiaan harjoittava ja paria vuotta aikaisemmin pirtutrokaria Saloistenjärven jäällä takaa-ajanut Eerola olisi hakenut Kajanderille pirtupullon? Ei kuulosta kovinkaan uskottavalta senkään lisäksi ettei ravintola enää ollut avoinna kyseiseen vuorokaudenaikaan. Sen sijaan Kajanderilla itsellään oli reipas tunti aikaa etsiä varallisuuteensa sopiva ”pikkukanisteri” ennen päätymistään takaisin Hämeenlinnan asemalle, josta Eerola sitten hänet hyvää hyvyyttään otti kyytiin.

    Kajander kertoi tunnustuksessaan, että puolituttu Eerola oli pyytänyt tätä kyytiin Hämeenlinnan asemalla. Tämä on todennäköisesti totta, sillä Eerolan oli tarkoituskin ajaa yöllä kotipaikkaansa Janakkalan Saloisille. Eerola oli luvannut jollekin kyläläiselle autokyydin perjantai-aamuna Saloisilta Hämeenlinnaan. Koska Uuno Eerola oli joka tapauksessa ajamassa Turenkiin ja Lammintietä kohti Syvänojaa ja Saloisia, oli pelkästään luonnollista, että samalta seudulta kotoisin oleva Kajander saisi kyydin siinä samalla. Kajanderin tunnustuksessa kävi myös ilmi, että Eerola oli maininnut Kajanderille, että hän ostaisi huomenna eli perjantaina 4.6. uuden auton, joka odottaa luovutusta Hämeenlinnan rautatieasemalla. Tätäkin voidaan pitää erittäin todennäköisenä, sillä Kajander oli ”tentannut” muitakin autoilijoita ja todennäköistä oli ,että miehet keskustelivat autoista matkan aikana Hämeenlinnasta Syvänojalle. Lisäksi Eerola ja Kajander tunsivat toisensa jo entuudestaan, kun Kajander oli ollut aikoinaan töissä Löyttymäessä Yli-Mattilan myllärillä. Hämeenlinnassa Kajander oli omien puheidensa mukaan kysellyt Eerolalta majapaikkojen hintoja. Eerola oli kertonut tälle, että yöpyminen matkustajakodissa maksaa ainakin 25mk. Niinpä Eerola oli tarjoutunut kuskaamaan Kajanderin kotiseudulleen samalla kun oli itsekin ajamassa työpäivän päätteeksi siihen suuntaan. Tällainen keskustelu on saattanut hyvinkin toteutua Hämeenlinnan asemalla ennen matkan alkamista. Ensin Eerola ja Kajander ovat tavanneet ja tervehtineet. Sitten on kyselty puolin ja toisin kuulumisia ja sitä minne matka. Samassa Kajander kysellyt mahdollista majapaikkaa Hämeenlinnassa ja Eerola tarjonnut kyytimahdollisuutta Saloistenkylään kun oli itse sinne menossa.

    Matkasta Kajander väitti kuulusteluissa, ettei kauheasti muista muuta, kuin olleensa enemmän ja enemmän humalassa nauttimastaan pirtusta. Kajander mainitsi Eerolan kieltäneen häntä ryyppäämästä enempää. Molemmat väittämät voivat olla tosia, joskin Emil muisti kyllä Eerolan pysähtyneen juttelemaan Hattelmalan harjun jälkeen turenkilaisen hevosmiehen kanssa. Ilmeisesti Emilin toiminta takapenkillä alkoi kuitenkin olemaan holtitonta matkan edetessä ja ennen Syvänojalle tuloa. Perusrehti Eerola saattoi tiukkasanaisesti käskeä juovuksissa olevaa Kajanderia rauhoittumaan. Tämä taas on mahdollisesti aiheuttanut nuoren pirtuhumalassa olevan Kajanderin veressä kuohuntaa. Franssilan talon kohdalla ammuttua laukausta Kajander kutsui kuulusteluissa harjoituslaukaukseksi, mutta se on saattanut olla myös varoituslaukaus. Ehkä Kajander oli pyytänyt Eerolaa pysäyttämään auton aseella uhaten ja terästänyt kaappausyritystään varoituslaukauksella? Kun Eerola ei pysäyttänyt ja luopunut autostaan tai muuten vaan piti Kajanderin touhua jonkinlaisena temppuiluna, päätti Kajander ampua seuraavan laukauksen kohti Eerolaa tuhoisin seurauksin? Kyseessä olisi siis ollut äkkipikaisena, jollaiseksi Kajander tunnettiin, ja humalassa tehty harkitsematon teko. Ainoat Kajanderin kertomat motiivit teolleen olivat auton ryöstäminen sekä huimapäisyydestä johtuva päähänpisto. Tekoaan hän ei osannut sanoa tahalliseksi eikä vahingoksi, mutta voidaan todeta hänen harkinneen jonkinlaista rikosta, koska hän itsekin kertoi hautoneensa ajatusta auton kaappaamisesta. Lisäksi Kajander tunnusti tarkoituksella tähdänneensä autoilija Eerolaa. Tämä kaikki kielisi teon harkinnasta ja tarkoituksellisuudesta.

    Kajander kertoi vaihtaneensa Läyliäisten Oilasta varastamansa pistoolin tuntemattomaksi jääneen junamiehen kanssa Hyvinkään ja Pyhäjärven välisellä rataosuudella. Kajander kertoi säilyttäneensä pistoolissa olleet kolme Kynoch-merkkistä patruunaa saaden Mauser-pistoolin tilalle halvemman revolverin ja rahaa. Tämä Kajanderin väittämä on valetta, sillä Merikannon torpan väki näki Kajanderin kaupittelevan murhan jälkeen 4.6.1926 iltapäivällä Lastujärven rannassa pistoolia, ei revolveria. Merikannon isäntäväki sekä Urho-poika osasivat antaa tarkat tiedot Kajanderin myymästä pistoolista. Lisäksi murhaa ei voitu suorittaa revolverilla, sillä Eerolan auton takapenkiltä löytyi todistusaineistoksi kerätty Kynoch-merkkinen hylsy. Revolverilla ampuessa patruunan hylsy ei poistu ammuksien patruunapesänä toimivasta pyörivästä rullasta. Revolveri ei heitä hylsyä pois pesästä kuten Mauser-pistooli.

    Nagant M1895 revolveri, jollaiseen Kajander väitti vaihtaneensa Oilasta varastaneen Mauser-pistoolin.
    Lähde: Internet

    Oliko Kajanderin tarkoitus oikeasti ryöstää autoilija Eerolan Ford-auto? Vai kehitettiinkö tällainen teoria jossain vaiheessa kuulusteluja virkavallan toimesta? Koska Eerolalta ei ollut anastettu rahoja, kelloa tai muita esineitä taskuista, niin virkavalta ei voinut pitää tekoa ryöstömurhana. Kajanderin Riihimäellä suorittamat kysymykset autoilijoilta saattoivat olla puhdasta mielenkiintoa sen ajan uutuuspelejä kohtaan, mutta käytettiinkö niitä viranomaisten toimesta Kajanderia vastaan ja osasyynä motiiville, eli Eerolan auton ryöstämiselle? Kajander oli kuitenkin itse maininnut lopputiliä Läyliäisten Oilasta ottaessa ryhtyvänsä autoilijaksi. Lisäksi hänellä oli ajokokemusta Helsingistä, missä hän oli mennyt pirtukuskien joukkoon kesällä 1925. Sen sijaan rekisteröidyn auton ryöstäminen vaikuttaa täysin järjettömältä teolta, mutta toisaalta tuohon aikaan autojen rekisteröinti oli melko alkeellista verrattuna nykyaikaan. Käytännössä autosta merkittiin ”kirjoihin” vain rekisterinumero ja omistajan nimi sekä vakuutusmaksujen suoritaminen . Ehkä Kajander ajatteli, että hän olisi voinut poistaa Eerolan autosta kilvet ja rekisteröidä sen itselleen uusilla kilvillä. Lisäksi Eerola oli maininnut hänelle tulleen uuden auton, joten vanhan auton katoaminen olisi käynyt sopivasti yksiin. Voidaan siis todeta, että Kajanderilla oli haaveita auton ja autoilijan ammatin suhteen, mutta ehkä virkavalta korosti tätä ”autoryöstöä” motiivina, jolloin tekoa voitiin pitää huomattavasti vakavampana kuin pelkkää riidan päätteeksi vahingossa (tai ”vahingossa”) laukaistua asetta.

    Olisiko Kajanderin teko voinut olla pelkän tuurijuopon väkivallanteko vailla järkeä tai selkokielistä selitystä? Kyllä, koska tällaisia rikoksia tehtailtiin Suomessa kuin liukuhihnalla itsenäisyyden alkuajoista lähtien ja jo ennen sitä. Ei ollut mitenkään tavatonta lukea harvase viikko, että eri puolilla Suomea iltamista kotiinsa palanneet juopuneet miehet innostuivat puukkohippasille. Tai nyrkkeilymatsiin. Kevään 1918 jälkeen maassa oli muutenkin lukemattomia rekisteröimättömiä aseita ja ammuksia, joten pistooli tai revolveri saattoi löytyä kenen tahansa taskusta. Eikä sellaista epäröity kieltolain aikaisessa Suomessa käyttää. Sanomalehtien sivut pursusivat veritekoja, murhia, tappoja, puukotuksia, tappeluita, pirtutakaa-ajoja, kahakoita, levottomuuksia, ryöstöjä ja muita rikoksia. Sinne sekaan mahtui oikein hyvin 25-vuotiaan Emil Kajanderin suorittama ammuskelu, äkkipikaistuksissaan, juovuksissa, ilman sen suurempia syitä tai tekosyitä.

    Vai oliko Kajanderin rikos sittenkin suunnitelmallinen auton kaappaus ja autoilijan murha? Pyrkikö viranomainen antamaan Kajanderin teolle jonkin ”järkevän” selityksen ja pyrittiinkö tällä osin lievittämään omaisten menetystä ja tuskaa sekä osin koventamaan Kajanderin tekemää rikosta? Vaikka Kajanderin motiivi voidaankin haastaa, niin lopputulosta se ei muuta. Kajander ampui Eerolaa kuolettavasti päähän, pakeni rikospaikalta ja oli nyt vastaamassa teoistaan. Uskon itse, että Kajander ja Eerola päätyivät sanaharkaan automatkan aikana, mutta se ei yksistään ollut rikoksen selitys. Riidan jälkeen ja humalatilan voimistuessa Kajanderin oli entistä helpompi yrittää auton kaappaamista. Viinapullosta löytyi rohkeus, taskusta löytyi ase ja lopullisen sysäyksen antoi sanasotaan päätyminen puolitutun miehen kanssa. Riidan ansiosta Kajander pystyi ”demonisoimaan” Eerolan, jolloin viimeisetkin kynnykset tekoon laskivat niin, että Emil Kajander päätti suorittaa sen mitä hän oli jo tovin kaavaillut.

    Jutun pääkäsittely

    Vanajan pitäjän välikäräjillä alkoi perjantaina 3.9.1926 varhain aamulla autonkuljettaja Eerolan murhaa koskeva juttu. Tapahtuma-ajan kesäinen sää ja lämmittävä aurinko olivat vaihtuneet syksyn koleuteen ja sateeseen kun kihlakunnan oikeuteen kokoonnuttiin asessori W. K. Snellmanin johtamana. Yleisenä syyttäjänä toimi Janakkalan nimismies L. M. Ojala ja syytetyn Emil Kajanderin puolustusasianajajana H. Blåfield. Kajander itse oli tuotu lääninvankilasta helyt ranteissa ja vangin asussa oikeuden eteen. Uhria eli autoilija Uuno Eerolaa edusti hänen äitinsä Wilhelmiina Eerola yhdessä varatuomari Arvi Kivikarin kanssa. Lisäksi paikalla olivat oikeuteen lain uhalla kutsutut 33 todistajaa, uhrin ja syytetyn lähiomaisia, muutamia sivullisia sekä tietysti paikallislehtien toimittajia.

    W. K. Snellman
    Lähde: Suomen Kuvalehti

    Perjantain ohjelmaan kuului mm. poliisitutkimusten, pöytäkirjojen sekä erinäisten selontekojen läpikäynti, jotka yksistään veivät liki kaksi tuntia aikaa. Asiakirjat luettiin oikeussalissa ääneen kaikille läsnäolijoille. Tämän jälkeen syyttäjä esitteli asian ja kutsui todistajia toinen toisensa perään kertomaan oikeudelle tietonsa tapahtumista tai Emil Kajanderista. 33 todistajasta kuultiin 31 ja valtaosa heistä todisti enemmänkin Kajanderin henkilöstä ja luonteesta, kuin varsinaisesti teoista ja tapahtumista. Tärkeimmät todistajanlausunnot antoivat kuitenkin Kiven veljekset Otto ja Lauri, jotka olivat tapahtuman silminnäkijöitä ja pystyivät kertomaan mitä Syvänojalla Turengin ja Lammin välisellä maantiellä tapahtui tuona kesäkuisena yönä.

    Otto Kivi toisti oikeudessa olleensa nuorisoporukan kanssa Anttilan torpan pihalla ja kuullut ensin auton surinaa maantieltä sekä yhden laukauksen. Tämä oli keskeyttänyt onnentoivotusten laulamisen torpanpoika Toivo Anttilalle ja lähes välittömästi sen jälkeen oli kuulunut kaksi peräkkäistä laukausta. Silloin Otto ja Lauri Kivi olivat menneet Anttilan puuvajan päähän maantieaidan läheisyyteen tarkkailemaan, kun siitä oli huristanut auto ohi ja jossa yksi mies seisoi takapenkillä vasemman takaoven luona kurotellen etuistuimen yli ohjauspyörään. Näytti aivan siltä, kuin miehellä olisi ollut vasen jalka auton astinlaudalla ja oikea jalka auton matkustamon lattialla. Auton kuomu oli ollut ylhäällä ja mies oli ollut kumarassa, josta Otto Kivi päätteli miehen olevan pitkähkön ja hoikan. Autoa ”takapenkiltä” ohjanneella miehellä oli tumma pikkupuku. Lauri Kivi oli tällöin tullut Otto Kiven näkökentän eteen ja totesi nähneensä auton ajautuvan penkkaan ja autosta maantielle hypänneen miehen, joka pakeni juosten tien toiselle puolelle metsään. Otto ja Lauri Kivi eivät nähneet autossa ketään muita henkilöitä. Nuoriso ajatteli kyseessä olevan pirtuauton, joten he eivät uskaltautuneet lähemmäksi asiaa tarkastelemaan, vaan lähtivät vähitellen kukin omaan kotiinsa. Ainoastaan Otto Kivi jäi Anttilan pihalle vielä joksikin aikaa keskustelemaan Toivo Anttilan kanssa. Kun Otto Kivi saapui kotiin, kertoi hän veljelleen Laurille auton seisseen edelleen samalla paikalla. Silloin Lauri päätti lähteä katsomaan autoa lähemmin ja Otto-veli lähti turvaksi mukaan.

    Arvi Kivikari
    Lähde: Elonet

    Palstatilallisen vaimo Wilhelmiina Merikanto kertoi tavanneensa heidän navettaladoltaan perjantai-aamuna 4.6.1926 puolitutun miehen, syytetyn Emil Kajanderin, nukkumassa keskellä lattiaa heinäkasan päällä. Kajander oli herännyt Wilhelmiinan tuloon, mutta keskustelu jäi huomenien toivotukseen ja Wilhelmiinan kysymykseen siitä, mikä Kajanderin oli ”tänne tuonut”. Kajander oli vastannut tulleensa vasta hetki sitten, kello neljän aikoihin aamuyöstä, ja kyseli oliko Merikannon poika Urho myöhemmin Lastujärvellä tavattavissa. Wilhelmiina todisti, että Kajander jäi latoon nukkumaan kello 6 aikaan aamulla, kun hän miehensä kanssa lähti peltotöihin perunamaalle Lastujärven rantaan. Wilhelmiina oli kiinnittänyt huomiota siihen, että Kajander oli ulkoisesti hieman rähjääntynyt, mutta saappaat ja etenkin saappaanvarret olivat puhtaat.

    Wilhelmiina Merikanto kertoi kuulleensa Syvänojan murhasta lauantaina 5.6.1926, mutta ei osannut aavistaa, että puolitutulla Kajanderilla olisi asian kanssa mitään tekemistä. Kajander oli muutama vuosi sitten ollut Janakkalan Lastujärvellä töissä Wilhelmiinan veljen talossa ja poikennut kerran edellisenä talvena Merikannonkin talossa. Tuolloin talvella Kajander oli kertonut Merikannoille, että hän työskenteli Helsingissä autoilijana, mutta häneltä oli otettu ajokortti toistaiseksi pois. Merikannot todistivat, että Emil Kajander tunsi seudun erittäin hyvin, ja että nelisen vuotta sitten Emil Kajander oli asunutkin Lastujärvellä. Kajanderin Bruno-veli oli jo silloin todennut, että: ”Kun meidän Emil suuttuu, se voi tehdä vaikka mitä.”

    Merikannot osasivat kertoa vielä, että navettaladolta iltapäivällä Lastujärven rantaan tullessa Emil oli näyttänyt punakammalta ja vaikuttanut hiljaisemmalta kuin yleensä. Urho Merikanto muisteli Kajanderin käyttäytyneen jotenkin omituisesti eikä vaikuttanut normaalilta omalta itseltään. Yleensä Emil oli puettu asialliseen pikkupukuun, mutta nyt hänen vaatteet näyttivät likaisilta ja kuluneilta. Hänellä oli perjantai-iltapäivällä vanha ruskehtava pikkutakki, mustat huonohkot housut joissa oli rasva- ja pihkatahroja. Mutta jalassa Kajanderilla oli hyvät ja siistit mustat saappaat, joiden varret olivat vielä sade- tai pesuvedestä märät. Veritahroja eivät Merikannot Kajanderin vaatteissa nähneet. Vaikka Kajander oli ollut tutussa seurassa Merikantojen luona Lastujärvellä, hän ei kysynyt ruokaa tai juomaa itselleen. Tämä hämmästytti palstatilallista Einari Merikantoa suuresti. Tämän jälkeen oikeudessa kuultiin mm. riihimäkeläisiä autoilijoita kuten tarinassa on aikaisemmin kerrottu.

    Hannes Blåfieldin kuolinilmoitus 1944.
    Lähde: Hufvudstadsbladet

    Ensimmäisten Kajanderin nähdeiden todistajien jälkeen syyttäjänä toiminut Janakkalan nimismies Ojala vaati rangaistusta Emil Kajanderille ”edeltäpäin harkitusta ja vakain tuumin” tehdystä murhasta sekä luvattomasta aseenkannosta. Syyttäjä mainitsi vielä, että Kajanderia vastaan tullaan käymään erillinen oikeudenkäynti Lopen käräjillä pistoolin anastamisesta. Wilhelmiina Eerola vaati asianajaja Kivikarin välityksellä syytetylle edesvastuuta ryöstötarkoituksessa, vakain tuumin ja surmaamisen aikomuksessa tehdystä murhasta rikoslain 21 luvun 1 pykälän perusteella kuolemanrangaistusta sekä lisäksi syytetyn velvoittamista maksamaan hautajaiskuluja 2000 markkaa ja lääkärimaksuja 100 markkaa.

    Seuraavaksi vuorossa oli syytetyn kuuleminen. Kajander kertoi oikeudelle elämänvaiheistaan ja puheenaiheiksi nousivat mm. hänen eroamisensa koulun 2. vuosiluokalta, sekä se ettei hän ole käynyt rippikoulua eikä suorittanut asevelvollisuutta. Elämänvaiheidensa jälkeen Emil toisti oikeudelle saman kuin poliisiviranomaisille, ettei hänellä ollut tarkoituksena ryöstää Eerolaa, vaan hän surmasi kuljettajan anastaakseen tämän auton. Moisen ajatuksen Kajander kertoi saaneensa päähän jo Riihimäellä tiistaina 1.6.1926 eli seuraavana päivänä siitä, kun hän oli ottanut lopputilin Lopen Läyliäisten Oilasta, ilmoittaen ryhtyvänsä autoilijaksi. Kajander väitti oikeudessa, että hän lähti Eerolan kanssa Hämeenlinnasta kello 21 aikoihin kohti Turenkia, mutta oikeudessa kuullut todistajat, mm. autoilija Onni Mikkola, kumosivat tämän kertoen nähneensä Eerolan ensin kansanravintolan luona kello 21:30 aikoihin ja myöhemmin kello 23 aikoihin Hämeenlinnan asemalla, odottaen vuorokauden viimeistä matkustajajunaa Helsingistä pohjoiseen. Tämän jälkeen tuomari kopautti nuijalla pöydänkanteen oikeuden jäämisestä tauolle. Hetkeä myöhemmin Kajander kääntyi katsomaan paikalle tullutta yleisöä ja totesi tavanomaista hiljaisemmalla äänellä, että: ”Tässä asiassa joutuvat vielä muutkin kärsimään.” Syyttäjä Ojala sattui kuulemaan Kajanderin tokaisun ja kysyikin tiukkasanaisesti ja välittömästi, mikä Kajander tällä oikein tarkoitti. Silloin Emilin kasvoilla ollut kireä hymy vakavoitui ja hän vastasi Ojalalle, että: ”Ei hänellä ole asiassa muita osallisia. Minä yksin vain.”

    Oikeuden palatessa tauolta saatettiin Kajander jälleen saliin. Jostain Emil oli kerännyt rohkeutensa ja koppavuutensa takaisin, kun hänen kerrotaan tuolloin hymyilleen oikeudenkäyntiä seuraamaan tulleille ja sanoneen rehvakkaasti, että: ”Ei sitä itku silmässä vielä tulla.” Lisäksi Kajander oli tokaissut, ettei hän tule kovinkaan monta vuotta kuritushuonetta tästä asiasta saamaan. Asianajaja ja tuomari Kivikari kysyivät oikeuden jatkuessa, oliko Kajanderissa ollut mielipuolisuuden oireita. Lisäksi syyttäjä kysyi, myönsikö Kajander tehneensä murhan ollen muussa ”epänormaalissa mielentilassa” kuin juovuksissa. Kajander kertoi, että heidän perheessään on ollut taipumusta mielipuolisuuteen, jolloin Kajanderin avustaja, asianajaja Blåfield toivoi oikeuden voivan asettaa Kajanderin lääkärintarkastukseen. Mikäli oikeus ei näin tekisi, pyysi Blåfield oikeutta tuomitsemaan Kajanderin ainoastaan taposta, mutta ei murhasta. Kajanderin kertoman mukaan hänen äitinsä ja sisarensa ovat hoidettavina mielenvikaisuuden takia. Sen sijaan todistajana toiminut Lopen Läyliäisten Lauri Oila ilmoitti, ettei hän havainnut Kajanderissa mitään mielenvikaisuuteen viittaavaa tämän ollessa Oilalla töissä kevään ja alkukesän aikana. Muutkaan todistajat eivät Kajanderia maininneet mielenvikaiseksi, vaan ainoastaan äkkipikaiseksi.

    Loppuja todistajia kuultiin koko iltapäivä. Oikeuden istunto jäi tunnin tauolle kello 17 ja jatkui kello 18 edelleen todistajien kuulusteluilla. Yrjö Jokinen, Oskar Jokinen, Aarne Kanerva ja Sulo Lehtinen kertoivat kaikki Kajanderin kaupitelleen heille murhaa edeltävänä keskiviikkona ja torstaina Mauser-pistoolia sekä saappaita niin Leppäkoskella kuin Turengissakin. Pistoolissa oli ollut kolme panosta. Kun vihdoin loputkin todistajat oli kuultu, esitti syyttäjä loppulausuntonsa.

