Detective of Past-times

Kirjoittanut Tero Niemistö, tarinankertoja@proton.me, syys- ja lokakuussa 2023.

Tämä tarina on parin kuukauden ja lukemattomien tutkimus- ja kirjoitustyöhön käytettyjen tuntien tulos. Illat venyivät aamuöihin, kun mietin kysymyksiä haastateltaville ja kirjoitin tarinan runkoa uutisista ja lehdistä saatujen tietojen pohjalta. Vaivasin puhelinsoitoilla ja sähköposteilla lukuisia henkilöitä aina tarinan päähenkilöiden omaisista ja läheisistä lähtien. Tavallaan tunkeuduin ilman lupaa heidän yksityisyyteen, udellen ja kysellen vanhoista ikävistä ja hyvin aroistakin asioista. Lisäksi tenttasin Hämeenlinnassa poliiseina työskennelleitä konstaapelejä ja viestittelin eri ihmisille, joilla oli jonkinlainen yhteys tapahtumiin tai Hämeenlinnaan vuonna 1986. Tarinan lopussa esitän vilpittömät kiitokseni kaikille, jotka antoivat oman panoksensa tämän kirjoituksen syntymälle. Tämä tarina ei olisi ikinä lähtenyt lentoon ilman teitä. Alkuperäinen ajatukseni olikin, että teen aiheesta vain lyhyen ”repäisyn”, kuten jo muutamissa Facebook-päivityksissä edellisen kirjoitukseni jälkeen kerroin. Tarkoitus oli tehdä useampi pieni juttu blogiin, vaan toisin kävi. Tästä tarinasta tuli laajin ja suuritöisin teksti, jonka olen blogiini tuottanut. Toivottavasti viihdytte sen parissa.

OSA 1

Vuosi 1986

Syksyllä 1986 takana oli historiallinen ja ikimuistoinen alkuvuosi Olof Palmen murhan ja Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden myötä. Mikkeliin paennut pankkiryöstäjä ja panttivankeja kaapannut Jorma Takala räjäytti itsensä ja pakoautoa ajaneen panttivangin Jukka Häkkisen piiritystilanteen päätteeksi ja Kekkonenkin oli siirtynyt ajasta iäisyyteen elokuun aikana. Tapahtumien vaikutukset näkyivät ja tuntuivat syys- ja lokakuisessa Suomessa sekä suomalaisissa. Rauhallisessa Pohjolan lintukodossa Palmen kaltaisen näkyvän poliitikon murha tai elokuvien kaltainen panttivankidraama olivat kerrassaan pysäyttäviä tapahtumia. Tshernobylin aiheuttama säteily ja laskeumia koskevat potentiaaliset ongelmat herättivät huolta rautaesiripun jakaman Euroopan molemmin puolin. Lapsia kiellettiin leikkimästä sadevesilätäköissä, sieniä ja marjoja ei saanut tietyillä alueilla poimia käytännössä lainkaan ja muutenkin kengänpohjia ja vaatteita tuli putsata ahkerasti. Äitini vei minutkin lääkärin vastaanotolle kun hiekkalaatikkoleikkien tiimellyksessä sitä ”laskeuman rikastamaa hiekkaa” oli mennyt purukalustoni sekaan niin, että takahampaissa rouskui vielä seuraavanakin päivänä. Vaaraa ei kuulemma ollut säteilyannoksen ollessa niin vähäisen pientä. Ihmisten huolta lisäsi itänaapurimme suorittama salailu vakaville tapahtumille ja niiden suoranainen kieltäminen kunnes olivat pakotettuja myöntämään tosiasiat. Alkuvuoden 1986 tapahtumat järkyttivät monia ja aiheuttivat ylimääräistä huolta tulevaisuudesta.

Kaiken tuon lisäksi koettiin pienempiä tragedioita, kun esimerkiksi legendaarinen suomalainen ralliautoilija Henri Toivonen ajoi kartturinsa Sergio Creston kanssa kuolonkolarin Korsikalla toukokuussa 1986. Sekin tapahtuma pysäytti minut, pikkupojan, joka kuulin uutisen isovanhempieni luona kyläillessä. Hämeenlinnan Ahveniston moottoriradalla pari vuotta aikaisemmin tapahtunutta helikopteriturmaa puitiin oikeudessa elokuussa 1986 ja siitä langetettiin tuomioitakin. Chilen presidentti Augusto Pinochet koitettiin salamurhata. Suomi devalvoi kaksi prosenttia. Äärivasemmistolainen ”Suora toiminta”-ryhmä pommitti Interpolin päämajaa Pariisissa. Kotimainen virkamiesten lakko kesti lähes kaksi kuukautta. Eräs nuori mies kaappasi Finnairin matkustajakoneen kotimaanlennolla Oulusta Helsinkiin. La Belle -niminen disco räjäytettiin Länsi-Berliinissä. Yhdysvallat pommittivat Gaddaffin Libyaa. Metallican basisti Cliff Burton menehtyi auto-onnettomuudessa. Libanonilainen iskuryhmä kaappasi YK:n helikopterin miehistön ja matkustajat (joiden joukossa kaksi suomalaista). Maailmalla kuohui ja tapahtumien jälkijäristykset ja laineet iskivät myös Suomeen ja suomalaisten mieliin. Yleinen turvallisuus koki jonkin sortin kolauksia läpi vuoden ja maailman uutiset aiheuttivat lievää epävarmuutta huomisesta. Ei kaikki kuitenkaan ollut ikävää tai pelottavaa, vaan suomalaisilla oli myös aihetta riemuun.

1970-luvun lopussa alkanut ja 80-luvulla jatkunut vahva nousukausi näkyi ihmisissä ja ilmapiirissä. Kotimainen yhteiskunta oli vapautumassa ja individualismi nostivat päätään. Siinä huumassa moni pahakin asia unohtui tai se sivuutettiin sukkelasti. Ehkäpä moni muistelee toiveikasta kasaria haikeudella juuri siksi, että se tarjosi mahdollisuuksia vaikka mihin. 1980-luvun puoliväli taisikin olla kotimaisessa yhteiskunnassa monelle suomalaiselle sopiva sekoitus yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta, mutta myös yksilöllisyyttä, vapautta ja teknologista kehitystä. Hipit ja punkkarit vaihtuivat sujuvasti pikkutakkeihin ja juppeihin. Ruskea vakosametti vaihtui keinokuituihin ja akustinen protestikitara yökerhon peilipalloon, mutta molempia ymmärrettiin. Toinen oli tulossa menneestä, toinen menossa kohti tulevaisuutta. Kasarin puoliväli oli yhteiskunnan tasa-arvoinen risteys. Lisäksi pitää huomata, että erityisesti 80-luvun puolivälissä mukaan koko soppaan heitettiin teknologinen herääminen. Siinä keskiöön nousivat erilaiset kotitalouksien arkea helpottavat koneet ja masiinat. Syksyllä 1986 Suomessa oltiin aivan siinä veitsenterällä, kun toimistojen sähköiset kirjoituskoneet olivat korvautumassa tietokoneilla. Samalla suomalaisten kotitalouksien hidas, mutta vakaa vaurastuminen näkyi alati kasvavassa keskiluokassa. Yhä useammalla perheellä oli varaa ylellisyyksiin ja vapaa-aikaan, kuten matkailuun, mikroaaltouuniin, videopeleihin tai vaikkapa Betamax-nauhureihin. Ihmiset kävivät skimbaamassa, keilaamassa ja squashia läiskimässä pleksilasien vuoraamassa akvaariossa. Se oli eräänlaista kulutusjuhlaa, jota ei oltu Suomessa aiemmin nähty tai koettu. Se muokkasi kokonaisia sukupolvia ja ehkäpä siksi se 90-luvulla saapunut syvä lama iski entistä kovempaa. Kun ensin tottuu sokerilla kuorrutettuun hunajaan, se äkkipysäys ja herkuttelun loppu tuntui entistä murskaavammalta. Tosin, sitähän ei vielä syksyllä ’86 tiedetty tai edes osattu odottaa.

Lisäksi suomalaisten menestys maailmalla alkoi näkymään teollisuudessa, yritysmaailmassa ja eri urheiluareenoillakin. Se muokkasi taholtaan suomalaisten omakuvaa ja toi lohtua arjen harmauteen. Kerrankin suomalaisilla oli aihetta olla hieman luonteestaan poiketen tyytyväisiä tai jopa ylpeitä. Matti Nykänen oli koko kansan suosikki huikeilla saavutuksillaan mäkihypyssä ja autourheilijat Keke Rosbergista Juha Kankkuseen ja Timo Saloseen olivat lehdistön seurannassa niin meillä kuin maailmallakin. Talvisin pikkupojat rakentelivat pieniä hyppyrimäkiä ja olivat vuorotellen Nykäsen Masa, Puikkosen Jari tai Nikkolan A-P. Jääkiekon MM-kisoissa huhtikuussa 1986 Leijonat voittivat USA:n ja Kanadan sekä pelasivat tasurin Tshekkoslovakian ja Ruotsin kanssa. Neuvostoliitollekaan ei hävitty kuin 4-1. Suomi näkyi enemmän ja enemmän maailman eri areenoilla ja tämä heijastui suoraan suomalaisten lasten leikkeihin, harrastuksiin ja paikallisiin seuroihin. Vuosi 1986 muistetaan tietysti myös Jalkapallon MM-kisoista, jotka pelattiin epävakaassa kesäkuisessa Meksikossa. Meksikossa oli meneillään poliittinen korruptio ja alueellisten huumekartellien valtataistelut, mutta sen ei annettu häiritä jalkapallon ilosanomaa. Argentiinalaisen Diego Armando Maradonan “jumalainen käsi” ja “vuosisadan maali” Englantia vastaan, yhdessä yleisössä nähtyjen “meksikolaisten aaltojen” kanssa, piirtyivät ikuisiksi ajoiksi urheiluhistoriaan. Ja vaikkei Suomi itse osallistunutkaan kisoihin, niin joka toisesta suomalaisesta pikkufutaajasta tuli pihapelien Maradona. Suomalainen yhteiskunta oli luomassa nahkaansa uudelleen ja eli murroksessa, jossa 70-luvun nuhjuisen ja villasukan hajuisen YYA-politiikan avosyleilyn korvasivat 80-luvun kirkkaat neonvärit, syntetisaattori-poppi, hiuslakka ja olkatopatut bleiserit. Autopuhelimet ja videopelit. Tietokoneet ja VHS-nauhurit. Suomesta oli muovautumassa hyvää vauhtia teknoyhteiskunta ja maa oli kehittymässä, modernisoitumassa ja vapautumassa omaan myöhäisherännäiseen tahtiinsa. Mallia otettiin ensimmäisiä kertoja lännestä, vaikka Suomi olikin edelleen vahvasti Neuvostoliiton kainalossa, itäkaupan siipien alla. Muutos kuitenkin näkyi, ja kuului.

Rikollisuus kasvussa

Yhteiskunnan kehittyminen ja vapautuminen heijastuivat myös Hämeenlinnaan. Yhteiskunnallisen modernisaation ja individualismin varjopuolella kehittyi samaan aikaan entistä vakavammat rikokset sekä väkivalta yleistyi ja raa’istui entisestään. Solidaarisuus ja yhteisöllisyys olivat laskussa, individualismi ja monimuotoisemman viihteen kulutus nousussa. Kuten edellä mainitsin Suomessa oli nähty elokuussa 1986 niin sanottu Mikkelin panttivankidraama, missä helsinkiläinen Jorma Takala otti stadilaisen Jakomäen pankkikonttorin ryöstön yhteydessä kolme pankin asiakasta panttivangikseen. Nelikko ajoi Helsingistä monen mutkan kautta Mikkeliin, jossa ajoneuvo piiritettiin Mikkelin torin laidalle, lääninhallituksen edustalle. Siinä kaappari lopulta räjäytti itsensä ja pakoauton kuskiksi ryhtyneen panttivangin elokuisena aamuyönä. Se oli suoraan kuin jostain amerikkalaisesta Hollywood-leffasta. Tällainen oli täysin ennenkuulumatonta Suomessa ja se kuohutti kansalaisten mieliä. Sitä kauhisteltiin vauvoista vaareihin, Stadista pohjoiseen ja idästä länteen. Se jos joku aiheutti kysymyksiä yhteiskunnan tilasta. Tapahtuma oli myös yksi ensimmäisiä, jossa kotimaisen poliisin toimintaa tutkittiin täikampaakin tiheämmällä värkillä. Monen mielestä virkavalta oli toiminut tilanteessa väärin, liiallisia voimakeinoja käyttäen. Lehdissä kirjoitettiin Suomesta jopa poliisivaltiona. Jos pitäisi valita vuoden 1986 tapahtumista vain yksi, niin Mikkelin tapahtuma oli juuri ”se”, joka pysäytti suomalaiset ihmettelemään, pohtimaan, miettimään ja kauhistelemaan.

Toki vakavia rikoksia, useiden ihmisten surmia ja murhia, jopa poliisien kuolemaan johtaneita tapauksia oli tapahtunut aikaisemminkin, mutta perstuntuma viranomaisilla oli, että 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa kotimainen rikollisuus oli vielä verrattain pienimuotoista ja vähäistä. Todelliset kotimaisen rikoshistorian isot tapahtumat olivat kaukana historiassa (Messukylän kaksoismurha, Kyllikki Saari, Kurun joukkoampuminen, Tulilahti, Bodom, Pihtiputaan poliisisurmat jne.) ja vakavia henkirikoksia tehtailtiin hyvin harvakseltaan. Kaukana oltiin myös kieltolain ajoista, joissa virkavallankin henki oli halpaa. Esimerkin omaisesti voidaan todeta, että Hämeenlinnassa tapahtui vuonna 1985 yhteensä viisi henkirikosta, kun siihen asti yleinen keskiarvo oli noin yksi henkirikos vuodessa. Määrä oli siis yht’äkkiä viisinkertainen. Vuonna 1986 henkirikoksia tehtailtiin Hämeenlinnassa kolme, mutta sekin oli verrattain paljon pieneen kaupunkiin. Poliisien työtehtävien määrä ja rikosten vakavuus kasvoivat 80-luvun edetessä. Hämeenlinnassa 80-luvulla työskennelleet poliisit kertoivatkin kaupungin olleen hiljainen maaseutukaupunki, eikä vakavia rikoksia juuri tapahtunut. Jotain siitä kertoi myös poliisin työn arkisuus ja pragmaattisuus sekä tietysti poliisilaitoksen miehistön suuruus ja käytössä ollut kalusto. Vanhoista lehdistä ja niiden ”Poliisi kertoo…”-tyylisistä palstoista saakin nopeasti kuvan, millaista tuon ajan rikollisuus pääasiassa oli. Joku ”nilkki” oli varastanut makkaraa K-Marketista tai uimahallin pukuhuoneesta oli anastettu rouvan rahakukkaro. Joku oli rikkonut kukkakaupan ikkunan ja nuoren miehen fillari oli kateissa. Englanniksi termi olisi ”petty crime” eli pikkurikollisuus. Niistä oli Hämeenlinnankin rikollisuus tehty.

Pikkukaupungin poliisi

Öiseen aikaan poliisi päivysti Hämeenlinnassa melko ohuella miehistöllä, eikä päivävuorossakaan puhuttu sadoista vaan muutamista kymmenistä henkilöistä. Sisällä oli muutama mies päivystämässä ja kentällä ehkä yksi, enintään kaksi partiota jöötä pitämässä. Ajoneuvokalusto oli alkeellista ja kappalemääräisesti vähäistä. Kirsi Tervamäen kirjoittaman Hämeenlinnan poliisilaitoksen 1902-2002 historiikin mukaan Hämeenlinnan poliisilla oli 80-luvun alussa kokonaista kuusi autoa ja sitten myöhemmin seitsemän. Ajoneuvot olivat pääasiassa vanhempia Saab 99 henkilöautoja ja Ford Transit miehistönkuljetusautoja eli kansankielellä ”maijoja”. Toinen maijoista oli yhteiskäytössä koirapoliisin kanssa. Lisäksi koirapoliisilla oli käytössä myös vanha farmari-Volvo. Monelle tutut poliisin VW Transporterit ja Saab ysisataset tekivät vasta tuloaan Hämeenlinnaan, vaikka niitä jo isoimmilla paikkakunnilla alkoikin 80-luvun puolivälin jälkeen näkymään. Pienessä Hämeenlinnassa tukeuduttiin vanhempaan ajoneuvokalustoon vielä pitkään. Siviilipuolella tutkijoilla oli pari tunnuksetonta Ladaa, vanhan kunnon YYA-sopimuksen hengessä. Ne olivat kylläkin hyödyllisiä ja maisemaan sopivia viinanmyyjien varjostuskeikoilla Hämeenlinnan Myllymäessä. Lisäksi teknisellä tutkijalla oli käytössään yksi ajoneuvo. Koko yhteistoiminta-alueella saattoi olla yksi partio lisää mahdollisena lisäapuna. Janakkalan nimismiespiiri oli tuolloin vielä erillään Hämeenlinnasta ja Turengin pienellä poliisilaitoksella oli muutama poliisi töissä. Aikaisempi poliisin säästökuurina asetettu ajoneuvojen kilometriraja (100km/vuorokausi) oli onneksi jo purettu, mutta ei poliisi eivätkä poliisilaitokset missään ylimääräisessä rahassa uineet. Silloinkaan. Poliisin piti pärjätä sillä, mitä nurkista sattui löytymään.

Hämeenlinnan poliisilaitos sijaitsi vuonna 1986 Hämeenlinnan keskustassa, osoitteessa Kasarmikatu 14. Se oli ehtinyt sijaita kyseisellä paikalla jo seitsemän vuoden ajan. Hämeenlinnan uusi poliisilaitos valmistui alkuvuodesta 1979 ja poliisit itse olivat saaneet esittää toivomuksiaan rakennushallitukselle sekä urakoitsijalle. Tiloissa toimivat alueellinen rikostutkimuskeskus, Liikkuva poliisi, järjestys- ja rikososasto päivystyksineen ja vastaanottoineen. Kellarikerroksesta löytyivät autopaikat ja löytötavarat. Katutasosta päivystys, toisesta kerroksesta kuulustelijoiden huoneet. Kolmannessa kerroksessa olivat rikos- ja järjestysosastojen komisariot ja kanslia sekä erilaiset kortistot, labratilat sekä mainittu LP eli Liikkuva poliisi. Poliisiaseman hallinto ja poliisimestari sijaitsivat 4. kerroksessa ja myöhemmin Liikkuva poliisi muutti 5. kerrokseen, josta löytyivät myös ruokala ja vahtimestarin asunto. Muistan käyneeni luokkaretkellä joskus 80-luvun lopussa tai aivan 90-luvun alussa tutustumassa poliisilaitokseen ja mm. sen putkaosastoon. Sittemmin putkat eivät ole tulleet tutuksi. Minulle riitti, että näin ne silloin pikkumuksuna. Varttuneempana istuin kyllä poliisiaseman 2. kerroksessa tutkijan huoneessa, mutta silläkin kerralla uhrin roolissa. Olin saanut nyrkistä silmäkulmaan kävelykatu Reskalla eräänä kesäisenä perjantai-iltana 90-luvun loppupuolella, silloin kun teinit vielä keskustassa kokoontuivat. Tekijä oli meikäläistä pari vuotta vanhempi, muistaakseni Janne nimeltään. Poliisipartio sai kuitenkin napattua tekijän lähes verekseltään kiinni ja homma jatkui jonkin sortin sovitteluna ja rahallisina korvauksina. Muistan saaneeni kyydin toisen poliisiauton kyydissä Ahvenistonmäelle Keskussairaalan ensiapuun ja sieltä pari tikkiä silmäkulmaa koristamaan. Oi niitä aikoja.

Konstaapelin työkalut

Poliisin työ perustui vuonna 1986 paljolti yleisöltä tulleisiin vinkkeihin ja silminnäkijähavaintoihin. Poliisin tiedonsaantikeinot olivat 80-luvulla hyvin vähissä, joskin tuon aikaisemmin mainitun yhteiskunnan teknologisen kehityksen myötä hiljalleen kasvamassa. Ei ollut juuri valvontakameroita kuin ehkä isoimmissa pankkisaleissa. Ei kännyköitä, ei GPS-paikannusta, eikä juuri pankkikorttejakaan, joita olisi voinut selvitellä ja seurata. Ei internettiä eikä sosiaalista mediaa. Lisäksi puheluita soitettiin puhelinkioskeista ja -kopeista, kaikki ostokset maksettiin käteisellä. Tai velaksi ”tiliin”, joka käytiin parhaimmissa tapauksissa tasaisin väliajoin kuittaamassa nollille. Rikollisista ja ihmisistä ylipäätään jäi vähemmän jälkiä, niin analogisia kuin digitaalisiakin. Poliisilla ei ollut käytössään mitään nykytelkkarista tuttua ”CSI-tekniikkaa”. Hyvä kun edes niitä poliisin vanhoja mekaanisia kirjotuskoneita oli korvattu sähköisillä versioilla. Joka tapauksessa viranomaisella kului ansiokkaasti valkoista korjauslakkaa ja -teippiä. Ne taitavat olla nykymaailmalle täysin vieraita tuotteita, kuten kalkkeripaperikin. Tietokoneet odottivat yleistymistään niin työpaikoilla kuin kotitalouksissakin. DNA-tutkimuksetkin olivat vielä alkutekijöissään maailmalla syksyllä 1986. Suomessa niistä ei tiedetty vielä juuri mitään, sillä DNA-tutkimukset ja -profilointi saapuivat vasta 90-luvulla kotimaisen poliisin ja rikostutkinnan työkalupakkiin. Lyhyesti voidaan kertoa, että vuonna 1985 geenitutkija Alec Jeffreys mokasi geenitestin Leicesterin yliopistolla, josta seurasi eräänlaisen yksilöllisen DNA-sormenjäljen löytyminen. Se oli onnellinen vahinko. Yhdessä Peter Gill’n ja Dave Werrett’n kanssa kehitettiin seuraavan vuoden aikana DNA-testaus ja DNA-profilointi, jota alettiin käyttämään Ison-Britannian rikostapauksissa. 17-vuotias Richard Buckland oli ensimmäinen DNA-todisteilla vapautettu henkilö vuonna 1986. Seuraavana vuonna pidätettiin oikea tekijä, Colin Pitchfork, jonka DNA täsmäsi kahden nuoren tytön raiskauksiin ja murhiin vuosina 1983 ja 1986. Colin Pitchfork tuomittiin DNA-profiilin perusteella vuonna 1988. Sitä edelsi Ison-Britannian poliisin keräämät DNA-näytteet Pitchforkin rikosalueen 5000 mieheltä.

Vuonna 1986 kotimaiseen poliisin rikospaikka- ja tekniseen tutkintaan kuului dokumentoinnin ja valokuvaamisen lisäksi kuitujen kerääminen sekä verinäytteiden ottaminen. Verestä saatiin selvitettyä uhrin ja tekijän veriryhmä, alkoholin määrä ja muutama muukin seikka. Lisäksi tietysti kaikki rikospaikalta löydettävät tupakannatsat, hylsyt ja muu mahdollinen todistusaineisto kerättiin talteen. Verinäytteistä voitiin mahdollisesti päätellä jotain tekijän mahdollisesta sukupuolesta tai etnisyydestä, mutta epävarmaa se oli silti DNA:han verrattuna. Eikä se yksistään tietysti vielä riittänyt tuomioihin. Teknistä rikospaikkatutkimusta tehtiin Suomessa eri tasoisesti, poliisilaitoksesta ja resursseista riippuen. Lisäksi rikospaikkatutkijan merkitys oli valtavan suuri, sillä osa poliiseista oli erikoistunut ja vihkiytynyt rikospaikkatutkintaan, toiset tekivät määrätyn minimin. Hämeenlinnassa tutkinnanjohtajan työparina toimi onneksi tarkka ja huolellinen kaveri, joka oli kiinnostunut viemään rikospaikkatutkimusta eteenpäin oma-aloitteisesti. Hämeenlinnan poliisilaitoksella olikin pitkät perinteet syksyllä 1986 laadukkaalle rikospaikkatutkimukselle, sillä jo 1950-luvulla konstaapeli Lauri Pulli kehitti tutkimusmetodeja ja rakensi laatikkokameran niin sanotusti omasta pussistaan Hämeenlinnan poliisin käyttöön. Valokuvaaminen kun oli tipahtanut virkavallan työkalupakista 1940-luvulla, osaavan kuvaajan ja kuvauskaluston puuttuessa.

Tärkeimmäksi poliisin työkaluksi oli vuosikymmenten saatossa osoittautunut kansalaisten puhutukset ja oikeat kysymykset oikeilta ihmisiltä, sekä tietysti kansalaisten vinkit ja ilmiannot viranomaisille. Pienellä paikkakunnalla, kuten Hämeenlinnassa, poliisi tietysti tunsi monet taparikolliset nimeltä ja kasvoilta. Jopa tekijöiden ”MO” eli modus operandi, tekotapa, oli virkavallalla tiedossa. Poliisi siis tiesi ja tunsi pikkukaupungin ”silmää tekevät” naamalta ja nimeltä. Pitkäkyntiset saatettiin tunnistaa tavasta anastaa mummon käsiveska tai murtojäljistä lippakioskin ikkunaluukuissa. Ensikertalaiset, ulkopaikkakuntalaiset ja sellaiset rikolliset, joilla ei ollut aikaisempaa rekisteriä, tulivat siis jonkinlaisena yllätyksenä ja tuntemattomana. Samoin tietynlaiset raa’at väkivalta- ja henkirikokset olivat uutta myös hämeenlinnalaisille poliiseille ja tekniselle tutkinnalle. Hämeenlinnan poliisi joutui monesti tilanteeseen, jossa kaikki oli sille uutta tutkinnan näkökulmasta. Henkirikokset, joissa väkivalta oli ennen näkemättömän raakaa tai se kohdistui täysin summamutikassa viattomiin ”sivustakatsojiin”, tuntuivat pikkukaupungin poliisista tyystin vieraalta. Yleensä Hämeenlinnan kokoisessa kaupungissa henkirikosten taustalla oli joku känniporukan välienselvittely, kolmiodraama tai muu selkeä asiayhteys. Poliisin pitikin kehittää lennosta omia tutkimusmenetelmiä ja tutkintatapoja, sitä mukaan kun niihin kentällä törmättiin. Hämeenlinnan poliisilaitos oli verrattain pieni, eikä siellä ollut erikseen osastoja huumerikoksille, väkivaltarikoksille tai omaisuusrikoksille. Kaikki rikospoliisit tekivät kaikkea ja jokaiselle keikalle lähdettiin melkein kuin ensimmäiselle. Tänään konstaapeli saattoi tutkia lompakkovarkautta, huomenna koululaisen puukotustapausta. Rikospaikalle mentiin usein ajatuksella, että ”katsotaan mitä siellä pystytään tekemään”. Tutkijoita Hämeenlinnan poliisissa oli 80-luvun puolivälissä alle 10 henkilöä, eli huomattavasti vähemmän kuin suurissa kaupungeissa. Tämä vaikutti työmäärään, töiden luonteeseen ja niiden kirjoon. Tietysti myös siihen, että jokainen poliisi venyi tai joutui venymään ammatissaan maksimisuoritukseen kerta toisensa jälkeen.

Ajan muoti ja ilmiöt

Television rooli vuonna 1986 oli selvästi pienempi kuin tulevina 1990- ja 2000-luvuilla. Vuonna 1986 television kahden valtakunnallisen kanavan tarjonta oli suppeaa ja se koostui lähinnä ajankohtaisohjelmista ja uutisista, lapsille tärkeää Pikku Kakkosta unohtamatta. Elokuvia nähtiin harvakseltaan, samoin viihdesarjoja, kuten MacGyver tai Ritari Ässä. Ohjelmat alkoivat iltapäivällä ja päättyivät jo hyvissä ajoin ennen keskiyötä. Muina aikoina ruudussa näkyi testikuva tai lumisadetta. Niitäkin saatettiin tuijottaa paremman tekemisen puutteessa. Joinain aamuina televisio näytti Koulu-TV -nimistä ohjelmaa tunnin tai kahden ajan. Nummen ala-asteella opettajamme oli nauhoittanutkin joitain Koulu-TV:n ohjelmia ja muistan sellaisia katsoneeni oppitunneilla. Se oli aina hienoa, kun opettaja työnsi televisiokärryn luokan eteen. Kotimaisen näköradion tarjontaan oli kuitenkin tullut ja tulossa helpotusta kun ohjelmatarjontaa oli hiljattain laajennettu ulkomaisella Sky Channel -kanavalla ja sen englanninkielisellä ohjelmistolla. Lisäksi Europa TV alkoi näkymään lokakuussa 1986. Valtakunnanverkossa nämä ”taivaskanavat” eivät kaikille näkyneet, sillä Hämeenlinnassa taisi olla vuosien ’85-’86 hujakoilla vain noin 2500 taloutta, joissa nämä englanninkieliset kanavat näkyivät. Seuraavan vuoden tavoite Hämeen Puhelimella oli lisätä määrää 1000 taloudella. Lisäksi Kolmoskanava eli tutummin ”Kolmonen” aloittaisi ohjelmalähetykset 1.12.1986, joten TV:n ystäville oli helpotusta luvassa ohjelmatarjonnan kasvaessa. Näköradio alkoi vakiinnuttamaan paikkaansa suomalaisten kotien viihdekeskuksena. Töllö sijoitettiinkin olohuoneiden arvokkaimpaan paikkaan, jossa katsojia ei saanut ylimääräisellä hälinällä ja puheenpapatuksella häiritä. Meilläkin faija käveli 22-tuumaisen ASA-merkkisen puukuorisen telkkarin luo ja käänsi äänenvoimakkuutta kovemmalle. Myöhemmin selvitin, että meillä olohuoneen nurkassa omalla jalustallaan seissyt ASA oli mallia 8120 ja valmistusvuosi 1979. Se oli painava, lasisella kuvaruudulla oleva väri-TV, josta vahtasin lastenohjelmia, urheiluruutua ja suosikkiani Knight Rideria eli käkkäräpää Hasselhoffin tähdittämää aikaisemmin mainittua Ritari Ässää. Paikalliskanava ”Hämeenlinna TV” näkyi myös kaapeliverkossa vuonna 1986, mutta sen ohjelmatarjonta oli hyvin vähäistä. Suurin osa ”ohjelmasta” taisikin olla yritysten mainoksia päättymättömällä loopilla. Mainostelevision eli MTV:n ohjelmia nähtiin TV 1 ja TV 2 -kanavilla normaaliohjelman seassa, eikä televisio näytellyt vielä niin isoa roolia kotien arjessa kuin paria vuotta myöhemmin. Tuolloin vielä lehdet ja lehtimainonta elivät kulta-aikaa, aivan kuten radiokin.

Leffateattereissa pyöri vuonna 1986 Tom Cruisen tähdittämä Top Gun ja Uuno Turhapurokin oli muuttanut maalle. Elokuvissa ravaamisen lisäksi uudemmat filkat ja vanhemmat pätkät haettiin vuorokaudeksi vuokralle joko Sibeliuksenkadulta Video 1:stä Carlstedtin Arnolta, Eikan Videosta, Kaivokadulta Vekkelistä tai jostain vastaavasta filmivuokraamosta. Vuosi 1986 oli merkittävä myös siinä, että silloin R-Kioskit panostivat leffojen vuokraamiseen. FilmTownit ja Makuunit tulivat vasta myöhemmin 90-luvulla kuvioihin. Hämeenlinnaankin avattiin Viipurintielle oikein sisäkioski, johon asiakkaat pääsivät sisään asioimaan. Hyllyistä löytyi n. 300 vuokrafilmin ja VHS-kasetin kokoelma. Nykyisten suoratoistopalvelujen käyttäjille joidenkin kantikkaiden, muovisten ja epäkäytännöllisten videokasettien hakeminen kaupungista ja niiden palauttaminen alkuun kelattuina seuraavana päivänä kuulostaa täysin älyvapaalta touhulta, mutta ennen internetiä ja erinäisiä Netflixejä se oli ainoa vaihtoehto. Henkilöt, joilta löytyi kaksi VHS-nauhuria ja SCART-kaapeli niiden väliin, saattoivat kopioida hyvän leffan itselleen ja siten kasvattaa leffakokoelmaansa. Samaa tehtiin musiikin suhteen, kun tyhjät TDK:n ja BASF:n C-kasetit täyttyivät vinyylilevyiltä ja toisilta kaseteilta kopioiduilla kappaleilla. Kaupat tekivät hyvän tilin myymällä tyhjiä VHS- ja C-kasetteja. Tyypillisimmät VHS:t olivat 180 tai 240min pitkiä, eli yhdelle kasetille mahtui 3-4 tuntia videota. C-kaseteissa yleisimmät olivat 60 ja 90min, eli kaksipuolisen kasetin yhdelle puolelle mahtui joko puolituntinen tai kolme varttia ääntä. Se oli myös aikanaan kätevä tapa tehdä ystäville tai ihastuksensa kohteelle kokoelmakasetteja suosikkibiiseistä tai hempeistä balladeista. Kokoelmakasetteja eli ”kokiksia” annettiin lahjaksi ja kasettien vaihtamiseen tuttujen ja tuntemattomien kanssa syntyi ihan oma kulttuurikin eli ns. tape-trading. Erilaiset musiikkilehdet sisälsivät harvinaisten levyjen tai biisien kysyjiä ja tarjoajia. C-kasetti täynnä live-taltiointeja tai marginaalisempaa musiikkia saattoi matkata tuhansia kilometrejä postin välityksellä toiselta puolelta maailmaa. Kasettien ”treidausta” voidaan verrata suoraan 2000-luvun MP3-villitykseen lieveilmiöineen. Samoin C-kasetit ja niiden kotelot pyörivät autojen hansikaslokerikoissa ja keskikonsoleissa. Automankka oli aina valmiina syömään hieman venyneen C-kasetin nauhan sisuksiinsa. Ei nimittäin ollut yksi tai kaksi kertaa, kun faijakin ronkki jonkun Topi Sorsakosken, Reijo Taipaleen tai Tapani Kansan C-kassun ruskean nauhan Blaupunktin sisältä. Ja sitten iltasella keittiön pöydällä lampun alla liimailtiin tai teipattiin katkennut nauha taas ehjäksi. Siinä kohdassa biisi katkesi ja ”hyppäsi” jokaisella kesälomareissulla.

CD-levy teki vasta tuloaan ja edusti myynnillisesti marginaalia, olivathan CD-soittimet huomattavasti vinyyli- ja kasettisoittimia kalliimpia. Sony Walkman (ja nimenomaan se alkuperäinen kasettiversio) ja sitä jäljittelevät korvalappustereot olivat kova juttu, koska suosikkimusiikin sai nyt mukaan hölkkälenkille, linja-autoon tai vaikka kouluun. Parin AA-pariston voimin toimivan laitteen virtaa säästettiin musiikin kuunteluun, joten kasetin kelaamista välteltiin viimeiseen asti. Monet kasetit tulivatkin kelatuksi alkuun tai halutun biisin kohdalle perinteisen lyijykynän avustuksella pyörittäen kasettia niin, että nauha kelautui alkuun. Vuosi 1986 oli musiikillisesti kyllä melkoista ilotulitusta. Kaikkien tuntema ja aiemmin mainittu hevibändi Metallica julkaisi sittemmin ikoniseksi muodostuneen “Master of Puppets” levyn ja Nipa Neumannin sekä Dingon lisäksi nuorten neitojen seiniä koristivat Bogart Co. ja Bon Jovin julisteet. Bon Jovin ehkäpä kovimmat hitit, kuten “Livin’ on a Prayer” ja “You Give Love a Bad Name” ilmestyivät ’86, Bogartin ”All the best girls” vuotta aikaisemmin. Brittileidien trio Bananarama villitsi diskolattialla “Venus” -hitillään ja lapsitähti Jonna lauloi Kim Wilden “Kaupungin lapset” -käännösbiisiä. Lisäksi Madonna julkaisi ”True Blue” levyn, Queen ”A Kind of Magic’in”, Duran Duran ”Notorious”-albumin ja Europe sen kuuluisan ”The Final Countdown”-kappaleen saman nimisellä levyllä.

Hämeenlinna, valaistu hautausmaa

Hämeenlinnan syksy 1986 oli kuitenkin asettumassa aloilleen. Historian tapahtumat olivat väistymässä sivuun kun koulut ja opiskelijat aloittivat uuden lukukautensa. Kaupat mainostivat syksyn vaateuutuuksia ja elintarvikkeiden tarjouksia Hämeen Sanomissa ja Kaupunkiuutisissa. Uusia automalleja esiteltiin Kaurialan monissa autoliikkeissä kuten Vaukossa, AKP:ssa ja Vehossa. Nahkatehtaan tontille keskustaan oli noussut pari vuotta aikaisemmin uusi ja upea kaksikerroksinen Citymarket kilpailemaan Paasikiventien toisella puolella olevan ison Raketin eli Raketti-Anttilan ja ydinkeskustan Centrumin kanssa. Centrumin yhteydessä toimi CitySOKOS, joka myöhemmin lyhentyi kansan suussa ihan vain Sokokseksi. Näistä kotitaloudet ammensivat oikeastaan kaiken kulutushyödykkeistä ruokaan, vaatteista lehtiin ja elektroniikasta vinyylilevyihin. Suuret marketit aloittivat pienten liikkeiden ja myymälöiden eräänlaisen ahdingon. Kilpailu kiristyi ja jatkossa hinta ja helppous asettuivat palvelun laadun edelle. Toki pienet liikkeet pitivät pintansa vielä hetken. Siitä esimerkkinä vaikkapa McDonalds, joka oli rantautunut Stadiin jo vuonna 1984, mutta Hämeenlinnassa ei sellaisen päälle vielä syksyllä ’86 ymmärretty yhtikäs mitään. Sen sijaan yksityiset grillikioskit ja puiset lippakioskit olivat kovassa huudossa. Pieniä kioski- ja grillikoppeja löytyi lähes jokaisesta kaupunginosasta ja niistä sai lihiksen ja hampurilaisten lisäksi paikallista herkkua eli Sirkka Vallin kehittelemää hotsia. Only in Hämeenlinna. Minäkin sain aina lauantaisin karkkipussin Jaakkiman kioskilta Korsutieltä. Isän kanssa haettiin ensin Korsutien kaupalta saunajuomat, Sittistä tai Aurinko Palmaa, ja sitten paluumatkalla sain valita viiden markan edestä irtokarkkeja tuosta pienestä asevelikylän puisesta kioskista. Raatihuoneenkadun ja Hallituskadun varrella tai niiden välittömässä ympäristössä sijaitsi kaupungin tärkeimmät pikkuliikkeet ja -myymälät. Oli Skottia, pikku-Raketin yläkerrassa Shoppitorin pikkuliikkeitä, Tiimaria sekä kello- ja korukauppoja. Suurin oli tietysti jo edellä mainittu Centrum ja CitySOKOS. Centrum oli aikoinaan moderni tavaratalo liukuportaineen ja maanalaisine parkkitiloineen. Myöhemmin sen katolle rakennettiin lisää parkkitilaa. Tavaratalo se oli sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä sieltä sai kaiken vaatteista astiastoihin, hiuksenleikkuusta päivittäistavaroihin ja jopa Scalextric-autoradan formula-autoihin moottoreita ja varaosia. Muistan ihailleeni siellä myös darts-tikkataulua ja sen tikkojen erilaisia vaihdettavia ja värikkäitä sulkia.

Hämeenlinnan keskustan siluetti oli ja on karu ja koruton. Paljon 50- ja 60-luvuilla syntynyttä laatikkoleikkiä ja betonielementtejä, joita oli rakennettu idyllisten, mutta ikääntyneiden puutalojen tilalle. Kummila-niminen rakennusliike oli rakentanut elementeistä harmaita ja ruskeita neliskanttisia luukkuja, joiden oli tarkoitus tarjota edullista asumista teollistuvassa kaupungissa. Paljon vanhaa oli ehditty purkaa jo vuoteen 1986 mennessä. Keskustan reunamilla oli ja on edelleen muutamia puutaloja, mutta muuten keskustaan oli ehtinyt vuosikymmenten saatossa syntyä säilytystiloja hämeenlinnalaisille duunareille ja heidän perheilleen. Ja jostain syystä kaupungissa on aina toteutettu ohjetta, ettei yhdenkään rakennuksen harja saa nousta torin itälaidalla olevaa Hämeenlinnan kirkkoa korkeammalle. Harmi, että sen on annettu rajoittaa vielä satojen vuosien jälkeenkin Hämeenlinnan keskustan rakentamista ja kehittymistä. Hieman huvittavaa onkin huomata, ettei 80-luvun puolivälin jälkeen keskustan rakennuskannalle ole tapahtunut oikeastaan yhtään mitään. Samat vanhat kiinteistöt, mutta nyt vain suurelta osin tyhjillään. Hämeenlinnaa kutsuttiin jo 80-luvun puolivälissä ”valaistuksi hautausmaaksi”, mutta siitä huolimatta kaupungin yöelämä oli vilkasta. Koska tarjolla ei ollut samanlaista määrää kotiviihdykkeitä kuin nykyään, Hämeenlinnan yöelämä aikuisten tanssiravintoloineen ja baareineen sekä yökerhoineen tarjosivat sosiaalisen vaihtoehdon kotona kykkimiselle.

Baila baila

Hämeenlinnassa, pienessä maaseutukaupungissa, nuoret ja ikinuoret viihtyivät keskustassa aamuyön pikkutunneille asti viikonpäivästä viis. Se oli tapa tavata vanhoja ja uusia tuttuja. Ei ollut Facebookia, ei Tinderiä eikä pikaviestipalveluita. Hämeenlinnan torin ympäristö toimi kohtaamispaikkana niin hyvässä kuin pahassa. Tappelun nujakat torilla ja pitkien kielareiden vaihtaminen tai jopa pidemmälle edenneet aktit kirkkopuistossa suihkulähteen läheisyydessä olivat osa sen ajan menoa ja meininkiä. Viikon jokaiselle illalle oli ohjelmaa naistentansseista lauluiltoihin ja sekahauista opiskelijabileisiin. Siihen päälle tietysti ne totutut pikkulauantait ja viikonlopun normaaliriennot. Kaljaa sai myydä ale-hinnoilla ja ”happy hour” oli kovasti suosittu. Opettajakorkeakoulun, Sirola-opiston ja Wetterhoffin opiskelijat sekoittuivat 70-luvun lopun ja 80-luvun alun rokkareiden ja punkkareiden sekaan. Tai mitä niistä oli vielä jäljellä. Tanssiravintoloissa varttuneempi väki kävi joraamassa, nuorempi väki sitten diskoissa ja klubeilla. Jatkoille mentiin yökerhoon, jossa niin nuoret kuin vanhat kohtasivat. Lähiöelämää värittivät ”paikalliset” baarit, Nummen ostarillakin Nummitupa takasi kerrostalolähiön janonsammutuksen. Live-musiikkia oli tarjolla viikottain, tanssit työllistivät bändejä lähes joka ilta ja moni sittemmin laput luukulle laittanut mesta eli vielä hyvää aikaa. Lasihovi vanhan kolmostien varressa Hattulassa, Viidennumero Valkeakoskella Sääksmäen sillan vieressä, Katuman lava ja moni muu olivat vedossa. Lähes joka ilta jossain soi ihan oikean bändin soittama musiikki. Tiskijukat ja DJ:t olivat vähitellen kuitenkin valtaamassa alaa ja areenoita. Levyjen pyörittäminen tarjosi monipuolisemman kattauksen joraavalle kansalle, kun sävelet ja rytmit vaihtuivat sujuvasti diskosta ja lattarista aina iskelmään ja teknojumputukseen. Todennäköisesti yhden DJ:n palkkaaminen tuli myös halvemmaksi kuin keikkapalkkojen maksaminen bändeille ja orkestereille. Perinteiset pystybaarit houkuttelivat sisäänsä satunnaisia ohikulkijoita ja muita oluttuopin tarpeessa olevia, jopa keskellä päivää. Anniskelun säännöt kuppiloissa olivat muuttuneet 60- ja 70-luvun tiukasta valvonnasta hieman vapaammaksi. Nyt sen tuoppinsa kanssa sai jo liikkua ilman, että tarjoilija kantaa sen haluamaasi pöytään. Ja enää ei tarvinnut tilata syötävää, vaan sai ostaa pelkän juoman. 1980-luvun toiveikkuus ja modernit tuulet heijastuivat pikkukaupunginkin meininkiin. Trendit kulkivat aikaisempaa nopeammin hämeenlinnalaisnuorison tietoisuuteen, ja vaikka Dingo-hysteria olikin jo ehkä hiljalleen laantumassa, niin se näkyi ja kuului nuorten keskuudessa edelleen. Bändihän hajosi virallisesti sitten lokakuussa 1986 faniensa suureksi suruksi. Sifonkihuivit, nahkatakit, olkatopatut pikkutakit, Levikset, purkkarit… mitä kaikkea musiikkivideoilta, Suosikki-lehdestä ja Miami Vicesta saatiinkaan poimittua. Tyyli oli vapaa, mutta pakollinen. Samalla Hämeenlinnan autoileva nuoriso rälläsi niin sanottua kortteli- tai katurallia ympäri toria. Oli tällä touhulla kolmaskin lempinimi, mutta jätetään se alapäätyylinsä vuoksi mainitsematta, kyllä tietäjät tietää. Autot saivat tuolloin huristella pitkin kaupungin keskeistä Raatihuoneenkatua, sitä kun ei oltu vielä syksyllä 1986 muutettu Reska-nimiseksi kävelykaduksi.

Ravintolat ja baarit olivat Hämeenlinnan keskustassa auki yöhön kello 2 asti. Valomerkki tanssiväelle ja iltaa viettäneille näytettiin puoli tuntia aikaisemmin. Aulangon hotelli Rantasipin yökerho, entinen Star, sittemmin Hugo tai Night Hugo palveli viikollakin pari tuntia pidempään aina aamuyöhön kello 4 saakka. Se tarkoitti, että moni keskustaan viihteelle eksyneistä siirtyikin vielä yöllä kello kahden aikoihin muutamaksi tunniksi jatkoille Aulangolle. Sieltä sitkeimmät sissit sitten Vekan baariin Tampereentien varteen aina aamu viiteen saakka, kunnes paikka laitettiin tunniksi säppiin siivouksen takia kaikilta muilta, paitsi rekkakuskeilta. Kello kuudelta aamulla Vekan baari oli taas auki. Kauppatorin eli ylätorin länsilaidassa Domin grillin vieressä päivystäneet taksit kyyditsivät olut- ja tanssihimoiset keskustasta Viipurintien sillan yli Aulangontielle ja hotellille. Ja koska Aulangolla sijaitsi yksi harvoista aidoista yökerhoista, ei ollut suurikaan ihme, että myös yksi kaupungin taksitolpista sijaitsi aivan hotellin pääovien edustalla. Taksikuskeilla riitti keikkaa edes takaisin keskustan ja Aulangon välillä. Toisinaan niin paljon, että kyydit ja paluumatka kannatti ajaa rivakkaan tahtiin keikkamäärän maksimoimiseksi. Tolpalla olikin usein pidempi letka ihmisiä kuin autoja. Muutenkin takseilla riitti kyytejä. Pirssi valittiin perseen alle kun oli kiire, juovuksissa, kurja sää, heikko paikallistuntemus tai kaikki nämä yhdessä. Tietysti vuorokauden aikakin vaikutti asiaan, sillä eihän Hämeenlinnan kaltaisessa uinuvassa lähiössä mikään linja-auto enää liikkunut puolenyön jälkeen. Taksit toimittivat ja se näkyi yöelämän katukuvassa. Nykyään Aulangon hotellin parkkipaikka ja sen edusta ovat hiljaisia, ellei hotellilla ole jotain erityistä tapahtumaa. Tai ellei kyseessä ole vilkkain kesälomakausi. 80-luvun puolivälissä paikka oli kuitenkin yksi kaupungin tärkeimmistä menomestoista ja ihmisten kohtaamispaikoista. Samassa osoitteessa oli jo vuosien tai vuosikymmenien ajan juhlittu Mustan Kissan naamiaisia. Ja sitä ennen hotellilla ravasi elokuvatähtiä, seurapiiriläisiä ja muita julkimoita. Tragedioitakin koettiin, kun tähteyteen nousunsa aloittanut 19-vuotias näyttelijätär Sirkka Sari tippui heinäkuussa 1939 hotellin savupiippuun ja kuoli vammoihinsa. Lisäksi Helsingin Sanomat uutisoi raflaavasti vuonna 1973, että kieltolaki kumottiin aikoinaan Aulangolla. Ilmeisesti sen verran kosteaa meininki oli ollut läpi vuosikymmenten ja Aulanko siihen soveltuva paikka. Vuonna 1986 Aulangon hotelli ja sen yökerho Hugo olivat edelleen yleisön suosiossa ja sinne saavuttiin sopivassa humalatilassa vasta keskiyön jälkeen, kun valomerkki keskustan juottoloissa oli todistettu.