    Syytäjä ilmoitti, että poliisitutkimusten, todistajalausuntojen, syytetyn itse kertoman sekä syytetystä kerrottujen seikkojen perusteella oli oikeudessa näytetty toteen Emil Kajanderin syyllisyys autoilija Uuno Eerolan murhaan. Syyttäjän vaatimus oli korkein mahdollinen rangaistus murhasta sekä lisäksi tuomio luvattoman ampuma-aseen hallussapidosta. Lisäksi uhria edustanut asianajaja ja tuomari Kivikari mainitsi, että oikeudessa on esitetty riittävästi todisteita siitä, että syytetty oli teon hetkellä syyntakeinen. Kivikari vaati syytetyn tuomitsemista kuolemanrangaistukseen vedoten siihen, että syytetty oli yhteiskunnalle vaarallinen suurrikollinen. Tuomari Snellmanin johdolla oikeus vetäytyi harkitsemaan päätöstä.

    Perjantai-ilta oli jo pitkällä kun taskunauriin pienempi viisari lähestyi kymmentä. Kihlakunnanoikeus oli kuullut poliisitutkimuksen asiakirjat, todistajat, syytetyn sekä loppulausumat. Asian käsittelyn päättymisestä oli kulunut muutama tunti, kun tuomari Snellman asteli takaisin saliin ja ilmoitti oikeuden ratkaisun. Kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaisesti syytetty Emil Kajander oli toiminut vakain tuumin autoilija Eerolan ryöstöaikeissa ja ottanut ampumalla tämän hengen. Kajanderin tuomioksi määrättiin elinkautinen sekä lisäksi hänet menettämään kansalaisluottamuksensa ainiaaksi. Lisäksi kihlakunnanoikeus tuomitsi Kajanderin luvattoman ampuma-aseen hallussapidosta kymmeneen päiväsakkoon, jotka sisältyvät elinkautiseen kuritushuonetuomioon. Kajander joutui myös korvaamaan Eerolan hautauskulut 2000mk, lääkärikulut 500mk, oikeudenkäyntikulut 500mk sekä maksamaan kruunulle todistajakuluja 1689 markkaa.

    Kihlakunnanoikeuden päätös alistettiin Turun hovioikeudelle harkittavaksi ennen tuomion täytäntöönpanoa. Turun hovioikeuden päätös asiaan saatiin puolitoista kuukautta myöhemmin, kun 20.10.1926 hovioikeuden päätöksellä vahvistettiin kihlakunnanoikeuden tuomio. Emil Kajanderin tuomio elinkautisesta vankeudesta sai sinetin.

    Kajander tekee comebackin

    Koitin etsiä Emil Kajanderista lisätietoja vuonna 1926 annetun tuomion jälkeen. En löytänyt hautakiveä Internetin eri sivustoilta ja hakukoneista. En myöskään ilmoitusta Kajanderin kuolemasta Kansalliskirjaston digitoiduista sanomalehdistä. Kävin läpi myös lähes 400 nimeä Jatkosodan ajalta Osasto Pärmin eli Erillisen pataljoona 21:n osalta, jossa taisteli kriminaalivankeja. Kyseinen osasto oli koottu Riihimäellä eri vankiloiden rangaistusvangeista ja mukana oli myös murhamiehiä. Osalle heistä luvattiin armahdus palveluksesta isänmaalle. Osasto Pärmin riveissä taisteli toista tuhatta miestä, joten on mahdollista, että Emil Kajander kuului heihin, mutta ei löytynyt niiden n. 400 listalta, joiden nimet löysin ja tarkistin. Toisaalta, hän olisi ollut tuolloin jo yli 40-vuotias. Jatkosota alkoi kesäkuussa 1941 ja Kajander oli syntynyt elokuussa 1900. Olisiko yli 40-vuotias murhaaja tullut otetuksi Pärmin joukkoihin?

    Pohdin siis vaihtoehtoa Kajanderin menehtymisestä vankeudessa, tämän mahdollista vapautumista, karkaamista tai armahtamista. Näistä vaihtoehdoista vapautuminen tai armahdus sai tuulta siipien alle, kun Kansalliskirjaston digitoiduista sanomalehdistä löytyi tuttu nimi. Emil Kajander mainitaan kahdessa Laatokka-nimisessä sanomalehdessä vuonna 1950. Ensimmäisen kerran 18.8.1950 Laatokassa numero 187 on Emil Kajanderia koskeva pikku-uutinen. Kolme lausetta, joiden yläpuolella otsikko: ”Suurrikollinen pidätetty Pieksämäellä.” Vahvistuksen sille, että kyseessä tosiaan oli sama Emil Kajander, sai lukemalla tuon lyhyen pikku-uutisen:

    ”Pieksämäen poliisiviranomaisten pidättämä sekatyömies Emil Kajander on osoittautunut tutkittaessa oikein suurrikolliseksi. Hän on istunut vankilassa aikaisemmin jo 27 vuotta mm. ryöstömurhasta. Nyt hän joutui kiinni pikkuvarkauksista.”

    Perhana. Emil Kajander oli kuin olikin päässyt ulos vankilasta. Elinkautinen ei ollut tarkoittanut elinkautista, vaan pitkää, mahdollisesti yli 20 vuotta kestänyttä vankeutta. Laatokka-lehden toimittajalla tai latojalla oli tosin käynyt pieni virhe Kajanderin vankilatuomion pituuden kanssa, sillä vuonna 1926 saatu tuomio oli lokakuussa 1950 ehtinyt vasta 24 vuoden ikään. Ehkä toimittaja oli kirjoittanut muistiinpanoihin 24 vuotta, mutta pikakirjoitettu nelonen muuttunut seiskaksi lehden toimittamisen ja painamisen aikana? Kajander oli joka tapauksessa tehnyt comebackin ja jäi nyt Pieksämäellä kiikkiin 24 vuotta myöhemmin.

    Seuraavan kerran antagonistimme mainitaan Laatokka-sanomalehdessä 9.9.1950 liittyen edelliseen lyhykäiseen uutiseen. Tällä kerralla lehti kertoo Kajanderin suorittamasta varkaudesta ja tuomiosta. Keskiviikkona 6.9.1950 Pieksämäen välikäräjillä Lammilta kotoisin oleva joutomies Emil Kajander on tuomittu varkaudesta 1 vuodeksi ja luvattomasta ampuma-aseen hallussapidosta kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen. Pieksämäeltä Kajander on siirretty edelleen Lammin kihlakunnanoikeuteen vastaamaan siellä tehdyistä rötöksistä. Nyt Laatokka tietää kertoa, että Kajander on aikaisemmin lusinut 19 vuotta telkien takana. Autoilija Eerolan murhaaja pääsi siis vapaaksi vuonna 1945.

    Hetkinen, hetkinen. Pieksämäki? Ja 1945? Mitä ihmettä Kajander teki Pieksämäellä? Oliko hän Lammilla tekemien rötöstensä jälkeen taas lähtenyt tutulle pakomatkalle Lahden kautta Mikkeliin ja sieltä kohti Kuopiota, päätyen Varkauden seudulle ja Pieksämäelle? Ja miksi vapautuminen vankeudesta juuri vuonna 1945? Istuttuaan 19 vuotta vankilassa? Jatkosota päättyi syksyllä 1944, monen osaston ja taistelijan osalta loka-marraskuussa ennen pääsyä kotiin. Olisiko Kajander sittenkin ottanut osaa Jatkosotaan Osasto Pärmin mukana ja saanut sitten Jatkosodan päätyttyä armahduksen, jolloin Emil olisi ollut vapaa vuonna 1945? Mielenkiintoiseksi asian tekee myös se, että Osasto Pärmin sotapolku kulkee Riihimäellä tapahtuneen perustamisen jälkeen Kouvolan ja Mikkelin kautta nimenomaan Pieksämäelle 10.9.1941. Pieksämäeltä Osasto Pärmi siirtyy Viinijärvelle Joensuun länsipuolelle ja sieltä Matkaselkään ja Suojärvelle itänaapurin puolelle. Osasto Pärmi liitettiin 28.4.1942 uuteen rykmenttiin JR 101, joka osallistui taisteluihin joulukuuhun 1943 saakka sekä tämän jälkeen JR 5:n kolmantena pataljoonana aina 10.10.1944 asti. Kajander olisi tosiaan saanut armahduksen loppuvuodesta 1944 tai vuoden 1945 aikana ja lisäksi Pieksämäki oli tullut Osasto Pärmin liikkeiden mukana tutuksi. Tätä asiaa pitää selkeästi tutkia lisää.

    Nikke Pärmi, Erillinen Pataljoona 21. komentaja komentokorsu Sonnilan edustalla Stalinin kanavalla.
    Lähde: IS sekä Nikke ja Anne Pärmin yksityisarkisto

    Tuohon 9.9.1950 ilmestyneeseen uutiseen loppuu Kajanderin jäljet kuitenkin tällä erää ennen mahdollisia lisätietoja ja jatkotutkimuksia. Tarina ei siis kerro, palasiko hän Lammille ja saiko hän siellä lisätuomioita edellisten päälle. Emme myöskään tiedä missä ja milloin Kajander päätti maallisen vaelluksensa. Tai minne hänet on haudattu. Joka tapauksessa selvää on se, että Emil Kajanderin elämä jatkoi sitä samaa polkua, joka oli alkanut Syvänojalla autoilija Eerolan murhasta kesällä 1926. Tai oikeastaan se alkoi jo Lopen Läyliäisistä varastetusta pistoolista. Sitä edeltäneet tempaukset pirtutrokareiden kuskina tai pummilla junassa matkustaen olivat pikkupoikien ”lällärikamaa”, josta ei ollut langetettu sormille näpäytystä pahempaa rangaistusta. Eerolan murhasta saatu vankilatuomio ei ainakaan tuonut tapohin muutosta, sillä Kajander oli vuonna 1950 taas varastamassa asetta, aivan kuten Lopella touko-kesäkuussa 1926. Ainoa ero oli se, että nyt Kajander oli 24 vuotta vanhempi. Mahdollisesti myös Jatkosodan käynyt ”sotaveteraani”.

    Onko sinulla tietoa Emil Kajanderista?

    Jos tiedät jotain Emil Kajanderista (syntynyt 27.8.1900 Lammilla), niin otan mielelläni vastaan kaikkea mahdollista lisätietoa hänestä ja hänen elämästään syyskuun 1950 jälkeen. Jätä vaikka kommentti blogikirjoituksen alapuolelle tai lähetä sähköpostia madventures AT gmail PISTE com.

    Maisema Anttilan torpalla on vaihtunut melko vähän. Tässä kuvassa päällekäin vanha ilmakuva sekä 2020-luvun ilmakuva tapahtumapaikasta. Punaisella ympyrällä merkitty paikka, jossa Eerolan auto ajautui torpan aitaan ja pieni metsä jonne Emil Kajander pakeni välittömästi autosta hypätessään.
    Lähde: Maanmittauslaitos

    Lähteet

    Eri sanomalehdet
    Aamulehti 1924, 1925 ja 1926
    Autoilijan Uutiset 1932
    Hämeen Sanomat 1926
    Häme 1926
    Hämeen Kansa 1926
    Hämeen Maa 1926
    Keski-Uusimaa 1926
    Laatokka 1950
    Satakunnan Kansa 1926
    Suomen Kuvalehti 1926
    Tampereen Sanomat 1926
    Viikko-Sanomat 1926

    Eri internet-lähteet
    Finna.fi
    Billiong Graves
    Find A Grave
    Kansalliskirjasto
    Kansallisarkisto
    SSHY
    Digihakemisto
    Hautahaku
    Hämeenlinnan, Janakkalan ja Lammin seurakunnan arkistot (pää- ja rippikirjat, syntyneiden ja kuolleiden kirjat yms.)
    Elonet

    Emil Kajanderin kuulustelupöytäkirjat

    Tuomas Hopun ja Pekka Peltotalon kirjoitus Uuno Eerolasta Saloisten kyläkirjassa

    Eri Internet-lähteet mm. 1920-luvun, kieltolain sekä Pärmin osaston osalta.

    Ford-aiheiset sivustot ja vanhojen autojen valokuvakokoelmat.

  • Se tavallinen kotimainen rikostarina

    Lukuaika: noin 60min

    Tämä on tositarina kieltolain aikaisesta Suomesta vuonna 1929. On heinäkuu ja tapahtumapaikkana toimii Hämeenlinnan tehdas-, varuskunta- ja työläiskaupunki. Autot ovat ilmestyneet katukuvaan enenevässä määrin ja kaupungin väkiluku on kasvanut. Maalta on tultu kaupunkiin paremman elämän ja elinkeinon toivossa. Miehet pukeutuvat väljempiin pikkupukuihin, naiset hieman polven alapuolelle ulottuviin hameisiin, mekkoihin ja leninkeihin. Korut ja varsinkin erilaiset hatut olivat kova sana. Silinterit ja knallit saivat kaverikseen lippa- ja lätsähatut. Itsenäisyydestä ja sitä seuranneesta sisällissodasta oli kulunut reipas vuosikymmen ja yhteiskunnassa sai jälleen pitää hauskaa. Maailman muotivirtaukset ja muut tuulahdukset saapuivat Suomeenkin. Elettiin jatsin vuosikymmentä, ilonpidon aikaa. Perinteisten tanssien ja teatterin lisäksi yleistyi elävien kuvien näyttäminen, konsertit ja ravintolakulttuuri. Tätä kaikkea kuitenkin sävytti 20-luvun lopussa alkanut talouslama, jota Suomessa kutsuttiin pula-ajaksi. Tehtaat vähensivät väkeä ja moni jäi työttömäksi. Tämä muodosti kaupunkeihin selkeän jakolinjan ja sen mukana tulivat myös räikeät ja näkyvät ongelmat. Pirtukauppiaita, julkijuopottelua, väkivaltaa, kodittomuutta. Lisäksi myös maksullinen seksi yleistyi ja sitä harjoitti yhä useampi ”toimeton nainen”. Se ei ollut epäsiistiä piilopirteissä tapahtuvaa toimintaa vaan siitä tuli salonkikelpoista. Rahoissaan olleet miehet ostivat tyylikkäästi pukeutuvia naisia ja veivät heidät yksityisasuntoihin, matkustajakoteihin tai hotelleihin. Samoin toiset naiset väijyivät maalta kaupunkiin tulleita herroja, jotka käyttivät säästönsä pirtuun ja maksulliseen seksiin tai ainakin maksulliseen naisseuraan. Jotain ajan levottomuudesta kertoo myös se, että Suomessa tehtiin 8,4 henkirikosta 100000 henkilöä kohden, joka on viisinkertainen määrä nykypäivään verrattuna.

    Veljekset Karhumäki ilmakuva Hämeenlinnasta 1930-luvulta. Urheilukentän yläpuolella Hämeenlinnan Rantatori ja sen oikeassa laidassa Jahkosen Shell-huoltoasema. Lähde: Veljekset Karhumäki ilmakuva, Finna.fi

    Turuntie 29, Hämeenlinna

    Torstai-päivä 25.7.1929 valkenee epävakaisena Hämeenlinnan Myllymäessä. Tarkemmin ottaen Turuntiellä numerossa 29, aivan Poltinahon risteyksessä, nykyisen Sinisen talon tontilla. Kauppias Heikki Hemming Kuusalo (s. 14.5.1882) kilisyttelee avainnippuaan ja avaa ruoka- ja sekatavarakauppansa ovet. Hänen poikansa Urpo Kuusalo (s. 30.9.1909) tarkistaa takapihalla kuorma-auton moottoriöljyt ja valmistautuu päivän ajokeikalle. Naapurihuoneiston pienestä leipomosta kantautuu tontin takapihalle tuoreen nisun ja leivän tuoksu. Pienen peltisepän liikkeen muutamaa vuotta aikaisemmin samaisella tontilla avannut J. Laaksonenkin haukottelee ja hieroo silmiään verstaan edustalla. Silloisen Turuntien (nyk. Hattelmalantie, vuonna 1929 Turuntie jatkui Poltinahon risteyksestä lounaaseen edelleen Turuntienä) toisella puolella yrittäjä, autoilija, huoltamon- ja korjaamonomistaja Emil Jahkonen (s. 1.12.1893) piipahtaa Shell-huoltoasemallaan tarkistamassa, että kaikki on kunnossa uuteen työpäivään. Uusi uljas maailma heräilee verkkaisesti ja kaikki on hyvin, kuten heinäkuisena aamuna pienessä työläiskaupungissa pitääkin olla.

    Rantatorin Shell-huoltoaseman edustalla kolme miestä. Keskimmäinen mies on huoltoaseman yrittäjä Emil Jahkonen. Oikealla oleva mies on nimeltään Vekka. Myös hyvin tuttu nimi hämeenlinnalaisille. Lähde: Anja Vilppulan kokoelma

    Ojoisilla, Hämeenlinnan kaupungin pohjoispuolella Vanajan kunnassa, vanginvartija Tannerin perheessä kahvipannu on ollut jo hetken hellalla. Isä Kalle Tanner (s. 19.2.1887) ja äiti Fanny Tanner os. Sohlman (s. 18.6.1887) pukevat kumpainenkin vartijan vaatteita ylleen ja valmistautuvat lähtemään töihin. Kalle työskentelee lääninvankilalla eli kuritushuoneella vanginvartijana, Fanny naisvankien vartijana. Fanny on valittu viime vuonna 1928 tähän pestiin, samalla kun Ojoisten latokartanon rakennus on siirtynyt oikeusministeriön vankeinhoito-osaston hallintaan ja siellä on aloitettu vankeinhoidolliset toimet. Heidän 17-vuotias poikansa Esko Olavi Tanner (s. 2.4.1912) on juuri saapunut pyörällä kotiin Hämeenlinnan keskustasta huoltoaseman yövuorosta. Esko on kauppakoulun oppilas ja saanut opiskelujen kesäloman ajaksi pestin huoltamoapulaisena Emil Jahkosen omistamalta Rantatorin (nyk. HML:n linja-autoasema) Shell-huoltamolta. Tyypillisesti huoltamolla tehtiin 24 tunnin työvuoroja, jotka alkoibat aina iltapäivisin kello 15 ja jonka jälkeen oli kolme päivää vapaata, mutta nyt kesän aikana alaikäiset pojat tekevät noin 8-12 tunnin tuureja päivittäin. Eskon on yötuurista vapauttanut päivävuoroon saapunut toinen nuorukainen, kirvesmiehen poika Erkki Ahonen noin kello 7 aikoihin. Esko on siis heittänyt takin yllensä ja hypännyt pyöränsä selkään epävakaisena heinäkuisena torstaiaamuna. Taakse jäänyt yö oli ollut hiljainen ja Esko oli levännyt ja nukkunut suurimman osan yövuorosta huoltoasemarakennuksen eli kioskin makuulavitsalla. Huotoaseman kioski ei ole järin suuri, vain noin 3×3 metriä kokoinen huone, jossa on pöytä ja tuoli sekä toisella seinustalla öljysäiliöitä varten rakennettu teline ja sen päällä makuulavetti. Kioskin ikkunasta näkee huoltamon pihalle polttoainepumpulle. Huoltoaseman varustukseen kuuluu myös soittokello, jolla yöllä saapuva asiakas voi herättää huoltamoapulaisen. Pienen aamupalan jälkeen Eskolla on lähes koko torstaipäivä vapaata, kunnes hänen perjantain vastainen yövuoro alkaa. Vanhempien lähdettyä töihin Tannerien koti on rauhallinen ja hiljainen. Eskon kaksi vuotta vanhempi isosisko Kerttu Kyllikki Tanner (s. 13.9.1910) ei enää asu vanhempien luona Ojoisilla.

    Enok Rytkösen ottama valokuva Hämeenlinnan Rantatorin Shell-huoltoasemasta. Lähde: Enok Rytkönen, Anja Vilppulan kokoelma

    Torstainen aamupäivä oli ehtinyt jo hieman pidemmälle, kun Turuntie 29:ssä hiljattain 23 vuotta täyttänyt Toivo Henrik Koskinen (s. 12.7.1906) heräilee krapulaansa potien. Edellinen päivä ja ilta ovat kuluneet täysin samoissa merkeissä kuten niin monet muutkin toimettomat päivät, pirtuputelia kallistellen ja kengänpohjia Hämeenlinnan keskustassa ja Turuntiellä kuluttaen. Toivo on kuluvan vuoden keväällä palannut vanhempiensa Heikin ja Olgan luo Turusta Hämeenlinnaan. Turussa hän on viettänyt muutaman vuoden räätälintyötä etsien ja sekalaisia töitä tehden, milloin kangaskaupassa, milloin missäkin. Asuinpaikkakin on miehellä vaihtunut aina sen mukaan mistä edelliset lähtöpassit on saatu ja kuka seuraavaksi on suostunut ottamaan hänet nurkkiinsa asumaan. Toivo Koskisen osoitteina Turussa toimivat parin vuoden ajalta Hämeenkatu 14, Ratakatu 8 ja Annankatu 4. Koskinen on siis viettänyt aikaansa kuuluisan Portsan nurkilla. Ajoittain Toivo saa korjattua epäsäännölliset elintapansa ja ansaittua säännöllisesti elantonsa, mutta lopulta hän ajautuu kierteeseen jossa pirtun aiheuttaman houkutuksen vuoksi hän ei pysty pitämään työpaikkaa ja jää aina lopulta työttömäksi. Toivolla on perhe. Hänellä on nuori vaimo ja yhteinen alle vuoden ikäinen lapsi. Muutaman kuukauden ajan yhteiselo Koskisen perheessä sujuu ongelmitta, mutta Toivon kuljeskeleva levoton sielu sekä pirtunhuuruinen kieltolain aikainen rällästäminen, työttömyys ja varattomuus kiristävät pariskunnan välejä päivä päivältä enemmän. Lopulta Toivo Koskinen riitaantuu vaimonsa kanssa ja päättää palata yksin vanhempiensa luo Hämeenlinnaan huhtikuussa 1929. Toivon vaimo päättää hakea avioeroa. Hänelle riittää Koskisen pirtuseikkailut ja epäsäännöllinen elämä. Vaimon mielestä Toivo Koskinen on saamaton vätys, joka vain ryyppää eikä pysty pitämään työpaikkaa ja elättämään perhettä. Huhti-toukokuun taitteessa Koskinen käy mestariräätäli Heimo Salmisen luona työtä hakemassa, mutta valitettavasti laihoin tuloksin. Ei tunnu Hämeenlinnassakaan työtilanne olevan yhtään sen parempi kuin Turussakaan. Niinpä Toivo Koskinen ajautuu Hämeenlinnassa samoille huonoille poluille kuin Turussakin. Toivon torstai alkaa tutun ja totutun krapulaisena vanhempiensa makuukammarin lattialle tehdyltä sijaisvuoteelta, keittiön vesiastian kautta hörpyllä ja räätälin hommia etsimällä. Kaikki hänen vanhat henkilökohtaiset taakat ja historian haamut hartioillaan.