OSA 2

Pieni ”disclaimer” tähän väliin: Käytän kertomuksessani toisesta päähenkilöstä nimitystä ”Herra S.” tai pelkkä ”S.”, koska hänen perheenjäseniään on edelleen elossa ja aihe on arka. Lisäksi jutussa käsitellään Herra S:ää koskevia huhuja, joita ei ole voitu aukottomasti varmistaa. Samalla haluan kunnioittaa Herra S:n omaisten yksityisyyttä. Yritin tavoitella Herra S:n perheenjäseniä haastateltavaksi kertomustani varten, mutta puhelinkeskustelumme päättyi lyhyeen ja voimakkaaseen Ei-sanaan. Tämä oli täysin ymmärrettävää, koska aihe on ikävä enkä halunnut tunkeilla enempää, enkä varsinkaan loukata ketään. Tavoitin lopulta kuitenkin Herra S:n läheisen ja muutamia hänet tunteneita ihmisiä, joten kirjoitukseni perustuu osin heiltä kuultuun ja heidän muistamiinsa asioihin. Henkilön oikea nimi on julkaistu aikoinaan joissakin lehdissä, mutta ajat ovat sen jälkeen muuttuneet. Kertomuksen osalta käytetyllä nimellä ei ole merkitystä, joten Herra S:n oikeaa nimeä ei ole tarpeen tässä yhteydessä julkaista. Olen myös editoinut nimen pois osasta kuvia. Pyydän myös lukijoitani kunnioittamaan Herra S:n perheen toivetta. Kiitos.

Herra S.

Keskiviikkona 22.10.1986 pikkulauantai oli lähtenyt käyntiin Parolantiellä asuvalla Herra S:llä tuiki tavalliseen tapaan. Hän oli vaimoineen töissä Hämeenlinnassa Polarpakilla, kertakäyttöastioita ja -mukeja valmistavalla Huhtamäki-yhtymään kuuluvalla tehtaalla. Tiedossa ei ole, missä tuurissa Herra S. oli kyseisenä päivänä muovilinjan kolmivuorotyössä ollut vai oliko hän ollut töissä tuolloin lainkaan. Tuon illan aikana mies oli kuitenkin ajellut pariin otteeseen taksilla ja käynyt viihteellä nauttimassa alkoholia sen verran, että oli saanut hommattuaan itselleen hyvän humalan. Herra S. perheineen asui Parolantie 12:ssa Hämeenlinnan Kaurialassa. Parolantie 12 on 8-kerroksinen kerrostalo, joka valmistui Kaurialan pellolle jo vuonna 1958. Talo oli siis melko iäkäs tapahtuma-aikaan vuonna 1986, eikä edustanut rakentamisen viimeisimpiä villityksiä. Parolantie 12:n asukkaat muistelivat, että perhe asui viidennessä kerroksessa. Naapureita löytyi siis joka puolelta, ylhäältä ja alhaalta. Samassa talossa asuneet muistelivat Herra S:ää hieman sekavin fiiliksin. Sain vaikutelman, että osa myös hieman empi, mitä hänestä voisi sanoa. Osa kertoi tulleensa miehen kanssaan juttuun hyvin, toisille mies oli jäänyt etäiseksi. Osa Herra S:n tietäneistä ja tunteneista ilmoitti hyvinkin suoraan, etteivät tulleet S:n kanssa toimeen ollenkaan. Toisille mies oli öykkäri ja uhoaja, toiset pitivät häntä ihan mukavana, tavallisena miehenä. Herra S:n sanottiin olevan äkkipikainen ja hieman arvaamaton. Näin varmasti moni meistä näyttäytyy ulospäin muutenkin, riippuen aina keneltä kysytään. Toiselle hyvä ystävä, toiselle tuntematon, kolmansille ”jotenkin omituinen”. Herra S. oli läheisensä mielestä ihan normaali, tavallinen työssäkäyvä suomalainen mies. Ehkä S:llä oli joitakin omia tiukkoja periaatteita ja sääntöjä, joiden mukaan hän eli ja odotti muidenkin toimivan. Ja mikäli joku meni toisin, se saattoi ärsyttää Herra S:ää. Osa asukkaista muisti tapauksen, jossa Herra S. oli suivaantunut asuntoyhtiön talonmiehelle. Syytä eivät sille tarkkaan muistaneet, mutta mainitsivat, että jotenkin se taisi liittyä perheen poikien tai toisen heistä tekemiin kolttosiin, sekä siihen, että kyseinen talkkari oli hieman kovasanaisesti ojentanut poikaa. Ehkäpä jopa tarttunut hieman riveleihin kiinni. Pitää muistaa, että tällainen kurinpito ja -palautus oli silloin ihan normaalia meininkiä, mutta se nosti S:n verenpainetta ja kierroksia. Herra S. oli tuolloin kimpaantunut talkkarille niin, että hän huusi kovaan ääneen talon rappukäytävässä tai parvekkeella uhkaavansa ampua talonmiehen, mikäli tämä vielä koskisi S:n poikaan. Siinä ehkä heijastui S:n luonne, hänen periaatteensa ja kipupisteensä. Perhe. Se kertoi myös jotain S:stä itsestään ja siitä, kuinka hän suhtautui uudisperheeseensä. Pojat nimittäin eivät olleet S:n biologisia jälkeläisiä, vaan tämän vaimon aiemmasta liitosta tai suhteesta. S. otti kuitenkin isän paikan perheessä ja omaksui roolinsa. Hän piti perheensä puolia loppuun asti. Eikä kukaan häntä kuitenkaan täysin tosissaan tainnut ottaa tuon ampumisella uhkailun osalta. Sitä pidettiin sellaisena tavallisena uhitteluna ja huuteluna. Harvoinhan se ”… tai muuten mä tapan sut!”-tyylinen huutelu oikeasti johtaa tappamiseen. Se oli siis sellaista kiivastuksissaan heitettyä uhoa. Tulevien tapahtumien jälkeen Parolantie 12:n asukkaille kuitenkin selvisi, että S:llä todella oli ase. Se laittoi naapurit pohtimaan menneitä tapahtumia sittemmin hieman eri valossa ja jossittelemaan, mitä olisi voinut tapahtua jo paljon aikaisemmin.

Herra S. oli syntynyt 16.7.1936 Säkylässä tai sen lähettyvillä. Perheeseen kuului useampi sisarus, sillä S:llä oli useampi veli ja sisko. Herra S. oli viettänyt tovin Ruotsissa, mutta muuttanut sieltä takaisin Suomeen 70-luvun lopussa tai 80-luvun alussa. Hän oli mennyt naimisiin palattuaan Suomeen ja asui nyt uusioperheensä kanssa Hämeenlinnassa. Ulkoisesti hän ei ollut pitkä eikä pätkä. Ei kookas, muttei heiveröinenkään. Katukuvasta häntä ei siis olisi erottanut ulkoisen habituksensa perusteella. S. oli ihan sellainen normaali viisikymppinen mies. Työpaikka perheen molemmille vanhemmille oli löytynyt Huhtamäki Oy:ltä, Polarpakin kertakäyttöastioita ja pakkauksia valmistavalta tehtaalta. Siellä työskenneltiin kolmessa eri vuorossa ympäri vuorokauden. Tietojeni mukaan Herra S. työskenteli muovilinjalla, eli se osa tehtaasta joka päällysti kartonkiset kertakäyttöastiat ohuella muovikerroksella kestäviksi ja hygienisiksi. S:n työkaverit muistelivat miehen olleen muuten ihan mukava mies, mutta jonkinlaisia rauhoittavia tai mielialalääkkeitä tämä otti ja toisinaan työvuorojen tekeminen aiheutti vaikeuksia. Yövuorot etenkin tuntuivat tuottavan haasteita ja Herra S. käyttäytyi silloin ”jotenkin omituisesti”. Ehkä S. kärsi unettomuudesta tai jonkinlaisesta rauhattomuudesta ja tämä ilmeni etenkin öisin, vuorotyön yövuorojen aikana. Työkaverit totesivat, että kyseiset vuorot ahdistivat miestä ja pohtivat sen perään, miksi ihmeessä Herra S. laitettiin näitä vuoroja tekemään. Joissain lähteissa mainittiin, että S. kärsi jonkinlaisista mielenterveysongelmista ja oli ollut hoidettavanakin niiden vuoksi, todennäköisesti Hattelmalan sairaalan avohoidon puolella. Ehkä näin oli, mutta kaikesta huolimatta S. pystyi hoitamaan työnsä pääosin hyvin ja arki pyöri täysin normaalisti. Herra S:n perhe eli täysin tavanomaista ja normaalia 1980-luvun puolivälin elämää. Herra S:n vaimon kerrotaan työskennelleen samassa vuorossa S:n kanssa. Ehkä he olivat tavanneetkin työpaikalla ja päätyneet yhteen? Perhe-elämä sujui pääosin hyvin ja miehen läheiset totesivatkin S:n olleen ”hyvin tavallinen”.

Ilkeitäkin juoruja liikkui Hämeenlinnan kokoisessa pikkukaupungissa, varsinkin lokakuun 1986 jälkeen. Niissä huhuttiin, että Herra S:n ja tämän vaimon välit olisivat alkaneet rakoilla, ja että S. olisi toisinaan lähennellyt työpaikan muita naisia. Korostan, että mitään varmuutta tai vahvistusta tällaisille juoruille en saanut. Ei niitä tunnistanut S:n läheinenkään, jota haastattelin. Osa lähentelyistä saattoi olla sen aikaista työpaikkakulttuuriakin, joka poikkesi merkittävästi nykyajasta. Tuolloin työpaikoilla, varsinkin miesvaltaisilla aloilla, vitsailu oli härskiä ja moni sen aikainen juttu olisi erittäin paheksuttavaa tänään. Ja hyvä niin, että nykyään asia on toisin. Syksyllä 1986 työkavereille heitetyt kaksimielisyydet, takamuksien läpsimiset tai nipistely menivät ehkä vielä läpi ilman sanktioita ja seuraamuksia. Muistan itsekin kuulleeni vielä 2000-luvun alkupuoliskolla tapauksista, joissa esimerkiksi yrityksen vastaanotossa työskennelleitä naisia oli ahdisteltu ikävillä ja inhottavilla vitseillä ja ”heitoilla” vanhempien miesten toimesta. Se oli sitä aikaa ja toivottavasti se ei koskaan palaa.

Luultua ja kuultua

Sellainenkin tapaus Polarpakilta tuli tapausta selvittäessä esiin, että Herra S. oli antanut yhden ”rauhoittavistaan” kollegalle, joka oli tovin päästä tipahtanut suorilta jaloilta muovilinjan koneiden väliin, täysin kanttuvei. Siitä voidaan päätellä, että melko tehokas se S:n rauhoittava lääkitys taisi olla. Lisäksi Herra S. kuului Huhtamäen ampumaseuraan ja harrasti siellä tarkkuusammuntaa. Mahdollisesti myös Hämeenlinnan ampumaseuraan, joskaan tälle en saanut varmistusta. Tämän ansiosta S. oli saanut aikaisemmin aseluvan käsiaseelle, jonka hän hankki Vapaa-ajan Järviseltä eli Hämeenlinnan InterSportista. Se oli silloin normaalia, että urheiluvälinemyymälässä myytiin urheilu- ja metsästyskäyttöön aseita. 80-luvun lopun Poliisi-TV ohjelmissakin esiteltiin lähes viikottain, kuinka johonkin urheiluliikkeeseen oli murtauduttu ja sieltä anastettu erilaisia pistooleja, kiväärejä ja haulikoita. Herra S:n luvallinen ase oli tullut tutuksi Polarpakin työkavereiden keskuudessa, sillä S. kantoi sitä usein eväslaukussaan ja jopa esitteli sitä useammallekin kollegalleen. Mikäli tämä olisi tullut viranomaisten tietoon, olisi kyseinen lupa ja ase lähteneet samantien valtion haltuun ja miestä muistutettu tukevalla sakkolapulla. Pitää tietysti muistaa, että 1980-luvulla tämäkin oli vielä normaalin käytöksen rajoissa, nykytiedolla sitä on vaikeampi ymmärtää. Lisäksi S:n baaritutut kertoivat S:n syövän lääkkeitä ja ollen jotenkin epävakaa luonne. Mitä se sitten tarkoittikaan, se jäi hämärän peittoon. Kuten monella, alkoholi saattoi muuttaa miestä ja tämän luonnetta. Ehkä alkoholi ei sopinut Herra S:lle, varsinkaan lääkityksensä kera. Se saattoi olla syy miehen omituiselle käytökselle baarituttujen keskuudessa. Se saattoi olla myös syy, miksi asiat lokakuussa menivät, kuten menivät. Vai olisiko S:n diagnoosina voinut olla delirium? Palataan siihen myöhemmin.

Eräs ampumalajeja harrastanut mies muisti Herra S:n ja erityisesti erään kohtaamisen Kastepohjan asemyymälässä Hämeenlinnassa. Kastepohjan asekauppa sijaitsi silloin vanhassa puutalossa Pullerin urheilukenttien takana, Tiiriönsuon laidassa. Siellä vanhassa puutalossa myytiin aseiden ja asetarvikkeiden lisäksi myös ilotulitteita. Niitä sai 80- ja 90-luvuilla myydä ympäri vuoden ja siksi kävin siellä itsekin pikkupoikana isäni kanssa. Kyseinen talo on sittemmin purettu ja tilalle rakennettu Hämeenlinnan ensimmäisen Gigantin myymälä (tarinaa kirjoittaessa tiloissa taitaa toimia Legion Gym) ja sen naapurissa Kamux-automyymälän tilat. Kastepohja itse muisteli puhelinkeskustelussamme, että tällaisia S:n kaltaisia uhoamistapauksia on vuosien varrella ollut muutamia, missä äijien testosteronit hieman kiehahtavat. Onhan pyssykauppa miehekäs ympäristö, kun on luodikkoja ja kiväärejä ympärillä, puheet aseissa ja niiden tarvikkeissa. Edellä mainittu aseharrastaja kuitenkin kertoi, että jostain tuntemattomasta syystä Herra S. oli tuolloin hyvin kiihtyneessä tilassa asioidessaan Kastepohjalla ja hän uhosi kovaan ääneen ampuvansa vielä jonkun hengiltä. Asepiireissä mies oli tullut tutuksi jonkinlaisena ”uhoajana”, mutta ehkä se oli sellaista äijien pullistelua, kuten asekauppias itse muisteli. Aina toisinaan näitä hurjaakin hurjempia pyssyjuttuja kuultiin Kastepohjankin myymälässä. Tosin, hyvin nopeasti vuosikymmeniä Hämeenlinnassa asekauppaa tehnyt herrasmies pystyi erottamaan paskapuheet tosista ja todellisuudesta. Hän epäilikin, että Herra S. olisi tuolloin innostunut hieman liikaa äijäporukan asejutuista ja sitä kautta keskustelu läikkynyt ylitse. Todettakoon se tässä, että mihinkään rikokseen Herra S. ei ollut syyllistynyt eli rikosrekisteriä hänellä ei ollut. Viranomaisen näkökulmasta Herra S. oli ampumaharrastaja siinä missä kuka tahansa muukin.

Pikkulauantai

Tuon lokakuisen keskiviikon sää ulkona oli pilvinen ja ajoittain sateinen. Lämpömittarin elohopea ei kohonnut juuri viittä tai kuutta lämpöastetta korkeammalle. Iltaa kohti mennessä se laski vielä hieman ja pilvisyys takasi sen, että yö oli viileä ja suorastaan ikävän synkkä. Katuvaloina toimivien kaasupurkauslamppujen lumenit imeytyivät kosteaan asfalttiin eivätkä ne juuri valaisseet ympäristöä kuin juuri sen valokeilan tuottaman läikän verran. Kelmeän keltainen valo kimalteli teiden ja katujen pinnassa samalla kun puiden lehdet tippuivat syystuulessa maahan, tehden kävelyteiden pinnoista jopa hieman liukkaan tuntuiset. Herra S. oli illan aikana päättänyt lähteä ulos ottamaan muutaman paukun tai pitkän huurteisen. Käyttämänsä ravintolan tai baarin nimi ei ole tiedossa, mutta nautintoaineen vaikutus oli kuitenkin ilmeinen, kun Herra S. saapui seuraavan kerran kotiinsa Parolantie 12:n viidenteen kerrokseen keskiyön haminoissa. Tehdasduunarin arkeen kuului hieman rillutella keskellä viikkoakin. Ei se ollut mitenkään tavatonta, että seuraavan päivän työvuorossa haukattiin Jaffa-pullosta pahimpaan päänsärkyyn. Pikemminkin se oli tapa kuin poikkeus, eikä S. aikonut tehdä siihen muutosta. Jos ei omaa autoa ollut tai sillä ei voinut heikon kuntonsa takia ajaa, niin taksi kyllä hoiti kyydityksen. Useampi laitamyötäisessä ollut herrasmies nappasikin aamuyöstä pirssin alleen tullessaan viihteeltä ja pyytäen kuljettajaa ajamaan tämän työpaikalle. Oli kuulemma kyyditettävällä ”oma tuuri” alkamassa ihan just. Se muistuttaa taas siitä, kuinka paljon ajat ovat muuttuneet lähes neljässä vuosikymmenessä.

Taksi oli tullut Herra S:lle tutuksi, sillä sitä oli käytetty aikaisemmin illan ja yön aikana. Mies tuli ja meni. Joku takseista muisteli, että S. saattoi tilata taksin pihaan, mutta ei sitten tullutkaan kyytiin. Oli vissiin niin hermona tai muuten täpinöissään, että päätti olla lähtemättä taksilla keskustaan. Nyt hän oli keskiviikon aikana ajellut taksilla ryyppäämään, ryyppäämästä takaisin kotiin. Uudelleen kotoa ryyppäämään ja taas takaisin kotiin. Eipä siinä ainakaan taksien mielestä ollut mitään pahaa. Keikka kuin keikka, rahan siitä sai kehäalueen sisällä jo menomatkastakin asiakkaan luokse. Taksikeskukselle tietysti osoite alkoi tulla illan ja yön aikana tutuksi. Samoin Herra S:n naama ja lennokkaat jutut. Pikkulauantai oli kaiken maineensa veroinen.

Autoilijat ja rengit

Saman keskiviikkopäivän aikana hämeenlinnalainen, 28-vuotias Jari Lahti ajoi taksia, kaksiosaisessa vuorossa. Ensin päivällä pienen pätkän ja sitten toisen illassa ja yössä. Jarin oli tarkoitus ajaa kaksiosaisen vuoron jälkimmäinen pätkä kello 19 alkaen ja päättää vuoronsa aamuyöllä kello 3. Muutamat muut taksit ajaisivat Jarin jälkeen vielä tunnin tai pari, mutta Jarin oli tarkoitus ajaa taksi aamuksi takaisin isäntänsä Kaupin Jussin pihaan Soitinkorpeen Hattelmalan kaupunginosaan. Siellä seisoi hänen Kuplavolkkarinsa sen aikaa, kun hän oli taksiauton ratissa. Jari oli tuolloin renkinä Kaupin Jussille, ajaen tämän valkoista 5-ovista vuoden 1985 Volkswagen Passat hatchbackia, eli sellaista viistoperäistä uudehkoa manuaalivaihteista henkilöautoa. Kyseinen B2-korimallin Passat oli vielä sitä vanhempaa mallia, jossa oli pystymalliset takalamput. Tapahtumien aikoihin samaisesta automallista oli tullut markkinoille jo niin kutsuttu facelift-malli eli hieman ulkoasultaan uudistettu versio. Jarin autona tuona iltana ollut Passat ei kuitenkaan ollut vanha, vaan edusti pikemminkin sitä uudempaa autokalustoa Hämeenlinnan yleisessä katukuvassa. Moottorina toimi 1.6-litrainen turbodiesel ja auton taksivarustukseen kuuluivat kattotelineeseen kiinnitetty keltainen TAXI-kyltti (ja siis nimenomaan X-kirjaimella, koska Stadissakin käytettiin tätä kansainvälistä kirjoitusasua), ULA-radio, mikrofoni ratin takana mittariston kyljessä sekä taksamittari. Mahdollisesti myös jonkinlainen tangettipainike lähellä ohjauspyörää tai muita auton hallintalaitteita. Tangetti on se painike, joka toimii ULA-radion vastauspainikkeena. Tiedättehän radiopuhelimet, joissa painetaan painike pohjaan aina silloin kun itse halutaan siihen puhua. Kun painikkeen vapautti, kuului radiosta mitä vastapuoli siihen puhui.

Taksiautoilijat vaihtoivat autoaan kolmen vuoden välein verohyödyn vuoksi. Kaupin Jussin Passat oli siis virkauransa puolivälissä lokakuussa 1986. Kilometrejä sen mittariin oli toki jo tullut, mutta vielä se kelpasi taksipalvelukseen oikein hyvin. Yleensä Jari ajoi isänsä Risto Lahden taksia numero 14, aina silloin kun Risto ei itse ollut töissä. Jarin isä oli taksiautoilija ja Jari renki. Taksikuskeja kuitenkin molemmat, Jari jo toisessa polvessa. Risto Lahti ajoi sopimuskyytejä Hyvinkäälle kuurojen kouluun. Jarille jäi sopivasti isänsä keltaisen Mersun ajaminen iltaisin ja öisin. Jari nähtiinkin usein Riston Mersun puikoissa, mutta nyt hän ajoi renkinä Kaupille. Taksit kuuluivat tiettyihin ryhmiin ja liikkuivat tarkkaan suunnitelluissa vuoroissa. Taksien säännöt ja ohjeet olivat tiukat. Isäntien lomat ja vapaat olivat jaettu rengeille ajettaviksi, sillä tyhjänpanttina autoa ei voinut seisottaa. Taksinkuljettajat saivat tarkan listauksen ajovuoroistaan kuudeksi kuukaudeksi eteenpäin, joten isännillä ja rengeillä oli hyvin tiedossa missä ja milloin töitä tehtiin. Niiltä työvuoroilta ei auttanut myöhästyä tai luistaa tyystin, siitä seurasi melkoinen haloo. Jarin tavoin moni muukin nuori kuski ajoi eri isännille viikonloppu- ja yövuoroja. Porukka oli toisilleen tuttu ja tiivis. Kollegat jelppivät toisiaan, vaihtoivat tarinoita tolpilla ja pitivät yhtä. Pitkin päivää ja iltaa vaihdettiin kuulumisia ja juteltiin niitä näitä. Keskiviikkona 22.10.1986 Jari oli työvuorolistan mukaan kuskina kaksoisvuoron Kaupin taksilla numero 41. Niinpä Jari suuntasi aamulla ensitöikseen noutamaan VW Passatin ajoon. Jussi ojensi avaimet Jarin kouraan ja toivotti hyvää työpäivää. Tämä pystyi luottamaan Jariin täydellisesti, sillä Jari oli säntillinen ja skarppi jätkä. Hän ei ajovuoroja missannut eikä pettänyt isäntien luottamusta. Työvuorot hoidettiin, kuten ne oli työvuorolistaan kirjattu. Rahat olivat jämptisti ajojen mukaan. Jari oli kokenut, niin sanottu luottokuski.