    Pirtua lainarahalla

    Puoliltapäivin 25.7.1929 Toivo Koskinen löytää tiensä Hämeenlinnan Rantatorille ja kävelee huoltoaseman vieressä olevalle elintarvikekioskille. Hän kaivaa housun taskujen pohjalle jääneet muutamat kolikot ja pyytää myyjättäreltä itselleen voileivän ja juotavaa. Itseasiassa Koskinen on hiljattain saanut hieman rahaa, kokonaista 163 markkaa (nykyrahassa n. 55 euroa), palkaksi Elis Strangilta toimiessaan Strangin ”soittokunnan” touhuissa. [Lyhyenä välihuomautuksena todettakoon, että työmiehen keskimääräinen tuntipalkka vuonna 1929 oli noin 9-10 markkaa ja junalippu Hämeenlinnasta Helsinkiin toisessa luokassa maksoi 41 markkaa. Vuonna 2022 keskimääräinen tuntipalkka on noin 14-17€ ja HML-HKI junalipun hinta n. 11-15€. Ts. vuonna 1929 junamatkan hinta vaati yli neljän tunnin työn palkan, kun vuonna 2022 samaan matkaan riittää vajaan tunnin työ.] Strangilta saamistaan rahoista Koskinen on päättänyt säilyttää tasan 150mk mahdolliseen työnhakuun ulkopaikkakunnalla ja käyttää nyt ylimääräiset 13mk voileipään ja juomaan. Wetterhoffin puoleisella Rantatorin nurkalla norkoillen ja huoltamorakennuksen seinään nojaillen Rantatorin arkista meininkiä katsellen, hän nauttii eväistä kunnes huomaa tutun autoilijan pysähtyvän huoltamolle. Naapurin nuori autoilija Urpo Kuusalo siinä pysähtyy kuorma-autollaan Shellin edustalle. Toivo pyyhkii suupielet takkinsa hihaan ja kävelee reippaasti harppoen Urpon auton luo. Rantatori on yksi kaupungin vilkkaimmista paikoista päiväsaikaan. Ihmisiä tulee ja menee asioillaan, keskustassa asuvat lapset leikkivät leikkejään, koululaiset pelaavat pelejään ja rantalaiturilla pysähdytään juttelemaan tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Nuoret miehet Toivo ja Urpo vaihtavat muutaman sanan keskenään. Urpo huoltaa nopeasti kuorma-autoaan ja tankkaa siihen hieman polttoainetta. Hän on seuraavaksi lähdössä Renkoon, noin 15 kilometriä Hämeenlinnasta länteen, hakemaan sahalta rimoja asiakkaalle. Samalla hän pyytää muutoin toimettomana keskustassa pyörivän Toivon repsikaksi mukaan. Koska Toivolla ei muitakaan suunnitelmia ole, hän lähtee Kuusalon mukaan Kuusalon työpäivän viimeiselle autokeikalle. Vastineeksi Kuusalo lupaa lainata Toivolle 25 markkaa rahaa.

    Ratatyömaan kuorma-auto Ford AA, kuljettaja Antti Viro ja apumies Johansson. Kuva vuodelta 1930-1931. Lähde: HelsinkiKuvia.fi

    Matkan aikana miehet jatkavat jutusteluaan arkisista asioista ja Koskisen halukkuudesta hakea töitä toiselta paikkakunnalta, koska hänen afäärit eivät ole Hämeenlinnassa oikein ottaneet tuulta alleen. Urpolla taas on ihan toisin sillä ajoja ja erilaisia kuljetushommia riittää. Hän on hiljattain saanut autoilijan luvat ja isänsä Hemmi Kuusalon sekatavara- ja ruokakaupalla riittää päivittäin erilaista tavaroiden kuskaamista. Vaikka miehet asuvat samalla tontilla kyseenalaista mainetta nauttivalla Myllymäen alueella, edustavat he silti eri yhteiskuntaluokkaa työtilanteensa takia. Kuusalo tulee yrittäjäperheestä ja hänellä on säännölliset elintavat ja tulot. Koskisella taasen työläisperheen tausta, kuljeskelevan ja ryypiskelevän työttömän miehen maine jo lyhyen Hämeenlinnassa olonsa aikana. Kuusalo karauttaa sahan tontille, kääntää auton ja peruuttaa lähelle rimojen lastauspaikkaa. Hän hyppää kuorma-auton hytistä alas ja käy sahan pienessä konttorirakennuksessa kuittaamassa rimakuorman. Sillä aikaa autoon yksin jäänyt Toivo kurkkaa auton kojelaudassa olevaan lokeroon tai jonkinlaiseen tavaroiden säilytystaskuun. Hän huomaa siellä olevan erinäisen määrän rahaa. Nopea vilkaisu ympärilleen, jotta kukaan ei näe, kun hän ujuttaa kätensä taskun sisään. Hänellä on nyrkillinen kolikkoja ja seteleitä kädessään, kun samaan aikaan kuorma-auton ovi aukeaa ja Urpo yllättää kaverinsa rahaa anastamassa. Kuusalo näkee mitä Koskinen on tekemässä ja sekunnin murto-osassa Koskisen Toivo laskee otteensa rahoista ja ottaa kätensä pois kojelaudan taskusta. Loppumatka Rengon sahalta takaisin Hämeenlinnaan rimat ostaneelle asiakkaalle ajetaankin lähes täydessä hiljaisuudessa. Ainoastaan kuorma-auton moottorin ja renkaiden ääni peittävät painostavan hiljaisuuden. Toivo tuijottaa sivulasista mäntymetsään. Vasta kotipihassa Turuntiellä miehet keskustelevat seuraavan kerran. Pienestä välikohtauksesta ei tosin puhuta sanaakaan.

    Linja-autoja Hämeenlinnan Rantatorilla 30-luvulla. Taustalla Shell-huoltoasema, Rantatorin laituri sekä Wetterhoffin rakennus. Lähde: Anja Vilppulan perhealbumi
    Kuorma-auto Eläintarhassa 5.10.1926. Kuskin ja kaksi apumiestä. Lähde: HelsinkiKuvia.fi

    Kuusalon työpäivän päättyessä noin kello 16 aikoihin miehet pysäköivät kuorma-auton Turuntie 29 pihaan. Urpo menee kotiin siistiytymään, vaihtamaan vaatteet ja syömään ruokaa. Toivo sen sijaan päättää ”investoida” Kuusalolta lainaamansa rahat pirtupulloon, joka löytyykin sopivasti Hammarin Rauhalta. Rauha piti kortteeria samalla tontilla ja hänen tiedettiin trokanneen pirtua jo jonkin aikaa. Myöhemmin samana vuonna Turuntien 29 kiinteistön omistaja hääti Rauha Maria Hammarin pois pirtukaupan harjoittamisen takia. Eikä ollut Toivokaan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Hän oli saanut 13.5.1929 tuomion kieltolakirikoksesta. Yhteensä 100 markkaa sakkoa julkijuopottelusta. Ja niinhän siinä kävi tälläkin kertaa, että hetkeä myöhemmin Toivolla on uusi pirtupullo kourassa. Raakana Toivo ei sitä kuitenkaan juonut, vaan sitä ”jatkettiin” vedellä ja nautittiin peltisepän verstaan takana muiden katseilta piilossa. Vaikka kaikkihan lähettyvillä tiesivät miksi sinne verstaan taakse mentiin ja mitä siellä tehtiin. Nurkan taakse menneet miehet poistuvat kovaäänisen höpöttelyn saattelemana tuntia tai kahta myöhemmin sopivan kokoisessa humalassa. Kuusalon Urpokin oli tullut ottamaan muutaman huikan, olihan pottu itseasiassa hankittu hänen rahoillaan.

    Turuntie 27 ja 29, Hämeenlinna. Takana oleva tummempi talo on Turuntie 29, joka toimi Koskisen, Kuusalon ja Lindholmin perheiden kotina. Lähde: Muistojen Hämeenlinna

    Iltariennot

    Noin kello 18 aikoihin Toivon isä, kivityömies Heikki Koskinen huomasi poikansa tulevan kotiin väkijuomia nauttineena. Heikki antoi poikansa kuulla kunnian ettei tällainen peli vetele. Toivon oli pitänyt jo kesän aikana ryhdistäytyä ja hoitaa asiansa kuntoon. Isänsä saarnan jälkeen Toivo söi hieman ja lähti jälleen ulos. Jemmaan jätetty pullo haettiin pikimmiten kouraan ja siinähän se alkuilta sitten menikin. Nuoret miehet saivat noin kello 21-22 välillä päähänsä idean lähteä käymään kaupungin eläinlääkäri tohtori Johan Vilhelm Brüningin (s. 20.7.1877) talolla, jonne oli 800 metrin eli noin 10 minuutin kävelymatka. Brüningin talo sijaitsi osoitteessa Turuntie 6, Suomen Kasarmeja vastapäätä. Toivon ja Urpon tuttavia asui kyseisessä talossa ja aikansa nuoret miehet heittelivätkin pikkukiviä ikkunaan päästäkseen sisään. Ovea heille ei kuitenkaan tultu avaamaan. Tarina ei kerro, asuiko talossa mahdollisesti Urpon ja Toivon mies- tai naisystäviä vai saiko Brüningin talosta mahdollisesti kieltolain aikaan spriitä. Ei se kuitenkaan tavatonta ollut, että lääkärit ja apteekkarit ansaitsivat lisäansioita myymällä alkoholia, mutta tässä tapauksessa epäilen itse sen mahdollisuutta. Tohtori Brüning oli Saksassa Holsteinin Heidessä vuonna 1877 syntynyt oluenpanijan poika, joka pääsi ylioppilaaksi 1895 Kuopion yksityislukiosta. Hän valmistui eläinlääkäriksi Dresdenissä 1909. Hän oli mm. yksi ensimmäisistä, joka toi, perusti ja kasvatti Suomeen saksanpaimenkoirakannan. Hän perusti myös sotakoirakoulun Viipurin Seppälänmäellä Suomen sisällissodan aikana. Sisällissodan jälkeen vuonna 1919 hän perusti poliisikoirakoulun ja -siittolan Imatralle Vuoksenniskalle, mutta koulu siirrettiin muutamaa vuotta myöhemmin Hämeenlinnaan. Brüning oli mukana suojeluskuntatoiminnassa ja vastasi sen sotakoiraosastosta. Johan Brüning oli naimisissa Lahja Paavolan (s. 1.12.1885) kanssa, joka toimi Hämeenlinnan Lotta Svärd-osaston puheenjohtajana 1925-1929. Näiden tietojen valossa en usko valkoisen armeijan lääkärin, suojeluskuntatoiminnassa olevan tohtori Brüningin toimineen paikallisten juoppojen pirtutrokarina.

    Johan Vilhelm Brüning. Lähde: Internet
    Postikortti kuva Turuntie 4 ja 6, Hämeenlinna. Kuvattu Suomen Kasarmin edustalta kohti Poltinahoa. Johan Brüning asui kuvassa näkyvässä takimmaisessa talossa. Lähde: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto, Lydia.fi
    Vasemmalla puolella ”Brüningin talo” Turuntie 6:ssa ja oikealla Suomen Kasarmit. Kuva otettu Turuntien jalkakäytävältä kohti Hämeenlinnan keskustaa. Lähde: Facebook, ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta”-ryhmä, Seppo Isosalo.

    Turuntie 29:n toisella puolella, Poltinahon risteyksessä sijainneella Shellin huoltamolla päivävuoro oli vaihtunut yövuoroon. Nuorukainen Yrjö Veikko Raittila (s. 21.9.1914) oli aloittanut yötuurinsa alkuillan aikana. Huoltamon toiminta kuitenkin hiljeni aina mitä pidemmälle ilta eteni. Autoja poikkesi hyvin harvakseltaan tankkaamaan, tuulilasia pesemään tai ajovalon polttimoita vaihtamaan. Raittilan Yrjökin valmistautui jo kallistamaan päänsä huoltamokioskin makuulavitsalle. Urpo Kuusalo ja Toivo Koskinen olivat selvästi jo humalassa. He notkuivat huoltamon nurkilla ja nojailivat sen seinään palattuaan tohtori Brüningin talolta. Kello oli n. 22:00 kun Turuntie 36 tontilla (vastapäätä Turuntie 29, nykyisen Poltinahon seurakuntatalon kohdalla) asunut kivenveistäjän poika Eero Erik Sarkki (s. 1.8.1913) näki Toivo Koskisen nojaavan Poltinahon aseman seinään Kuusalon Urpon kanssa. Selkeästi juovuksissa ollut Toivo säikäytti Raittilan Yrjön n. kello 22:30 pyrkien sisään huoltamoon saadakseen soittaa puhelimella. Hieman tilannetta pelästynyt Yrjö ei antanut siihen lupaa, sillä se oli kielletty huoltamon omistajan ja myös Suomen Mineraaliöljy Oy:n (johon Shell-huoltamot kuuluivat) toimesta. Kohta 15-vuotias Yrjö kuitenkin korotti hieman ääntään häätääkseen juopottelevat Toivon ja Urpon huoltoaseman pihalta ja terästi käskyään vielä ukaasilla laittaa monon kuvan Koskisen Toivon takamukseen. Urpo ja Toivo palasivat kadun toiselle puolelle Turuntie 29 pihalle. Siinä Toivo paiskasi tyhjentyneen pirtupullon maahan risaksi. Tämä riitti iltariennoista tällä erää Urpolle. Hänellä oli perjantaina uusi työpäivä edessä, joten hän ilmoitti Toivolle menevänsä nyt nukkumaan. Kello näytti Alma Kuusalon os. Frändilä (s. 22.7.1882) mukaan tuolloin ”kello 11 illalla”. Naapurissa asuva työmiehen vaimo Emmi Lindholm kuuli noin kello 22:50, kun joku kopisutteli Kuusalon rapussa ja päätteli siitä Urpon menneen tuolloin kotiin. Emmi huomasi myös, että Koskisen Toivo lähti samoihin aikoihin kohti kaupungin keskustaa, vielä huudellen Urpoa mukaansa, mutta laihoin tuloksin. Viereisestä huoneistosta eli Koskisilta ei kuulunut tuolloin pihaustakaan. Turuntie 29:n torstaipäivä oli sujunut samoin kuin mikä tahansa muu heinäkuinen päivä. Vuorokausi vaihtui perjantaiksi 26. heinäkuuta, kun Emmi Lindholm valvoi vielä tunnin. Keskiyön aikoihin hänkin nukahti.

    Kuvan oikeassa alanurkassa näkyy Poltinahon risteys. Risteyksen ja kolmekerroksisen kasarmirakennuksen välissä on pieni huoltoasemakoppi. Se vaikuttaisi Jahkosen pitämältä Poltinahon huoltoasemalta, jonka sanottiin olevan enemmänkin kioski kuin varsinainen huoltoasema. Poltinahon risteyksestä ylöspäin lähtee Turuntie kohti Hämeenlinnan keskustaa ja oikealle Turuntie kohti Punaporttia ja Renkoa. Risteyksen oikealla puolella näkyy valkoinen talo, joka on Turuntie 29, tämän tarinan yksi avainpaikoista. Lähde: Veljekset Karhumäki ilmakuva, Facebookin ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta”-ryhmästä.
    ”Zoomattu” yllä olevaa kuvaa Poltinahon risteykseen ja huoltamokioskiin. Lähde: Veljekset Karhumäki ilmakuva 30-luvulta, Hämeenlinna Kauriala
    Hieman uudempi ilmakuva Hämeenlinnan Turuntiestä (kulkee pystysuoraan liikenneympyrästä ylös kohti HML:n keskustaa) ja sen oikealle puolelle jäävästä Myllymäestä. Alareunassa liikenneympyrän oikealla puolella näkyy pieni huoltamo. Se on Jahkosen Shellin uusi rakennus sen jälkeen kun pieni kioski korvattiin uudella huoltoasemalla. Suoraan sen yläpuolella tien toisella puolella on Turuntie 29 eli ns. Sininen talo ja sen ”sisäpihaa”. Lähde: Facebook, ”Kuvia menneiden vuosien Hämeenlinnasta”-ryhmä, Pertti Laine

    Sillä aikaa Rantatorilla

    Palataan ajassa muutama tunti taaksepäin. Sillä aikaa, kun Toivo ja Urpo aloittivat juomaan pirtulestiä tyhjäksi, oli Hämeenlinnan Rantatorin Shell-asemalla huoltamoapulaisena päivävuorossa toiminut ylikonstaapelin poika Erkki Virtanen käynyt viereisessä elintarvikekioskissa ostamassa pullon mustaviinimarjamehua. Mehun janoonsa juotuaan hän oli ”virutellut” eli huuhtonut pulloa rannan vedessä etiketin siitä irrottaen. Virtanen täytti pullon vedellä ja kiersi etiketin rullalle pullon sisään. Hän pyöritteli pulloa aikansa, koittaen saada etiketin tarttumaan pullon sisäpuolelle. Koska elintarvikekioski oli laittanut näihin aikoihin jo luukkunsa kiinni, päätti Virtanen viedä pullon mukanaan huoltoaseman koppiin. Kioskilta kotiinlähtöä tehnyt myyjätär, neiti A. Lindeman, huomasi vielä Virtasen kävelevän huoltoasemalle mehupullo kädessään. Saatuaan etiketin pullon sisäpuolelle kiinni hän tyhjensi sen vedestä ja asetti huoltamokopin makuulavetin jalkopäähän, aikomuksena palauttaa se seuraavana päivänä elintarvikekioskille. Hetkeä myöhemmin vanginvartijan poika Esko Tanner tuli vapauttamaan Virtasen työvuorosta. Muutaman minuutin keskustelun jälkeen Esko jäi huoltamokoppiin omaan yövuoroonsa ja Erkki Virtanen lähti kotiin. Samalla Virtanen huomasi Rantatorin huoltoaseman lähettyvillä jonkin kaupustelijan liikkuvan, mutta mies ei vaikuttanut mitenkään epäilyttävältä. Keskustan huoltamolla oli hieman Poltinahon huoltamoa enemmän asiakkaita, mutta Tannerin Eskokin oli varautunut kallistamaan päänsä huoltamon makuulavetille.

    Rantatorin Shell-huoltoasema. Lähde: Enok Rytkösen kuva, Anja Vilppulan perhealbumista

    Hiljaa ja pimeän turvin

    Vuorokausi on vaihtunut perjantaiksi 26. heinäkuuta ja Koskisen Toivo lähtenyt kotipihastaan Hämeenlinnan keskustaa kohti. Mies on juovuksissa ja levoton, varattomuuden, työttömyyden sekä parisuhdeongelmien riivaama. Pirtun loppuminen ja hiljalleen sisään hiipivä laskuhumala eivät yhtään helpota miehen tuskaa. Pikemminkin hän turhautuu ja hieman jopa suuttuu koko maailmalle. Hän on vaeltanut kuluneissa nahkakengissään jo jonkin aikaa kaupungilla vailla määränpäätä, ehkä kaveria, ehkä lisää juotavaa etsien. Toivon tie vie lopulta Rantatorille. Aikaisemmin päivällä eloisa ja vilkas Rantatori on muuttunut yöllä hiljaiseksi aukioksi, jota reunustavat katuvalaisimien valo ja pitkät varjot. Kaikkialla on hiljaista. Aseman vieressä ollut elintarvikekioski on jo visusti säpissä ja luukut ikkunoiden edessä. Shell-huoltoaseman pienestä kioskista kajastaa kuitenkin kellertävä pöytälampun valo. Toivo Koskisen lähestyy huoltoasemaa varoen pimeänä yönä mahdollisia valokeiloja vältellen. Hän kurkistaa varovasti huoltamokopin ikkunasta sisään ja näkee sisällä nuoren pojan selkä ikkunaa päin lepäämässä makuulavitsalla. Koskinen tarkkailee tilannetta hetken ja huomaa nuorukaisen todennäköisesti nukkuvan. Samalla hän kiinnittää huomiota siihen, että huoltamon kankainen kuitti- ja rahapussi roikkuvan pussin suuaukon nyöreistä pienen työpöydän edessä olevalla tuolinsarjalla. Toivo Koskisen sydän alkaa hakkaamaan voimakkaammin ja hänet valtaa ajatus napata rahapussi kenenkään näkemättä. Se toisi välittömän helpotuksen hänen jatkuviin rahahuoliin. Se tietäisi myös lukemattomia viinapulloja vailla murhetta viimeisten rahojen ryyppäämisestä. Sekunneissa hänen verisuonissaan virtaa veren ja alkoholin lisäksi myös adrenaliini.

    Turuntie, Hämeenlinna. Vanha näkymä Poltinaholta kohti kaupungin keskustaa. Lähde: Facebook ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta”-ryhmä.

    Jännittynyt Koskinen päättää kokeilla varovasti huoltamokopin ovenkahvaa ja huomaa oven yllätyksekseen olevan lukitsematta. Tanner on kaiketi unohtanut lukita oven yövuoron alkajaisiksi. Toivo vilkaisee ympärilleen, ketään ei näy. Hitaasti ja varovasti hän raottaa ovea aiheuttamatta ylimääräisiä ääniä ja astuu huoltamokopin sisään. Askel askeleelta Toivo lähestyy rahalaukkua. Samaan aikaan Esko Tanner vaihtaa kylkeä ja näyttää ihan kuin hän olisi heräämässä. Koskinen hätääntyy ja ajattelee ”Perkeleen perkele, mitäs nyt tehdään?” eikä hänellä ole aikaa silmänräpäystä enempää. Jos Esko Tanner herää, hän takuulla tunnistaa Koskisen ja soittaa poliisit Koskisen perään ryöstöyrityksestä ja luvattomasta tunkeutumisesta Shell-huoltoasemalle. Silloin Toivo huomaa makuulavetin jalkopäässä ja huoltamokopin oven vieressä paksuseinäisen lasisen limonadipullon. Koskinen tarttuu pullon kaulaan viipymättä ja kohottaa sen päänsä yläpuolelle. Hetkeä myöhemmin Koskinen iskee sillä lavitsalla makaavaa Esko Tanneria päähän kaikella sillä voimalla, joka hänestä hätääntyneenä ja adrenaliiniryöpyissä irtoaa. Lyönnin jälkeen on taas aivan hiljaista. Esko Tanner makaa liikkumattomana vasemmalla kyljellään eikä hän ehdi näkemään mitään ennen kuin menettää tajuntansa. Silloin Toivo vaihtaa pullon oikeasta vasempaan käteen ja laskee sen asemakopin seinustalla olevan öljy- tai polttoainetynnyrin päälle. Seuraavaksi hän nappaa rahaveskan tuolinsarjalta ja tyhjentää sen sisällön tummansinisen puvun taskuihin. Samasta ovesta josta hän tulikin, hän poistuu vähin äänin synkkään ja koleaan heinäkuun yöhön.

    Vanhoja limonadipulloja. Lähde: Pinterest

    Työmiehen vaimo Emmi Lindholm herää nukuttuaan noin tunnin, ehkä useammankin. Hän ei näe kelloa eikä osaa varmaksi sanoa kauanko on nukkunut, mutta kuulee jonkun liikkuvan Koskisen rapussa. Olga Koskinen, Toivon äiti, väittää heränneensä kello 1:30 todeten poikansa ramppaavan sisälle ja ulos useamman kerran. Olga on kuitenkin likinäköinen ja pilvinen heinäkuun lopun yö ei valaise huonetta riittävästi. Toisin sanoen Olga ei näe kelloa tarkasti ja se voi olla 2:30 tai jopa 3:30 aamuyöllä. Autoilija Tiitus Seppälä (s. 29.3.1898) poikkeaa Rantatorin Shellillä ennen kello 2:00 tankkaamassa ajoneuvonsa. Seppälä havaitsee tuolloin Rantatorilla huoltoaseman lähellä hoikan miehen siluetin, jolla arvioi mahdollisesti olevan leveät housunlahkeet. Toivo Koskisen isä Heikki on mennyt nukkumaan jo kello 21 torstain puolella eikä Toivo ole silloin ollut kotona. Heikki Koskinen nukkuu huoneiston keittiössä ja herää aamulla kello 6 lähteäkseen töihin. Heikki Koskisen vuoteen sijainti on tärkeä, koska keittiön kautta kuljetaan makuukammariin. Hänen mukaansa Toivo Koskinen ei ollut kotona hänen mennessä nukkumaan eikä herätessä. Hän ei myöskään ole herännyt yön aikana siihen, että joku olisi tullut kotiin tai kävellyt keittiön läpi makuukammariin. Heikki Koskinen ei herää poikansa kotiintuloon ja epäileekin, onko poika tullut koko yönä kotiin. Olga Koskinen on kuitenkin varma, että kello on aamulla 5:00, kun hänen poikansa herää alusvaatteisillaan makuukammarin lattialle tehdyltä pediltä. Herättyään Toivo Koskinen on tullut keittiöön juomaan vettä. Äiti ja poika vaihtavat muutaman sanan, jonka jälkeen Toivo toteaa yrittävänsä parhaansa parantaa tapansa ja pukee vaatteet ylleen. Hänellä on raitakuvioitu paita ja tummansininen pikkupuku. Hän ottaa kotoa räätälinsakset mukaansa, lyö harmaan lätsän päähän ja poistuu ulko-ovesta perjantaina 26.7.1929 kello 6:10 kertomatta tarkemmin minne hän lähtee. Olga ajattelee poikansa lähteneen hakemaan töitä.