Jari Risto Olavi Lahti

Jari oli syntynyt 15.6.1958 Helsingissä, mutta asui käytännössä koko lapsuutensa ja ikänsä Hämeenlinnassa. Ensin perhe asui Hämeenlinnan Kaurialassa Larin Kyöstin kadulla ja myöhemmin 60-luvulla Rinkelinmäellä. Perhe oli kasvanut tuolloin Jarin siskon Sarin ja pikkuveljen Arton verran. Perheen uskonnollinen tausta heijastui Jariin ainakin siten, että hänestä kasvoi ystävällinen ja kuuliainen. Tämä heijasteli Jarista muun muassa siten, ettei hän sallinut huoneistoon päässyttä ampiaistakaan vahingoitettavan, vaan se täytyi pyydystää kuppiin ja vapauttaa pihalle. Arto muisteli veljesten lapsuutta siten, että Risto-isä (1929-2020) sahasi pojille lankunpätkistä lätkämailat ja lähes kaikki veljesten vapaa-aika kuluikin katulätkää pelatessa. Ensin Kaurialassa keskenään, mutta sitten pihapiirin ja lähistön muiden lapsien kanssa Rinkelinmäellä. Pihapeleihin tuli muksuja Poltinaholta saakka. Jarin äitiä Eevaa (1928-2013) muistaneet ihmiset kuvailivat rauhalliseksi, ystävälliseksi ja lämpimäksi. Jari oli takuulla perinyt näitäkin ominaisuuksia itselleen. Jari ei nimittäin suuttunut juuri mistään, eikä sen enempiä kiukutellut. Yleensä aina nuori Jari oli naama pikemminkin hymyn virneessä kuin huulet mutrulla. Ja urheilua kuulemma piti olla. Ei oikeastaan merkitystä minkä sorttista, kunhan sitä oli riittävästi. Jari ei niinkään ollut kiinnostunut liittymään mihinkään urheiluseuraan tai keskittymään tiettyyn lajiin, mutta piti monenlaisesta liikunnasta ja urheilumuodosta. Aina arkiaamuisin ennen Poltinahon koululle lähtöä Jarin piti saada lukea urheilutulokset lehdestä. Arto-veli arveli, että Jarilla kavereineen taisi olla jonkinlaiset veikkaukset tai vedot meneillään.

Sitten viimeistään teinivuosina musiikki mullisti Jarin elämän. Hän soitti bändissä rumpuja, bassoa ja saksofonia. Aloitteleva bändi treenasi Hämeenlinnan keskustan harjoitustiloissa 70-luvulla ja kun Jari täytti 17, löytyi Poltinaholta hänelle saksofonin soitonopettaja. Se oli sellaista puolivakavaa musiikin harrastamista. Lisäksi kotona stereoita piti välillä luukuttaa niin, että naapuritkin saivat nauttia musiikista. Tuolta 70-luvulta ja sen aikakauden musiikista Jari imi musiikillisia vaikutteita itseensä. Se näkyi ja kuului miehen levylautasella vielä myöhemminkin. Sitten 70-luvun loppupuolella Jarin kasvaessa nuoreksi aikuiseksi oli aika lentää pesästä. Jari löysi itselleen mukavan pienen luukun keskustasta, Raatihuoneenkadun ja Rauhankadun kulmasta, keskustan Apteekin yläpuolelta. Jarin sisaruksienkin muuttaessa pois kotoa, Rinkelinmäen huoneisto laitettiin myyntiin ja isä ja äiti Lahti muuttivat talkootyöllä rakennettuun ja vuonna 1985 valmistuneeseen taloon Hämeenlinnan Myllymäen Vuorikadulle. Tarkemmin ottaen osoiteeseen Vuorikatu 9. Jarin muuttoa kotoa auttoi tietysti se, että hän oli vakiinnuttanut paikkansa ja palkkansa taksiauton ratissa.

Jarin ystäväporukka oli pieni, mutta sitäkin tärkeämpi sen eri osapuolille. Porukka näki säännöllisen epäsäännöllisesti ja oli verrattain tiivis. Porukkaan ei päässyt helposti mukaan, sillä Jari halusi pitää tietyn turvavyöhykkeen yksityisyytensä ympärillä. Jari ei ollut sulkeutunut introvertti, mutta suhtautui varauksella uusiin tuttavuuksiin. Siis sellaisia ”puolivaloilla” ympärillä pyöriviä hyvän päivän tuttuja ei päästetty sisäpiiriin. Sisäpiiriin kuului vain kaikista tärkeimmät ja parhaimmat kaverit, ystävät. Jarin ystävät kertoivat, että Jari tykkäsi olla toisinaan yksin, ihan omissa oloissaan. Toisinaan tätä ei tavoittanut puhelimella eikä ovea tultu avaamaan. Se oli Jarin tapa viettää aikaa ajatuksiensa kanssa ilman häiriöitä. Lempeän ja kiltin kuoren alla asui takuulla jonkin sortin pohdiskelija. Jarilla ei myöskään ollut puolisoa eikä lapsia. Hän ei juuri niistä asioista puhunut edes läheisilleen, ei veljellekään. Hänen kaveritkaan eivät muista nähneensä tai kuulleensa, että Jarilla olisi ollut minkäänlaista kumppania ainakaan syksyllä 1986. Hänellä tuntui olevan kaikki asiat kuitenkin tosi hyvin juuri sillä hetkellä, sellaisena kuin ne olivat. Kämppä, duuni, kavereita, sisarukset, isä ja äiti. Harrastuksia ja vapaa-aikaa. Jari eli normaalia nuoren aikuisen, sinkkumiehen elämää. Joskus hän istui Hälläpyörässä oluella, silloin kun ajovuoroja ei osunut omalle kohdalle. Jari oli kaveriensa mukaan eronnut tai erotettu aikaisemmin kuulumastaan uskonnollisesta yhteisöstä. Ehkä hän ei kokenut sitä nuorena aikuisena omaksi jutukseen. Mikään ryyppymies hän ei kuitenkaan ollut eikä alkoholi koskaan häirinnyt Jarin työntekoa. Hälläpyörä oli Jarin vakimesta, johtuen ehkä raflan sijainnista, joka oli aivan Jarin pienen kodin naapurissa noin puolen korttelin päässä. Jarin kotiosoite oli Raatihuoneenkatu 7A aivan Hämeenlinnan keskustassa. Porttikonki kiinteistön sisäpihalle ja parkkipaikalle kulkee Rauhankadun puolelta. Alakerrassa katutasossa toimi tuolloin keskustan apteekki, myöhemmin mm. Hämeenlinnan Asunnot Oy:n toimisto. Vieressä oli Kauppari ja Höyhensaareksi kutsuttu synnytyssairaala. Rauhankadun toisella puolella Hämeenlinnan Lääkäriasema. Asunto sijaitsi siis keskeisellä paikalla, ihan ydinkeskustassa lähellä kaikkea.

Omaa autoa Jari tarvitsi suht harvoin, yleensä silloin kun hän ajoi taksiautoilijan luo noutamaan pirssiä. Keskustan liikkeissä hän asioi sujuvasti jalkaisin. Niistä tutuimmiksi tulivat Raketti-Anttilan levyosasto, Raija Mathysin ja myöhemmin Harri ”Hara” Myllymäen pitämä Levy & Kasetti sekä Hämeenlinnan Musiikin vinyylilevyosasto. Jonkin verran Jaria nuorempi Ilkka muutti teini-ikäisenä Hämeenlinnaan ja tutustui Jariin. Hän oli yksi niistä harvoista, jotka pääsivät Jarin ystäväpiiriin, siihen sisäpiiriin. Ikäerosta huolimatta nuoria yhdisti intohimo musiikkiin. Toinen Jarin hyvä ystävä, Antti, harrasti jos jonkinlaista urheilua Jarin kanssa. Nuoret miehet kävivät pelaamassa 80-luvulla muotiin tullutta squashia ja hankkivat käppyräsarviset kilpapyörät. Ei Jarilla ja Antilla ollut tarkoitus mitään kilpaa ruveta ajamaan, mutta kapearenkaisilla tsygeillä oli hyvä harrastaa kuntopyöräilyä. Maisemat vaihtuivat ja samalla sai vaihtaa frendin kanssa ajatuksia, kuulumisia ja muita juttuja. Kyllä Antti ja Jari musiikistakin puhuivat, mutta Antin musamaku oli kääntynyt jo vakavammin esitettävän taiteen pariin, oopperaan. Antti lähti silti kaveriporukan matkaan mukaan, kun Jari kävi maaliskuussa 1983 Helsingin jäähallissa kuuntelemassa Carlos Santanaa. Se oli ehkä sitä ”helpointa” musiikkia Jarin levylautasella, kun yleensä Jarin vinyylisoittimessa pyöri lähinnä koukeroinen proge. Se, minkä hän oli löytänyt omina soittovuosinaan 70-luvun puolivälissä. King Crimson, YES, Rush, Emerson Lake & Palmer, Camel, Kansas, Pink Floyd, Genesis, Jethro Tull… Voidaan kai todeta, että palkasta jääneet ylimääräiset markat hän sijoitti vinyylilevyihin. Niitä kertyi lopulta sen verran paljon, että Jarin pieni asunto oli täynnä niitä. Eittämättä aikansa yksi suurimmista hämeenlinnalaisista vinyylilevykokoelmista löytyi Jarilta.

Kuten aikaisemmin jo mainitsinkin, niin Jarin isä Risto Lahti oli taksiautoilija ja hän ajoi sopimustaksina arkipäivisin kuuroja lapsia Hämeenlinnasta ja lähialueelta Hyvinkäälle kuurojen kouluun. Jarin ollessa parikymppinen, hän päätti seurata isänsä jalanjälkiä. Sitä ennen hän oli ehtinyt olla töissä kodinkonemyymälässä, todennäköisesti Ryynäsellä Hämeenlinnassa sekä tovin veljensä Arton kanssa metsänraivaushommissa. Taksikuskin työ oli kuitenkin Jarilla verissä ja hän tykkäsi työstään. Jari oppi nopeasti kuskin tehtävät ja toimintatavat. Hämeenlinnan taksiautoilijat ja rengit tulivat äkkiä tutuksi. Jari nähtiinkin usein isänsä Riston kellertävän Mercedes Benz 200D:n (korimalli W123) ratissa arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Taksikuskina Jari oli nuoresta iästään huolimatta kokenut, takana oli syksyllä 1986 ainakin 6-7 vuotta taksin ajoa. Taksikuljettajan luvan sai ajaa aikaisintaan 19-vuoden ikäisenä eli ajokortin piti olla ollut taskussa vähintään vuoden ennen taksikurssin suorittamista. Osasyynä tähän varmasti oli se, että ajokortin saaneilla oli tuolloin vuoden ajan auton takalasissa kahdeksankympin lätkä. Taksikuskiksi pystyi siis hakemaan sen jälkeen, kun kuljettaja pääsi eroon kyseisestä lätkästä. Jarin veli Arto muisteli, että Jari olisi ollut parikymppinen aloittaessaan taksikuskina, eli joskus vuoden 1978 tienoilla tai hieman sen jälkeen. Samaa mainitsivat myös muutamat hämeenlinnalaiset taksiautoilijat, että Jarilla oli kokemusta taksista jo sieltä 70-luvun lopusta lähtien. Kaikki Jarin hämeenlinnalaiset kollegat ja kaverit kertoivat Jarin olevan rauhallinen luonne, ystävällinen ja auttavainen. Taksikuski ehdottomasti sieltä ”parhaimmasta päästä”. Hän avasi auton ovet mummoille ja papoille, oli viimeiseen asti säntillinen, reilu ja rauhallinen. Jari tuli toimeen aivan kaikenlaisten asiakkaiden ja ihmisten kanssa. Työvuodet olivat opettaneet Jarille paljon taksin takapenkkiä kuluttaneista ihmisistä ja heidän elämänpolkujen eri vaiheista. Juopot ja rettelöitsijät, kiireiset ja hätäiset… kaikki vaikeimmatkin tapaukset tulivat palveltua ammattitaidolla ja rauhallisen rennolla otteella. Ehkäpä se uskonnollinen kasvatus tuli läpi juuri niissä vaikeimmissa tilanteissa. Jari ei haastanut riitaa eikä varsinkaan tapellut. Ei rahan takia eikä myöskään provosoitunut känniläisten suunsoitosta.

Parolantie

Herra S. palasi juovuspäissään kyliltä kotiinsa Kaurialaan Parolantielle vuorokauden jo vaihtuessa torstaiksi. Kello löi kaksitoista kun puinen kerrostalohuoneiston ulko-ovi lonksahti laiskasti kiinni ja sen mekaaninen ovikello kilahti heleästi. Kauaa ei mies kotona viihtynyt, vaan levottomat jalat veivät hänet takaisin baarikierrokselle. Puolen yön jälkeen mies ajeli jo toistamiseen tai kolmannen kerran taksilla saman illan tai yön aikana, päätyen johonkin tuntemattomaksi jääneeseen keskustan baariin. Sieltä S. palasi taas kotiinsa parin tunnin kuluttua kellon ollen hieman vaille 2 aamuyöllä. Sama sukunimellä koristettu kerrostalohuoneiston puinen ovi kävi jälleen ja postiluukun metallinen lippa sekä ovikello kalkattivat taas. Vaikka olikin pikkulauantai, oli myös arkipäivä ja sen yö. Torstaina oli koulua ja töitä. On siis oletettavaa, että muu S:n perhe oli nukkumassa silloin. Herra S:n perhe oli tuiki tavallinen pieni hämäläisperhe kuten edellä jo mainittiin. Vaimo ja kaksi poikaa. Heistä toinen kaiketi se samainen poika, jota aikaisemmin mainittu Parolantie 12:n talkkari oli joidenkin kolttosten takia hieman ojentanut. Toinen sitten oletettavasti tuolloin jo täysi-ikäinen, eikä välttämättä enää vanhempien helmoissa kyseisenä ajankohtana. S:n Vaimo kuitenkin havahtui ja heräsi miehensä kotiintuloon, jos ei molemmilla kerroilla niin ainakin tällä jälkimmäisellä kello kahden tulolla. Ulko-oven sulkeuduttua eteisestä kuului askelia sekä päällystakin riisumista. Jokin rauhattomuus Herra S:ää vaivasi. Hän oli taksiautojen kyydissä käyttäytynyt levottomasti ja puhunut sekavia, tai niin ainakin taksikuskit muistelivat. Baarituttavatkin sanoivat miehen olleen omituinen, jopa sellaisella äksyllä ja räksyttävällä tuulella. Joku miestä selvästi vaivasi. Paljon mahdollista, että mainittu alkoholi ja lääkitys yhdessä aiheuttivat sen. Voidaan myös pohtia, olisiko aikaisemmin mainittu delirium voinut olla diagnoosina. Siihen kuuluvat sekavuus, häiriintynyt uni-valverytmi sekä ajan ja paikan tajun sekoaminen tai jopa menettäminen. Lisäksi myös erilaiset aistiharhat ja harhaluulot, kuvitelmat ja äänet pään sisällä kuuluvat deliriumin rosteriin. Lisäksi kyseisestä tilasta kärsivän hermoston toiminta on kiihtynyttä ja sen seurauksena henkilö hikoilee, sydän lyö nopeasti ja verenpaine kohoaa. Lääkkeet ja alkoholi ovat yksi deliriumin aiheuttajista, joten tätä vaihtoehtoa voidaan pitää mahdollisena tarinan yhteydessä. Sellaista ei todennäköisesti koskaan diagnosoitu, mutta se sopisi lähtötietojen perusteella kuvaan kuin nenä päähän. Vaikka S. olikin kotiin palatessaan jonkinlaisessa kiihtyneessä tilassa käyden ylikierroksilla, niin minkäänlaista riitaa kotona ei keskiyöllä tai aamuyön pikkutunneilla vaimon kanssa tullut.

Parolantie 12:n viidennen kerroksen ikkunasta kajasti valo kun kello lähestyi kahta lokakuisena aamuyönä. Se oli yksi niistä harvoista huoneistoista, joissa vielä valvottiin. Muu tienoo nukkui sikeästi odottaen joka-aamuista herätyskellon pirinää ja syksyistä torstaiaamua. Levoton S. käveli liki maanisesti huoneistossa ja mietti seuraavaa peliliikettään. Sitä, minne hän seuraavaksi lähtisi. Unirytmi oli sekaisin eikä häntä väsyttänyt tippaakaan. Hetki sitten toteutettu parin tunnin baarikierros ei johtanut mihinkään hyvään, vaan mies päätti lähteä uudelleen liikenteeseen. Jostain S. sai päähänsä lähteä veljensä luo viettämään pikkulauantaita, koska olihan veljen luo tullut heidän toinen veli Oulusta asti kyläilemään. Mutta ilman ”tuliaisia” ei S. aikonut kyläillä. Herra S. heittää takkinsa niskaan ja nappaa omistamansa, hyvin järeän Colt Python .357 Magnumin mukaansa. Tuolle tehokkaalle ja tulivoimaiselle revolveri-malliselle aseelle hän oli saanut luvat viranomaisilta jo jokin aika takaperin. Kyseessä ei siis ollut mikään pienois- tai tarkkuuspistooli, vaan melkoisen järeä käsiase. Ja koska kyseinen ase oli kulkenut S:n mukana niin kovin vaivattomasti työpaikallekin, ei sen kantaminen tuottanut suurempia tunnontuskia S:lle nytkään. Eikä aseen mukaanottoa mietitty kahdesti, sillä päätös oli jo tehty. Hän oli valmiina lähtemään ulos, veljensä luokse sitä näyttämään. Pitihän oululaisen veljenkin nähdä hänen tussarinsa, ja nimenomaan kello 2 keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Selvähän se. Herra S. veivasi tutun taksikeskuksen numeron 041 ja tilasi taksin Parolantie 12:n pihaan kellon ollessa 2 torstain 23.10.1986 puolella.

Herra S. oli valmiina matkaan, ulkovaatteet niskassa, taksi tilattuna ja mutka kainalossa. S:n vaimo saattoi pyytää miestään jäämään kotiin eikä enää lähtemään tuohon vuorokauden aikaan veljensä luo. Eikä varsinkaan pyssyn kanssa. Mitään riitaa asiasta ei muodostunut eikä ääntä sen enempää korotettu. Kenties S:n vaimo oli jo tottunut miehensä oikkuihin ja totesi parhaimmaksi päästää tämän matkaan. Vaimo pääsi itse helpommalla ja olihan tuo mies aina aikaisemminkin tullut reissuiltaan kotiin. Niinpä eteisessä toivotettiin hyvää matkaa ja hyvää yötä. Kerrostalohuoneiston ulko-ovi piti saman tutun äänen kuin hetki sitten, rikkoen rappukäytävän yöllisen hiljaisuuden. Askeleiden kumina rappukäytävässä saatteli viisikymppisen Herra S:n matkaan vilpoiseen ja kosteaan lokakuiseen yöhön. Hetken aikaa Herra S. odotti koleassa yössä tilaamaansa taksia Parolantie 12 pihassa, revolveri mukanaan. Samaan aikaan viisi kerrosta ylempänä asia jäi kuitenkin vaivaamaan S:n vaimoa niin, että tämä päätti hetken perästä soittaa pirauttaa S:n veljelle. Vaimolla oli S:n veljen hämmästykseksi asiana se, että S oli tulossa kylään, vieläpä aseen kera.

Jotkut huhut tapauksen ympärillä mainitsivat, että S:llä ja tämän veljellä olisi ollut jonkinlaista riitaa, minkä vuoksi S. oli päättänyt lähteä tämän luokse keskellä yötä. S:n läheinen kuitenkin kertoi, ettei tällaista riitaa olisi ollut, vaan S. päätti lähteä veljensä luo tapaamaan Oulusta Hämeenlinnaan tullutta toista veljeä. Näin hän näkisi molemmat veljensä samalla kertaa. Aseen hän päätti ottaa mukaansa kahdesta syystä. Toisaalta S. halusi näyttää ja esitellä asetta oululaiselle veljelleen, toisaalta taas S:n toisen veljen piti säätää tai huoltaa sitä jollakin tavalla. Vuorokauden aika vierailulle oli kyllä omituinen, mutta kyseessä taisi olla enemmänkin sellainen känninen ex-tempore visiitti kuin mikään varsinaisesti suunniteltu ja laskelmoitu reissu. Olihan kyseessä pikkulauantai ja muutenkin porukkaa kaupungilla liikenteessä. Toinen huhu koski paikkaa jonne S. oli yöllä matkalla. Polarpakin työkaverit muistelivat, että S:n yöllisen reissun kohteeksi olisi valikoitunut joku työkaveri, koska kaupunginosassa ja osoitteessa minne S. oli matkalla, sijaitsi Huhtamäen työväen asuntoja. Alueella asui useampikin Herra S:n työkaveri ja tuttava. Ja koska lehdet käyttivät S:n kohteesta termiä ”tuttava”, olettivat monet lukijat matkan kohteen olleen työkaveri tai muu tuttu. Muu kuin S:n veli. Lisäksi pitää mainita, että S:n veli oli nähnyt kyseisen aseen aikaisemminkin. Olihan hän käynyt jopa vapaa-ajallaan ampumassakin sillä Huhtamäen tai Hämeenlinnan ampumaseuran vuorolla.

Yön ainoa valopilkku

Hämeenlinnan Taksikeskuksella työskennellyt nainen vastaanotti Herra S:n puhelinsoiton melkolailla tasan kello 2. Miesääni tilasi taksin osoitteeseen Parolantie 12, pihaan asti. Kun puhelu päättyi, kutsui keskus välittömästi Kaurialan alueen takseja seuraavasti: “Huomio! Parolantie 12. Kauriala. Aho!” Kutsu kuului autoilijoiden ULA-radioista ja se oli tarkoitettu vain ja ainoastaan Kaurialan alueen takseille. Muut taksit eivät saaneet kyytiä ottaa. Lisäksi kutsun perässä mainittu ”Aho!” tarkoitti tietysti Hämeenlinnan Poltinahon taksitolppaa, joka oli seissyt tutulla paikallaan jo ainakin 50-luvulta lähtien (ja seisoo takseille varattuna levennyksenä nykyäänkin), sekä kyseisellä tolpalla vuorossa olleita takseja. Tuohon aikaan taksikyydit jaettiin tarkasti ryhmittäin ja alueittain. Homma oli loppuun asti mietitty ja taksikuskeille oli selvää, ketkä kyydin saisivat ottaa. Esimerkiksi torin, rautatieaseman tai Aulangon alueen taksit eivät kyseistä kyytiä voineet vastaanottaa. Vastaavia viestejä oli kuultu kymmenittäin pitkin iltaa ja yötä. Tällainen taksikeskuksen viesti oli autoilijoille täysin tavanomainen, rutiiniosa heidän työtään. Kaurialan alueella tuolloin liikkeellä ollut taksi, jota ajoi Lukanan Timo, sekä Turuntiellä Poltinahon tolpalla ensimmäisenä ollut Jari Lahti molemmat vastasivat keskukselle ottavansa S:n tilaaman keikan. ULA-radiossa samanaikaisesti ja päällekäin kuultu kuskien kuittaus jäi Taksikeskukselle epäselväksi, joten keskuksen piti varmistukseksi kysyä uudelleen, kumpi kuskeista sen kyydin oikein ottaa. Koska Jari oli lähempänä Parolantietä, hän otti keikan itselleen. Lukana oli kaiketi sen verran kauempana Kaurialan alueella kutsun saapuessa. Jari vastasi taksikeskukselle taksinsa numerolla 41 ottavansa kyydin itselleen ja käänsi valkoisen Volkswagen Passatin renkaat vasemmalle Poltinahon taksilevikkeeltä Turuntielle.

Taksamittarin sai laittaa samantien päälle, sillä ruutukaava-alueella tietyn kehäalueen sisäpuolella ollessa sai korvauksen menomatkastakin asiakkaan luo. Samalla Passatin katolla ollut keltainen valo sammui. Se oli merkki siitä, että kyseinen taksi oli varattu. Poltinaholta matka alkoi silloin vielä tasa-arvoisen liikenneympyrän kautta edelleen joko Turuntietä pitkin kohti Parolantietä tai sitten Matti Alangon kadun kautta. Matkaan kului korkeintaan 3 minuuttia, jos sitäkään. Jari Lahti oli nopeasti Parolantie 12:n pihalla ja noin kello 2:05 Herra S. istahti taksin kyytiin, todennäköisesti pelkääjän paikalle repsikaksi. Jari ystävälliseen tapaansa kysyi S:ltä, että minne ajetaan. Jonkin verran juovuksissa ollut S. kertoi kohteeksi Katisissa olevan Verkkotie 3:n. Matka sinne kaupungin halki kestäisi vajaan vartin. Reitti kulkisi Parolantieltä ensin Turuntielle ja siitä vanhan venäläisen sotilaskirkon ja kaupungin kirjastotalon ohitse Raatihuoneenkadulle, aivan Hämeenlinnan ydinkeskustaan ja sen pääkadulle. Hopeaseppien silta oli kyllä valmistunut ja vihitty käyttöönkin jo vuoden 1985 alkupuolella, mutta reitti keskustan läpi oli nopeampi ja suorempi. Lisäksi se saattoi olla reitti, jota S. erikseen pyysi Jaria ajamaan, haluten nähdä keskustan yöelämää ja meininkiä. Jarin ei tarvinut kiertää Paasikiventien ja sen liikennevalojen kautta, nyt mentiin Hämeenlinnan keskustan halki. Sittemmin kävelykatu Reskan myötä autoliikenne Paasikiventiellä on lisääntynyt ja se taitaa nykyään ollakin nopeampi reitti Turuntieltä Viipurintielle, kaupungin länsipuolelta itäpuolelle, kuin sompailu keskustan läpi.

Hämeenlinna on aika helppo jakaa alueisiin. Kaupunki on syntynyt ja laajentunut itä-länsi-suunnassa. Keskustan voidaan katsoa olevan Vanajaveden ja moottoritien välissä. Moottoritien länsipuolelle jäävät Kauriala, Myllymäki, Ahvenisto ja muut ”sen puolen” alueet. Rautatien itäpuolelle jäävät Hätilä, Katinen, Sairio, Idänpää ja muut. Turuntie ja Viipurintie jakavat kaupungin sopivasti pohjois- ja eteläpuoliin. Mitään suurempaa itä-länsi-asetelmaa ei yleisesti ottaen ole, ainakaan enää, mutta kyllä länsipuolella asuneen on vaikea muuttaa itäpuolelle ja päin vastoin. Samoin nuorten keskuudessa itäpuolen porukka ei välttämättä tuntenut länsipuolen porukkaa ja toisin päin. Sen takia Raatihuoneenkatu ja torin ympäristö oli eräänlainen sulatusuuni sen ajan nuorisolle ja muulle keskustassa hilluneelle porukalle. Sen sijaan 70-luvun lopussa ja vielä 80-luvun alussa keskustassa tori toimi selkeänä rajana. Samoin baarit ja menomestat olivat jaettu tiettyjen porukoiden kesken. Hällässä viihtyi taistolaiset, stallarit ja Sirola-opiston opiskelijat. Idänpäässä kokoontuivat punkkarit. Williamsissa rokkarit ja teddyt. Ja auta armias jos väärään porukkaan kuulunut tyyppi eksyi toisen porukan reviirille, niin touhu saattoi mennä nenähommiksi. Käytiin siis kirjaimellisesti antamassa ja ottamassa turpaan. Eri ryhmittymien välillä oli paikoitellen isompiakin kärhämiä. Vuonna 1986 tätä jaottelua ei niin vahvasti enää ollut, vaan torista oli tullut koko kaupungin yhteinen kohtauspaikka. Ne vanhat isot tappelut Hämeenlinna vs. Turenki olivat jo jääneet historiaan, puhumattakaan Myllymäen ja Poltinahon kahakoista.

Linnanvoudista Domin grillille

Samaan aikaan kun Herra S. hamusi revolveria kotonaan kouraansa ja pirautteli pirssiä pihaan, oli Jarin hyvä ystävä Antti viettämässä Linnanvoudissa Sibeliuksenkadun baarissa pienimuotoisia varpajaisia kaverinsa kanssa. Antille oli muutama päivä aikaisemmin syntynyt lapsi ja sitä juhlistettiin hieman vaimolta salaa, joka oli synnäriltä siirretty osastolle toipumaan tuoreen perheenjäsenen kera. Valomerkki oli tullut hetkeä aikaisemmin ja Linnanvouti laittoi ovet säppiin torstaina aamuyöstä kello 2, kuten kaikki muutkin Hämeenlinnan keskustan ravintolat ja menomestat. Enemmän ja vähemmän juopunut väki ulkoisti itsensä kaupungin keskustan kaduille, jotkut etsimään jatkobileitä, toiset grilleille nauttimaan iltapalaa ja kolmannet suunnaten kotimatkalle. Jalat oli tanssittu rikki, ääni laulettu käheäksi ja vatsassa nakersi purilaisen kokoinen nälkä. Anttikin päätti kaverinsa kanssa siirtyä Sibeliuksenkadun mäkeä ylös torin taksiaseman viereen Domin grillille tilaamaan yöpalaa.

Koska Antti ajoi tuohon aikaan itsekin taksia, oli torin laitamilla kyytiläisiä vartoavissa takseissa tuttuja naamoja. Muutenkin keskustan liikenteessä vilisi kosolti tuttuja. Mies sai olla lapa pystyssä morjestelemassa useammallekin tuttavalle ja puolitutulle. Grillin kulmassa kaksikon seistessä ja paperitaskun välistä hampurilaisia nauttiessaan Antti huomasi tutun auton lähestyvän Raatihuoneenkatua lännestä kohti toria. Valkoinen Passat oli kovasti tuttu auto, tutun miehen kuljettamana. Antti tunnisti ystävänsä Jari Lahden kyyditsemässä yhtä mieshenkilöä ja näytti tälle peukkua aivan kuin liftauksen merkiksi. Jari vilkautti Passatin vasenta vilkkua merkiksi Antille, että kollega ja hyvä ystävä oli huomattu lokakuisessa yössä. Tämä oli taksikuskien keskinäinen tapa ilmoittaa kyydin tarpeesta ja siitä, että kuljettaja tulee keikkansa jälkeen poimimaan viihteellä olleen kollegan kyytiin sekä ajamaan tämän kotiin. Jari siis kuittasi Antille, että huomattu on, ja että hän tulee kohta hakemaan. Taksiautoilijoiden ja renkien kesken tuo kollegoiden kyyditseminen oli melko yleistä. Rengit eivät välttämättä voineet veloituksetta ajaa, isännillä eli autojen omistajilla tilanne oli tietysti toinen. Omalla autollaan sai ajaa mittari päällä tai pois päältä, miten sen kukin halusi. Jari Lahden ollessa renkinä Kaupille olisi ollut todennäköistä että Antille ja tämän frendille kyseinen matka Passatin jousilla olisi jokusen markan maksanut. Antti kavereineen jäi vailla huolen häivää nauttimaan torstaisen aamuyön tunnelmasta Hämeenlinnan keskustassa sekä syömään purilaiset loppuun, odotellen Lahden Jarin paluuta kyytikeikaltaan.

Matkalla

Jari ja Herra S. kulkivat Passatin renkaiden rullatessa mukulakivikadulla Hämeenlinnan keskustan läpi Viipurintien sillalle. Yö oli pilvisen synkkä, viilenevä ja alavilla kohdilla saattoi näkyä usvaakin. Auton valot upposivat märkään asfalttiin eivätkä ne juuri valaisseet tietä tai edessä olevaa kaupunkimaisemaa. Viipurintien sillan jälkeen auto ohitti kaupungin taidemuseon ja terveyskeskuksen. Sitten rautatieasemalle vievän ”hullunmyllyn” risteyksen ja siitä rautatien ylikulkusillan ylitse. Rautatien ylittävän sillan jälkeen vasemmalle puolelle jäi Valtion pukutehdas VPU, josta osa taksiautoilijoiden ja renkien työasuista oli peräisin. Asustukseen kuului kauluspaita, usein vaalean sininen. Kaulaan pujotettiin joustokraka, eli sellainen valmiiksi solmittu ja kuminauhalla varustettu. Se oli turvallisuuskysymys, eli asiakas ei voinut siitä nappaamalla aiheuttaa ongelmia. Suorat housut ja pusakkamallinen takki. Hattukin oli vielä monella, mutta ei kaikilla.

Heti VPU:n jälkeen taksi kääntyi risteyksestä oikealle Harvialantielle. Samaa tietä kuljettiin myös Katumalle, Harvialaan ja Turenkiin. Noin nelisensataa metriä Harvialantietä etelään Passat kääntyi seuraavan kerran. Tällä kerralla vasemmalle Hämeenlinnan uuden palolaitoksen nurkalle Kutalantielle. Palolaitos oli noussut kyseiselle pellolle Kutalanjoen kupeeseen vuonna 1984. Samalla Kutalantietä oli jatkettu Katistentien risteyksestä Harvialantielle saakka. Vuoden ’82 ilmakuvissa Kutalantietä ei vielä ole. Enää taksien ja muiden autojen ei tarvinut kulkea Honkalankadun kautta Katisiin. Katisten kaupunginosaan Lahden ohjastama Passat saapui noin kello 2:15-2:20 aikoihin. Verkkotielle, jonne Herra S. oli menossa veljensä luokse, piti kulkea Katisten kerrostaloalueen ympäri Idänpääntietä, kiertäen tavallaan koko asuinalueen taakse, Idänpään urheilukentän naapuriin. Matkan aikana Jari ja Herra S. olivat kaiketi puhuneet arkisista asioista. Ehkäpä työasioista, ehkä S:n nyt käsillä olevan matkan tarkoituksesta ja päämäärästä. Ehkä Herra S. oli höyrynnyt niitä samoja asioita kuin muillekin takseille illan aikana? Kenties S:llä mukana ollut mutka oli noussut puheenaiheeksi miesten kesken?

Herra S:n vaimo ei siis mennyt takaisin nukkumaan miehensä lähdön perästä. Samaan aikaan kun Jari Lahti kyyditsi taksissaan S:ää kohti Katisia ja Verkkotietä, S:n vaimo kertoi lankapuhelimen luuriin S:n veljelle asiasta. Kun Verkkotiellä vastattiin keskellä yötä soivaan puhelimeen, oli hämmennys suuri. Mitä ihmettä S. tekisi kahdelta aamuyöstä siellä, ja vieläpä aseen kanssa? Se ei kuulostanut kenestäkään tavanomaiselta. Verkkotiellä osattiin siis odottaa taksin ja Herra S:n saapumista pihaan. Ensin Verkkotie 3:n pihassa näkyivätkin taksin ajovalot. Sitten kuului diesel-moottorin nakutus porraskäytävän edustalta samalla, kun valkoinen taksiauto pysähtyi D ja E-rappujen edustalle. Kaikki vaikutti aluksi ihan tavalliselta taksikyydin päätökseltä. Hetken ajan auto seisoi pihassa, kunnes autosta nousivat ulos Herra S. ja Jari. Herra S:n veli kuuli, että Jarin ja S:n välille oli kehkeytynyt jonkinlainen sanaharka. Pihalta kuului selvää suomenkielistä kovaäänistä riitelyä. Itse riidan aiheesta tai syistä ei ollut tietoa eikä se täysin selvinnyt riitelyn perusteella, mutta se oli mahdollisesti alkanut jo taksimatkan aikana ja kärjistynyt äärimmilleen matkan päätepisteessä. Ehkä riita koski kyseistä kyytimaksua. Ehkä puheeksi oli matkan aikana tullut S:n aikeet. Ehkä Jari oli huomannut S:llä olevan aseen, pelästynyt sitä ja kysynyt siitä. Ehkä Jari oli koittanut luonteensa mukaisesti pyytää Herra S:ää viemään aseen takaisin kotiinsa ja palaamaan sinne. Nämä ovat puhtaasti spekulaatiota, koska minkäänlaista varmuutta ei miesten välisestä torailusta tai riidan syystä ole, emmekä voi sitä enää saada. S:n veli totesi vain, että kaikki tapahtui äkkiä ja täysin yllättäen.

Se voidaan kuitenkin suurella varmuudella todeta, että Jarin luonteeseen kuului olla avulias ja auttavainen. Kollegoiden mielestä Jari oli taksikuljettaja aivan sieltä parhaimmasta päästä eikä missään tapauksessa riidanhaastaja. Jari oli luonteeltaan sovitteleva ja rauhallinen, vähän kuin kaikkien kaveri. Hän olisi takuuvarmasti kyydinnyt Herra S:n kotiin, vaikka ilman veloitustakin, jos asia olisi niikseen ollut. Hän ei parin kympin tai edes satamarkkasen takia jaksanut tapella eikä haastaa riitaa. Itseasiassa Jarin ystävät muistelivat, ettei Jaria saanut suuttumaan oikein mistään. Arto-velikään ei pahemmin nähnyt Jaria vihaisena tai äksyilemässä. Pikemminkin Jari halusi viettää aikaa silloin yksin jos joku asia pänni tai otti kupoliin. Jari ei siis näyttänyt suuttumustaan muille. Jostain Herra S. oli siis Jarille suivaantunut ja tämä riita jatkui matkan päätepisteessä, Verkkotie 3:n pihassa.

Viimeinen yö

Vaikka itse syy riidalle jäikin ikuiseksi mysteeriksi ja meidän muiden spekuloitavaksi, seuraava on kuitenkin täyttä totta. Asiat Verkkotien pihassa eskaloituivat aivan silmänräpäyksessä. Tilanne ei kestänyt kuin joitakin kymmeniä sekunteja, ehkäpä korkeintaan minuutin. Verkkotie 3:n E-rapun huoneistosta Herra S:n veli seurasi pihalla käytävää riitelyä silmät ja korvat tarkkana. Hän oli yksi tapahtumien silminnäkijä, kun sitten äkkiä arvaamatta Herra S. nosti oikean kätensä suoraksi eteenpäin ja osoitti Jari Lahtea revolverillaan, siitä taksiauton katon yli. Siinä sekunnin murto-osassa tilanne muuttui riidasta väkivallaksi, vakavasta hengenvaaralliseksi ja sekavasta totaaliseksi kaaokseksi. Se mitä tähän asti oli ollut ja tapahtunut, muuttui pysyvästi ja ikuisiksi ajoiksi. Niin Jarin, S:n kuin molempien miesten omaisille ja läheisille. Siihen Verkkotie 3:n D- ja E-rappujen edustalle, pienten ovenpielissä olleiden ulkovalojen loisteeseen lyhistyi vasta 28-vuotias taksinkuljettaja Jari Lahti. Katisten asuinalueen öisen hiljaisuuden oli rikkonut riitelyä seurannut Colt Python .357 Magnumin väkivaltaisen äänekäs laukaus. Ääni oli niin kova, että se kaikui kerrostaloalueen keskellä tovin. Myös muiden Verkkotien asuntojen ikkunoissa alkoi syttymään valoja yksitellen, toinen toisensa jälkeen. Herran S:n kädessä olevan tehokkaan aseen laukaus oli osunut taksikuski Jari Lahtea kaulaan tai pään seudulle. Sen seurauksena hän rojahti jalkeilta kerrostalon pihamaalle. Epäselvää on, laukaisiko Herra S. aseensa vielä toistamiseen, mutta joissain lähteissä mainitaan Verkkotiellä ammutun laukauksia. Monikossa. Se toinen laukaus saattoi olla kaiku kerrostaloalueen tiiliseinistä, mutta se saattoi olla myös raakalaismainen, lähes teloituksen tapainen laukaus lähietäisyydeltä maassa makaavaa Jaria kohti. Torstaina 23.10.1986 noin kello 2:20 tai 2:25 aikoihin sammui 28-vuotiaan Jari Lahden tähti, valkoisen Volkswagen Passatin viereen. Siihen Verkkotie 3:n D ja E-rappujen eteen.

Joissain lähteissä mainitaan myös, että Jaria olisi ammuttu taksiauton sisällä, ja että Herra S. olisi vetänyt Jarin pois kuljettajan paikalta kerrostalon pihalle. Tätä voidaan kuitenkin epäillä teknisen näytön perusteella, sillä Volkswagen Passatin vasemman puoleinen etusivulasi oli ehjä ampumahetkellä. Mikäli Jaria olisi ammuttu apukuljettajan paikalta kaulaan, olisi .357 Magnumin luoti suurella todennäköisyydellä kulkenut kaulan kudoksien läpi ja rikkonut kuljettajan puoleisen sivuikkunan. Lasinsiruja olisi päätynyt Verkkotie 3:n pihaan. Mikäli Herra S. olisi istunut takapenkillä, olisi tuulilasissa ollut suurella todennäköisyydellä veriroiskeita ja luodin mentävä reikä. Näin ei kuitenkaan ollut. Lisäksi auton etuistuimella, kuljettajan ovessa, tuulilasissa tai auton verhoilussa olisi takuulla ollut Jarin verta, mikäli laukaus olisi ammuttu auton sisällä. Jarin verta olisi myös roiskunut Herra S:n vaatteille. Haastatteluissa saatujen tietojen ja ajoneuvon kuvien perusteella on oletettavaa, että molemmat miehet olivat nousseet autosta silloin, kun Herra S. ampui Jaria. Mikään näistä spekulaatioista ei kuitenkaan muuta lopputulosta. Jari Risto Olavi Lahden vain 28 vuoden mittainen matka tässä maailmassa päättyi julman väkivaltaisesti. Jarista tuli yksi niistä suomalaisista taksinkuljettajista, joka päätyi työtehtäviensä aikana murhattujen taksikuskien verrattain pitkään listaan. Jostain käsittämättömästä syystä Suomessa on tapahtunut viimeisen 100 vuoden aikana useita taksikuskien surmia. Siksi jo vuonna 1954 Toivo Rontu-niminen taksikuski kirjoitti huolestuneena ”Ammattiautoilija-lehteen” artikkelin melkoisen kylmäävällä otsikolla: ”Milloin on minun vuoroni? Joko se on tänään?” Se kuvastaa hyvin ajatusmaailmaa, jännitystä ja jopa pelkoa siitä, mitä taksikuskit joutuivat käsittelemään päivittäin. Varsinkin aina Jarin kaltaisten tapausten jälkimainingeissa. Nyt Jarin surullinen kohtalo sinetöi samalla usean muun henkilön tarinan, myös Herra S:n. Samaan aikaan kun Jari vaipui lokakuisessa yössä ikiuneen, alkoi Herra S:n pakomatka ulos tapahtuneesta, ulos tilanteesta, ulos tehdystä jota ei enää mikään muuttanut tekemättömäksi.

OSA 3

Pakomatka

Jarin väkivaltaisen ja kaikille täysin yllätyksenä tulleen surmaamisen jälkeen Herra S. hyppäsi valkoisen Volkswagen Passatin kuskin paikalle. Herra S. sammutti auton ajovalot ja käänsi taksiauton rattia oikealla, ajaen pysäköityjen autojen edestä nurmikkoalueen kautta hieman kömpelön oloisesti takaisin Verkkotielle ja Idänpääntielle. Se oli todennäköisesti hätääntyneelle humalaiselle helpompi konsti, kuin peruutella vieraalla autolla pimeässä yössä pois heikosti valaistusta pihasta. Samassa hötäkässä Herra S. onnistui sytyttämään taksin katolla olleen taksivalon merkiksi siitä, että taksi oli vapaa. Tai ehkä se jäi Jari Lahden viimeiseksi teoksi pihaan kurvatessaan? Jari saattoi ehtiä laittamaan taksamittarin pois päältä auton saapuessa kerrostalon pihaan, jolloin taksivalo katolla syttyi automaattisesti. ULA-radioon Jari ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään ennen kohtalokasta hetkeään. Niin nopeasti kaikki lopulta tapahtui. Taksikeskukselle ja muille takseille Jarin keikka sujui siis toistaiseksi vielä normaalisti ja Kaupin VW Passat, taksi numero 41, oli keskuksen mukaan ajossa. Myös Antti kavereineen odotteli torin nurkalla Jarin tuloa.

Nurmikolta pois päästyään Herra S:n varastama Passat kiihdytti nopeasti Idänpääntielle, kunnes se katosi silminnäkijöiden näkyvistä. Samalla S:n veli soitti poliisilaitokselle ja ilmoitti näkemästään. Viesti tavoitti viranomaiset lähes välittömästi ja Hämeenlinnan poliisi antoi kiireellisen hälytyksen laukauksista ja ammutusta taksikuskista Verkkotie 3:ssa sille ainoalle kentällä olevalle partioille. Viesti piti sisällään tiedon varastetusta valkoisesta taksista, joka pakeni paikalta Idänpääntietä pitkin, mutta vielä ei poliisi tiennyt varmaksi, oliko taksikuski hengissä vai menehtynyt ampumisen seurauksena. Poliisilla oli hyvin nopeasti tieto siitä, mitä Verkkotie 3:n pihassa oli tapahtunut. Lisäksi oli myös selvää, että S:n veli osasi kertoa poliisille myös epäillyn tekijän nimen. Heti poliisille ilmoittamisen perään Herra S:n veli soitti takaisin S:n vaimolle Parolantielle, jossa elämä kääntyi ylösalaisin. Järkyttävä uutinen Verkkotien tapahtumista saavutti S:n vaimon lähes välittömästi tapahtumien jälkeen. Ja koska tiedossa ei ollut, mitä S. aikoi seuraavaksi tehdä ja missä, pyysi S:n veli Herra S:n vaimoa ja perhettä tulemaan ”turvaan” Verkkotielle. Herra S:n takaa-ajo oli alkanut.

Hämeenlinnan poliisin sinivalkoinen Saab 99 oli nopeasti matkalla Verkkotielle samaan aikaan kun poliisi välitti taksikeskukselle tiedon varastetusta taksista numero 41, valkoisesta VW Passatista. Yleensä ULA-radiossa ei huudeltu ylimääräisiä, vaan kommunikaatiolle oli tiukat säännöt. Nyt taksikeskuksen antama poliisitiedote oli pysäyttävä. Silloin kaikille ULA-radiosta poliisitiedotteen kuulleista autoilijoista ja taksikuljettajista kävi selväksi, että kyse oli heidän kollegastaan, heidän työkaveristaan Jarista. Taksiauto oli varastettu ja laukauksia oli ammuttu. Lisäksi tiedotteessa pyydettiin kaikkia Hämeenlinnan takseja pitämään silmät auki, missä Kaupin Jussin omistama valkoinen Passat liikkui ja viestittämään siitä viipymättä poliisille. Jarin mahdollinen kohtalo kävi siis hyvin varhaisessa vaiheessa selväksi muille takseille ja se jos joku hitsasi taksikuskit tuona yönä yhteen. Heillä oli yhteinen missio avustaa poliisia Jarin ampujan ja varastetun taksin etsimisessä. Kyseinen järkyttävä poliisitiedote herätti unisimmankin yötuurissa olevan kuljettajan.

Verkkotien tapahtumapaikalle saapunut poliisipartio tarkisti ja tutki alueen nopeasti ennen kuin ambulanssi päästettiin Jarin luokse. Kutalantien varresta palolaitokselta pikaisesti tapahtumapaikalle tulleen ambulanssin tehtäväksi ei jäänyt muuta, kuin todeta Jari Lahti menehtyneeksi. Mitään ei ollut tehtävissä. Paikalle kutsuttiin ruumisauto, todennäköisesti Hautaustoimisto Pramin auto, joka usein hoiti viranomaisten kanssa kuolleiden henkilöiden kuljettamisen. Jari oli tarkoitus kuljettaa Kanta-Hämeen Keskussairaalalle lääketieteelliseen ruumiinavaukseen. Samalla poliisipartio kutsui paikalle laitoksen rikosteknisen tutkijan, joka lähti viipymättä kohti Verkkotietä. Lyhyet puhutukset silminnäkijöiltä vahvistivat tapahtuneen ja tiedot varastetusta taksista. Sen sijaan S:n varastaman taksiauton pakoreitistä ei ollut muuta tietoa, kuin että se oli paennut Idänpääntietä kovaa vauhtia pois Verkkotieltä. Poliisipartio irrottautui rikospaikalta ja sen tehtäväksi jäi lähteä tavoittelemaan ja etsimään Herra S:ää sekä varastettua taksia. Rikostekninen tutkinta saapui Verkkotielle suojaamaan rikospaikan, dokumentoimaan tapahtumat, keräämään vähäiset todisteet ja puhuttamaan silminnäkijöitä. Tämä oli poliisin normaali protokolla nyt, kun rikoksen tekijä oli poistunut paikalta.