    Turuntie 29 eli ns. Sininen talo. Kuva 70- tai 80-luvulta, mutta siitä näkee tontin pihan puolella olleen varasto- ja peltisepän verstaan. Lähde: Facebook ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta”

    On tapahtunut ryöstö!

    Perjantai-aamuna 26. heinäkuuta 1929 kirvesmiehen poika Erkki Ahonen saapuu Rantatorin Shell-huoltamolle kello 6:45 valmiina aloittamaan oman työvuoronsa, vapauttaen Esko Tannerin yövuorosta. Ahonen huomaa jo asemalle saapuessaan, että huoltamokopin ovi on kiinni. Hän päättää herättää Esko Tannerin soittamalla huoltoaseman palvelukelloa. Kun kukaan ei tule huoltamokopista muutaman soittokerran jälkeen ulos, päättää Erkki kokeilla avata oven. Tarttuessaan ovenkahvaan Ahonen huomaa ettei ovi ole lainkaan lukossa. Hän avaa oven ja ottaa askeleen sisään huomaten Esko Tannerin makaavan vasemmalla kyljellään makuulavitsalla. Seuraavaksi Ahonen huomaa, että Eskon päällä oleva takki on yltäpäältä veressä ja huoltamokopin lattialla on tyhjä kankainen rahapussi. Välittömästi Ahonen laskee 1+1 yhteen ja tajuaa huoltoaseman ja Esko Tannerin joutuneen ryöstön uhreiksi. Hän soittaa välittömästi poliisille ja odottaa heidän saapumista rikospaikalle huoltoaseman ulkopuolella. Ylikonstaapeli Kalle Syvänen on ensimmäinen poliisi joka saapuu rikospaikalle. Muutama autoilija on tullut myös asemalle ja rikos on alkanut keräämään uteliasta yleisöä. Kalle Syvänen toimii kuitenkin annettujen ohjeiden mukaisesti ja eristää huoltamokopin innokkaimmilta sivullisilta silmäpareilta. Samalla hän hälyttää paikalle lisää virkavaltaa ja aloittaa Ahosen kuulustelun. Syvänen huomaa myös limonadipullon huoltamokopin seinustalla olevan tynnyrin päällä alustavien tutkimustensa perusteella. Seuraavaksi paikalle saapuu poliisietsivä Aleksi Mattila (s. 1889) sekä muutama palomies. Mattila ottaa ensitöikseen todisteiksi tyhjän kankaisen rahapussin sekä limonadipullon niiden ohjeiden mukaisesti, joita aikakauden viranomaiset käyttävät. Pullo poimitaan talteen laittamalla kynä pullon suuaukkoon ja nostamalla talteen paperiseen pussiin. Todisteet hän toimittaa Rikostutkimuskeskukseen jatkotutkimuksia varten. Paikalle tulleet palomiehet kuljettavat Esko Tannerin paareilla lääninsairaalaan. Ryöstäjän selvittäminen ja takaa-ajo on alkanut.

    1920-luvun poliiseja virkapuvussaan. Lähde: PoliisiMuseo

    Dramaattinen käänne

    On kulunut päivä ja toinenkin, mutta poliisilla ei ole mitään tietoa Rantatorin Shell-huoltoaseman ryöstäjästä tai ryöstäjistä. Ei epäiltyä eikä teon silminnäkijöitä. Kukaan ei ole edes kuullut asemalta mitään ääniä, huutoa tai vaikerrusta. Sen sijaan muita asioita on saatu selvitettyä kuulustelemalla henkilöitä joiden tiedetään olleen Rantatorilla torstaina 25.7. ja perjantaina 26.7.1929. Rantatorin elintarvikekioskin myyjältä Anna Lindemanilta, huoltamoapulaisilta Erkki Virtaselta ja Erkki Ahoselta saatiin lausunnot. Rikospaikalle myöhemmin saapuneet palokersantti Niilo Johansson ja palokorpraali Lauri Koskinen totesivat Tannerin maanneen lavitsalla ja verta oli niin paljon, että sitä oli valunut jopa asemakopin lattialle. Huoltoaseman pitäjä Emil Jahkonen ilmoitti viranomaisille rahaa kadonneen n. 1320 markkaa (nykyrahaksi muutettu Tilastokeskuksen rahanarvomuuntimella 442,96€). Huoltoaseman ryöstö saa kuitenkin dramaattisen käänteen sunnuntaina 28. heinäkuuta 1929 kello 12:30 kun opiskelijapoika Esko Olavi Tanner huokaisee viimeisen henkäyksensä. Huoltoaseman ryöstö on juuri muuttunut ryöstömurhaksi, jossa uhrina on alaikäinen opiskelijapoika. Tannerin perhettä kohtaa suuri suru, kun viranomaiset käyvät omaisten luona ilmoittamassa lääninsairaalasta saamansa tiedon Esko Tannerin poismenosta. Hänen kuolema on ruumiinavauspöytäkirjan mukaan seurausta ”ulkopuolisesta väkivallasta tylsällä aseella pääkallo murtaen.”

    Esko Olavi Tannerin kuolinilmoitus sanomalehdessä. Lähde: Hämeen Sanomat, nro 174, 1929

    Uuden johtolangan jäljille päästään lopulta Rikostutkimuslaitoksen tunnistaessa limonadipullosta löytynyt sormenjälki kuuluvaksi turkulaiselle räätälille Toivo Henrik Koskiselle. Sormenjälki on vasemman peukalon jälki ja siitä tunnistetaan vertailussa useampi yhtenevä kohta. Koskisen sormenjälki on päätynyt Rikostutkimuslaitoksen arkistoon erään Turussa tapahtuneen kangaskaupan varkauden yhteydessä muutama vuosi takaperin. Kangaskaupasta oli hävinnyt kankaita ja kaikilta liikkeessä työskenneiltä henkilöiltä otettiin sormenjäljet talteen. Poliisilla on vihdoin uusi varteenotettava johtolanka, joka saakin tuotapikaa entistä vahvempia epäilyjä ja aavistuksia. Poliisietsivät tiedustelevat ja kyselevät ensiksi Toivo Koskista Turun poliisilaitokselta, koska Toivon ”kirjat” ovat edelleen Turussa. Koskinen ei siis virallisesti ole kirjoilla Hämeenlinnassa. Toivon vaimo kertoo heidän asuvan erillään, ja että Toivo on asunut jo keväästä lähtien Hämeenlinnassa. Seuraavaksi etsivät ovat yhteydessä Olga ja Heikki Koskiseen Turuntie 29:ssä ja saavat tietää, että heidän poika on perjantaina 26.7.1929 lähtenyt aamulla kello 6:10, mutta eivät tiedä tarkemmin, että minne. Kun poliisietsivät selvittävät Koskisen Toivon vaiheita torstailta ja perjantai-aamulta, saavat he tietää, että Toivo on jo toukokuussa maininnut mestariräätäli Heimo Salmiselle hakevansa töitä muilta paikkakunnilta. Kersantti Toivo Kangas mainitsee kuulleensa saman asian Koskiselta heinäkuun alkupuolella. Nyt poliiseilla on tiedossa henkilön nimi ja mahdollisesti muille paikkakunnille ulottuva hakualue. Koskinen ei välttämättä ole enää Hämeenlinnassa.

    Hämeenlinnan rautatieasema. Lähde: Hämeenlinnan kaupungin arkisto

    Maisemanvaihdos

    Hämeenlinnasta nopein ja helpoin tapa vuonna 1929 vaihtaa maisemaa ja siirtyä toiselle paikkakunnalle on ehdottomasti juna. Niinpä virkavallan etsintäalueeksi muodostuu nopeasti Tampere-Helsinki välinen junareitti väliasemineen. Koska Toivo Koskisen kerrottiin lähteneen kotoaan aamulla kello 6:10, antaa se heti poliisille yhden vihjeen lisää. Toukokuun 15. päivä 1929 alkaen voimaanastuneet junien uudet aikataulut paljastavat, että postijuna Porista Tampereen kautta Helsinkiin on lähtenyt Tampereelta kello 4:54, pysähtynyt Hämeenlinnassa 6:51 ja olevan perillä Helsingissä kello 9:15. Toivo Koskinen olisi ehtinyt juuri sopivasti nousta 6:51 Hämeenlinnan rautatieasemalta lähtevään junaan. Kävellen Turuntie 29:stä Hämeenlinnan rautatieasemalle on matkaa noin 2,6km ja sen kävelyaika n. 30min. Poliisietsivä Aleksi Mattila lähtee Helsinkiin tutkimaan lisää, onko Toivo Koskinen mahdollisesti matkustanut pääkaupunkiin ja päätynyt sinne pakosalle.

    Helsingin vanha rautatieasema. Lähde: HelsinkiKuvia.fi

    Toivo Koskinen astuu ulos junanvaunusta Helsingin vanhan aseman asemalaiturille perjantaina aamulla hieman kello 9 jälkeen. Hän on väsynyt ja jostain pitäisi löytää majapaikka tai vähintään yösija. Matkatavaroita hänellä ei ole, ainoastaan räätälinsakset ja rahaa taskuissa. Perjantai 26.7. aamupäivän harhaillessa Helsingin rautatieaseman ja Esplanadin ympäristössä hän päätyy lopulta Sörnäisiin tai pikemminkin Kallioon Pelastusarmeijan miesten yömajaan ”Nubbikseen” Hämeentie 24. (Nubbiksella on myös Itäinen Viertotie 21 toisena osoitteena ja kyseessä on nykyisen Alli Tryggin puiston paikalla sijainnut rakennus). Siellä Nubbiksen yhteissalissa nukkuminen on kuitenkin vaikeaa kaiken kuorsauksen, hajun ja tunkkaisen ilman takia. Tai niin ainakin Koskinen itse väittää. Koskista on helppo uskoa, sillä vuodepaikan hinta yömajassa ei ole korkea ja siksi sinne kerääntyvät kaikki laitapuolen kulkijat, läheltä ja kaukaa. Koskinen päättää nousta ylös vuoteesta kello 2:30 yöllä lauantaina 27.7. ja lähtee kävelemään takaisin Helsingin kaduille keskustaa kohti. Hän vaeltelee yön päämäärättömästi vailla päätepistettä. Ehkä syyllisyys painoi mieltä ja mies ei saanut nukuttua omatunnon takia.

    Pelastusarmeijan yömaja miehille eli ”Nubbis” osoitteessa Hämeentie 24 eli Itäinen Viertotie 21, Helsinki. Nykyinen Alli Tryggin puisto. Lähde: HelsinkiKuvia.fi
    Kuvassa Pelastusarmeijan yömaja miehille eli Nubbiksen sisätilat osoitteessa Itäinen Viertotie / Hämeenkatu, Helsinki. Kuva vuodelta 1928. Lähde: HelsinkiKuvia.fi

    Lauantaina 27.7.1929 aikaisin aamulla Toivo Koskinen kirjautuu rautatieaseman läheisyyteen Kaivokatu 8:ssa sijainneeseen Matkustajakoti Untolaan. Untola sijaitsi Julius Tallbergin talon länsipäädyssä, citykäytävän oikealla puolella. Nykyään Tallbergin talon paikalla on nk. ”Makkaratalo”, joka valmistui 1967. Untolan huoneen vuokra on 30 markkaa yöltä ja Koskinen maksaa sen ensimmäisen yön osalta kirjautuessaan matkustajakotiin. Kirjautumisen yhteydessä vuokraajaa pyydetään täyttämään ilmoituskortti, johon matkustajakodin henkilökuntaan kuulunut Aino Aalto kirjasi lisäksi vuokratun huoneen numeron. (Kirj. huom. Jossain sanomalehtiartikkelissa Untolan siivoojattaren, leskirouva Aallon etunimeksi on mainittu myös Eeva. Tämä on todennäköisesti silloisen toimittajan virhe eikä se muuta tarinan sisältöä. Käytän hänestä tarinassa Aino-nimeä, koska se mainitaan useammassa sanomalehtilähteessä.) Untolan korteista ei kuitenkaan myöhemmin löydy Toivo Henrik Koskista, jolle huone numero 15 vuokrattiin. Samaiseen kulmahuoneeseen, josta on näkymä Helsingin rautatieasemalle, on kirjattu työmies Erik Rehnberg Nokialta. Kirjauduttuaan Untolaan, Koskisena tai Rehnberginä, Toivo lähtee Esplanadille n. kello 8 aikoihin. Siellä hän juttelee puiston penkillä tuntemattomaksi jääneen naisen kanssa sekä käy tämän kanssa Unioninkatu 26 Suomalainen Automaatti Oy:n ravintolassa syömässä. Lopulta Toivo erkanee naisesta Tähtitorninmäellä. Sieltä Toivo palaa Esplanadille ja tapaa Esplanadin Kappelilla vanhoja soittajatuttuja, mm. Villehard Pynnösen. Toivo ja Villehard ovat vanhoja tuttuja Hämeenlinnan sissipataljoonan soittokunnasta, jossa olivat samaan aikaan. Koskinen pyytää Pynnöseltä rahaa lainaksi, koska hänen on sanojensa mukaan nälkä, mutta Pynnönen ei suostu lainaamaan takaisinmaksun lupauksesta huolimatta. Pynnönen ja hänen seurassaan ollut Salin kertovat molemmat myöhemmin Koskisella olleen yllään tummansininen puku ja päässä lippahattu.

    Kaivokatu 8, Helsinki. Julius Tallbergin talo ja citykäytävä. Matkustaja Untola on rakennuksen oikeassa reunassa. Lähde: HelsinkiKuvia.fi
    Lähikuva yllä olevasta kuvasta. Tässä näkyy matkustajakoti Untolan kyltti. Lähde: HelsinkiKuvia.fi
    Kaivokatu 8, Helsinki. Tallbergin talon päädyssä näkyy kapeampi 4-kerroksinen rakennus, joka toimi matkustajakoti Untolan tiloina. Jokin kuvassa olevista kolmesta reunimmaisesta ikkunasta on siis huoneen #15, jossa Toivo Henrik Koskinen yöpyi ryöstömurhan jälkeen. Lähde. HelsinkiKuvia.fi

    Viinaa, naisia ja laulua

    Koskinen jatkaa matkaa Kappelilta etsien itselleen viinapulloa. Sitä varten hän sitä rahaa olisi lainannut muutenkin, olihan hän juuri väittämänsä mukaan syönyt Unioninkadun ”automaatissa” vieraan naisen kanssa. Aikansa katuja mittaillen ja vastaantulijoilta kysellen, tietävätkö he mistä voisi ostaa viinapullon hänen onnistuu sellainen hankkia. Kenties tässä yhteydessä Koskisen puvun taskuun päätyy pieni käsin kirjoitettu paperilappu, jossa on Hellin Lempi Erika Vahtera (ent. Lönnqvist) -nimisen naisen nimi ja osoite. Lempi on Helsingin kirjoissa vuonna 1929 ns. toimeton nainen. Hän on syntynyt Kiskon Orijärvellä 1896 ja tullut Helsinkiin todennäköisesti samasta syystä kuin niin monet muutkin eli ”isojen valojen” houkutuksesta. Todellisuus on kuitenkin ollut nuoren naisen haaveita vähäpätöisempää ja Lempikin on jäänyt vaille työtä ja säännöllistä toimeentuloa. Suuressa kaupungissa houkutus helppoon rahaan mm. pirtun välittäjänä ja seuralaispalveluja tarjoamalla on saattanut olla 33-vuotiaalle Lempille konsti hankkia toimeentulo. Koska Lempi Vahtera ja tämän ystävätär lyöttäytyvät Koskisen Toivon seuraan ja samassa yhteydessä se mainittu pirtupullokin löytää tiensä seurueen käsiin, niin voidaan pitää suurella todennäköisyydellä Koskisen hankkineen sekä viinaa, että naisseuraa juuri Lempi Vahteralta. Toivo Koskinen esittäytyy Topi-nimellä naisille ja he aloittavat hauskanpidon Untolassa ja päätyvät maistissa Helsingin Annankadulle. Siellä Koskisen serkku, neiti Laila Nuotio sekä ystävättärensä ompelijatar Sylvi Aliina Selkälä näkevät Toivo Koskisen kulkevan juovuksissa käsikynkkää kahden naisen kanssa. Kolmikon nähdään menevän Annankatu 16 sijaitsevaan Muoti-Aittaan naisten hattuja katselemaan. Sanomalehden mainoksesta käy ilmi, että Muoti-Aittaan on juuri tullut uusia pariisilaisia ja wieniläisiä naisten hattuja. Tämän lisäksi Koskinen naisystävineen käy Annankatu 24 Herrain Vaatehtimossa ostaen sieltä paidan, kauluksen ja kravatin. Sen jälkeen kolmikko päätyy takaisin Koskisen vuokraamaan Untolan matkustajakodin huoneeseen juopottelemaan. Siinä samassa yhteydessä Topi antaa naisille rahaa, 100 markkaa Lempi Vahteran ystävättärelle ja 300 markkaa Lempille. Lisäksi Lempi Vahtera muistelee Topin tuhlanneen rahaa ainakin 600-700 markan verran päivän aikana. Untolan vahtimestari Sigurd Grönlund muistaa Koskisen erityisen hyvin, sillä hän joutuu häätämään kolmikon ulos huoneistosta juopottelun ja metelöinnin takia.

    Muoti-Aitta, Annakatu 16, Helsinki. Mainos Helsingin Sanomista toukokuulta 1929. Lähde: Helsingin Sanomat, nro 139, 1929.

    Koskisen Topin ilta on kuitenkin vielä nuori. He päätyvät yhdessä Lempi Vahteran kanssa Kluuvikatu 1 Hotelli Kämpiä vastapäätä olevaan Pension Sundell matkustajakotiin. Sundellin tapoihin kuuluu, että huoneiston saa vuokralle ”minuuttitaksalla” ja näitä asiakkaita ei kirjata mihinkään. Vahteraa ja Koskista ei siis löydy Sundellin rekisteristä tai asiakaskorteista lainkaan. Tarina ei kerro, tekivätkö Topi ja Lempi lähempää tuttavuutta Sundellin huoneistossa, mutta he ovat siellä sunnuntaiaamuun kello 10 saakka. Tämän jälkeen Lempi Vahteran ja Toivo ”Topi” Koskisen tiet eroavat. Toivo kävelee sunnuntaina 28.7.1929 krapuloissaan ja huonosti ruokittuna Pension Sundellilta Helsingissä asuvan ystävänsä räätäli Hemmo Valosen luo. Valonen ei kuitenkaan ole kotona ja Koskinen pyytää heidän kotiapulaista välittämään tämän terveiset isäntäväelle. Kello 13 aikoihin Koskinen palaa takaisin Valosen luo ja tällöin räätäli Valonen on kotona. Koskinen on kello 10 ja 13 välissä ehtinyt löytää jostain pienen pullon viinaa, jonka he juovat yhdessä räätäli Valosen kanssa ruokailun yhteydessä. Toivo poistuu Hemmo ja Ester Valosen luota noin kello 15 aikaan. Hemmo ja Ester Valonen kertoivat Koskisen näyttäneen väsyneeltä ja varattomalta ”kulkurilta” tummansinisessä puvussaan ja rikkinäisessä liivissään. Koskinen palaa Valosilta matkustajakoti Untolalle ja maksaa sunnuntain huonevuokran 30 markkaa vahtimestari Grönlundille kello 16-17 aikoihin. Koskisen viinanhimo yltyi yltymistään ja hän päätti lähteä Untolalta takaisin räätäli Valosen luo. Noin kello 18-19 aikaan Koskinen on Valosen oven takana ruinaamassa rahaa lainaksi, koska hän tarvitsee viinaa. Hän myöntää viinahimonsa Valoselle ja Valosen vaimo Ester kuulee tämän myös. Rahaa ei kuitenkaan tipu ja Koskinen lähtee matkoihinsa. Myös soittajat Pynnönen ja Salin näkevät Koskisen Esplanadin Kappelin lähistöllä kävelemässä.

    Kluuvikatu, Helsinki. Vasemmalla Hotelli Kämp, oikealla rakennus jossa matkustajakoti Pension Sundell toimi. Esplanadi oli kuuluisa ”punaisten lyhtyjen alue”, joten Sundellin välitön läheisyys toimi sen eduksi. Prostituution rehottaessa Sundell tienasi nopeasti rahaa huoneiden lyhyistä vuokrista. Lähde: HelsinkiKuvia.fi
    Esplanadin Kappeli. Se mainitaan myös 20-luvulla ”punaisten lyhtyjen” keskittymäksi eri kirjallisissa lähteissä. Lähde: HelsinkiKuvia.fi

    Uusi viikko, vanhat kujeet

    Ilmeisesti Koskinen ei löydä viinapulloa sunnuntai-illan aikana, sillä maanantaina 29.7. hän on aamulla kello 8 kylvettäjä Hilma Gustaava Sundholmin luona Kaarlenkatu 1:ssä Helsingin Kalliossa ja viettää siellä useamman tunnin aikaa, ainakin klo 8-11 välisen ajan, juoden kahvia ja syöden aamupalaa. Toivo kertoo tulleensa Helsinkiin hakemaan työtä. Sundholmin luona Koskisen tapaa myös toinen kylvettäjä Julia Viktoria Vinnqvist, joka kertoo Sundholmin olevan hänen tätinsä. Kylvettäjä Sundholmin luota Koskinen poistuu ennen kello 12 saaden vinkin Sundholmin tuttavasta, kuka opiskelee verhoilijaksi. Ehkä Koskinen voisi käydä hänen luonaan iltapäivällä juttelemassa työasioista. Toivo ottaa autokyydin Kaarlenkatu 1:stä Eerikinkatu 10 A 13, jossa asuu tarjoilijatar Meeri Virtanen. Virtanen näkee kuinka siniseen pukuun ja harmaaseen lippahattuun sonnustautunut Koskinen maksaa 50 markkaa autoilijalle kyydistä. Tämän lisäksi Koskinen tarjoaa tarjoilijatar Virtaselle 100mk. Epäselvää kuitenkin on, koittaako Koskinen maksaa naisseurasta vai viinapullosta. Virtasen luota Koskinen siirtyy verhoilijaoppilas Tauno Leonard Sundholmin luokse noin kello 17 aikaan iltapäivällä kylvettäjä Sundholmin vinkin mukaisesti. Nuoret miehet syövät ja nauttivat alkoholia. Kenties Meeri Virtaselta oli löytynyt jonkinlainen pullo Koskiselle sadalla markalla. Koskinen kertoo Taunollekin, että hän on tullut kaupunkiin etsimään töitä. Verhoilijaoppilaalla saattaisi olla tietoa räätälintöistä ja mahdollisista työnantajista. Mitään varmaa työpaikkaa ei kuitenkaan löydy.

    Vanha kuva kylvettäjästä. Lähde: Iltalehti ja ”Prostituutio Helsingissä”-artikkeli.

    Koskisen yöpaikasta tai siitä, mitä hän on kaupungilla tehnyt seuraavat 2-3 vuorokautta, ei ole tietoa. Hän itse kertoo olleensa maanantaista torstaihin väliset yöt tuntemattomaksi jääneen ”valurin” luona. Varmuutta ei ole, onko tällaista valuria olemassakaan vai onko hän yöpynyt mahdollisesti räätäli Valosen luona ja lehtitoimittaja on kuullut Valosen nimen väärin ja kirjoittanut lehtijuttuun ”valuri”. Toki kyseessä voi olla myös latojan tekemä inhimillinen kirjoitusvirhe. Tai Koskinen todella on muutaman vuorokauden ajan ollut jonkun valutöitä tekevän luona. Joka tapauksessa maanantai-iltapäivän 29.7. ja torstai-illan 1.8.1929 väliseltä ajalta ei Koskisen tekemisistä ja menemisistä ole mitään varmaa tietoa. Soittaja Pynnönen kertoo nähneensä Koskisen vielä kolmannen kerran 30.7.1929, mutta sen enempiä tietoja ei ole saatavilla. Ehkä Koskinen on ihan oikeasti hakenut töitä? Tai ehkä hän on ryypännyt koko viikon ja oleskellut jonkun henkilön luona, jota ei ole halunnut paljastaa ja joka ei ole tullut poliisin tutkimuksissa selville? Se kuitenkin tiedetään, että perjantain 2.8.1929 vastaisen yön Koskinen on kävellyt yksin pitkin Helsinkiä vailla majapaikkaa. Todennäköisesti Toivon omat 150 markkaa ja Rantatorin huoltoasemalta anastetut 1320 markkaa ovat käytetty viikon aikana viinaan ja naisiin. Loput rahat on sitten tuhlattu turhuuksiin. Kaiken lisäksi Koskinen on unohtanut tai jättänyt tarkoituksella vanhan raidallisen paitansa matkustajakoti Untolaan. Ilmeisesti myös kauluksen, kravatin sekä hänen Hämeenlinnasta asti tuomansa räätälinsakset.

    Maksullisten naisten pidätyskuvia. Lähde: Helsingin Sanomat ”Punaisten Lyhtyjen Helsinki”-artikkeli, kirjoittaja Taika Dahlbom & Keskusrikospoliisin arkistot

    Ota kiinni jos saat!

    Hämeenlinnasta Helsinkiin saapunut etsiväpoliisi Aleksi Mattila on tehnyt tiedusteluja Helsingissä jo jonkin aikaa. Mitään tietoa Toivo Koskisesta ei löydy lähistön matkustajakodeista. Perjantaina 2.8.1929 etsivä Mattila on valmis palaamaan Hämeenlinnaan vesiperän Stadista vetäneenä, kun sattuman ja ihmeen potkaisemana hän törmää Helsingin rautatieasemalla kodittoman kulkurin näköiseen Toivo ”Topi” Koskiseen. Vanhan ajan tyyliin Mattila kysyy Toivolta suoraan, että onko tämä hänen etsimänsä henkilö, johon Koskinen vastaa että ”kyllä minä olen”. Etsivä Mattila pidättää Koskisen samalta seisomalta, tutkii miehen taskut joista löytyy kokonaista 25 penniä rahaa ja pieni käsin kirjoitettu paperilappi. Tämän jälkeen Mattila lähtee viemään pidättämäänsä miestä lähimmälle poliisilaitokselle kuulusteltavaksi. Siis keskustan poliisitaloon Pikku Roballe (Pieni Roobertinkatu 1-3). Vajaan vartin kävelymatkalla Koskisella on aikaa pää painuksissa miettiä mahdollisia vastauksia Mattilalle lähitulevaisuudessaan häämöttävässä kuulustelussa. Viikon reissu juopotteluineen ja lukemattomine kilometreineen Helsingin leveitä katuja tallaten ovat jättäneet Koskiseen jälkensä. Heinäkuun lopun ja elokuun alun koleat yöt kaupungissa, jossa puhaltaa vilponen tuuli mereltä, eivät ole asiaa helpottaneet. Sää kun on ollut epävakainen ja sateinen, lämpötilankin kohotessa vain nippa nappa +20 Celsius-asteeseen päivisin. Mies on selkeästi väsynyt, huonossa ruuassa ja muutenkin heikossa hapessa. Ehkä kiinnijääminen oli sittenkin parempi vaihtoehto kuin toinen alkava viikko ”pakoilua” vieraassa kaupungissa vailla säännöllistä asumusta ja toimeentuloa. Keskustan poliisitalossa Aleksi Mattila johtaa kuulusteluja. Ensin tietysti selvitetään aikajana, milloin Koskinen on Hämeenlinnasta Helsinkiin saapunut sekä missä hän on viikon ajan majaillut. Tai mitä hän on viikon ajan tehnyt? Koskinen kertoo Mattilalle, että hän saapui perjantaina 26.7. aamulla töidenhakuun ja yöpyi ensimmäisen yön Nubbiksessa. Toisen ja kolmannen yön hän oli Untolassa, missä maksoi yösijan käteisellä, yhteensä 60 markkaa kahdelta yöltä. Sen jälkeen hän yöpyi kolme yötä ”siellä sun täällä” ja muutaman yön hän vietti Helsingissä kaduilla kävellen. Rahaa hänellä oli ollut omien sanojensa mukaan 200 markkaa matkalle lähtiessä. Juuri tämän enempää poliisit eivät Koskista kuulustelleet Helsingin poliisitalolla tai saaneet hänestä siellä irti. Mattila kuitenkin piipahti Untolassa, jossa Toivo Koskisen nimellä ei löytynyt yöpyjää 27.-29.7.1929 väliseltä ajalta.

    Helsingin poliisilaitoksen tutkinta- ja kuulusteluhuone. Lähde: PoliisiMuseo

    Perjantaina 2.8.1929 tasan viikko Rantatorin Shell-huoltoaseman ryöstömurhasta epäilty Toivo Henrik Koskinen palaa Hämeenlinnaan poliisietsivä Aleksi Mattilan pidättämänä. Toivo laitetaan muitta mutkitta Hämeenlinnan lääninvankilaan odottamaan asian oikeuskäsittelyä. Lehdet kirjoittavat pidätyksestä ja artikkeleissa todetaan virkavallalla olevan vahva näyttö Koskisen syyllisyydestä. Tärkeimpänä tietysti limonadipullo, johon on jäänyt Koskisen vasemman peukalon jättämä sormenjälki. Ensimmäinen raastuvanoikeuden istunto pidetään keskiviikkona 21.8.1929 kello 10. Paikalla ovat syytetty Toivo Henrik Koskinen, joka tuodaan lääninvankilasta helyt ranteissa ja nilkoissa oikein poliisisaattueessa. Paikalla raastuvanoikeuden salissa ovat myös Toivon vanhemmat Heikki ja Olga Koskinen, 14 poliisin kutsumaa todistajaa, joista kaksi on valalle kykenemättömiä (yhden ollessa sukulainen ja toisen alaikäinen). Lisäksi paikalla ovat tietysti raastuvanoikeuden tuomari, Hämeenlinnan kaupungin pormestari August Kaulén, yleisenä syyttäjänä Hämeenlinnan kaupunginviskaali A. Jaatinen, autoilija ja huoltamoyrittäjä Emil Jahkonen sekä murhatun Esko Tannerin isä Kalle Tanner. Toivo Koskisen kuulustelussa oikeuden edessä käy ilmi, että hän on torstaina 25.7.1929 ollut Urpo Kuusalon mukana Rengossa rimakuormaa hakemassa ja lainannut häneltä 25 markkaa ostaen sillä pirtua. Myöhemmin illalla hän ja Kuusalo ovat käyneet tohtori Brüningin talolla, mutta eivät päässeet sisään. Koskinen kertoi menneensä kotiin kello 0:30 ja heränneensä perjantaina aamulla kello 6:47, jonka jälkeen lähtenyt työnhakuun Helsinkiin. Siellä hän vietti 1. yön Pelastusarmeijan yömajassa Nubbiksessa, mutta lähti pois huonon sisäilman takia noin kello 2:30 aikaan. Hän harhaili yön Helsingin kaduilla. Rahaa hänellä oli mukanaan väittämänsä 200 markan summa, jonka oli ansainnut Elis Strangin soittokunnassa. Koko viikon hän oli kertomansa mukaan etsinyt töitä Helsingistä.

    Pirtukanistereiden purkamista laiturilla. Lähde: A. Rönnberg / Helsingin kaupunginmuseo.

    Oikeus ja kohtuus

    Ylikonstaapelin poika Erkki Virtanen kertoi ostaneensa torstai-iltana Rantatorin virvokemyymälästä pullon mustaviinimarjamehua ja juotuaan sen virutellut etiketin irti Rantatorin rannassa. Hän jätti pullon huoltamokoppiin työvuoronsa päätteeksi ja aikoi palauttaa sen seuraavana päivänä. Hän lähti huoltoasemalta kello 23:00 kotiin työvuoronsa päätyttyä. Erkki Virtanen todisti, että oikeudessa näytetty pullo oli sama pullo, jonka hän oli ostanut, ja josta hän oli irrottanut etiketin, kierittänyt sen rullalle ja ”leikkinyt” niin kauan, että oli saanut etiketin tarttumaan pullon sisäpuolelle. Syyttäjä totesi todistajan kertoman päätteeksi, että pullosta on saatu syytetyn Toivo Koskisen sormenjälki. Syytetty Koskinen kielsi ostaneensa Rantatorin virvokemyymälästä mitään ja itseasiassa Koskinen sanoi, että hän oli viimeksi käynyt kyseisellä kioskilla kaksi viikkoa ennen juhannusta juomassa yhden oluen.

    Aleksi Mattila kertoi suorittaneensa tutkimuksia syytetyn ilmoittamissa majapaikoissa, mutta niissä ei tiedetty Toivo Henrik Koskisesta mitään. Helsingin keskustan poliisitalolla kuulusteluissa oli kysytty Koskiselta hänen raitapaitansa sijaintia, koska Koskinen oli Hämeenlinnasta saapunut Helsinkiin raidakas paita päällään, mutta sitä ei syytetyltä pidättäessä löydetty. Syytetty Koskinen kertoi tällöin oikeudelle, että hän oli kirjoittanut ilmoittautumiskorttia avoimen ikkunan ääressä ja jättänyt sen vuokrahuoneeseensa. Ilmeisesti ilmoituskortti oli lentänyt huoneen ikkunasta ulos ja tämän vuoksi sitä ei löydy matkustajakoti Untolan arkistosta. Samalla hän väitti, että hänet sekoitetaan nokialaiseen Erik Rehnbergiin. Raitapaidasta hän ilmoitti, että se on jätetty matkustajakoti Untolan huoneen numero 15 piirongin laatikkoon, josta etsiväpoliisi oli paidan tutkimuksissaan lopulta löytänytkin. Tarkempaa syytä paidan ”unohtamiselle” syytetty ei kertonut. Koskinen oli ostanut itselleen uuden paidan, kauluksen ja kravatin Helsingistä.

    Raastuvanoikeudet toimivat yleensä yhdessä isommassa ja korkeassa huoneessa, jossa oli kalusteina koristeltu suuri pöytä ja tuolit. Kuvassa Viipurin kaupungin raastuvanoikeus istuu ensimmäistä kertaa vanhassa huoneistossaan. Lähde: SA-Kuva

    Pienen tauon jälkeen oikeus jatkoi syytetyn ja todistajien kuulemista. Autoilija Urpo Kuusalo kertoi Rengon rimakuorman hakureissusta samoin kuin syytettykin, mutta lisäsi siihen, että oli yllättänyt Koskisen anastamassa auton taskussa olleita rahoja. Todistaja Kuusalo kertoi, ettei tiedä mitään torstain 25.7. kello 23:00 jälkeen tapahtuneista, sillä hän meni silloin kotiin nukkumaan ja oli töissä normaalisti koko perjantain. Alaikäinen huoltamon apupoika Yrjö Raittila kertoi syytetyn pyrkineen sisään Poltinahon huoltoaseman kioskiin saadakseen soittaa puhelimella. Todistaja Emil Jahkonen, huoltoasemien yrittäjä ja asiassa Suomen Mineraaliöljy Oy:n edustaja mainitsi oikeudelle, että Rantatorin Shellistä oli kadonnut ryöstön yhteydessä 1320 markkaa (toinen aikalaislähde mainitsee summaksi 1342 markkaa). Murhatun Esko Tannerin isä vaati syytetyltä 3000 markan hautauskulujen korvaamista, oikeudenkäynnin kulukorvauksia sekä elatusmaksuja menehtyneen pojan 17 ikävuodelta. Syytetyn vanhemmat Heikki ja Olga Koskinen kertovat oikeudessa omat käsityksensä torstai-iltapäivän ja illan tapahtumista sekä kellonajoista. Kuten jo aikaisemmin on kerrottu, Heikki kertoi tulleensa töistä kotiin kello 16 aikaan ja syytetty oli tullut n. kello 18 aikaan juovuksissa käymään kotona. Heikki on mennyt nukkumaan kello 21 aikaan eikä ole herännyt yöllä tai kuullut kenenkään tulevan kotiin. Olga pillahtaa puheenvuoronsa alussa itkuun, jolloin syytetty vastaa: ”Älä itke äiti, syytön minä olen.” Olga oli tullut kotiin torstai-iltana 25.7.1929 kello 21 aikoihin. Poikansa on ollut tuolloin juovuksissa Turuntie 29:n pihalla. Olga kertoi heränneensä noin 1:30 ja Toivon rampanneen rapussa sisään ja ulos. Perjantaina 26.7. aamulla kello 5 kertoi poikansa heränneen makuukammarin lattialta alusvaatteisillaan. Toivo oli juonut keittiössä vettä, ottanut vaatteensa ja lähtenyt kello 6:10 ulos. Muut todistajat kuten Erkki Ahonen, Laila Nuotio, Yrjö Raittila, Emmi Lindholm, Alma Kuusalo, Tiitus Seppälä, Eero Sarkki ja Kalle Syvänen todistivat asiat kuten on tässä tarinassa jo aikaisemmin tuotu esille.

    Oikeuden istunnossa käytiin läpi ryöstömurhaa edeltävän illan tapahtumia, syyttäjän näkemys ryöstömurhasta sekä Esko Tannerin ruumiinavauspöytäkirjan sisältö. Istunnon lopuksi syytetty Toivo Koskinen vaati painokkaasti ”kerta kaikkiaan heti tehtäväksi selvä tästä jutusta; linnaan taikka vapaaksi!” Raastuvanoikeus ei kuitenkaan antanut asiassa ratkaisua vielä ensimmäisen istunnon perusteella, vaan lykkäsi sen käsittelyä kahdella viikolla keskiviikkona 4.9.1929 kello 10 pidettäväksi ja passitti Toivon takaisin lääninvankilaan. Tarkoituksena oli, että sekä syytetty ja syyttäjä voivat hankkia lisäselvityksiä asiansa tueksi.

    Toinen näytös

    Keskiviikko 4.9.1929 oli epävakainen, pilvinen ja osin sateinen päivä. Syytetty Koskinen tuodaan jälleen käsiraudoissa sisään raastuvanoikeuden saliin. Tällä kertaa hänellä on apunaan puolustusasianajaja Harald Henrik Toivola ent. Lindeman (s. 27.3.1889). Syyttäjä Jaatinen nimesi kolme uutta todistajaa, joita kuultiin heti istunnon alussa. Ompelijatar Sylvi Aliina Selkälä kertoi nähneensä syytetyn lauantaina 27.7.1929 kahden naisen kanssa Annankadulla. Syytetty ja naiset olivat menneet erääseen muotikauppaan ja toinen naisista oli pitänyt Koskista käsivarresta. Matkustajakoti Untolan henkilökuntaan kuulunut Aino Aalto oli ottanut syytetyn vastaan aikaisin lauantai-aamuna 27.7.1929, ehkä noin kello 6 aikoihin. Todistaja Aalto tunnisti syytetyn, jota oli pyytänyt täyttämään ilmoituskortin hänen nähdessään matkustajakodin aulassa ja maksamaan yöpymisen vuokran 30 markkaa etukäteen. Aalto oli antanut syytetylle huoneen numero 15 ja merkinnyt itse kynällä ilmoituskorttiin antamansa huoneen numeron. Samalla hän huomasi, että syytetty oli kirjoittanut ilmoituskorttiin nimekseen Rehnberg. (Joissain lähteissä mainitaan Rönnberg.) Aino Aalto tunnistaa oman käsialansa huoneen numero 15 ilmoituskortista. Lisäksi syyttäjällä on esittää Toivo Koskisen kirjoittamia kirjeitä, joiden käsiala vastaa oikeudenkin mielestä ilmoituskorttiin kirjoitettua Rehnbergin nimeä. Rantatorin elintarvikekioskin myyjä neiti Anna Lindeman kertoi syytetyn ostaneen ainakin voileivän torstaina 25.7.1929 vaikka syytetty itse väitti käyneen Rantatorin kioskilla kaksi viikkoa ennen juhannusta. Samassa yhteydessä todistaja Lindeman mainitsi, ettei syytetty Koskinen koskenut mihinkään pulloihin, vaan joi joko maidon tai kahvin voileivän kanssa.

    Asessori Harald Toivola vanhempana. Lähde: Tuntematon
    Harald Toivola kuvassa oikealla. Muut miehet vasemmalta oikealle Tapio Hirvisuo, Mauno Kauppila sekä Juho Hukari. Kyseessä vuoden 1955 ystävyyskaupunki Kalininin (nyk. Tver) valtuuskunta. Lähde: Sanomalehtikuva, Facebook ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta”-ryhmä, Antti Kautiainen

    Syyttäjän loppulausunnossa todetaan, että Koskinen on takuulla ollut rikospaikalla Rantatorin Shell-huoltamolla. Mikään muu ei selitä, miten hänen vasemman peukalonsa sormenjälki on jäänyt huoltamokopissa olleeseen limonadipulloon, joka on tuotu sinne torstai-iltana. Koska syyttäjä on todistajien avulla voinut näyttää toteen, että pullo on ollut ainoastaan torstai-illan ja varhaisen perjantaiaamun välisen ajan huoltoaseman kopissa, ei Koskisen sormenjälki ole voinut päätyä pulloon muulloin kun ryöstömurhan yhteydessä. Lisäksi syytetyllä ei ole kunnollista alibia perjantaille kello 1:00 ja 5:00 väliselle ajalle. Syyttäjä pitää syytetyn motiivina rahattomuutta eli ensisijaisesti huoltamon kassarahojen ryöstämistä. Mikään todiste tapauksessa ei viittaa kolmanteen osapuoleen tai tuntemattomaan tekijään. Syyttäjä toteaa lisäksi loppulausunnossaan, että murhatun Esko Tannerin verestä ja sen kuivumisesta voitiin päätellä tekoajaksi viimeistään kello 3 tai 4 perjantaina aamuyöllä. Syytetyllä todetaan olleen aikaa puhdistautua ennen hyppäämistä Helsingin junaan. Lisäksi syytetyn henkilöä kohtaan esitetään aihetodisteina mm. torstaina tapahtunut Kuusalon auton rahojen anastusyritys sekä ilmoittamatta poistuminen paikkakunnalta heti veriteon jälkeen. Lisäksi syytetyn sanotaan käyttäneen väärää nimeä Helsingissä kirjautuessaan matkustajakoti Untolaan ja täten pyrkineensä harhauttamaan viranomaisia. Syytetty on myös valehdellut poliisikuulusteluissa useaan otteeseen. Syyttäjä vaatii raskainta ja ankarinta mahdollista rangaistusta, koventavana seikkana se, että rikos on kohdistunut alaikäiseen.

    Puolustus ja syytetty antoivat raastuvanoikeudelle kirjallisen lausunnon, joka luettiin oikeussalissa ääneen. Syytetty esittää, että limonadipulloja on useampi, eikä tiedossa ole varmasti, että nyt oikeudessa todisteena esitetty pullo on juuri se sama pullo joka on otettu talteen Rantatorin huoltamolta. Puolustus ei myöskään tiedä, mistä pullosta milloinkin on kysymys. Puolustus esittää, että rikoksen tekijä tai tekijät ovat tuoneet pullon rikospaikalle ja jättäneet sen sinne. Pullo on voinut hyvin olla jokin sellainen, johon Koskinen on jossain toisessa yhteydessä koskenut. Syytetty kysyy oikeudelta, missä on se pullo josta hän joi torstai-iltana pirtua. (Kirjoittajan huomio! Myöhemmin todistajien lausunnoista selviää, että Koskinen on paiskannut kyseisen pullon maahan Turuntie 29 pihassa myöhemmin torstai-iltana, mutta tässä vaiheessa hän pyrkii käyttämään kyseistä pulloa ”hämäyksenä” puolustuksessaan.) Lisäksi syytetyn puolustus kysyy oikeudelta, että limonadipullossa on varmasti ollut myös muiden sormenjälkiä ja miksei niitä ole selvitetty ja tutkittu. Miksi vain Koskisen sormenjälki on tutkittu? Pullolla ei voi olla yhteyttä väitettyyn ryöstömurhaan vaikka se löytyikin tekopaikalta. Raastuvanoikeus kuultuaan molempia osapuolia toteaa, ettei voida aukottomasti näyttää toteen Koskisen syyllistyneen Rantatorin Shell-huoltamon ryöstöön ja Esko Olavi Tannerin murhaan ja päättää lykätä asian käsittelyä 10 vuorokaudella lauantaille 14.9.1929 kello 10.

    Kolmas kerta toden sanoo?

    Lauantaina 14.9.1929 jutun käsittely jatkui ja tällä kertaa todistajaksi on haastettu matkustajakoti Untolan vahtimestari Sigurd Grönlund. Hänen todistuksensa mukaan hän tunnisti syytetyn ja kertoi Koskisen asuneen Untolassa 27. ja 28. päivä heinäkuuta 1929. Syytetty maksoi 30 markan huonevuokran Grönlundille sunnuntaina 28.7. iltapäivällä kello 16-17 aikoihin. Todistaja Grönlund ei muista, milloin Koskinen poistui Untolasta. Pienen soittokunnan johtaja Elis Strang todisti oikeudelle maksaneensa Toivo Koskiselle 163 markkaa korvaukseksi musisoinnista. Puolustuksen asianajaja H. Toivola näytti oikeudelle paitaa, jonka väitti syytetyn ostaneen Helsingistä. Paita on rikkinäinen ja enintään 30 markan arvoinen. Puolustus vetoaa siihen, ettei Koskisella ole ollut rahaa juuri 200 markkaa enempää käytössään Helsingissä vietetyn viikon aikana. Lisäksi puolustus toteaa, ettei limonadipullon tiedetä olleen koko yötä Rantatorin huoltoasemalla, ja että Toivo Koskinen on ollut todistajien (eli hänen vanhempiensa) lausunnon mukaan koko yön kotona. Syytetty Koskinen pyytää raastuvanoikeutta hylkäämään kaikki syytteet, koska kukaan tai mikään ei todista hänen olleen Rantatorin huoltoasemalla ryöstömurhan tapahtuessa. Lisäksi hän kiistää pakoilleensa virkavaltaa Helsingissä. Syytetty pyytää myös asian käsittelyn lykkäämistä, jotta oikeus voisi kuulla todistajina räätäli Hemmi Valosta ja tämän vaimoa Ester Valosta sekä Urpo Kuusaloa uudelleen. Syyttäjä vastusti esitystä asian lykkäämiselle, mutta tuomari Kaulén päätti kuulla uusia todistajia ja lykkäsi asian käsittelyä kahdella viikolla lauantaille 28.9.1929 kello 10.

    Neljännen kerran ”Olen syytön!”