Saabin kyydissä ollut partio ja konstaapelikaksikko kohtasivat jokaisessa tienristeyksessä ongelman siitä, mihin suuntaan Herra S. oli mahtanut Passatilla kääntyä. Vastaan se ei ollut tullut ketään Verkkotielle ajaneista viranomaisista. Poliisilla ei siis ollut tietoa minne Herra S. oli varastamallaan taksilla ajanut. Aseistettu mies karkuteillä oli aina arvaamaton ja se kohotti valmiustasoa. Se lisäsi poliisienkin huolta siitä, mitä ja missä tulisi tapahtumaan seuraavaksi. Tuona torstaisena yönä noin kello 2:50 Hämeenlinnan virkavalta odotti ja pidätti hengitystään. Etsintä ja tutkinta olivat käynnissä. Taksit olivat valjastettu poliisin silmiksi ja korviksi. Herra S. saattaisi ilmaantua missä tahansa ja aivan millä hetkellä hyvänsä. Aseistautuneen rikollisen etsintä oli aina vakava paikka. Hämeenlinnan poliisilla oli vastassaan hyvin harvinainen tositilanne. Tällaisia tapauksia ei ollut aikaisemmin tapahtunut ja poliiseille tilanne oli uusi. Asiaa ei myöskään helpottanut se tosiasia, että varastettu taksi oli täysin samanlainen valkoinen Volkswagen Passat, kuin Mikkelin panttivankidraamassa paria kuukautta aikaisemmin. Sen tapauksen jättämät muistikuvat ja jälkiseuraukset hiipivät takuulla Hämeenlinnankin poliisien mieleen. Ne muistikuvat takasivat, että jokainen tuolloin poliisina työskennellyt tiesi, kuinka arvaamattoman aseistautuneen henkilön kiinniotossa saattoi käydä. Virkavallan takaraivossa jyskytti uutisissa ja lehdissä nähdyt kuvat Mikkelin lääninhallituksen edustalla räjähtäneestä autosta, kuolleesta sivullisesta ja loukkaantuneista poliiseista sekä palaneista poliisiautoista. Poliisille oli takuulla terotettu viestiä, kuinka vastaavissa tilanteissa tulee jatkossa toimia. Nyt jo toistamiseen kahden kuukauden sisällä vakavan rikoksen keskiössä oli valkoinen B2-korimallin Volkswagen Passat.

Lisäksi pitää muistaa, että vuonna 1986 poliisin varustus oli mitä oli. Siinä missä nykyään kenttäpartiossa olevien poliisien asevyö pursuaa erilaisia ”työkaluja” ei syksyllä 1986 poliisilla ollut juuri mitään apuvälineitä. Toisin sanoen Herra S:ää takaa-ajavat poliisit olivat varustettu nykymittarilla arvioituna hyvinkin alkeellisesti, jopa puutteellisesti. Luotiliivit löytyivät erikoisryhmiltä isommista kaupungeista, mutta ei Hämeenlinnasta rivipoliiseilta. Ei sellaisia tainnut olla Mikkelissäkään kuin ehkä Karhu-ryhmällä. Luotiliivit yleistyivät vasta myöhemmin Hämeenlinnan poliiseilla. Pampun ja käsirautojen lisäksi asevyöllä oli virka-ase, pieni pistooli, jota sitäkään ei tarvinnut juuri koskaan käytellä. Herra S:n perään lähtivät siis ohuen sinisen virka-asun kankaan verhoamat miehet ilman luotiliivejä, haulikoita tai kiväärejä. Oman henkensä kaupalla. Ilman mitään oikeaa suojaa, tukea tai turvaa suojavarusteista. Nämä ammattilaiset laittoivat itsensä alttiiksi jo heti hälytyksen ensi metreiltä lähtien, tietäen, että rikollisella oli ase mukanaan eikä tämä ollut epäillyt käyttää sitä. Ja kuten edellä mainittiin, oli poliisin tiedonsaantikeinoja käytettävissä huomattavasti vähemmän. Poliisit olivat tuona lokakuisena yönä täysin omien havaintojen ja taksikuljettajilta saatavien tietojen varassa. Suuri yleisöhän ei edes tiennyt koko tapauksesta kuin vasta torstaina aamupäivällä (iltapäivälehtien otsikot) tai perjantaina 24.10.1986, kun Hämeen Sanomat asiasta uutisoivat. Takaa-ajoja oli tietysti ollut aikaisemminkin, mutta harvoin jos koskaan Hämeenlinnan poliisilla oli vastustajana Colt Python .357 Magnumilla varustautunut ja sellaisella jo yhden henkilön ampunut tyyppi.

Meillä on näköyhteys varastettuun taksiin

Samaan aikaan kun Saabilla liikkeellä ollut partio pyrki pääsemään Herra S:n jäljille, poliisin tekninen tutkinta jatkoi Verkkotien pihassa tutkimuksiaan. Taksikuljettaja Jari Lahti oli menehtynyt vakavaan pään aluelle kohdistuneeseen, ampuma-aseella aiheutettuun vammaan. Verkkotie 3:n piha oli sekunnin murto-osassa muuttunut rikospaikaksi, vaikka alkuillasta se oli vielä toiminut pienten lasten leikkikenttänä, monen hämeenlinnalaisen kotipihana. Niin raadolliselta kuin se kuulostaakin, poliisin teknisen tutkinnan tehtäväksi jäi ainoastaan huolehtia vainajan siirtäminen pois tapahtumapaikalta, eristää rikospaikka, jossa näkyivät tuoreet renkaanjäljet nurmikossa sekä tietysti Jari Lahden verinen löytöpaikka keskellä pihaa D- ja E-rappujen edustalla. Ambulanssi sai palata tukikohtaansa Kutalantielle, heidän tehtävänään ei ollut menehtyneiden kuljettaminen. Tämän lisäksi tekninen tutkinta puhutti alustavasti paikalla olleita silminnäkijöitä, mutta varsinainen lausunto heiltä otettaisiin vasta myöhemmin torstain 23.10.1986 aikana tutkinnanjohtajan toimesta. Moni todistaja kertoi kuulleensa laukauksen, silminnäköijöitä tapauksella oli S:n veljen lisäksi ehkä muutama muukin. Jotkut muistelivat, että joku alaikäinen poikakin olisi tapauksen omin silmin todistanut. Tapahtumien jälkeen heränneitä ja hämmästyneitä silmäpareja olikin sitten enemmän. Osa oli herännyt aseen laukaukseen, mutta itse tapahtumia he eivät olleet nähneet, jälkitilanteen kylläkin. Herra S:n veli oli tärkein todistaja ja silminnäkijä. Hän oli myös alkuperäinen ilmoittaja. Hänen yhteystietonsa kerättiin talteen ja ne tultaisiin antamaan myöhemmin tutkinnanjohtajalle, joka kirjaisi todistajanlausunnon osana poliisin rikostutkintaa.

Kellon viisarit tuntuivat matelevan ja minuuttikin tuntui pitkältä ajalta odotella lisätietoja tai havaintoja valkoisesta VW Passatista. Saabin kyydissä ollut partio oli ajamassa takaisin ydinkeskustan alueelle, kun vihdoin radiosta kuului taksiautoilta saatu viesti. Taksi numero 41, valkoinen Volkswagen Passat oli havaittu. Aikaa oli kulunut noin 20 minuuttia Verkkotien tapahtumista. Kello kävi kolmea aamuyöllä kun taksikuskit Aulangon taksitolpalta ilmoittivat ULAan taksikeskukselle, että varastettu taksi oli pysähtynyt Aulangon hotellin edustalle. Kari Varjonen oli yksi taksinkuljettajista, joka havaitsi anastetun taksin kurvatessaan hotellin eteen asiakkaan kera. Valkoinen Passat seisoi linja-autopysäkillä kattovalo päällä ja auton sisällä istui yksi mies kuljettajan paikalla. Ketään ei autosta noussut ulos tai poistunut. Passat vain seisoi ajovalot pimeänä hotellin ovelta katsottuna pihatien vasemmassa reunassa, sellaisen matalan betonisen kaiteen tai seinämän vieressä. Muut taksit seisoivat omilla paikoillaan taksitolpalla, pihatien keskialueen vieressä, ihan suoraan hotellin ovien edessä. Jo yksistään tämä yhden taksin poikkeaminen muiden taksien jonosta herätti hienoista ihmetystä muissa taksikuskeissa. Ei ollut normaalia, että yksi takseista oli pysäköitynä linja-autopysäkille eikä taksien letkaan, etenkään kun autosta ei noussut kukaan pois kyytinsä päätteeksi. Kuskia Passatin sisällä ei yön pimeydessä pystynyt näkemään, mutta ei se näiden tietojen perusteella voinut Lahden Jari olla.

Kissat ja hiiri Aulangolla

Samaan aikaan Hämeenlinnan poliisilaitoksella apupäivystäjänä toiminut konstaapeli Taisto Saari vastaanotti viestin varastetun taksin havainnosta. Saari tarttui puhelimeen ja soitti Aulangon hotellille, että hotellin ja yökerhon ulko-ovet laitetaan visusti ja viipymättä säppiin. Ketään ei saanut päästää sisään, eikä kiinteistöstä ulos, kunnes tilanne oli poliisilla hallussa. Koskisen ”Pili” piti huolen siitä, että Hugon ovi pysyi säpissä ja yläkerrassa hotellin aulassa Ritarin Timppa vastasi virkavallan käskyn noudattamisesta. Muutoin yökerhon meininki jatkui ennallaan, tiskijukan pyörittäessä levyjä ja porukan tanssiessa. Poliisin tarkoituksena oli turvata sivulliset mahdollisen asemiehen aivoituksilta. Ainakin piti tunnistaa, kuka siellä Passatin kuljettajan paikalla istui ennen lisätoimia. Poliisilaitoksella sisävuorossa olleet konstaapelit Pertti Heikkilä ja edellä mainittu Saari lähtivät tämän jälkeen tukemaan toista partiota Aulangolle. Heikkilä ja Saari ottivat Kasarmikatu 14:n eli Hämeenlinnan poliisilaitoksen alakerrasta parkkihallista tummansinisen poliisin miehistönkuljetusauton eli Ford Transitin. Kyseinen ajoneuvo on kansalaisten suussa ollut aina ”maija”. Kyseinen automalli oli tullut tutuksia monelle muun muassa Neil Hardwickin ja Tuomisen Jussin loistavan ”Reinikainen” television draamakomedian ansiosta. Poliisien matka kohti Hotelli Aulankoa ja yökerho Hugoa kulki Birger Jaarlin katua pitkin laivarantaan Arvi Kariston kadulle ja siitä Viipurintietä pitkin Aulangontielle. Yökerho Hugo oli syrjäisestä sijainnistaan huolimatta suosittu ja vilkas menomesta. Se oli siis tuttu poliiseillekin entuudestaan, erilaisten häiriöiden ja muiden hälytyskeikkojen toimesta. Asiakkaita paikassa riitti aina valomerkkiin ja aamu neljään saakka.

Aulangon hotellilla tarvittiin kaikki kynnelle kykenevät partiot, mutta ei niitä montaa Hämeenlinnassa ollut. Itseasiassa tasan kaksi. Verkkotieltä Saabilla liikenteessä ollut partio saapui paikalle ensin ja hetken päästä perästä Heikkilä ja Saari maijalla. Viranomaisilla oli tuolloin varma havainto valkoisesta VW Passatista, Jarilta varastetusta taksiautosta. Tiedossa ei kuitenkaan ollut, missä auto oli kulkenut Verkkotien ja Hotelli Aulangon välillä noin parin kymmenen minuutin ajan. Kukaan ei myöskään tiennyt tai osannut kertoa, miksi Herra S. oli ajanut juuri Aulangon hotellille, eikä esim. kotiinsa tai kaupungin keskustaan. Oliko hänen tarkoitus ”näytellä taksikuskia” eli koittaa hämätä takseja ja poliiseja sillä, että kyseinen auto olisi ollut normaalisti liikenteessä? Oliko hän kuullut ULA-radiosta häntä tavoitellut viestit ja poliisitiedotteen, jossa kyseistä autoa etsittiin? Ehkä. Ja ehkä juuri siksi Herra S. humalapäissään ajatteli näyttää muille takseille, ettei autoa ollutkaan varastettu vaan se oli edelleen maisemissa ja taksitehtävissä. Se oli joka tapauksessa todella huono idea, kuten muutkin Herra S:n tekemät ratkaisut tuona iltana. Jatkuva virheiden sarja oli alkanut jo puoliltaöin Herra S:n kotoa Parolantieltä, jatkunut Verkkotiellä ja nyt Aulangon hotellin pihassa. S:n ongelma oli yksinkertaisesti se, että kaupungin jokainen taksikuski tunsi tai vähintään tiesi Jarin ja Kaupin Jussin taksiauton. Jopa Poltinahon tolpalla taksijonon hännillä vuoroaan odotellut nuori 19-vuotias renkikuski tiesi Jarin, kun tämä lähti Herra S:n tilaamalle keikalle vajaata tuntia aikaisemmin. Sen verran pitkä historia Jarilla oli Hämeenlinnan taksikuskina takanaan. Kaupin Jussilla ja Jarin isällä Ristolla vielä sitäkin pidempi. Ei Herra S:llä ollut mitään mahdollisuutta hämätä paikkakunnan takseja vaikka kuinka olisi yrittänyt, halunnut ja toivonut.

Olihan yhtenä vaihtoehtona tietysti sekin, että S. oli menossa Hugoon jatkamaan aikaisemmin illan ja yön aikana alkanutta ryypiskelyään. Taksien runsaus pihassa oli yllättänyt hänet, eikä hän voinutkaan jättää autoa siihen ja kadota paikalta kenenkään näkemättä. Hotellin pihassa oli sen verran monta silmäparia tapittamassa häntä. Hieman omituiselta tämä vaihtoehto kuitenkin näin jälkikäteen tuntuisi, mutta saattoi olla mahdollista. Jollain tavalla Aulanko kuitenkin valikoitui Herra S:n pakoreitin suunnaksi ja välietapiksi. Siihen saattoi olla syynä yksinkertaisesti myös se, että Herra S. oli nähnyt poliisiauton ajavan kohti Verkkotietä, esimerkiksi Viipurintiellä tai muutoin kaupungin keskustasta päin. Se saattoi ohjata Herra S:n Aulankoa kohti rikospaikalta pakenemisensa jälkeen. Samaan aikaan pitää muistaa, ettei Herra S. tässä vaiheessa enää ajatellut sataprosenttisen rationaalisesti. Eikä hänen ajatuksenjuoksustaan saatu Aulangollakaan paikalla olleiden toimesta yhtään sen parempaa selvyyttä. Taas heräsi ja ehkä jopa vahvistui ajatus siitä deliriumia koskevasta diagnoosista. Ehkä Herra S. ei tiennyt tarkasti missä hän oli, kenen ympäröivänä ja minkä takia. Hänen uni- ja valverytmi saattoi aiheuttaa harhoja ja unenomaisia ”näkyjä”. Herra S:n ja valkoisen Passatin vieressä seisseet taksit olivat kuitenkin tietoisia ja takuuvarmoja siitä, että Aulangon hotellin pihatien toisessa laidassa seisseellä autolla ja sen kuljettajalla eivät olleet nyt puhtaat jauhot pussissa. Alkoi pitkältä tuntunut kissojen ja hiiren piirileikki.

Henkipatto

Hämeenlinnan yössä leijaillutta jännitystä pystyi leikkaamaan veitsellä. Aulangon hotellin pihatielle oli kurvannut kaksi poliisipartiota. Tumman sininen Ford Transit ”maija”, jonka sisällä laitokselta lähteneet P. Heikkilä ja T. Saari päättivät tukkia hotellin pihatien sisäänmenoväylän valkoisen Passatin takana. Sinivalkoisella Saab 99:llä liikkeellä ollut toinen konstaapeli Heikkilä, siis Hanski, sekä tämän työpari, mahdollisesti Lindroosin Reijo, pysähtyivät hotellin ulostuloväylälle. Herra S:n mahdollista pakenemista paikalta pyrittiin estämään poliisin muodostamalla pysäytyskynnyksellä eli muodostamalla eräänlainen sulku ulosmenoväylälle yhdestä taksiautosta ja poliisin Saabista. Poliisin Saab 99 laitettiin poikittain ns. Silkkitalon päätyyn ajoradalle ja sen eteen vielä taksikuski Kari Varjosen kuskaama taksiauto. Varjosella oli tuona yönä allaan autoilija Kaarina Sinkkosen taksi #39 eli Mercedes Benz 190D, sittemmin lempinimen saanut Tenavatähti. Viimeistään tässä vaiheessa kun poliisi sai näköyhteyden varastettuun taksiin ja alueen eristettyä sivullisilta, heidän mieleensä saattoi hiipiä ne karmaisevat uutiskuvat Mikkelin lääninhallituksen edustalta. Siellä paria kuukautta aikaisemmin pankkiryöstäjä ja kaappari Jorma Takalalla oli ollut pakoautona juuri täsmälleen samanlainen valkoinen, Jakomäen Kansallis-Osake-Pankin johtajan Seppo Jääskeläisen B2-korimallinen Volkswagen Passat. Nyt Aulangon hotellilla poliisin motittama Herra S:n varastama taksiauto oli identtinen. Sama korimalli, sama väritys ja kellokin aamuyön pikkutunneilla kävi suunnilleen samoja aikoja. Se oli pahaenteistä ja jopa pelottavan tutulta tuntuvaa. Herra S. oli saatu nyt piiritettyä ja ympäristöä oli turvattu parhaan kyvyn mukaan. Lyhyen tovin mietittyään ja keskusteltuaan poliisit päättivät taktiikasta ja ryhtyivät tuumasta toimeen.

Passatin takana, sisääntuloväylälle maijan kyydissä kurvannut konstaapeli P. Heikkilä aloitti lähestymisen varastettua taksia kohti. Hän koitti kävellä tai jopa hiiviskellä yön pimeyden turvin lähemmäksi Herra S:n varastamaa autoa. Hotelli Aulangon Rantasipin pihan katuvalot eivät hirveästi aluetta valaisseet, kirkkaimpana taustalla loisti hotellin sisäänkäynnin lipalla olevat Aulanko-valokirjaimet. Passat seisoi moottori käynnissä hotellin edustan linja-autopysäkillä, edelleen paikalla olevan betonisen kaiteen vieressä. Tai oikeastaan auto oli pysäköity sellaiseen ”betonikulmaukseen”. Heikkilän tavoitteena oli päästä kiertämään auton oikealle puolelle ja yllättää Herra S. apukuskin puolelta. Mistään kommandotouhuista ei ollut kyse, vaan ainoastaan yhden päättävän ja rohkean poliisin tahdosta ottaa selvää, mikä oli tilanne varastetun taksiauton sisällä. Poliisilla ei ollut varmaa tietoa, oliko autossa muita kuin kuskin paikalla istunut tuntematon mies. Eikä poliisi tiennyt täysin varmaksi sitäkään, oliko mies valveilla vai kenties nukahtanut etuistuimelle.

Poliisin päästyä Passatin takaluukun kohdalle jotain kuitenkin meni pieleen ja Heikkilän yllätys epäonnistui. Herra S. havahtui ja huomasi auton takana liikettä. Ehkä Heikkilä liikkuessaan auton takana blokkasi jonkin pihalla olevista pienistä valonlähteistä, jolloin valon ja varjojen muutos havaittiin varastetun taksin sisällä. Herra S. ei siinä tilanteessa nukkunut tai nuokkunut enää lainkaan. Eikä hänen katseensa ollut liimaantunut hänestä katsottuna vasemmalla puolella oleviin takseihin. Juuri sillä hetkellä kun konstaapeli Heikkilä liikkui Passatin takana, kääntyi S. ohjaajan paikalla katsomaan olkansa yli oikealle kohti auton takaosaa. Auton takana hiiviskellyt Heikkilä ehti liikkumaan askeleen verran eteenpäin auton oikean takakulman kohdalle, kun Passatin sisällä välähti revolverin piipun suuliekki. Aulangon hotellin yökerhon kovaäänisista ulos asti kantautunut musiikin jumputus peittyi kovaääniseen Herra S:n revolverin laukaukseen. Herra S. oli kääntyessään kohti auton takaosaa ojentanut oikean kätensä suoraksi ja puristanut aseen liipasimesta niin, että luoti singahti Passatin takalasin lävitse kohti konstaapeliä. Herra S:n tarkkuus kärsi tilanteen nopeudesta eikä hän ehtinyt sen tarkemmin mihinkään tähdätä. Heikkiläänhän hän oli tietysti koittanut osua, mutta ammus sujahti kaikkien onneksi poliisin ohitse. Itse laukaus ja takalasin sirpaleiden kilinä hotellin pihatien asfaltille pysäyttivät silmänräpäykseksi kaikki. Aivan kuin hetken aikaa koko tilanne Aulangolla olisi ikuistettu valokuvaksi, joka syöpyi tilanteessa mukana olleiden mieliin.

Ikuisuudelta tuntuneet sekunnin murto-osat saivat kuitenkin välittömästi jatkoa, kun Herra S. vaihtoi taksiauton vaihteen ykköselle ja painoi kaasua. Ympäristön hetkellinen hämmästyneisyys ja jähmettyneisyys vaihtui kuin on-off-kytkimestä välittömästi takaisin tositilanteeseen ja sen vaatimalle tasolle. Poliisia kohti ammutun laukauksen vaarallisuus konkretisoituisi vasta myöhemmin, sillä nyt sen märehtimiseen ei ollut kenelläkään aikaa. Herra S. kurvasi Passatilla hotellin ulko-ovien edestä ja törmäsi Silkkitalon edustalle vinottain laitettuun Varjosen Karin ajamaan taksiin. Jollain ilveellä Herra S:n onnistui puskea Varjosen kuljettamaa taksi-Mersua sen verran pois tieltään, että valkoinen Passat pääsi luikertelemaan osittain hotellin parkkipaikan kautta edessään olleen sulun ohitse. Valkoinen Passat vaurioitui tilanteessa hieman keulastaan, samoin kuin sulkuun siirretty Varjosen ohjastama Sinkkosen Kaarinan pikku-Mersu. Silloin paikalla olleet kaksi poliisipartiota päättivät toimia ja ainakin kaksi paikalla olleista konstaapeleistä tarttuivat virka-aseeseen tähdäten kohti Passatin renkaita. Pakenevaa Volkswagen Passatia kohti ammuttiin kaikkiaan neljä laukausta Silkkitalon päädyn ja Aulangontien välisellä hotellin pihatiellä. Kuten poliisin ohje kuului, tällaisessa tilanteessa piti välttää ampumista itse tekijää kohti ja suunnata laukaukset pakovälineen renkaisiin. Epäselvää on, osuiko poliisi ajoneuvoon vai ei. Renkaita Passatista ei kuitenkaan saatu hotelli Aulangon edustalla ammutuilla laukauksilla puhkottua, vaan varastettu taksi jatkoi pakenemistaan. Passatin vasemmassa takaovessa näkyi myöhemmissä kuvissa kuitenkin jälki, joka voisi viitata siihen, että ainakin yksi poliisin laukauksista saattoi osua autoon. Hieman ohi vasemmasta takarenkaasta. Poliisin voimankäyttöön oli tässä tilanteessa kaikki oikeudet. Olihan yhtä heistä kohti juuri tulitettu varastetun taksin sisältä ja sen lisäksi takaa-ajettava oli aikaisemmin surmannut Jari Lahden. Lisäksi henkilö pakeni piittaamatta poliisin tiesuluista. Herra S. muodosti niin suuren riskin, että konstaapelien virka-aseen käytölle löytyi vahvat perusteet.