    Lauantaina 28.9 kello 10 sama tuttu kaava toistui. Koskinen tuodaan kahleissa oikeuteen, paikalle saapuvat hänen vanhempansa ja Kalle Tanner sekä sekalainen seurakunta todistajia ja lehtimiehiä. Nyt todistajana on myös nokialta saapunut varastotyömies Erik Rehnberg, joka kertoo oikeudelle asuneensa matkustajakoti Untolassa 27.-28.7.1929. Hän tunnisti ja vakuutti kirjoittaneensa ilmoituskortin, mutta mainitsi erehdyksessä kirjoittaneensa siihen syntymäajakseen 1909 vaikka hän on oikeasti syntynyt 1911. Rehnberg kertoi maksaneensa 30mk vuokran ensin naiselle ja sitten toisen vuorokauden vuokran 30mk miehelle. Kenenkään nimiä hän ei muistanut. Hän ei myöskään muista huoneen numeroa jossa yöpyi. Hän sanoi sen olleen kulmahuone, jonka ikkunat osoittivat Helsingin rautatieasemalle päin. Todistajan tarinaan ilmestyy ensimmäinen ristiriita silloin, kun hän mainitsee poistuneensa Untolasta 30.7.1929 kello 15. Siis kaksi vuorokautta myöhemmin verrattuna hänen ilmoittamiinsa päiviin, joista hän maksoi huonevuokran. Kertomansa mukaan hänellä ei ollut matkatavaroita ja huoneeseen häneltä jäi vain Illodin-hajustepullo, jota ei kuitenkaan löytynyt silloin kun Koskisen raitapaita haettiin huoneen #15 piironginlaatikosta. Rehnberg ei tunnusta tuntevansa syytettyä Toivo Koskista. Tässä vaiheessa herää epäilemättä kysymys siitä, että onko Rehnberg ja Koskinen sittenkin vaihtaneet ”kuulumisia” ja sopineet oikeudessa kerrottavasta tarinasta yhdessä? Tai onko syytetyn asianajaja Harald Toivola ”prepannut” Rehnbergiä vastaamaan tietyllä tavalla? Olisiko Rehnberg voinut yöpyä samaisessa Untolan huoneessa #15 Koskisen jälkeen? Siis maanantain 29. ja tiistain 30. heinäkuuta 1929 välisen ajan? Mikä muuten selittäisi hänen kahden päivän huonevuokran ja poistumisen Untolasta vasta 30.7.? Olisiko hän todella valehdellut syntymävuotensa ilmoituskorttiin?

    Todistaja Rehnbergin tarina ei vaikuta kovin vakuuttavalta senkään vuoksi, että Untolan vastaanotossa työskennellyt Aino Aalto ei tunnistanut Rehnbergiä lainkaan, mutta Koskisen hän tunnisti ja muisti takuuvarmasti. Aino Aalto tunnisti myös ilmoituskortin, jonka Koskiseksi tunnistamansa mies oli täyttänyt ja Aalto siihen itse käsin huonenumeron 15 kirjannut. Lisäksi huoneesta numero 15 löytyi Koskisen paita, kaulus ja räätälin sakset. Myöskään Untolan vahtimestari Sigurd Grönlund ei tunnista todistaja Rehnbergiä, vaikka Rehnberg väitti tunnistaneen hänet. Grönlund sen sijaan muistaa syytettynä olevan Koskisen. Siis molemmat matkustajakoti Untolan työntekijä muistavat Koskisen, mutta kumpikaan ei ole koskaan tavannut Rehnbergiä. Untolan työntekijöillä ei ole pienintäkään syytä valehdella asiassa. Ei myöskään ole mahdollista, että Toivo Koskinen ja Erik Rehnberg olisivat yöpyneet samaan aikaan Untolan huoneessa numero 15. Ilmoituskortista olisi sisäänkirjautumisen yhteydessä nähty, mitkä huoneet ovat jo varattuja. Samoin toinen miehistä olisi varmasti huomannut päällekkäisen huonevarauksen viimeistään nukkuessaan samassa sängyssä. Oliko Koskinen todellisuudessa kirjautunut Rönnberg/Rehnberg-nimellä? Oliko Koskisen kirjoittama Untolan ilmoituskortti sittenkin kadonnut? Milloin Erik Rehnberg tosiasiallisesti yöpyi Untolassa? Todisteiden valossa Aino Aalto ja Sigurd Grönlund tunnistivat Koskisen ja todistivat saaneensa huonevuokran syytetyltä. Lisäksi Koskisen kirjeistä saatu käsiala täsmäsi ja vastasi Untolan ilmoituskortissa olevan Rehnbergin nimen kanssa. Todistaja Aalto tunnisti myös oman huonenumeroa koskevan merkinnän ilmoituskortissa. Lisäksi Untolan henkilökunta todistaa, että huone numero 15 on kulmahuone ja huoneesta on ikkuna Helsingin rautatieasemalle päin. Näiden tietojen perusteella vaikuttaisi, että Koskinen on kirjautunut väärällä nimellä matkustajakoti Untolaan ja puolustus valmistellut todistaja Rehnbergin lausuntoa ja todistusta puolustuksen agendaan sopivaksi.

    Päälaukaus?

    Yksi raskaimmista todistajanlausunnoista kuultiin seuraavaksi, kun Hellin Lempi Erika Vahtera astui oikeuden eteen. Hän todisti, että syytetty esittäytyi hänelle Topi-nimellä ja käytti vähintään 600-700 markkaa rahaa heidän yhdessäoloaikana lauantain 27. ja sunnuntain 28. heinäkuuta välisenä aikana. Tuolla rahalla oli hankittu pullo pirtua, paita, kaulus, kravatti ja syötävää, sekä ainakin 300 markkaa annettu todistajalle itselleen ja 100 markkaa todistaja Vahteran ystävättärelle. Lisäksi kolmikko oli aikaisemmin lauantaina 27.7. käynyt Annankadulla naisten muotiliikkeessä sekä myöhemmin häädetty juopottelun takia matkustajakoti Untolasta, jonka jälkeen Topi ja Lempi olivat siirtyneet matkustajakoti Pension Sundelliin. Toivo Koskisella on ollut huomattavasti enemmän rahaa Lempi Vahteran todistuksen perusteella kuin syytetyn oman kertomuksen mukaan. Syytettyhän väitti lähteneensä matkaan Helsinkiin vain 200 markan kera. Koskinen kielsi oikeudessa tuntevansa koko todistaja Vahteraa.

    Jazz-aikakaudella eli 1920-luvulla maksullinen seura ja laiton alkoholi olivat yleisempiä kuin monesti kuvitellaan. Tilastollisesti jopa joka toisella leipurilla oli kuppa, jota hoidettiin elohopealla, ns. hopeasalvalla. Aihetta on viime vuosina tutkittu laajasti ja siitä löytyy monipuolista kirjallisuutta. 1920-luvulla yhteiskunta oli selvinnyt valtaosin Espanjantaudista ja sisällissodasta. Oli aika elää ja ilakoida. Lisäksi naisten asema yhteiskunnassa muuttui siten, että naiset siirtyivät työelämään. Maailmansota tasoitti myös sukupuoli- ja luokkaeroja. Lisätietoja tarinan lopussa lähdelistauksen yhteydessä.

    Tämän jälkeen puolustus kutsui todistajiksi sepänoppilas Jaakko Oksasen, työmies Jaakko Fabian Eslinin sekä neiti Julia Vinnqvistin. Oksanen kertoi Koskisen maininneen hakeneensa työpaikkaa toiselta paikkakunnalta. Eslin taasen todisti, ettei Koskinen humalassa ollessaan ollut räyhääjä tai riidanhaastaja vaan pikemminkin rauhallinen luonne. Julia Vinnqvist lähinnä vahvisti sen, että hänen ollessa kylvettäjä Sundholmin luona maanantaina 29.7.1929 hän näki Koskisen siellä aamulla kello 8-9 välillä. Koskinen oli jäänyt Sundholmille Vinnqvistin poistuessa kello 9. Syytetty oli maininnut Vinnqvistille tulleensa Helsinkiin hakemaan työtä. Lisäksi kersantti Toivo Kangas kertoi Koskisen maininneen hänelle heinäkuun ensimmäisellä viikolla hakevansa myöhemmin töitä Helsingistä, ja että Koskinen vaikutti rehdiltä. Urpo Kuusalokin oli saapunut toistamiseen oikeuteen ja hän todisti, että torstai-iltana pirtupullon tyhjennettyään Koskinen oli heittänyt sen maahan niin, että pullo oli mennyt rikki. Lisäksi Kuusalo kertoi kuulleensa juorun Myllymäessä, että syytetyn Toivo Koskisen äiti Olga Koskinen tietäisi Esko Tannerin oikean tappajan, mutta todistaja Kuusalolla ei ole sen tarkempaa tietoa asiasta. Puolustus oli myös kutsunut todistajaksi asioitsija Emil Lehdon, joka kertoi tulleensa Rantatorille aseman taakse autolla torstai-iltana 25.7.1929 ja nähnyt kaksi naista Rantatorin laiturilla. Naiset olivat lähteneet pois kun olivat huomanneet Lehdon, mutta palanneet laiturille Lehdon jatkaessa matkaansa.

    Koska nämäkään todistajat ja aihetodisteet eivät vielä riittäneet raastuvanoikeudelle antamaan riittävää tietoa ja varmuutta Esko Tannerin ryöstömurhassa, päätti tuomari Kaulén jälleen lykätä asiaa muutamalla viikolla. Lisäksi hän määräsi, että räätäli Hemmi Valosen ja tämän vaimon Ester Valosen on saavuttava oikeuden seuraavaan istuntoon 500 markan uhkasakolla, koskien kumpaakin erikseen. Raastuvanoikeus kokoontuisi seuraavan kerran lauantaina 12.10.1929 kello 10.

    Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun

    12.10.1929 oli oikeuteen saapunut myös tieto Meteorologiselta keskuslaitokselta, että ryöstömurhan ajankohtana sää oli ollut pilvinen ja yö hyvin pimeä, lähes syksyinen. Tämä tieto asetti syytetyn Toivo Koskisen äidin Olga Koskisen todistuksen epäilyksenalaiseksi ja sitä myöten myös Toivon alibin perjantaiyölle. Likinäköisenä Olga Koskinen ei ole voinut mitenkään nähdä pimeässä huoneessa kellon olevan 1:30, koska valoa ei ole ollut riittävästi. Kello on siis saattanut hyvinkin olla jotain ihan muuta. Olga Koskisen todistusta ei voida oikeudessa pitää riittävänä alibina syytetylle. Myös Rehnbergin edellisessä oikeudenkäynnissä antama todistus on ristiriidassa syytetyn ja syyttäjän kertomusten kanssa. Lisäksi syyttäjän todistajana esiintynyt helsinkiläinen tarjoilijatar Meeri Virtanen kertoi syytetyn tulleen autolla hänen luokseen Eerikinkadulle, maksaen 50 markkaa autoilijalle ja 100 markkaa todistaja Virtaselle. Näin ollen syytetty Koskinen on tuhlannut ainakin 60 markkaa Untolaan, noin 700 markkaa Lempi Vahteran seurassa ollessa vaatteisiin, pirtuun ja lahjana/maksuna Vahteralle ja tämän ystävättärelle sekä vielä 150 markkaa autoilijalle ja todistaja Virtaselle yhteensä. Kaiken kaikkiaan Koskinen on pelkästään näiden todistajien perusteella käyttänyt 910 markkaa. Siihen päälle voidaan varmasti laskea muutama pirtupullo lisää sekä Pelastusarmeijan yömaja Nubbiksen pieni taksa. Ja junamatkakin Hämeenlinnasta Helsinkiin on 2. luokassa maksanut 41 markkaa. Ensimmäisessä luokassa vielä enemmän. Rahaa on tuhlattu ainakin 1000 markan edestä Koskisen Helsingin-viikolla. Ei ole lainkaan mahdotonta, että Koskinen on ryöstömurhan jälkeisenä aikana Helsingissä käyttänyt juuri samanlaisen summan rahaa kuin Rantatorin Shelliltä on ryöstetty. Syytetty kielsi olleensa missään tekemisissä Meeri Virtasen kanssa. Todistaja Virtanen kuitenkin vakuuttaa ja tunnistaa Koskisen samaksi mieheksi, joka hänen luonaan Helsingissä vieraili. Meeri Virtasen sanat kaikuvat painokkaasti raastuvanoikeuden salissa: ”On varmasti!” Lisäksi Virtanen kertoo syytetyllä olleen tummansininen puku, jossa liivit vuoren puolelta rikki ja päässä harmaa lippalakki. Miten hän voisi tietää tämän, ellei olisi tavannut Koskista?

    Vanha 1000 markan seteli, joita laskettiin liikenteeseen vuosien 1922-1945 välillä. 1000 markkaa vuodelta 1929 vastaa n. 335 euroa vuonna 2021. Lähde: Huuto.net / kerailyraha.fi

    Todistajat Villehard Pynnönen, kylvettäjä Hilma Sundholm sekä verhoilijan oppilas Tauno Sundholm toistivat todistuksessaan asiat, jotka on jo aikaisemmin tuotu ilmi tarinan yhteydessä. Tällä kertaa todistajaksi ovat saapuneet myös räätäli Valonen rouvineen. Todistaja Valonen kertoo Koskisen tulleen luokseen sunnuntaina 28.7. noin kello 13. Koskisella oli ollut mukanaan pieni pullo viinaa, jonka he olivat yhdessä nauttineet ruokailun yhteydessä. Syytetty Koskinen oli kertonut menevänsä räätäli Lehdon liikkeeseen töihin. Syytetty poistui noin kello 15, mutta palannut illalla kello 18-19 välillä kertoen tarvitsevansa viinaa, mutta hänellä ei ollut rahaa ostaa sitä. Ester Valonen kertoi Koskisen olleen väsyneen ja varattoman näköinen käydessään Valosen perheen luona kylässä. Molemmat Valoset todistivat Koskisella olleen päällään tummansininen puku ja harmaa lätsä. Mestariräätäli H. Salminen kertoi oikeudessa aikaisemman lisäksi, että syytetty Koskinen oli vieraillut hänen luonaan kahdesti keväällä tai alkukesällä. Ensimmäisellä kerralla Salmisella ei ollut antaa työtä, mutta pyysi Koskista palaamaan myöhemmin uudelleen. Kun Koskinen oli palannut pari viikkoa myöhemmin, oli Salminen luvannut antaa hänelle vakituista työtä. Toivo Koskinen ei koskaan kuitenkaan saapunut töihin ja Salminen ajatteli hänen lähteneen toiselle paikkakunnalle töihin, kuten Koskinen oli aikaisemmin kertonut aikeistaan. Nyt puolustusasianajaja kertoi oikeudessa, että Koskinen ei voinut mennä Salmiselle töihin, koska syytetty oli saanut töitä Fribergiltä. Työt Fribergillä tuskin menivät putkeen, koska Koskinen on ollut työtön koko kevään ja kesän eli Hämeenlinnassa oloaikansa. Puolustuksen selvitys miksei Koskinen mennyt Salmiselle vakituiseen työhön vaikuttaa olevan hataralla pohjalla.

    Lempi Vahtera todistaa lisäksi, että matkustajakoti Pension Sundellilla ei vaadittu häneltä ja Koskiselta kirjautumista. Ilmoituskortin täyttämistä tai kirjautumista ei kuulemma Sundellilla aina tehdä, vaan huoneita voi vuokrata lyhyemmäksi aikaa. Ei ole suinkaan tavatonta, että ”ihmisen tarpeessa” olevat miehet viedään halpaan majapaikkaan ”temppujen” ajaksi. Tällaiseen tarkoitukseen Pension Sundell on varmasti ollut sopiva juuri vieraiden kirjaamattomuuden takia. Siitä kielisi myös se, että syytetty Koskinen on antanut Vahteralle 300 markkaa rahaa. Kun syytetty ei myönnä tuntevansa todistaja Vahteraa, kääntyy Vahtera oikeussalissa, vinkkaa vienosti silmäänsä Koskiselle ja kävelee hymyillen ja viettelevästi pois paikalta. Tämä välikohtaus puhuu enemmän kuin tuhat sanaa ja sen huomaavat niin oikeuden virkailijat tuomaria myöten, kuin reportterit ja muu paikalle tullut kansa. Lisäksi Koskinen yrittää epätoivoisesti selittää, miten juuri Lempi Vahteran nimi ja osoitetiedot pienellä lapulla päätyivät hänen tummansinisen puvun taskuun. Koskisen version mukaan pieni paperilappu on päätynyt hänen taskuunsa jossain asunnossa ”vahingossa”.

    Osoitteen maksulliseen seuraan ja pirtupulloon saattoi saada ihan kadulta kyselemällä. Kuvassa ”punaisten lyhtyjen” alueelta Berliinistä 1920-luvulla. Naiset ovat hyppäämässä taksin kyytiin tai keskustelemassa kyydissä olevan/olevien kanssa. Lähde: Reddit

    Tuomiopäivä

    Oikeudenkäynti lähestyi loppuaan. Syyttäjä oli varma, että Koskinen tuomitaan Rantatorin Shell-huoltamon ryöstömurhasta. Puolustus luotti siihen, ettei oikeudessa oltu saatu riittävää näyttöä Koskisen yhteydestä rikospaikkaan ja ryöstömurhaan. Hetken pohdittuaan tuomari Kaulén antoi asiassa ratkaisunsa. Hän totesi, että syyttäjä oli kyennyt näyttämään ”hieman yli puolet” syytetyn syyllisyydestä, mutta koska asiasta ei ollut täysin yksiselitteistä ja aukotonta näyttöä, päätti raastuvanoikeus alistaa ratkaisunsa Turun hovioikeuden tutkittavaksi. Näin ollen raastuvanoikeus ei saanut asiaan ratkaisua, vaan pyytää sitä Turun hovioikeudelta. Raastuvanoikeuden ratkaisu tulee olemaan sama kuin hovioikeudenkin. Toivo Koskinen passitettiin lääninvankilaan odottamaan hovioikeuden ratkaisua. Syyttäjä ja uhrin perhe sekä Emil Jahkonen yhdessä yhteisen asianajajansa Arvi Kivikarin kanssa olivat luonnollisesti pettyneitä ettei tuomiota tullut näin pitkän oikeudenkäynnin ja usean käsittelyn jälkeen. Ei auttanut muu kuin odottaa Turun hovioikeuden ratkaisua samalla kun syksy Hämeenlinnassa eteni kohti talvea.

    Vasemmalla pormestari Arvi Kivikari ojentamassa olympiatulen Jussi Tiiralle Hämeenlinnan Kauppatorilla vuonna 1952. Lähde: Sanomalehtikuva, raisala.fi

    Hovioikeuden ratkaisua ei tarvinnut odottaa kuitenkaan pitkään. Uutinen Turusta saapui jo 29. päivä marraskuuta 1929. Hovioikeus on ratkaisussaan tuominnut syytetyn Toivo Henrik Koskisen murhasta elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen sekä määrännyt syytetyn maksamaan 1000 markkaa oikeudenkäyntikuluja sekä kaikki Esko Olavi Tannerin hautaus- ja lääkärikulut. Koskisen perhe luonnollisesti järkyttyi tuomiosta, Tannerin perhe koki osittaisen oikeuden käyneen toteen. Mikäänhän ei enää heidän Esko-poikaansa tuo takaisin, mutta ainakin murhamies oli saatu kiinni ja tuomittua. Kova paikka se on varmasti ollut myös Koskisen tuttaville ja kavereille, Urpo Kuusalolle ja muille. Mutta Koskisen asianajaja Harald Toivola ei kuitenkaan jättänyt asiaa sikseen. Hänen ja Toivo Koskisen mielestä oli tapahtunut toinenkin murha, oikeusmurha. Heidän mielestään mikään tai kukaan ei todistanut Koskisen olleen Rantatorin Shell-huoltamolla murhan aikana. Koskinen ja Toivola laativatkin viipymättä valituksen Turun hovioikeuden tuomiosta korkeimmalle oikeudelle vaatien muutosta hovioikeuden ratkaisuun. Jälleen Esko Tannerin omaiset joutuivat ”limboon”, jossa ei auta kuin odottaa korkeimman oikeuden ratkaisua. Koskisilla tietysti eläteltiin toiveita pojan vapautumisesta ja elämän palautumista oikeisiin uomiin.

    Turun hovioikeus, Akatemiatalo, Turku. Lähde: MyHeritage

    Valot sammuvat

    Korkeimman oikeuden ratkaisua joudutaan odottamaan lähes puoli vuotta. Syytetty Koskinen on tietysti viettänyt tämän ajan lääninvankilassa kuten tähänkin asti. Tannerin perheenkin viha on vaihtunut suruksi ja kaipaukseksi. Elämä on tavalla tai toisella jatkunut kaikissa perheissä. Sitten tiistaina 8.4.1930 saapuu viesti korkeimmasta oikeudesta. Korkein oikeus ei ole muuttanut hovioikeuden ratkaisua vaan on jättänyt sen voimaan sellaisenaan. Toivo Henrik Koskisen tuomio elinkautisesta vankeudesta Esko Tannerin murhaan ja Shell-huoltoaseman ryöstöön pysyy ennallaan.

    Siitä ei valitettavasti ole tietoa, istuiko Toivo Koskinen koko 12 vuotisen tuomionsa vai vapautuiko hän aikaisemmin (esim. presidentin armahdus). Se kuitenkin tiedetään, että Toivo Henrik Koskinen eli vankilatuomionsa jälkeenkin. Mikäli hän istui tuomionsa täysimittaisena, vapautui hän vankilasta vuonna 1941. Toivo Koskinen kuoli 53-vuotiaana tiistaina 29.3.1960. Samassa hautakivessä on myös mainittu Esteri Elina Koskinen (s. 8.5.1903, k. 9.5.1973). Minulla ei valitettavasti ole vielä tätä kirjoittaessa tietoa siitä, onko kyseessä Toivo Koskisen vaimo, joka tarinassakin mainitaan. Vai astuiko avioero voimaan ja onko Esteri Elina hänen mahdollinen uusi vaimonsa. Jos sinulla on lisätietoa Toivo Henrik Koskisesta (s. 12.7.1906, k. 29.3.1960 ja haudattu Ahveniston hautausmaalle Hämeenlinnaan), niin otathan minuun yhteyttä. Olisi hienoa saada tarinalle jatko-osa siitä, kuinka Koskisen Topin elämä vankeusrangaistuksen jälkeen jatkui.

    Toivo Henrik Koskisen hautakivi Hämeenlinnan Ahveniston hautausmaalla. Lähde: Find A Grave, Maira

    Lähdeluettelo

    Eri sanomalehdet vuodelta 1929 ja 1930, mm. Hämeen Sanomat, Häme, Hämeen Kansa, Aamulehti, Suomen Sosiaalidemokraatti, Kansan Lehti, Hyvinkään Uutiset, Riihimäen Sanomat, Forssan Lehti.

    Useat eri Internet-sivustot, mm. Finna.fi, HelsinkiKuvia.fi, Yle.fi, Iltalehti.fi, IS.fi, Poliisi100.fi, MyHeritage.com, Geni.com, FindAGrave.com, Ahveniston hautausmaan virtuaalipolku, Lydia.hameenlinna.fi, Joenhiisi.blogspot.com, Facebook ”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta”-ryhmä, muistojenHML.fi, Kansalliskirjaston digipalvelut, Kansallisarkiston digipalvelut

    Henkikirjoittajan henkikirjat

    Hämeenlinnan seurakunnan, Vanajan seurakunnan ja Hämeenlinnan maaseurakunnan rippikirjat

    ”Poliisi tuhosi arkistot – Tällaista oli prostituutio Suomessa, kun bordellit sallittiin ja seksiä myyvät naiset tunnisti harmaasta huivista”-artikkeli, Satu Krautsuk, YLE 2019

    ”5 syytä 20-luvun kuohuntaan”-artikkeli, Else Christensen, Historianet.fi 2021

    ”Näissä paikoissa myytiin seksiä 1800-luvun Helsingissä – prostituoidun tunnisti yhdestä vaatekappaleesta”-artikkeli, Pauli Jokinen, Ilta-Sanomat 2018

    ”Suomen synkimmät paikat”-artikkeli, Samppa Rautio, Iltalehti 2021

    ”’Suomen Reeperbahn’ houkutteli kokaiinia käyttäviä miehiä 1920-luvun Helsingissä – Eleganttina pidetyn ajan yöelämä oli todellisuudessa silkkaa kaaosta”-artikkeli, Tuomo Väliaho, Helsingin Sanomat 2020

    ”Punaisten lyhtyjen Helsinki”-artikkeli, Taika Dahlbom, Helsingin Sanomat 2018

    ”Kokaiini pöllysi Helsingissä jo 1920-luvulla – Tytöille syötettiin kokaiinia appelsiineissa ja makeisissa”-artikkeli, Seppo Varjus, Ilta-Sanomat 2016

    ”Pimeä viina virtasi, kokaiini pöllysi ja seksielämä villiintyi – Helsinki oli synnin kaupunki 1920-luvulla”-artikkeli, Seppo Varjus, Ilta-Sanomat 2017

    Jarkko Sipilä ”Helsingin pimeä puoli”, kustannusyhtiö Tammi, 2018

    Katja Tikka, Elina Maaniitty, Iisa Aaltonen ”Punaisten lyhtyjen Helsinki”, Minerva Kustannus, 2018

    Jonna Pulkkinen ”Kieltolaki”, Minerva Kustannus, 2015

    Tarinan henkilöitä

    Tannerin perhe

    Esko Olavi Tannerin äiti Fanny Maria Tanner os. Sohlman (s. 18.6.1887) menehtyi 13.3.1955 ja isä Kalle Tanner (s. 19.2.1887) nukkui kuolonuneen 15.1.1965.

    Tannerien hautakivi Ahveniston hautausmaalla Hämeenlinnassa. Eskon sisko Kerttu on vihitty hautakiven perusteella Erkki Ensio Eskolan kanssa. Heidän on haudattu samaan hautaan kuin Esko Olavi Tanner ja vanhempansa.

    Kuusalon perhe

    Urpo Kuusalo (s. 30.9.1909) kuoli 29.1.1937 vain 27-vuotiaana keuhkokuumeeseen Pielaveden kunnallissairaalassa. Urpo Kuusalon pikkuveljet Aarre Päiviö Kuusalo ja Heikki Kalervo Kuusalo kaatuivat sodissa ja heidät on haudattu Ahveniston hautausmaan sankarihautoihin. Aarre kaatui Impilahdella Pannulammin Uomaassa 5.3.1940 ja Heikki 12.02.1942 Vansjärvellä Karhumäen Krivillä. Urpon äiti ja Heikki Hemming Kuusalon vaimo Alma Ulriikka Kuusalo os. Frändilä (s. 22.7.1882) kuoli 49-vuotiaana 19.2.1932. Hemming Kuusalo menetti koko perheensä vuosikymmenen aikana (1932-1942).

    Kuusalojen hautakivi Hämeenlinnan Ahveniston hautausmaalla. Lähde: Find A Grave, Maira
    Aarre Kuusalon muistomerkki Ahveniston hautausmaan sankarihaudoilla. Lähde: Geni.com
    Aarre Kuusalo. Lähde: Geni.com
    Heikki Kuusalon muistomerkki Ahveniston hautausmaan sankarihaudoilla. Lähde: Geni.com

    Emil Jahkonen

    Autoilija sekä korjaamo- ja huoltamoyrittäjä Emil eli Eemeli Jahkonen (s. 1.12.1893, k. 1.5.1962) teki Shellin kanssa sopimuksen polttoaineen jakelun aloittamisesta 1.6.1927. Shellin nimi oli tällöin ”Masut” ja taustaorganisaationa Suomessa Suomen Mineraaliöljy Oy. Shellin toiminta muistutti franchise-mallia, missä Shell omisti pumput, laitteet ja mahdolliset asemakiinteistöt. Asemanpitäjät olivat yksityisyrittäjiä. Ensimmäinen Shell-huoltoasema valmistui Hämeenlinnan Rantatorille kesällä 1927. Emil Jahkosen vaimo oli ommellut pieniä kangaspusseja, joissa eri asemilta tulevat tienestit, kuitit ja mittaritiedot tulivat päivisin. Myydyn polttoaineen määrä täsmättiin kuitteihin ja rahoihin. Tämän jälkeen rahat vietiin pankkiin. Emil Jahkosen tytär Kyllikki (s. 1926) on sittemmin upeista valokuvistaan Hämeenlinnassa tunnetuksi tullut Kyllikki Louhivaara.

    Emil Jahkosen hautakivi Hämeenlinnan Ahveniston hautausmaalla. Lähde: Find A Grave, Maira

    Arvi Kivikari

    Arvi Aukusti Kivikari ent. Boman (s. 16.3.1893 Hämeenlinnassa, k. 5.4.1972) oli ammatiltaan varatuomari, asianajaja sekä Hämeenlinnan kaupungin pormestari. Hänen isänsä oli kirjapainon johtaja Aukusti Boman, joka perusti Kariston kirjapainon yhdessä Arvi A. Kariston kanssa vuonna 1900. Arvi Kivikari oli perustamassa Hämeenlinna-seuraa sekä toimi mm. Hämeenlinnan kaupunginorkesterin ja Hämeenlinnan Musiikinystävien puheenjohtajana.

    Pormestari Arvi Kivikarin hautakivi Ahveniston hautausmaalla Hämeenlinnassa. Lähde: Find A Grace, Maira

    Hellin Lempi Erika Forsman os. Vahtera (ent. Lönnqvist)

    Lempi Vahtera (s. 8.2.1896 Kiskon Orijärvellä, k. 2.4.1962 Kaarinassa) on villien Helsingin vuosien jälkeen päätynyt naimisiin lahtelaisen Toivo August Forsmanin kanssa. Toivon kuolinpaikaksi on merkitty Turku vuonna 1947. Lempi Vahtera on siis päätynyt Turun seudulle avioliiton myötä. En ole löytänyt tietoja, onko Lempillä ja Toivolla ollut yhteisiä lapsia. Lempi Forsmanin os. Vahteran löytää Genistä: https://www.geni.com/people/Hellin-Lempi-Erika-Forsman/6000000074693817906

    Löytyisiköhän tätä kautta Lempille sukulaisia, joilla saattaisi olla kuva hänestä?

  • Hei… mun piti julkaista tämä tarina jo viikko sitten 28.4. kun olisi ollut päivälleen 113 vuotta henkilön oletetusta kuolemasta. No, julkaistaan se nyt hieman takautuvasti.

    Brynhild Paulsdatter Størseth, myöhemmin Bella Sørensen ja Belle Gunness

    LAPSUUS JA NUORUUS

    Brynhild syntyi arviolta 11.11.1859 Sør-Trøndelagissa Selbun kunnassa Norjassa, noin 70km päässä Trondheimista, pienellä maatilalla. Hänen vanhempansa olivat Paul Pederson Størseth sekä Berit Oldsdatter Langli. Perheessä oli kahdeksan lasta, joista Brynhild oli nuorin. Muita sisaruksia olivat Marit (s. 1842 kuoli 2 viikon ikäisenä), Peder (s. 1843), Nellie (s. 1846), Marit (s. 1848), Ole (s. 1853), Olina (s. 1854) ja Kari (s. 1857). Köyhän perheen pienellä tilalla oli yksi lehmä ja kuusi lammasta, jotka elättivät suuren perheen. Brynhildin sanotaan olleen jo lapsena muita pidempi ja kookkaampi, hänelle ei siis tuottanut vaikeuksia istua kirkossa ja koulussa takarivissä, joka oli sen ajan sääty-yhteiskunnassa köyhien paikka. Luonteeltaan hän on rauhallinen ja hiljainen, introvertti. Joidenkin lähteiden mukaan hän oli onneton ja surumielinen. Ehkä on ajateltu pinnallisesti, että köyhän perheen lapset eivät voisi olla iloisia ja onnellisia?

    Nuori Brynhild

    Teini-ikäisenä hän oli kuitenkin pitkä ja tumma, edelleen hiljainen ja rauhallinen. Ehkä ei köyhyyden takia kaikkein suosituin tyttö kylällä, mutta nuoruuden kuvista päätellen ihan nätti nuori nainen, joka varmasti herätti poikien kiinnostuksen. Hänen sanotaan tulleen raskaaksi eräälle rikkaalle talonpoikaisperheen pojalle kenties 1877 tai 1878. Tätä ei tietysti hyvällä katsottu, ainakaan talonpojan perheessä. Heidän asemansa tiiviissä yhteisössä olikin Brynhildin raskauden myötä uhattuna. Asiaa pidettiin häpeällisenä, etenkin Brynhildille ja hänen perheelle, mutta myös talonpoikaisperheelle. Joitakin kuukausia myöhemmin raskaana ollut Brynhild oli osallistunut kylän navetta- tai latotansseihin ja ajautunut riitaan hänet raskaaksi saattaneen pojan kanssa. Riitelyn päätteeksi poika oli potkaissut Brynhildiä vatsaan sillä seurauksella, että raskaus meni kesken. Myöhemmin on arveltu, että kyseinen riita oli ennalta suunniteltu ”näytös”, jonka varjolla poika sai syyn aiheuttaa keskenmenon ja näin säästää oman ja perheensä maineen. Poika selviää teosta ilman tuomiota tai sakkoja.

    TÄYSKÄÄNNÖS YHDESSÄ YÖSSÄ

    Keskenmeno saa Brynhildin suunniltaan. Hänen perheensä huomaa teinitytön asenteen ja mielialan muuttuneen täysin. Yhdessä yössä tämä aikaisemmin hiljainen ja tunnollinen tyttö oli muuttunut vihaiseksi, kostonhaluiseksi ja äkkipikaiseksi nuoreksi naiseksi. Kaksi viikkoa keskenmenon jälkeen talonpoikaisperheen poika sairastui vakavasti ja lopulta menehtyi äkillisesti. Pojan kuolinsyyksi merkitään vatsasyöpä / vatsakatarri. Kyläläisiä tämä pojan äkillinen kuolema kuitenkin arveluttaa ja raitilla alkaakin liikkua huhu, että Brynhild olisi kostoksi myrkyttänyt pojan. Asiaa ei kuitenkaan tutkita sen enempää, mutta varmaa on se että molempien perheiden elämään Brynhildin raskaus ja keskenmeno jättivät isoja jälkiä.

    AMERIKKAAN

    Brynhild on kyllästynyt Selbuun. Hän haluaa aloittaa kaiken alusta ja seurata isosiskonsa Nellie (Larson) jalanjälkiä Amerikkaan. Hän työskentelee kolme pitkää vuotta Stjørdalissa maatilan piikana keräten rahaa Amerikan matkaan. Vuonna 1881 21-vuotiaan Brynhildin haave toteutuu ja hän seilaa isosiskonsa luo Illinoisin Chicagoon. Vaikka kieltä osaamattomien norjalaisten maahanmuuttajien on vaikea löytää töitä, Brynhild saa ensin tarjoilijan töitä ja myöhemmin palvelijattarena varakkaassa talossa. Muutaman vuoden päästä hän tapaa Chicagossa Norjan Drammenista Amerikkaan muuttaneen Mads Ditlev Anton Sørensenin (s. 26.10.1854 Drammen Buskerud). Vuonna 1884 Mads ja Brynhild avioituvat. Brynhild ottaa nimekseen Belle Sørensen.

    Mads Ditlev Anton Sørensen

    Pariskunta perustaa jonkinlaisen makeiskaupan katutason liiketilaan Chicagossa ja sen yläpuolella sijaitsee perheen asunto. Perheen yritys menestyy huonosti ja eräänä yönä, vain noin vuoden toiminnan jälkeen, heidän katutason myymälä sekä yläpuolen asunto palavat maan tasalle. Belle ja Mads saavat vakuutusyhtiöltä huomattavan summan rahaa ja perhe pääsee takaisin jaloilleen melko nopeasti tulipalon jälkeen. Samalla he muuttavat Chicagon keskustan ulkopuolelle Cook Countyyn taloon, jossa on oma piha ja pieni puutarha.

    RAHAT JA PAKOON

    Brynhildillä, siis Bellellä ja Madsilla oli neljä lasta (Caroline, Alex, Myrtle s. 1897 ja Lucy s. 1899) sekä yksi norjalaisen merimiehen tytär, Bellen ja Madsin holhoama 10-vuotias Jennie E. Olsen (s. 1890). Täyttä selvyyttä ei ole, ovatko kaikki neljä lasta Bellen ja Madsin, mutta ainakin Myrtle ja Lucy ovat Bellen synnyttämiä. Vuonna 1896 Caroline kuolee äkillisesti, kärsien pahoinvoinnista, kuumeesta, kouristuksista ja ripulista. Lääkäri totesi syyksi akuutin koliikin. Kaksi vuotta myöhemmin 1898 menehtyi Alex täysin samoihin oireisiin kuin Caroline. Molemmille lapsille oli otettu henkivakuutus. Myöhemmin on arveltu, että lapsien oireet ovat samoja kuin tietyissä myrkytystapauksissa (strykniini tai arseniikki), mutta 1800-luvun lopussa asiaan ei kiinnitetty erityistä huomiota. Belle ja Mads saivat vakuutuskorvaukset täysimääräisinä ja perhe oli taas varoissaan.

    Lucy, Myrtle, Phillip ja Belle Gunness

    Vuonna 1900 Belle pakottaa miehensä Madsin hankkimaan itselleen paremman henkivakuutuksen, sillä Bellen mielestä miehensä henkivakuutus ei ole riittävän hyvä. Mads toimii vaimonsa tahdon mukaan ja ostaa 30.7.1900 itselleen toisen henkivakuutuksen korkeammasta korvaussummasta (käsittääkseni vanha henkivakuutus 3500 dollarista, uusi vakuutus 5000 dollarista). Ajan hengen mukaisesti Madsilla oli tuolloin voimassa vielä vanha sekä uusi henkivakuutus vain tämän yhden päivän ajan. Kun Mads palaa kaupungista kotiin, hän leikkii tovin ulkona puutarhassa lastensa kanssa ja palaa sisälle valitellen päänsärkyä ja huonovointisuutta. Belle kertoo antaneensa miehelleen kiniiniä särkyyn ja ohjanneen lepäämään. Hetkeä myöhemmin Mads menehtyy (eri lähteissa arvioitu aivoverenvuodoksi tai sydänviaksi). Vaikka ensimmäinen lääkäri toteaa Madsin ruumiissa olevan strykniinimyrkytykseen viittaavia merkkejä, todetaan Madsin kuolinsyyksi lopulta sydänvika Sørensenin perhelääkärin toimesta. Belle Sørensenille maksetaan vakuutuskorvauksia sekä Madsin vanhasta, että uudesta henkivakuutuksesta, yhteensä arviolta 8500 dollaria. Summa vastaa vuonna 2021 n. 265000 dollaria.

    Strykniiniä, 1 gramma myrkkyä riittää tappamaan 10 ihmistä

    Madsin kuolema oli aiheuttanut järkytyksen naapurustossa ja Madsin veli Oscar Sørensenin epäilyt kasvoivat Bellen lapsien kuolemien jälkeen. Hän halusi kaivaa Madsin ruumiin ylös. Oscar ei usko sydänvikaan ja haluaa teettää uuden ruumiinavauksen saaden selville Madsin todellisen kuolinsyyn. Hänen mielestään Mads oli tapettu, kuten kaksi perheen lapsistakin. Ainakin näin moni kuolema herätti Oscarissa suuria epäilyksiä. Ruumiinavauksen hinta oli kuitenkin 300-400 dollaria (n. 10000 dollaria vuoden 2021 rahaksi muutettuna) eikä Oscarilla ollut varaa maksaa sellaisia summia. Bellellä olisi ollut varaa auttaa Oscaria, mutta hän ei siihen tietenkään suostunut. Itseasiassa Belle oli vihainen Oscarille vihjailuista hänen syyllisyydestään ja lopulta Belle lapsineen päättää paeta Chicagosta.

    ROTEVA SIKAFARMARI

    Belle ostaa vakuutusrahoillaan 160 hehtaarin tilan McClung Roadilta, La Portesta, Indianasta hänelle ja elossa oleville lapsilleen. Tilan kauppasumma on 6000 dollaria. Tilalla kasvatetaan sikoja ja Bellen sanotaan itse teurastaneen siat, tehden sianlihasta herkullista makkaraa myyntiin. Bellen sanotaan olleen 180cm pitkä, painaneen n. 110kg ja kantaen sikoja kainalossaan teuraaksi. Koska Belle on kookas, ei hänelle mahdu tavalliset naisten vaatteet vaan hän kulkee tilan mailla sonnustautuneena miesten takkiin ja saappaisiin sekä mustaan hameeseen. Takin ympärille on kiedottu leveä musta nahkavyö, jossa roikkuvat paksu lompakko ja suuri teurastusveitsi.

    Gunnessin tila, McClung Road, LaPorte, Indiana

    Vuonna 1902 Belle Sørensen tapaa Amerikkaan Norjan Kongsbergistä muuttaneen teurastajan Peter (Peder) Gunnessin (s. 1872) ja he avioituvat saman vuoden huhtikuussa, 1.4.1902. Belle vaihtaa nimensä Belle Gunnessiksi ja La Porten sikatilan nimi muutetaan Gunnessin tilaksi. Peterin vaimo oli hylännyt tämän ja lapset, joten Bellen ja Peterin perhe täydentyi vielä kahdella lapsella, Swanhildillä ja Jennillä. Viikko Bellen ja Peterin avioitumisesta pikkutyttö Jenni menehtyy samalla tavoin salaperäisesti kuin Bellen ja Madsin lapset Caroline ja Alex. Belle ja Jenni olivat olleet kahdestaan kotona, kun Bellen mukaan Jennille oli tullut raju koliikkikohtaus.

    KUOLO KORJAA SATOA

    Peter Gunnessin ja Bellen avioliitto oli sekin lyhytikäinen. Peter löydetään 8 kuukautta avioliiton solmimisen jälkeen 16.12.1902 Gunnessin tilan päärakennuksen keittiöstä. Hänen takaraivossaan on suuri ammottava haava ja nenä on murtunut pahoin. Kun sheriffi apulaisineen tulee tutkimaan tapausta Gunnessin tilalle, Belle kertoo että Peter oli kaiketi tavoitellut keittiön uuninhyllyltä jotain tavaraa, horjahtanut ja painava lihamylly oli tippunut Peterin päälle kohtalokkain seurauksin. Tarinaa hieman sotkee se, että Bellen alkuperäinen kertomus oli se, että Peter olisi horjahtanut, lyönyt päänsä hellaan ja kaatanut polttavan veden päällensä. Peterin veli Gust Gunness oli heti epäilevä ja hän vaatii kunnollista ruumiinavausta samoin kuin Mads Sørensenin Oscar-veli joitain vuosia aikaisemmin Chicagossa.

    Peter (Peder) Gunness

    Belle Gunness joutuu oikeuteen kuultavaksi, mutta hänen kerrotaan esiintyneen tuomarin edessä vakuuttavasti ja tuomari julistaakin, ettei Peter Gunnessin kuolemassa ole mitään salaperäistä tai epämääräistä. Bellen ja Gust Gunnessin välille syntyy ilmiriita siitä, kumpi heistä saa Peterin henkivakuutuskorvauksen. Gust pelkää, että Peterin toinen lapsi Swanhild joutuu myös Bellen uhriksi. Gust päättää siepata Swanhildin vuonna 1903 Gunnessin tilalta ja piilottaa hänet ystävänsä maatilalle Wisconsiniin.

    PERINTÖÄ ODOTELLESSA

    Kaikessa hiljaisuudessa Belle Gunness synnyttää pojan, Phillipin, toukokuussa 1903. Bellen raskaus on yllätys kaikille, mutta kenties ymmärrettävää, koska hän oli kookas ja roteva, joten raskaus ei välttämättä ole näkynyt selvästi isojen miesten vaatteiden alta. Phillipin syntymä kuitenkin ratkaisee kiistan Peter Gunnessin rahoista. Vaikka Peter Gunnessin omaiset kiistävät Phillipin olevan tämän poika, päättää tuomari asian Bellen eduksi julistamalla Peterin Phillipin biologiseksi isäksi. Näin ollen Phillip eli Belle perii Peterin ja saa myös henkivakuutusrahat.

    Päivä Phillipin synnytyksen jälkeen Belle nähdään Gunnessin tilan pihalla pesemässä vaatteita. Naapuri kysyy Belleltä, kuinka hän on jo näin pian synnytyksen jälkeen jalkeilla ja ruumiillisen työn parissa. Belle toteaa, että heillä ”vanhassa maassa” oli tapana, ettei naiset jää synnytyksen jälkeen makailemaan ja nukkumaan. La Porten kaduilla alkaa kiiriä huhut, jossa epäillään onko Belle sittenkään synnyttänyt ketään. Kukaan kaupungin lääkäreistä ei ollut todennut raskautta, kukaan ei ollut avustanut Belleä synnytyksessä, kukaan ei ollut edes tiennyt hänen olevan raskaana. Kenelläkään ei siis ollut tietoa Bellen raskaudesta saati synnytyksestä. Bellen luona asuu tiedettävästi tässä vaiheessa hänen ja Madsin lapset Myrtle ja Lucy sekä Bellen ja Peterin oletettu lapsi Phillip sekä ”ottolapsi” Jennie Olsen. Belle oli saanut valtiolta rahaa Jennien ylöspidosta kaikki nämä vuodet. Jenny asuu Bellen luona Gunnessin tilalla vuoteen 1906 saakka, mutta vuonna 1906 Jenny katoaa ja Belle toteaa lähettäneen hänet viimeistelemään opintonsa Kaliforniaan, Los Angelesin luterilaiseen kouluun.

    Jennie E. Olsen

    MUSTA LESKI PUNOO VERKON

    Samana vuonna 1906 Belle ilmoittaa kolmessa Keskilännen ”skandinaaveille” suunnatussa The Norwegian-lehdessä etsivänsä varakasta miesseuraa, jotka olisivat valmiita muuttamaan hänen luokseen Gunnessin tilalle La Porteen. Koska Keskilännessä oli pulaa ja puutetta naisista, sai Belle kymmenittäin innokkaita vastauksia eri miehiltä. Kirjeissä miehille Belle valehtelee olevansa siro kutoja ja hyvin naisellinen nainen, joka tarvitsee apua tilan pyörittämiseen. Ainoa totuus, jonka hän kertoo ilmoituksessa ja kirjeissään (samalla toimien houkuttimena miehille) on se, että hän on varakas leski. Kirjeissä Belle pyytää miehiä myymään kaiken omaisuutensa ja muuttamaan hänen luokseen rahoineen. Hän pyytää miehiä ompelemaan rahat takinvuoriin, koska La Porten alueella saattaa olla varkaita. Hän myös vannottaa miehiä olemaan kertomatta kenellekään minne he ovat menossa ja miksi, sekä luvaten miehille estottomia seksuaalisia kokemuksia, jos he vain ovat valmiita muuttamaan hänen luokseen. Tällaisen verkon kutomisesta Belle onkin saanut lisänimen ”black widow”, musta leski.

    Belle Gunnessin lehti-ilmoitus, jolla hän houkutteli varakkaita miehiä luokseen.

    George Berry, Charles Ermond, Ole B. Budsberg, John Moe, Henry Gerhalt ja George Anderson ovat vain muutamia niistä miehistä, jotka Belle Gunness onnistui houkuttelemaan ilmoituksillaan ja kirjeillään Gunnessin tilalle. John Moe oli yksi ensimmäisistä joka saapui Gunnessin tilalle. Viikon päästä hän oli kadonnut. Miehet saapuvat ja vierailevat kuin aikataulutettuina, vuoron perään toinen toisensa jälkeen. Kaikki muut miehet paitsi George Anderson katoavat pian tilalle saavuttuaan. George oli ovela, hän lupasi rahat Bellelle vasta kun heidät oli vihitty avioliittoon. Samaan aikaan La Porten väki tunsi sääliä Belleä kohtaan, koska tämä oli niin yksinäinen eikä kukaan miehistä tuntunut jäävän hänen luokseen. Ulkopuolisista näytti siis siltä, ettei Belle tahtonut millään löytää sopivaa aviomiestä. George Anderson yöpyi Bellen vierashuoneessa ja heräsi eräänä yönä siihen, kun Belle tuijotti häntä seisten hänen sänkynsä vieressä, kynttilä toisessa kädessään. George ponkaisi sängystä ylös, veti päällyshousut nopeasti ylleen ja juoksi vierashuoneesta maatilan poikki yön pimeyteen, paljain jaloin katsomatta taakseen. Myöhemmin hän kertoi, että Bellen kasvoilla oli ollut ”murhanhimoinen” ilme, jota hän oli pahanpäiväisesti säikähtänyt. Hän oli varma, että Belle olisi tappanut hänet ellei hän olisi toiminut ripeästi ja juossut pakoon.