Kun adrenaliini huutaa

Herra S:n ja varastetun taksin poistuessa hotellilta paikalla oleva virkavalta jännitti kuitenkin jo seuraavaa tilannetta, eli kumpaan suuntaan Aulangontietä S. kääntyisi. Oikealle kääntyessään hän olisi suunnannut takaisin kantakaupungille, mutta poliisin onneksi S. päätti kääntyä vasemmalle kohti Pekolaa ja Hattulaa. Ammuskelu, yön tapahtumat ja alitajunnassa takuuvarmasti pyörinyt Mikkelin panttivankidraama nostivat adrenaliinitasot ennätyslukemiin. Nyt jo kahdesti tehokasta revolveria käyttänyt Herra S. olisi todennäköisesti aiheuttanut merkittäviä riskitekijöitä, uhkaa ja vaaraa sivullisille, mikäli tämä olisi päättänyt kaahata kohti Hämeenlinnan keskustaa. Ainoa onni tilanteessa oli, että tämä pakeni kohti Pekolaa. Hotellin pihassa tilanteen pikaisesti todettuaan poliisit kiirehtivät takaisin autoihinsa ja ampaisivat S:n ja valkoisen Passatin perään. Toisen Heikkilän eli H. Heikkilän ja kollegansa (mahdollisesti R. Lindroosin) Saab 99 ajoi edeltä, P. Heikkilän ja Saaren Ford Transit perässä. Jari Lahden surmaajan ja taksivarkaan takaa-ajo jatkui kovavauhtisena läpi kantahämäläisen peltomaiseman. Aulangontie kohti Pekolaa ja Hattulaa oli torstain aamuyössä hiljainen, eikä tiellä ollut juurikaan muuta liikennettä, eikä varsinkaan jalankulkijoita. Poliisin 2-litraisella bensiinimoottorilla ja jäykemmillä ”rautajousilla” varustettu Saab 99 oli tehokkaampi kuin S:n ajama diesel-Passat, mutta takaa-ajettava ajoi autoa heikosta näkyvyydestä huolimatta ”lappu lattiassa”. Poliisi ei yrittänyt päästä pakoauton edelle tai kiilaamaan tätä ulos ajoradalta, vaan he pyrkivät roikkumaan S:n perässä mahdollisimman pitkään. Syynä tähän oli se, että S. oli käyttänyt asettaan jo kahdesti, kerran poliisiakin kohti. Jonkinlainen etäisyys oli säilytettävä ja huolehdittava poliisien omasta turvallisuudesta. Pakenemaan S:ää ei kuitenkaan voitu päästää, mutta ei poliisin tarvinut toteuttaa mitään uhkarohkeita tai radikaaleja hyökkäyksiäkään. Senkin oli Mikkeli osoittanut pari kuukautta sitten.

Poliisi luotti, että ennen pitkää Passatista loppuisi menovesi tai S. sortuisi virheeseen. Rikollisen kun piti onnistua joka kerta, poliisille riitti, että onnistui vain kerran (tai että rikollinen tekee sen yhden kaivatun virheen). Poliisit tiedostivat, että he olivat tekemisissä erittäin epävakaan ja vaarallisen pyssymiehen kanssa. Takaraivossa jyskytti ajatus siitä, että tässä voisi käydä erittäin huonosti jollekin takaa-ajossa olleista poliiseista tai tyystin sivullisista. Jostain sieltä konstaapelien selkäytimestä kumpusi poliisin koulutuksen iskostama tositilanteiden vaatima työturvallisuuden ajattelu, huoli kollegoista ja sivullisista. Ylimääräisiä riskejä ei otettu vaikka samalla pulssi huiteli pilvissä ja sydän pumppasi verta kohonneella paineella. Takaa-ajo jatkui hyvän tovin Aulangontiellä ja sen aikana Ford Transitissa autoletkan hännillä poliisipartiolla oli aikaa myös miettiä mahdollisia taktiikoita ja strategioita takaa-ajajan nappaamiseksi. Ehkäpä myös sitä hetki sitten tapahtunutta ampumista hotellin pihassa. Siinä toisen Transitin kyydissä olleista konstaapeleista elämä olisi voinut päättyä kovasti ennen aikojaan. Onneksi nyt selvittiin säikähdyksellä ja henkisillä kolhuilla. Se oli jälleen kerran osoitus siitä, että poliisin tuli olla valmis aivan mihin tahansa, ihan milloin tahansa. Asettamaan oma henkensä alttiiksi ja silti työskentelemään vääjäämättömästi yhteiskunnan turvallisuuden eteen. Pelkäämättä ja jopa hieman uhkarohkeasti. Tietysti lakien, viranomaisten ohjeiden ja määräysten mukaisesti. Se jos joku on fyysisyyden lisäksi myös henkisesti vaativaa ja raskasta. Etenkin nyt kun kyseinen tilanne oli täysin arkipäiväisestä ja totutusta poikkeavaa pienen kaupungin poliiseille. Ei tällaista tapahtunut kuin elokuvissa, ei todellakaan piskuisessa Hämeenlinnassa. Lisäksi pitää muistaa, etteivät asiat mene kuten sankareita vilisevissä elokuvissa ja TV-sarjoissa. Niissä aseita käytetään surutta ja luotien sisältämä energia, vaarallisuus ja tuhovoima unohdetaan tyystin. Tarinan sankaria tai antagonistia voidaan ampua kymmeniä kertoja ja aina he jotenkin selviävät. Vähän sidettä ja lappua haavan päälle ja se on siinä. Todellisuus on kuitenkin jotain ihan muuta. Se yksi ainoa laukaus tai nyrkinisku voi olla kohtalokas. Se muuttaa asetelman ja asiaan suhtautumisen tositilanteissa.

Herra S:n ajama Passat kaahasi mutkaisella Aulangontiellä ohi Pekolan koulun ja tanssilavan. Aulangontien pätkä oli osin valaistu katuvaloilla, mutta osin tie oli pimeä. Lokakuinen pilvinen yö ei valaissut maisemaa sitäkään vähää. Diesel-Passat kulki hurjaa ylinopeutta, sen mitä S. autosta irti sai, aina koko matkan Aulangolta Hattulaan Rahkoilan Shellille, Pälkäneentien ristille saakka. Koko tämän matkan ajan varastetun taksin taustapeilistä näkyivät sekä poliisi-Saabin, että maijan pilkkopimeässä hehkuneet sinivalot. Ne värjäsivät puiden latvat samalla kun nuo kolme yössä kiitävää ajoneuvoa sujahtivat ohitse. Poliiseilla ei ollut aavistustakaan minne S. oli menossa tai mitä tämän mielessä pyöri. Nyt poliisilla oli kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa tilanteeseen, toisin kuin ennen Aulangon tapahtumia. Tilanne oli päällä ja virkavallalla jatkuva näköyhteys edellä pakenemaan pyrkivään varastettuun Passatiin. Poliisi oli siis kirjaimellisesti rikollisen kintereillä. Helppoa ei varmasti ollut valkoisessa Passatissakaan. Vain vaivoin Herra S. sai pidettyä Passatin tiehen maalattujen valkoisten viivojen välissä törmäämättä mihinkään tai ajautumatta ajoradalta ulos. Aulangontiellä siihen olisi ollut useampikin mahdollisuus. Aulangontie Pekolasta Rahkoilaan mutkittelee vuorotellen vasemmalle ja oikealle. Eräänlaiseksi rallipätkäksikin tätä tietä voisi kuvailla. Siinä ajettiin usein yli nopeusrajoitusten ja se oli niin sanotusti ”hyvä pätkä” testata autoa tai moottoripyörää. Silloin ei tosin ollut liikenteenjakajia keskellä kyseistä ajoväylää kuten nykyään. Sellainen olisi takuulla koitunut S:n kohtaloksi. Tai kenties Aulangontien pätkä oli S:lle sen verran tuttu, että hän selvitti sen ehjin nahoin vaikka humalassa olikin. Ehkäpä tilanteiden eskaloitumiset ampumisineen olivat selvittäneet S:n päätä sen verran, että hän kykeni ohjastamaan autoa kovassa vauhdissa oletettua paremmin.

Sukellus mustaan yöhön

Tähän asti Herra S. oli saanut toimia suhteellisen rauhassa ilman sinivalojen välkettä taustapeilissä, mutta nyt hän koki poliisin hengityksen niskassaan. Hän oli vaarassa jäädä kiikkiin ja joutua vankilaan tekosistaan. Se pakotti Herra S:n toimimaan nopeasti ilman suurempaa ajattelua tai pohtimista. Siitä kielii se, että hän päätyi Rahkoilassa Pälkäneentien risteyksessä yhteen isoimmista ajovirheistään. Ehkä hän oli hätääntynyt ja tunsi kujansa kapenevan poliisit kannoillaan. Ehkä ajatus ei juossut niin nopeasti kuin kyseisessä tilanteessa olisi pitänyt. Rahkoilan risteyksessä S:llä oli kolme mahdollista reittivaihtoehtoa. Hän olisi voinut kääntyä vasemmalle kohti Parolaa ja Hämeenlinnan Tiiriötä tai oikealle kohti Pälkänettä, pysytellen niin sanotulla isolla tiellä, Pälkäneentiellä. Herra S. kuitenkin valitsi sen kaikista huonoimman vaihtoehdon, tai ehkä pikemmin oli valitsematta yhtään mitään ja jatkoi täyttä häkää yön pimeydessä Rahkoilan risteyksen yli suoraan Tyrvännöntielle, tielle numero 3061 kohti Lepaata. Se oli jatkoa muiden S:n tekemien umpisurkeiden ratkaisujen listalla, sillä kyseinen tie päättyy Tyrväntöön, Hotelli Petäyksen pihaan. Ainoa mahdollinen vaihtoehto S:n pakoreitiksi oli tuolloin enää Ratontie eli pieni soratie, joka kääntyy oikealle juuri ennen Lepaan puutarhaoppilaitosta. Ratontie kiersi lyhyen lenkin Valteen ympäri palaten takaisin Pälkäneentielle, lähelle Hauhontaustantien risteystä. Kun takaa-ajossa olleet poliisit huomasivat VW Passatin jatkavat risteyksestä suoraan Lepaata kohti, päätti Saabilla matkassa ollut partio kääntyä oikealle Pälkäneentielle ja ajaa sieltä Herra S:ää vastaan Ratontielle. Saabissa istuneen kaksikon tarkoituksena oli siis sulkea Herra S:n ainoa mahdollinen pakoreitti. Poliisit tiesivät, että nyt S. varastettuine takseineen oli pussissa, satimessa. Maijan kyydissä konstaapelit Heikkilä ja Saari jatkoivat takaa-ajoa Tyrvännöntielle Passatin perässä, niin hyvin kuin sillä vanhalla tummansinisellä poliisin maijalla pääsi. Ihan puskurissa kiinni ei tarvinnut pysyäkään, sillä Tyrvännöntie oli umpikuja. Ja sitä se Herra S:lle kirjaimellisesti sanan äärimmäisessä merkityksessä olikin.

Tyrvännöntien alkupäässä Rahkoilan risteyksen läheisyydessä on muutama asuintalo ja maatila, jonka jälkeen tie kaartaa pienen nousun jälkeen oikealle. Samalla asuintalot jäävät taakse ja alkaa peltoaukea. Nykyisin tuolla kohdalla 50 km/h nopeusrajoitus muuttuu 60:ksi. Mutka ei ole mitenkään jyrkkä eikä kovin yllättäväkään, mutta S:n varastamalla Passatilla oli huomattavasti enemmän vauhtia kuin 50 tai 60 kilometriä tunnissa. Lisäksi kyseinen tie on tyystin valaisematon ja tuona pilvisenä lokakuisena yönä se oli täysin säkkipimeä. Pälkäneentien katuvalojen jälkeen alue tuntui totaalisen säkkipimeältä, johon ihmisen silmä ei ollut vielä ehtinyt tottua lainkaan. Lyhyillä ajovaloilla näki nippa nappa eteensä ja pitkiä valoja ei ainakaan S. varastamassaan taksissa käyttänyt. Todennäköisesti hänellä ei ollut ajovaloja päällä lainkaan, joten näkyvyys eteen oli todella surkea. Herra S. sukelsi Lahdelta varastamallaan Passatilla pikimustaan yöhön. Samaan aikaan S:n oikea jalka oli kuin liimattuna nilkka suorana tiukasti kaasupolkimeen. Maijan katolla pyörineet siniset vilkkuvalot perässään Herra S. sortui kohtalokkaaseen ajovirheeseen. Tuon pienen nousun jälkeen Passat karkasi S:n lapasesta, ainakin sen verran että tämä joutui oikealle kaartuvassa mutkassa jarruttamaan, samalla kun auton oikean puolen renkaat lipsahtivat asfaltin reunalta metsähallituksen puolelle. S:n tekemä jarrutus ja liian raju ohjausliike tarkoittivat, että auto suorastaan imeytyi tien ja oikealla puolella olevan pellon väliselle ojanpenkalle. Pieni heinikko ja rikkakasvusto eivät varastetun taksin vauhtia pidätelleet tai hidastaneet, vaan auto kulki vielä tovin matkaa ojaa kyntäen, kunnes se törmäsi Tyrvännöntien alittavaan betoniseen ojarumpuun. Ojarumpu oli tehty peltoa ympäröivän pienen vetisen ojan virtauksen sekä traktorin ylikäynnin vuoksi. Sen julma kaari törrötti esillä tien ja pellon välissä. Siihen Kaupin Jussin omistama, Jari Lahden ajama ja Herra S:n väkivalloin varastama taksiauto törmäsi lähes täydestä laukasta. Järeä betoninen este ei hievahtanutkaan, kun Passatin keula tärähti siihen ja ajoneuvon keula kärsi massiivisia vaurioita. VW Passatin vasen eturengas repeytyi ripustuksistaan ja taittui ajoneuvon alle vasten tulipeltiä ja ohjaamon jalkatilaa. Auton runkopalkit ja katon A-pilari vääntyivät pahoin. Moottori sanoi tällissä sopimuksensa irti samantien. Törmäyksen voimasta Passatin perä ponnahti ilmaan ja auto pyörähti pienen piruetin jälkeen takaisin renkailleen keskelle äestettyä peltoa. Katon kautta auto ei mennyt ympäri vaikka jotkin lehdet niin väittivätkin. Törmäys ja äkkipysähdys oli siitä huolimatta väkivaltaisen raju. Niin raju, että Passat meni täysin ajokunnottomaksi. Herra S:n pakomatka tuli sen tylyyn päätökseen.

Pitkä hiljaisuus

Varastetun taksin hehkuvan kuumasta moottorista nousi höyryä koleassa lokakuisessa yössä. Maijassa oleva partio saapui paikalle muutaman sekunnin viivellä ja he huomasivat valokeilassaan Passatin ajautuneen ulos pellolle. Viesti takaa-ajetun taksin ja Herra S:n ulosajosta annettiin samalla tiedoksi radiopuhelimella Saabilla Ratontietä ajavalle partiolle noin kello 3:30 tai 3:40 aikoihin. Poliisit pysäyttivät maijan Tyrvännöntielle vähän matkan päähän siten, että sen ajovalot osoittivat pellolle simahtaneeseen taksiautoon. Liikettä taksin sisällä ei näkynyt, mutta maijan kyydissä ollut partio pysytteli siitä huolimatta turvallisen välimatkan päässä, näköyhteyden Passatiin ja sen etupenkille säilyttäen. Hetken aikaa Tyrvännöntiellä oli hiiren hiljaista. Ei tiedetty oliko kuski tajuissaan vai ei, oliko edes hengissä kyseisen törmäyksen jälkeen. Paikalla ollut partio päätti odottaa toista partiota paikalle ennen mitään toimia. Vajaan 10 minuutin päästä Lepaan suunnasta tapahtumapaikalle saapui poliisin Saab ja toinen partio. Nyt S:n kuljettamaa autoa osoitettiin poliisiautojen valoilla kahdesta eri suunnasta. Poliisit hälyttivät apuvoimia, koska S. oli aseistautunut ja vaarallinen. Paikalla tarvittaisiin kaikki mahdollinen lisäapu. Minuutit tuntuivat taas kerran ikuisuudelta ja tunnelma onnettomuuspaikalla oli painostavan raskas. Poliisi tiesi, ettei pakomatka jatkuisi ainakaan autolla. Jalkaisin Herra S. saattaisi pyrkiä pakoon.

Joskus aamun kello 4 jälkeen poliisit päättivät toimia ja lähestyä Passattia, sekä sen sisällä edelleen istuvaa Herra S:ää. Partiot olivat saaneet lisäapuna Koira-Volvolla eli vanhalla Volvon 145 farmari-mallilla, joita koirayksiköillä oli käytössään, tapahtumapaikalle kurvanneen Vanhapellon Topin ja tämän saksanpaimenkoiran. Poliisin suunnitelmana oli, että Vanhapelto koirineen kiertää ensin pellon reunaa pitkin Passatin taakse niin, että hän voi lähestyä autoa takakautta samalla kun mainitut kaksi muuta partiota lähestyivät autoa suoraan edestä ja kuljettajan puolelta. Näin poliisi varmisti, ettei Herra S:llä ollut mahdollisuutta paeta, vaikka hän olisi autosta ulos tullessaan koittanutkin pinkaista jalkaisin karkuun. Samalla säilyi mahdollisuus avata tuli autoa kohti, mikäli Herra S. ampuisi poliiseja kohti. Poliisit käskyttivät Passatin sisällä ollutta Herra S:ää tulemaan autosta ulos kädet pystyssä. Komentojen ja kehoituksien kanssa poliisit alkoivat lähestymään hitaasti kohti Passatia. Konstaapelien hidas lähestyminen kohti savuavaa varastettua taksia katkesi kuitenkin jo alkutekijöihinsä, kun aamuyön painostavan hiljaisuuden rikkoivat kaksi revolverin laukausta Passatin sisällä. Poliisilla ei heti ollut selvää laukausten suunnasta tai kohteesta, mutta partiot näkivät kaksi revolverin suuliekkiä. Ammutut laukaukset pakottivat heidät miettimään lähestymistä uudelleen ja jatkamaan sitä entistä varovaisemmin. Poliiseja kohti kyseisiä laukauksia ei kuitenkaan ammuttu tai eivät konstaapelit ainakaan huomanneet että luoteja olisi viuhunut kohti. Pelto Tyrvännöntien varrella oli muodostunut surullisen näytelmän loppunäyttämöksi.

Toistaiseksi viimeinen matka

Hetkeä myöhemmin paikalla olleille konstaapeleille oli selvää, ettei Passatista kukaan yrittäisi karkuun. Ei nyt, eikä koskaan. Poliisin päästyä Passatin viereen näky sen sisällä oli lohduton. Herra S. oli istunut kuljettajan paikalla yksin ja hiljaa, epätoivoisena tilanteestaan. Törmäystä seurannut hiljaisuus oli ollut tietämättömyyden ja tunteiden sekamelskaa Herra S:n pään sisällä. Tiedostettuaan tilanteensa mahdottomuuden ja vaihtoehtojensa käymisen vähiin, hän keräsi jäljellä olleen ajan rohkeutta suorittaa lopullisen ratkaisunsa. Samalla paikalla Passatin kuljettajan istuimella, jossa Jari Lahti oli viettänyt elämänsä viimeiset hetket, myös Herra S. päätti tehdä niin. Hän nosti vapisevin käsin Colt Pythoninsa kasvojensa eteen… ja painoi liipasimesta. Väsymys ja epätoivo, ahdinko ja hätääntyneisyys johtivat siihen, ettei ensimmäinen laukaus itseä kohti vielä päättänyt pakomatkaa. Herra S:n piti laukaista revolverinsa vielä uudelleen, tällä kertaa tosissaan ja takuuvarmasti oman elämänsä päättämiseksi. Se oli hänen ainoa ratkaisu ulos tuosta lokakuisesta yöstä. Jari Lahden surmaajan, taksivarkaan ja viisikymppisen perheellisen miehen kujanjuoksu tuli päätökseensä pilkkopimeällä kantahämäläisellä pellolla. Se oli epätoivoon ajautuneen miehen, epätoivoisen rikoksen ja epätoivoisen pakomatkan epätoivoinen epilogi.

S:n luokse saapuneet poliisit huomasivat, että S:n ruumiissa oli kuin olikin vielä elon merkkejä havaittavissa. Siitä huolimatta, että tämän päässä oli vakava ampumavamma. Poliisi hälytti ambulanssin viipymättä paikalle ja tovin odotuksen jälkeen kun Passat ja sen ympäristö oli saatu varmistettua, henkitoreissaan ollut Herra S. nostettiin auton etupenkiltä paareille ja kannettiin miesporukalla lanssin kyytiin. Kello oli jo todennäköisesti lähempänä puoli viittä torstaiaamuna, kun S:n viimeinen matka ambulanssin kyydissä alkoi. Mies kuljetettiin sinivalot vilkkuen Kanta-Hämeen keskussairaalaan, samaan paikkaan jonne tämän surmaama Jari Lahti oli kuljetettu myös aamuyön aikana. Sairaalassa pyrittiin pelastamaan Herra S:n henki, mutta tilanne oli täysin mahdoton. Herra S. todettiin kello 8:40 mennessä menehtyneeksi. Joku hoitajana tuolloin toiminut muisteli, ettei sairaalalla voitu tehdä mitään sillä Magnum-revolverin tehokkuus oli varmistanut sen, ettei lääketiede pystynyt Herra S:ää enää pelastamaan. Saman joutuivat toteamaan Herra S:n veli ja vaimo, jotka aamun aikana kävivät sairaalalla miestä katsomassa. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Herra S:n elämä oli kuitti.

Ambulanssin lähdettyä tapahtumapaikalta Tyrvännöntieltä poliisit aloittivat välittömästi alustavien tutkimusten teon VW Passatin ympärillä ja ulosajopaikalla. Sen verran mitä siihen vuorokauden aikaan näki tehdä. Menettelyyn kuului myös, että poliisit ilmoittivat yön tapahtumista tutkinnanjohtajalle. Niinpä torstai-aamuna 23.10.1986 noin kello 5 aikoihin tutkinnanjohtaja A. Lemmetyn kotona soi perinteinen lankapuhelin ja hän sai alustavat tiedot yön aikana tapahtuneesta. Aamu viideltä hänellä oli käsillään taksikuljettajan surma Katisissa, piiritys- ja ammuskelutilanne Aulangolla sekä takaa-ajo sieltä Tyrvännöntielle, jossa oletettu tekijä oli ampunut itseään päähän. Se oli ikimuistoinen herätys, jota Lemmetty ei ole unohtanut vieläkään ihan täysin, vaikka tapahtumasta onkin jo vuonna 2023 kulunut 37 vuotta. Ja vaikka sen jälkeenkin hänelle tuli vastaan jos jonkinlaisia rikoksia ja niiden tutkimuksia. Tutkinnanjohtajana Lemmetyn tehtäväksi jäi selvittää yön tapahtumien täsmällinen kulku, siihen osalliset ja silminnäkijöiden kuulustetut. Tragedian päätepisteelle Tyrvännöntien varteen saavuttuaan hän kuuli molempia partioita sekä paikalla ollutta teknistä tutkintaa. Samalla hän sai suullisesti tiedon Verkkotiellä tapahtuneesta ja sen rikospaikkatutkinnan vaiheista. Yön surullisten tapahtumien ja autonkuljettajan surman tutkinta pyörähti käyntiin viranomaisen normaalin prosessin mukaan. Se tosin poikkesi heti normaalista prosessista siinä, ettei tekijää eli Herra S:ää voitu kuulustella ja haastatella. Keskussairaalalle ottaessaan yhteyttä tutkinnanjohtajalle oli selvää, ettei Herra S. tulisi puhumaan enää mitään.

Koska tapahtumien todellisen uhrin Jari Lahden lisäksi myös tekijä oli menehtynyt, ei tutkinnassa päästy tiedustelemaan syitä tai motiivia S:n teoille. Tämä muutti myös Lemmetyn suorittamaa tutkintaa, koska tekijää ei tultaisi asettamaan syytteeseen. Ei tulisi oikeudenkäyntiä eikä muita rikosoikeudellisia seuraamuksia. Tapaus tulisi jäämään viranomaisille, omaisille ja läheisille ikuisiksi ajoiksi jonkin sortin mysteeriksi. Tekijän motiivista ei ollut tietoa eikä varmuutta. Arvailuja toki oli, mutta aina ei rikoksille pystytä nimittämään yhtä selkeätä syytä tai aiheuttajaa. Nyt tutkinta tehtiin poliisin toimesta ilman syyttäjää tai muita juridisia toimenpiteitä. Sen lisäksi viranomaisen tehtäväksi jäi myös se kaikista raskain tehtävä eli suruviestien vieminen sekä uhrin, että tekijän omaisille.