    Yksi Bellen uhreista, Henry Gerhalt tai Henry Gurholdt (nimi kirjoitettu eri lähteissä eri tavalla).

    Seuraavana päivänä tilalle saapuu jo uusi mies, Hallingdølenissa syntynyt Andrew Helgelien. Hän oli kirjoitellut Bellen kanssa kahden vuoden ajan ja nyt hänellä oli kaikki omaisuus mukanaan. Hän muuttaa Bellen luokse ja kaksikko käy nostamassa La Porten pankista 3000 kruunun arvoisen shekin. Pari päivää myöhemmin Andrew katoaa jälkiä jättämättä, kuten kymmenet muutkin miehet ennen häntä. Andrew on viimeinen mies, joka Gunnessin tilalla katoaa. La Porten uteliaille asukkaille Belle onnistuu vakuuttamaan, että Andrew oli karsastanut sikoja ja lähtenyt pois hänen luotaan. Sen sijaan Andrew’n veli Asle ei ole ollenkaan niin vakuuttunut. Koska Asle Helgelien ei ole useaan viikkoon kuullut veljestään, joka lähti Bellen luo La Porteen, lähettää Asle viestin Gunnessin tilalle, että hän saapuu jossain vaiheessa etsimään veljeään.

    Bellen viimeiseksi jäänyt uhri, Andrew Helgelien

    ANDREW OLI VIIMEINEN, RAY OLI AINOA

    Eräs mies kuitenkin viihtyy Gunnessin tilalla. Belle on palkannut Ray Lampheren, tuurijuopon ja maksullisiin naisiin menevän miehen, auttamaan tilanhoidossa. Ray säilyi hengissä ehkäpä siksi, että Belle hyötyi hänestä enemmän elävänä kuin kuolleena. Rahaa kun Raylla ei ollut alkuunkaan. Ray toimii aluksi tilanhoitajana ja apukätenä, myöhemmin Bellen rakastajana ja veritöiden apurina. Eräänä iltana Lamphere astelee juovuksissa La Porten bordelliin ja kertoo kahdelle seuraansa tarjoavalle naiselle, että hänellä on seksisuhde Belle Gunnessiin. Häntä kuitenkin harmittaa se, että Bellen luona parveilee jatkuvasti muita miehiä. Ray kertoo myös, että Belle tappaa hänen luokseen tulevat miehet. Hän tekee sen öisin ja anastaa miesten rahat. Belle on sadistinen, rahanahne, manipuloiva ja kylmähermoinen. La Porten bordellia pyörittävä Elisabeth ”Liz” Smith kuulee Rayn tarinan ja havaitsee tilaisuutensa tulleen. Hän käy seuraavana päivänä Gunnessin tilalla kahden prostituoidun kanssa (samat joille Ray oli Bellen touhuista kertonut edellisenä iltana) kiristämässä Belleltä rahaa ja koruja, uhaten kertoa tämän murhista mikäli hän ei maksa Liziä ja tämän mukana olleita kahta prostituoitua hiljaiseksi.

    Ray Lamphere, Bellen apuri ja on-off-rakastaja

    Belle antaa samalla potkut Ray Lampherelle ja ilmoittaa sheriffille tämän olevan mielisairas ja oleskelevan hänen tilallaan luvatta. Ray uhkaa kännipäissään potkut saatuaan tappaa Bellen. Belle ilmoittaa sheriffille, että Ray kertoo hänestä inhottavia juoruja kaupungissa ja tulee hänen tilalleen öisin tirkistelemään ikkunoista ja ovenraoista. Ryydittääkseen tarinaa sheriffille kerrotaan vielä, että Belle pelkää lastensa puolesta, että Ray saapuu jonain yönä polttamaan Gunnessin tilan tappaen hänet ja lapsensa, ja että Ray on mustasukkainen, koska Bellen luona käy useita miehiä. Kolme La Porten lääkäriä kuitenkin toteavat Rayn terveeksi. Belle ja Ray käyvät asiasta oikeutta La Portessa. Ray Lampherea edustava asianajaja utelee Belleltä siitä, mitä hänen tilallaan tapahtuu öisin. Ja mitä tapahtui Chicagossa, lasten kuolemista, karkkikaupan tulipalosta, kuolleista aviomiehistä, vakuutusrahoista, kosijoista ja ihmisistä, jotka ovat kadonneet käytyään Gunnessin tilalla. Lopuksi asianajaja kysyi, oliko Peter Gunnessin päähän osunut lihamylly ollut Bellen kädessä kun osuma oli tapahtunut? Bellen asianajaja esitti vastalauseen ja kielsi Belleä vastaamasta sanallakaan. Ray Lamphere tuomittiin 5 dollarin sakkoihin laittomasta oleskelusta tilalla. Belle palkkaa samalla uuden tilanhoitajan Joe Maxsonin Rayn tilalle.

    TULIPALO

    Belle Gunness ymmärtää kuitenkin nyt, että silmukka hänen ympärillään alkaa kiristyä. Ihmiset puhuvat ja juoruavat hänestä ja epäilevät häntä suuresti. Oliko asianajajan kysymyksissä sittenkin perää? Belle laatii testamentin ja ostaa tilalle yli 20 litraa kerosiinia. Samalla tilalle toimitetaan isoja kirstuja tai arkkuja. Tilan ovet ja ikkunat ovat suljettuina yötä päivää ja lähiseudun farmarit ja muut tilalliset ihmettelevät Bellen kaivavan tilallaan maata sika-aitauksessa keskellä yötä. Kaksi viikkoa oikeudenkäynnin jälkeen 28.4.1908 Gunnessin tila palaa maantasalle. Ainoa joka tulipalosta selviytyy on Joe Maxson. Tilan päärakennuksen kellarista löytyvät Bellen lapset Lucy, Myrtle ja Phillip, hiiltyneinä, vierekkäin. Palokunta löytää tilalta myös pienen naisen päättömän ruumiin, jonka pituudeksi ilmoitetaan 165cm. Lääkäri H.H. Long toteaa heti, ettei pienen naisen ruumis ole Belle Gunnessin ruumis, sillä Belle on vähintään 100 kiloinen roteva nainen ja n. 180cm pitkä. La Porten sheriffi Smutzer julistaa kuitenkin Belle Gunnessin kuolleeksi.

    Gunnessin tilan kellari, josta lasten ja tuntemattomaksi jääneen pienen naisen ruumiit löytyivät hiiltyneinä.

    Bellen hammaslääkäri vakuuttaa oikeudessa, että pienen naisen hampaat vastaavat Bellen hampaita. Tämä on outo toteamus, koska pienen naisen ruumishan oli päätön? Tarina ei kerro, löytyikö ruumiiseen sopiva pienen naisen pää tilan tutkimuksissa ja käytettiinkö sitä todisteena oikeudessa. Hämmentävää joka tapauksessa. Tuomioistuin toteaa, että Belle todella menehtyi Gunnessin tilan tulipalossa. Entistä tilan työntekijää Ray Lampherea syytetään murhapoltosta. Oikeudessa hänen asianajajansa Wirt Worden sanoo olevansa vakuuttunut, että murhapoltto on lavastettu, ja että Belle on kateissa ja paennut. Lampherea ei tuomita murhapoltosta, vaan tuhopoltosta ja hänet tuomitaan vankilaan. Ray Lamphere kuolee vuotta myöhemmin 1909 tuberkuloosiin vankilassa.

    Gunnessin tilan raunioita tulipalon jälkeen 28.4.1908.

    Heti Gunnessin tilan tulipalosta kuultuaan Andrew Helgelienin veli Asle matkustaa La Porteen ja vaatii sheriffi Smutzeria kaivamaan maatilaa ympäröivät maat ja sika-aitaukset. Hän oli löytänyt Bellen veljelleen lähettämät kirjeet joissa Andrew’ta pyydettiin salaamaan aikeensa ja tuomaan kaikki rahansa Gunnessin tilalle. Asle yhdessä uuden Gunnessin tilanhoitajan Joe Maxsonin kanssa kiinnittivät huomiota tilalla hiljattain kaivettuihin ja täytettyihin ”pehmeämpiin” maa-alueisiin. Maxson kertoi, että Belle oli kertonut täyttävänsä maatilalla ja sen ympäristössä olevat kuopat päästäkseen eroon roskista ja sikalan jätteistä.

    Ruumiita kaivettiin esiin matalista maakuopista.

    HAUDANKAIVAJA

    La Porten sheriffi kielsi ensin Aslea kaivamasta Gunnessin mailla, mutta Asle ei totellut tätä vaan lampsi samantien Gunnessin tilan sika-aitauksen pehmeää syvennystä kaivamaan. Hetken päästä lapio kolahtaa johonkin kovaan. Kuopasta löytyy asesäkki, jonka sisällä on kaksi kättä, kaksi jalkaa ja pää, ja jotka Asle Helgelien tunnistaa välittömästi veljekseen Andrew’ksi. Nyt sheriffikin kiinnostui asiasta ja kun tilan maita tutkittiin tarkemmin, havaittiin tällaisia vastaavia painaumia olevan toistakymmentä. Kun kuoppia kaivettiin, löytyi niistä olkisäkkejä täynnä miesten torsoja, käsiä, jalkoja, luita jne. Ruumiit oli paloiteltu kuin teuraseläimet. Kädet oli irroitettu olkapäiden kohdalta, jalat oli hakattu irti polvitaipeesta, torso oli säilytetty kokonaisena, päät oli leikattu irti ja niissä näkyi tylpillä ja terävillä esineillä tehtyjä vammoja. Osa kalloista oli murskattu sen jälkeen kun pää oli irroitettu uhrilta. Villeimmät huhut kertoivat, että Belle oli syöttänyt miesten ruumiinosia sioille. Ihmisen lihalla syötettyjä sikoja olisi tämän jälkeen teurastettu ja valmistettu makkaroiksi. Huhun todenperäisyydestä ei ole tietoa, mutta ei se välttämättä mahdotonta ole. Kun sheriffi oli löytänyt kahden päivän aikana 11 miehen ruumiit ja ruumiinosat, päätettiin uhrien laskennasta luopua. Jäännöksiä ei voitu varmuudella tunnistaa, mutta uhrien lukumäärän on arvioitu olevan jotain 20-40 väliltä. Hurjimmat arviot esittävät, että Belle Gunness tappoi n. 70 ihmistä (lapset ja aviomiehet mukaanlukien), joista valtaosan Gunnessin tilalla. Sheriffi ja poliisit lähettivät osan ruumiiden jäänteistä tutkittavaksi ja paljastui, että kaikki lähetetyt ruumiit tai niiden kappaleet sisälsivät strykniiniä, myrkkyä joka tappaa nopeasti päästyään verenkiertoon.

    Asle Helgelien, kaivoi veljensä Andrew’n ruumiin Gunnessin tilan sika-aitauksen maasta, vaikka La Porten sheriffi kielsi.

    Ray Lamphere tunnusti ennen kuolemaansa, että Gunness asetti lehti-ilmoituksia vain ryöstääkseen ja murhatakseen miehet. Belle oli myös pyytänyt Lampherea polttamaan Gunnessin tila, koska yksi uhrien veljistä aikoi tulla La Porteen tutkimaan veljensä katoamista. Tämä viitannee Asle Helgelieniin, joka oli varma että Belle oli syypää veljensä katoamiseen ja aikoi tulla paljastamaan tämän touhut. Ray Lamphere oli varma, että Belle on lavastanut oman kuolemansa ja pakeni sen turvin La Portesta ennen kuin oli liian myöhäistä. Lamphere oli antanut kuitenkin toisenkin tunnustuksen pastori Edwin Schellille, tosin vain suullisesti. Siinä hän oli tunnustanut tappaneensa Belle Gunnessin ja tämän lapset kirveellä, käärinyt ruumiit tai ruumiinkappaleet öljykankaaseen, valellut ruumiit kerosiinilla ja sytyttänyt ne palamaan. Samalla Ray Lamphere kertoi osasta Gunnessin tilalla tapahtuneista murhista ja ruumiiden paloitteluista. Hänen tehtävänään oli usein haudata ruumissäkit tilan puutarhaan ja muille alueille. Lampheren tunnustukset ovat siis toisensa kumoavat, kun toisessa hän vakuuttaa Bellen olevan elossa ja pakomatkalla, toisessa hän tunnustaa surmanneensa Bellen kirveellä. Lampheren tunnustus kuitenkin johti hänen avustajanaan pidetyn Elisabeth Smithin pidätykseen.

    Matalat haudat huomattiin tilan mailta helposti, koska ne olivat notkolla kuopalle ja maasta näki että siinä oli hiljattain kaivettu.

    MISSÄ OLET, BELLE?

    Ray Lamphere ilmoitti kuolinvuoteellaan, että Gunnessin farmin kellarissa ollut pieni naisen ruumis kuului kotiapulaiselle, jonka Belle oli palkannut vain muutamia päiviä aikaisemmin. Ray kertoi myös, että hän oli vienyt Bellen läheiseen kaupunkiin, josta Belle oli ottanut junan Chicagoon. Myöhemmin Ray palasi tilalle ja sytytti rakennuksen tuleen. Ray myönsi auttaneensa Belleä, rakastaneensa tätä yli kaiken, mutta kielsi ottaneensa osaa murhatöihin… ainoastaan auttanut Belleä hävittämään paloitellut ruumiit.

    Belle Gunness, Hell’s Belle, Black Widow

    Belle Gunness julistettiin kuolleeksi, mutta täyttä varmuutta hänen kuolemastaan ei siis ole. Hän saattoi hyvinkin lavastaa kuolemansa ja paeta Gunnessin tilalta ennen tulipaloa, koska naapurit olivat nähneet tilalta poistuvan ruskeatukkaisen naisen vajaata vuorokautta ennen tulipaloa. Oliko tämä Belle vai joku muu? Kuoliko Belle tilan tulipalossa vai jatkoiko hän elämäänsä toisaalla uuden nimen ja identiteetin turvin?

    Belle Gunnessista tuli useita silminnäkijähavaintoja Chicagon alueelta vuoden 1908 jälkeen vielä pitkään. Poliisit tutkivat havaintoja, mutta mikään niistä ei johtanut pidätykseen. Samoin vuonna 2007 kellarista löytyneelle päättömälle ruumiille on tehty DNA-testejä, mutta niiden tulokset ovat olleet epämääräisiä. Tuloksissa näkyy kahden eri henkilön DNA:ta ja arkussa on sekä aikuisen, että lapsen luita. Varmuudella ei siis voida sanoa, kuuluuko päätön ruumis Bellelle vai ei. Kukaan ei tiedä, kenen luita ko. arkussa säilytetään.

    CARLSON VAI GUNNESS?

    Maailmalla on esitetty vahva teoria siitä, että Belle matkusti lopulta Los Angelesiin ja eli siellä nimellä Esther Carlson. Tätä teoriaa tukee se, että Esther Carlson oli saman kokoinen kuin Belle ja saman ikäinen. Esther Carlson muistutti myös hyvin paljon Belle Gunnessia. Esther Carlson kertoi aina, ettei hänellä ole lapsia, mutta hänen tavaroiden seasta löytyi kuva kolmesta lapsesta. Kuvan nähneet todistajat ovat sanoneet, että kuva tai kuvat lapsista muistuttivat huomattavan paljon Belle Gunnessin kanssa kuvassa olevia kolmea lasta. Lisää pontta teorialle antaa se, että Esther Carlson ilmestyy väestönlaskennan kirjoihin vuonna 1908 ja ajalta ennen sitä hänestä ei löydy pienintäkään tietoa. Hän siis ilmestyy ns. census-kirjoihin vuonna 1908 ilman historiaa 54-vuotiaana.

    Esther Carlson, jonka on arveltu olevan Belle Gunness. Jotain samaa on nenänvarren notkossa, suunpieletkin voisivat olla Bellen. Painoa Estherillä on selvästi vähemmän kuin Bellellä.

    Mielenkiintoiseksi tämän Esther-teorian tekee se, että Estherin ensimmäinen mies, Charles Hanson menehtyi 9 kuukautta avioliittoon vihkimisen jälkeen epäilyttävään sairauteen, jonka oireet muistuttivat myrkytystä. Estherin luona asunut Gustav Ahlzen päätyi itsemurhaan nautittuaan pullollisen strykniiniä. Estherin aviomiehen läheinen ystävä August Lindstrom menehtyi vuonna 1931 ja hänen elimistöstään löydettiin ruumiinavauksen yhteydessä arseniikkia määrä, jolla olisi tappanut 40 ihmistä. Esther Carlson menehtyi tuberkuloosiin miehensä murhaoikeudenkäynnin aikana. Ennen kuolemaansa Esther Calrsonin kerrotaan esittäneen työtodistuksia tai tositteita Connecticutin Hartfordista, jossa hän työskenteli 1890-1908 välisen ajan. Ehkäpä Esther Carlson ei siis ollut Belle Gunness, vaikka murhaaja siltikin. Kuolema vain ehti paikalle ennen oikeutta.

    RISTIRIITAINEN BELLE

    Belle Gunnessin kuolinpäiväksi on virallisesti todettu 28.4.1908, samoin hänen jäljelle jääneiden lasten, Myrtlen, Lucyn ja Phillipin. Bellen luona ”ottolapsena” ollut Jennie Olsen löytyi myös Gunnessin tilalta maahan haudattuna. Hänen kuolinajakseen on merkitty vuosi 1906, jolloin hän katosi. Ainoa Gunnessin tilalta eloonjäänyt lapsi oli Peter Gunnessin veljen Gust Gunnessin sieppaama Swanhild. Swanhild Christine Reuterskiold (nee Gunness) kuoli Fort Atkinsonissa Wisconsinissa 16.3.1961. Hän oli naimisissa Harry Herbert Reuterskioldin kanssa ja heillä oli ainakin yksi lapsi, Vernon (s. 1917, kuollut 2007).

    Swanhildin hautakivi

    Ristiriitaiseksi Bellen tekee se, että hänen siskonsa kertoi Bellen rakastaneen lapsia. Hän leikki heidän kanssaan päivittäin, käytti rahaa heidän vaatteisiin, leluihin, herkkuihin jne. Samoin tilalla toiminut apuri Joe Maxson mainitsi että Belle oli rakastava lapsia kohtaan. Ainakin niitä kolmea, jotka Bellen luona vielä asui ennen 28.4.1908 tulipaloa. Jopa muut naapuruston lapset pitivät Bellestä ja tulivat Gunnessin lasten kanssa leikkimään. Ehkä Bellen viha kohdistui niihin lapsiin, jotka eivät olleet hänen omaa verta. Kenties Caroline ja Alex olivat Madsin aikaisemmasta suhteesta eivätkä täten Bellen ja Madsin yhteisiä, kuten Myrtle ja Lucy. Ehkäpä Phillip oli oikeasti Bellen ja Peterin lapsi. Jennie Olsen oli hänkin vain ottolapsi eikä suoraa sukua Bellelle, samoin Peterin mukana tulleet Swanhild ja Jenni. Heihin Belle kenties ei kyennyt osoittamaan kiintymystä ja rakkautta.

    Nellie Larson (os. Størseth), Belle Gunnessin isosisko

    Bella tai Belle Gunness, black widow, musta leski. Hell’s Belle, kuten häntä myöhemmin myös kutsuttiin ja tästä kaiketi erilaisten armeijan pommikoneiden kylkimaalauksetkin juontavat juurensa. Kaikki hänen ympärillään olevat ihmiset katosivat, tapettiin ja julmalla tavalla hävitettiin. Brynhild Paulsdatter Størseth oli sarjamurhaaja, äiti, vaimo, rakastajatar, joka on jäänyt Jack The Ripperin ja monen muun varjoon. Olisiko Belle Gunnessin systemaattisuus ja toimintatapa (modus operandi) saaneet vaikutteita Chicagossa vaikuttaneesta sarjamurhaaja H. H. Holmesista, jonka ”kauhujen hotelli” toimi lähes samalla tavalla kuin Gunnessin tila. Holmes houkutteli hotelliin naisia lehti-ilmoituksella. Ikkunattomat hotellihuoneet toimivat kuin kaasukammiot ja nukkuva uhri tapettiin äänettömästi. Holmes siirsi ruumiit huoneista hotellin kellariin ”salaisia ruumisluukkuja ja kuiluja” pitkin. Kellarissa ruumiit nyljettiin ja tarvittaessa paloiteltiin. Holmes myi luurankoja, pääkalloja ja muita luita lääketieteen käyttöön. Holmesin kauhujen hotelli avautui 1891, eli samoihin aikoihin kun Belle Gunnessin ensimmäinen aviomies menehtyi hämärissä oloissa Cook Countyn kodin keittiössä saaden lihamyllyn päähänsä.

    Belle Gunness traumatisoitui herkässä iässä nuorena tapahtuneeseen väkivaltaiseen keskenmenoon. Tämä synnytti katkeruutta miehiä kohtaan. Samalla ehkä jonkinlaista vihaa tai ainakin tunteettomuutta ja kylmyyttä muita kuin hänen omia lapsiaan kohtaan. Kuten sarjamurhaajat yleensä, niin myös Belle Gunness ”maturoitui” sarjamurhaajaksi. Hän on saattanut ensin testata myrkyllä tappamista esim. eläimiin. Tai ehkä talonpoikaisperheen poika oli hänen ensimmäinen ”testinsä”? Samalla köyhyydessä elänyt Belle huomasi mahdollisuuden ansaita omaisuuksia miesten kustannuksella. Hänestä tuli oman edun tavoittelija keinoja kaihtamatta. Hän saattoi yhdistää rahan ja rikkauksien tuoman tunteen miesten rankaisemiseen ja tappamiseen, ja tästä yhtälöstä tuli hänen addiktionsa.

    Ed Gein, David Berkowitz, Andrei Tsikatilo, Gary Ridgway, Ted Bundy, Richard Ramirez, BTK killer, Zodiac Killer, Jack the Ripper… osa heistä jää uhriluvussa kauas Belle Gunnessista, mutta silti musta leski sivuutetaan sarjamurhaajista puhuttaessa? Miksi? Olkoonkin kuinka kyseenalainen listaus tahansa, niin Belle Gunness ansaitsee raakuuden, kylmäverisyyden, systemaattisuuden ja uhriluvun perusteella tulla tunnetuksi siinä, missä miespuoliset sarjamurhaajatkin.

    Ja lisäksi vielä tuo Bellen kohtalo omanlaisena mysteerinä on mielestäni vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin Jack the Ripperin tai Zodiac Killerin identiteetti.

    Belle Gunnessin uhreja ja muita tapahtumien keskeisiä henkilöitä.

    Lähteet:
    Norjan TV2
    Irlannin TV
    Biography Channel
    Wikipedia
    ”Serial Killing for Profit”, kirjoittanut Dirk C. Gibson
    mysteriousandunsolvedstories.com
    http://www.stayathomemum.com.au
    blogs.dailybreeze.com
    MurderPedia
    geni.com
    allthatsinteresting.com
    laportecountyhistory.org
    legendsofamerica.com
    historyofyesterday.com
    muutama Youtube-video Belle Gunnessista

    Gunnessin tila tulipalon jälkeen
    Jennie E. Olsenin hautakivi La Portessa, Indianassa
    Gunnessin tilalta tehdyt ruumilöydöt vetivät kiinnostuneita silmäpareja kymmenittäin, sadoittain.

    VAROITUS, SEURAAVAT KUVAT EIVÄT SOVELLU LAPSILLE EIVÄTKÄ HEIKKOHERMOISILLE (K-18)

    Jatkathan tästä eteenpäin omalla vastuulla.


















    Andrew Helgelienin ruumis
    Andrew Helgelienin ruumis
    Tuntematon Belle Gunnessin uhri
    Tuntemattomia Belle Gunnessin uhreja ja heidän jäänteitä
    Belle Gunnessin uhrilta irtileikkaama pää
Design a site like this with WordPress.com
Aloitus