OSA 4

Ikävä ilmoitus

Torstaina 23.10.1986 aamulla kello 7 Hämeenlinnan Myllymäessä Vuorikatu 9:ssä soi ovikello. Oven takana seisoi tutkinnanjohtaja Lemmetty naama vakavana. Jari Lahden Risto-isä ja Eeva-äiti saivat suruviestin öisestä henkirikoksesta Katinalassa, jossa uhrina oli heidän rakas 28-vuotias poikansa. Jarin veli Arto oli tuolloin käymässä vanhempiensa luona, joten hän kuuli suruviestin samantien. Poliisin käynti ovella oli lyhyt eikä asiasta keskusteltu siinä vaiheessa poliisin ja perheen kesken juuri tuota ilmoitusta enempää. Jarin perheen uskonnollisesta taustasta johtuen poliisin toimittama suruviesti otettiin vastaan ehkä hieman tavanomaista jäyheämmin, miten sen nyt kukin haluaa ajatella. Vaikka perhe olikin todellisuudessa surun ja ikävän totaalisesti murtama, ei tämä näkynyt ulkopuolisille. Poliisille jäi sellainen vaikutelma, että Jarin poismeno oli jo jollain tavalla sovitettu. Niin asia ei kuitenkaan pintaa syvemmällä ollut. Ihmiset reagoivat niin kovin eri tavoin suru-uutisiin, että kaikkea ei heti päältä huomaa. Jarin äiti särkyi ja isä koitti lohduttaa tätä. Vanhemmat olivat niin poissa tolaltaan ja shokissa, että lopulta Jarin veljen Arton piti käydä Ahvenistolla ruumishuoneella tunnistamassa Jari. Vanhemmat eivät siihen järkytykseltään pystyneet. Siinä jäi Artonkin työpäivä välistä, eihän hän olisi pystynyt töihin moisen uutisen ja järkytyksen myötä.

Jarin vanhempien, siskon ja veljen tuntema maailma tuhoutui. Se kääntyi totaalisesti nurinperin. Se isku salpasi hengityksen. Aika tuntui pysähtyneen ja ihan kuin Lahden perhe olisi katsonut itseään ulkopuolelta, kuinka kaikki romahti sinä lokakuisena torstaiaamuna aivan heidän silmiensä edessä. Varsinkin Jarin veljelle paikka oli kova. Olihan kyseessä hänen paras kaveri, veli. Kenties vahvan uskonsa ansiosta Jarin vanhemmat ja perhe lopulta kokivat, että heidän poikansa oli nyt paremmassa paikassa. Ikuisuudessa ja ikuisessa rauhassa. Kuolemaansa edeltävinä hetkinä Jari oli pohtinut paluuta uskoon, takaisin todistajaksi. Kenties ne nuoruusvuosien rällästelyt olivat jääneet taakse ja hän mietti omaa tulevaa. Hänellä oli ollut joitakin vuosia aikaa pohtia omaa maailmankatsomustaan. Se jäi kuitenkin haaveeksi ja toteutumatta tässä elämässä. Uskonnollisesta näkökulmasta kyseessä oli lopulta vain välivaihe elämän ja kuoleman muodossa. Tulevaisuudessa perhe saisi olla jälleen yhdessä iankaikkisuudessa, paratiisissa.

Kun suruviesti oli toimitettu, Lemmetty kääntyi asunnon ovella kantapäillään ja jatkoi siitä työpäiväänsä tapauksen tutkinnan osalta. Hän ajoi Verkkotielle kuulustelemaan todistajia ja tapahtuneen silminnäkijöitä, joiden yhteystiedot olivat kerätty yön aikana. Lisäksi hän muisteli, että Herra S:n perhe oli saanut jo jonkinlaisen tiedon omaisensa vakavasta haavoittumisesta Tyrvännöntiellä torstain aamuyön aikana. Herra S:n kuolleeksi julistamisen jälkeen viranomaisten piti kuitenkin toimittaa virallinen viesti tapahtuneesta myös S:n perheelle. Niinpä Hämeenlinnan poliisi suoritti torstai-aamun aikana suruviestin viemisen Parolantielle, jossa S:n perhe vaikutti olevan jo täysin tietoinen miehen kuolemasta. Tämä oli totta, sillä S:n veli ja vaimo olivat käyneet sairaalalla toteamassa surullisen tosiasian. Suru ja ikävä olivat täyttäneet Vuorikadun lisäksi Parolantie 12:n pienen perheen asunnon. Vaimo oli jäänyt leskeksi, lapset ilman isää tai isän roolin ottanutta isäpuolta. Vuorikadulla isä ja äiti menettivät lapsensa, sisarukset veljensä. Valokuvat olohuoneen kirjahyllyissä tuijottivat hiljaiseen huoneeseen, jossa pienet pölyhiukkaset leijailivat kaikessa rauhassa. Ne laskeutuivat ääneti kaikkien niiden miljoonien muistojen päälle, joita läheisillä oli. Jarista ja Herra S:stä.

Jälkijäristyksiä

Olkoonkin Herra S:n lokakuisen yön teot kuinka ikäviä, pahoja tai epätoivoisia tahansa, hänen perheensä ja läheisensä olivat niihin täysin syyttömiä. S:n veljelle kaikki yön tapahtumat olivat tulleet shokeeraavana yllätyksenä, totaalisena järkytyksenä. Se tuntui tietysti valjulta eikä tuonut Jaria takaisin. Shokkiaalto löi samalla tavalla Jarin tunteneisiin kuin S:n läheisiin ja tuttaviin. Järistykset iskivät kaikki kanveesiin. Siitä tyrmäyksestä selvittyään kaikkien tänne jääneiden maailma oli muuttunut pysyvästi. Jälkijäristykset seurasivat toisiaan vuodesta toiseen, mutta aika teki tehtävänsä. Perheet oppivat elämään tosiasian kanssa ja suru muutti muotoaan. Mikään ei syksyllä 1986 ennustanut miesten elämänpolkujen kietoutuvan tällä tavalla yhteen. Eikä mikään heidän aikaisemmissa teoissa kielinyt lokakuisen torstaiyön tapahtumista. Kaiken piti olla universumissa hyvin, mutta kuva perheiden elämästä ja idyllistä muovautui uudelleen olosuhteiden pakosta.

Alkuasetelma väkivaltaiselle näytelmälle oli alunperin kiinni Herra S:n revolverista. Mikäli tämä olisi päättänyt jättää aseensa kotiin, olisi torstain pikkutuntien asiat menneet todennäköisesti kokonaan toisin. Koko tragedia oli siis kiinni siitä yhdestä pienestä ja alunperin kenties viattomasta päätöksestä Parolantie 12:n viidennessä kerroksessa ottaa ase mukaan. Koko surullinen yö oli sarja pieniä ja suuria päätöksiä sekä kohtalon tai sattuman oikkuja. Mitä jos Lukanan Timo olisi ottanut kyydin? Mitä jos Herra S. olisi jäänyt viimeistä edeltävän taksireissun päätteeksi kotiin nukkumaan humalaansa pois? Mitä jos tälle ei ole koskaan myönnetty aseenkantolupaa? Mitä jos hän ei olisi koskaan mennyt naimisiin tai muuttanut Ruotsista Suomeen? Tuntuu hurjalta ajatella, kuinka erilaisia Jarin, Herra S:n tai kaikkien meidän elämät olisivat, jos jokin yksittäinen päätös tai ratkaisu olisi mennyt aikoinaan toisin. Lopulta kyse oli vain siitä, että Herra S:n piti tavata veljiään ja viettää pikkulauantaita yhdessä, iloiten, jutellen ja maailmaa parantaen. Jari Lahden piti ajaa kyyti Katisiin ja palata sitten noutamaan ystävänsä Antti ja tämän tuttavaa keskustasta torin kulmalta. Jarin kaksiosainen taksivuoro olisi tullut päätökseen kello 3 aikaan aamuyöllä eli todennäköisesti melko pian Antin kyydin jälkeen. Vuoron ja koko lyhyen elämän päätös tuli sen sijaan rajusti etuajassa. Sekä Jarin, että Herra S:n leireissä jäljelle jäi vain valtavan raskas kysymys: ”Miksi?” Jarin kohtalo oli kaikin puolin epäreilu. Kyse ei lopulta ollut hänen valinnoistaan vaan edellä mainittu sattuma tai kohtalo, millä nimellä sitä kukin haluaa kutsua, puuttui peliin. Jari ei todellakaan ansainnut tällaista päätöstä tarinalle. Hänen kuolema osui kuin tuhat ruoskaniskua kaikkien läheisten ja ystävien sieluihin. Haavoja, jotka eivät koskaan täysin umpeutuisi ja paranisi. Jari oli veli, poika, ystävä. Paras kaveri. Jari oli taksikuski ja kollega, parhaimmasta päästä. Herra S. oli hieman ristiriitaisempi pääosan esittäjä, riippuen siitä keneltä hänestä kysyttiin. Läheisilleen hän oli kuitenkin tärkeä, isäpuoli ja aviomies, veli ja työkaveri. Mutta tapahtumien jälkeen rikollinen, murhamies.

Kun lukee artikkeleita tapahtumasta, niissä unohdetaan tyystin se, että kyseessä oli kaksi ihmistä ja heidän molempien elämät. Unohdetaan, että henkilön kuolema ei ole pelkästään vain tämän yksittäisen ihmisen poistuminen tästä elämästä. Ihmisen kuolema jättää aina arvet ja jäljet kymmeniin ellei satoihin muihin. Siitä huolimatta, olivatko menehtyneen henkilön teot olleet kunniallisia vai kunniattomia, hyviä vai pahoja. Lokakuun 23. päivä vuonna 1986, torstai-aamun pikkutunneilla molemmat perheet olivat menettäneet heille rakkaan ja tärkeän ihmisen. Molemmat perheet olivat surevia omaisia. Satutettuja, surullisia ja ikävöiviä. Jossain vaiheessa varmasti myös vihaisia. Kenelläkään ei ollut sopivia sanoja, joita sanoa. Ei mitään mikä lohduttaisi tai helpottaisi tuskaa. Ei mitään mikä palauttaisi maailman siihen vanhaan ja totuttuun. Kummankaan perheen jäsen ei enää koskaan palannut kotiovesta sisään. Ei toivottanut näkemiin eikä soittanut kysyäkseen kuulumisia tai vointia. Ei halauksia. Ei enää keskusteluja tai leikinlaskua. Ei yhteistä aikaa. Jari Lahti ja Herra S. olivat omaisilleen ja ystävilleen paljon muutakin kuin vain yksi surullinen ja murheellinen lokakuinen tapahtumasarja. Nyt se kaikki oli pelkkiä muistoja.

Tilanteen purku

Kansalaiset soittivat huolestuneina ja tiedonjanoisina uteliaisuuttaan, sekä poliisilaitokselle, että taksikeskukselle. Taksikeskuksen aamuvuoroon kello 7 töihin tullut Eija muisteli, että ihmiset soittivat tauotta kysellen varastetusta taksista ja öisten tapahtumien kulusta. Tiedossa oli, että jotain pahaa oli kaupungissa tapahtunut, mutta ei taksikeskus voinut sen enempää asiaa valottaa. Huhut lähtivät kiertämään aamukahvipöydissä kodeissa ja työpaikoilla. Eija sai onneksi poliisilaitokselta konstaapeli Ilkka Sarvan kiinni, joka kertoi lyhyesti tilanteesta ja neuvoi taksikeskusta vastaamaan yleisölle vain, että poliisi tiedottaa aamupäivällä kello 11 lisää tapauksen tiimoilta. Niinpä Eijan työ helpottui aamun osalta kyseisen vastauksen verran. Epätietoisuus ja ikävä asia tietysti painoi mieltä. Eija oli itsekin ajanut 70-luvun puolivälin jälkeen tovin taksia ja tiesi kuinka kovasta paikasta oli kyse kollegoiden kesken. Viime yönä viihteellä ollut Jarin ystävä Antti, joka oli jäänyt ilman Jarin tarjoamaa kyytiä, huomasi musertavat lehtiotsikot iltapäivälehtien ständillä mennessään Keskussairaalalle katsomaan vastasyntynyttä perheenjäsentä. Silloin Antti päätti soittaa valtakunnalliseen palvelunumeroon, tietäen että taksikeskus hoiti myös kyseiset puhelut. Siellä puhelinlangan toisessa päässä Eijan tuttu ääni kertoi, että kyseessä oli Jari.

Poliisilaitoksella tuo samainen lokakuinen torstai oli päivä siinä missä mikä tahansa muukin työpäivä. Tavallaan. Aamupäivän tiedotustilaisuus oli tietysti poikkeus normaaliin, mutta muutoin uudet tehtävät pitivät poliisin kiireisenä ja liikkeellä. Ei edellisen yön tapahtumia ehditty juuri sen enempää mukana olleiden poliisien kanssa käsitellä. Toki tuolloin elettiin aikaa, jolloin poliisien piti olla ulkoa terästä ja teflonia. Minkäänlaista tilanteiden purkua tai debriefing-toimintaa ei ollut eikä psykologin palveluita, vaikka Lemmetty ja kollegansa koittivatkin sellaisia ajaa läpi poliisiorganisaation uudistuksina. Päällystö ja poliisin yleinen johto ei tuolloin vielä ajatukselle lämmennyt, kentällä ja laitoksilla moisen tarve kyllä tiedostettiin. Psykologiset palvelut tulivat osaksi poliisia vasta myöhemmin, vaikka niille oli jo nyt huutava tarve. Pelkästään edellisen vuoden kesällä tapahtunut pienen koululaistytön raaka puukotus jätti ikuiset jäljet viranomaisiin kautta linjan. Psykologisista palveluista olisi takuulla ollut suuri apu silloin sekä syksyllä 1986. Samalla tavoin kuin aikaisemmin mainitut luotiliivit ja esim. haulikot, automaattipistoolit, konepistoolit ja muut nykyaikaiset välineet sumuttimista mellakkakilpiin ja tainnuttimista teleurkintaan. Niitä olisi voitu hyödyntää Aulangon hotellilla ja Tyrvännöntien varressa. Jälkiviisaus on helppoa, mutta se muistuttaa ettei nykytilanne ole aina paras mahdollinen.

Lokakuisen torstaiyön tapahtumat jättivät jälkensä muihinkin kuin Jari Lahden ja Herra S:n omaisiin ja läheisiin. Yhtä konstaapelia, eli partioissa ollutta toista Heikkilää kohti oli ammuttu ja sen vaikutukset konkretisoituivat vasta päivän parin päästä itse tapahtumista. Silloin konstaapeli itsekin ymmärsi, mitä oikeasti oli tapahtunut ja kuinka lähellä viikatemies oli vieraillut. Eihän se ollut mitään Jarin kohtaloon verrattuna, mutta henkilökohtaisella tasolla se oli helkkarin iso juttu. Ei sellaista pitänyt pienessä ja hiljaisessa Hämeenlinnassa tapahtua. Lisäksi poliisin tekninen tutkinta joutui käymään läpi toinen toistaan verisemmät ja brutaalimmat rikospaikat. Ja vaikka kuinka hyvistä tyypeistä, vahvoista ihmisistä ja oman alansa ammattilaisista olikin kyse, niin nähtyä ei saanut enää näkemättömäksi. Se saattoi jäädä vaivaamaan pitkäksi aikaa, kun ei ollut ammattimaista apua tukemassa. Tässä korostui poliisin työparin merkitys. Oma partiokaveri, työkaveri tai joku muu frendi, joka ymmärsi poliisin tehtäviä ja arkea, oli lopulta se kaikista tärkein ”purkukanava” mieltä vaivaaville asioille. Kaveri, jonka kanssa jutella ja käydä läpi vielä viikkoja tai kuukausia tapauksen jälkeenkin askarruttavia asioita. Se oli eräänlaista pariterapiaa. Samaa tekivät taksiautoilijat ja rengit. Jarin tapauksesta puhuttiin kuukausia. Mietittiin oman työn vaaroja ja kerrattiin omia ja kollegoiden ”läheltä piti”-tapauksia. Siinä muodostui työporukoiden kesken todella tiiviitä yhteisöjä. Lisäksi taksit olivat toimineet poliisin silminä ja korvina, joten heillä oli entistä tärkeämpi rooli virkavallan apuna. Jos siis jokin hopeareunus pitää sysimustille myrskypilville löytää.

Lemmetyn suorittaman tutkinnan osalta asiat etenivät nopeasti jo samaisen torstain aikana. Koska Jari Lahden surmaaja oli itsekin kuollut, ei poliisi järjestänyt Verkkotiellä tai Tyrvännöntiellä mitään rekonstruktioita tapahtumista. Ei ollut tutkinnan kannalta oleellista tai tarpeellista selvittää, missä Herra S. oli seissyt ampuessaan laukauksen tai laukauksia Verkkotiellä. Ei ollut merkitystä istuiko hän edessä vai takapenkillä. Ei ollut merkitystä jutun kannalta, ammuttiinko Verkkotiellä yksi vai useampi laukaus. Samoin Aulangolla tapahtuneissa voitiin luottaa poliisipartioiden ja taksikuskien lausuntoihin. Koska tapaus ei etenisi syyttäjälle tai oikeuteen, ei poliisin ollut tarpeen todistaa asioita selvitystyötä enempää. Lisäksi tutkinnanjohtaja kuulusteli torstain aikana Verkkotiellä asuneen Herra S:n veljen, joka oli nähnyt pihalla tapahtuneen kokonaisuudessaan. S:n veli osasikin kertoa Lemmetylle yön tapahtumista aina alkaen S:n vaimon soitosta ja taksin saapumisesta pihaan sekä päättyen siihen, kun Herra S. ampui Jarin, varasti taksiauton ja kiihdytti sillä tiehensä. Silminnäkijän lausunnosta selvisi Jari Lahden surmaa koskeva kaikki olennainen. Lisäksi Tyrvännöntien pellolta poliisin tutkittavaksi hinautettu VW Passat oli myös paljon puhuva. Tutkinnallisesti ainoa epäselvä asia oli tekojen motiivi, ja sellaiseksi se myös jäi.

Poliisin hallusta kyseinen varastettu taksi siirtyi autoliikkeen pihaan poistettavaksi, eli autoromuttamoon toimitettavaksi. Valkoinen Volkswagen Passat seisoi hetken Hämeenlinnan Kaurialassa Brahenkadun ja Eino Leinon kadun kulmassa sijainneen autoliike Oy Vaukon (entinen Vanajan Auto ja Kone) pihassa. Auto oli peitetty pressulla, jotta vauriot ja muut jäljet eivät näkyisi sivullisille verkkoaidan toisella puolella. Auton omistaja, Kaupin Jussi, Jarin viimeiseksi jäänyt työnantaja kävi tietysti katsomassa tuhoutunutta ajoneuvoaan sekä keräämässä pois sen ohjaamosta hänelle kuuluneet tavarat ja laitteet. Sellaisia olivat esimerkiksi ULA-radio mikrofoneineen ja tangentteineen, taksamittari, taksivalo auton katolla sekä muutamat muut pikkutavarat hansikaslokerikossa ja keskikonsolissa. Auton keula oli rutussa ohjaamoon asti, runkopalkki ja katon A-pilari mutkalla, kynnyskotelo taittunut, takalasi rikki, etuistuimilla lasinsiruja sekä kattoverhoilussa suuri veritahra, joka puhui lujalla äänellä henkisesti hajonneen miehen viimeisestä teosta.

Vuosikymmen takaperin

Kanta-Hämeessa Jarin kaltainen kohtalo oli hyvin harvinaista, mutta ei täysin ennenkuulumatonta. Jarin murhaa edeltävä taksikuljettajan surma tapahtui Kanta-Hämeen Janakkalassa melkolailla tasan 10 vuotta ennen Jarin tapausta eli 26. päivä marraskuuta vuonna 1976. Silloin riihimäkeläinen lihanleikkaaja (joissain lähteissä Katajanokan vanginvartija) Jorma Salo puukotti taksiryöstön yhteydessä hämeenlinnalaista taksiautoilijaa Kalevi Pesosta vatsaan. Tapahtumapaikka oli nelisen kilometriä Turengista Hausjärven suuntaan. Taksin ryöstöyrityksen aikana autossa kamppailtiin ja Salo puukotti Pesosta useita kertoja. Kalevi koitti itse ajaa autollaan puukotuksen jälkeen Turengin terveysasemalle hoidettavaksi, mutta tuupertui auton rattiin ja ajoi tieltä ulos noin 2,5 kilometriä ennen Turengin keskustaa. Tekijä pakeni tekopaikalta jalkaisin, jäi kiinni ja hänet tuomittiin elinkautiseen kuritushuoneeseen. Kalevin muistoa kunnioitettiin taksiautoilijoiden hiljaisella hetkellä Hämeenlinnan torilla 12. päivä joulukuuta 1976.

Jo tuon tapahtuman jälkeen osa Kanta-Hämeen autoilijoista haki ajoluvan yhteyteen aseluvat. Renkinä toimineilla kuljettajilla oli mahdollisuus myös saada aselupa, mutta se edelsi isäntien puoltoa. Jututtamallani entisellä taksiautoilijalla, Laineen Pepellä oli aikoinaan taskussa pieni niklattu FN 6.35 taksia ajaessa. Se oli tuki ja turva pahimman tilanteen varalta. Samoin Kaupin Jussilla ja monella muullakin ase kulki taksissa mukana. Jari Lahden tapauksen jälkeen aselupia haettiin jälleen enenevässä määrin. Moni Jarin tuntenut kuski anoi lupia, ja sai. Lisäksi kumipuun oksa eli pamppu, jonkinlainen sumutin tai muu vastaava turvaväline kuului monen taksin varustukseen. Jarin tapauksen jälkeen osa taksikuskeista myös lopetti ja vaihtoi muihin hommiin. Se kertoo jotain siitä, kuinka järkyttävästä tapahtumasta oli kyse. Ja tällainen taksikuskin surmahan oli pelkkä jäävuoren huippu. Se oli tapaus joka päätyi lehtien sivuille uutiseksi, mutta sen lisäksi tapahtui lukemattomia muitakin tekoja, joiden kohteiksi taksit ja taksikuskit joutuivat. Pahoinpitelyjä, uhkailua, ilkivaltaa ja milloin mitäkin kiukuttelun ja kuoleman väliltä. Taksikuskit joutuivat aivan liian usein kyytiläisten pahan mielen purkukanavaksi. Taksikuskeille oli jostain syystä helppo soittaa suutaan, vaikka syyttömiä he olivat kyytiläisten ongelmiin. Ei siis mikään ihme, että Jari Lahden kuolema puhutti autoilijoita ja renkejä vielä pitkään tapahtumien jälkeenkin. Taukopaikoilla, taksitolpilla ja jopa vapaa-ajalla Jarin kollegat puivat asiaa, pyrkivät selvittämään miksi niin tapahtui ja varautuivat jo seuraavaan mielipuoliseen tekoon. Myös asiakkaat kyselivät taksikyytien aikana Jarista, lokakuisen yön tapahtumista ja tekijästä. Lopulta osa asiakkaista käyttäytyi jo hieman kyseenalaisesti taksiin istuessaan, kun he vitsaillen kertoivat kuskille, ettei heillä ole asetta mukana. Se oli leikinlaskua täysin väärässä paikassa.

Osa taksikuskeista ajoi velaksi ja monia takseille jääneitä velkoja suoritettiin 80-luvulla mitä omituisemmilla maksutavoilla. Jarin kaveri, taksia itsekin ajanut Antti muisteli saaneensa joskus velkojen kuittaukseksi pölynimurin. Muutamat muut taksikuskit kertoivat, että rannekello oli se yleisin maksutapa jos rahaa ei ollut. Se oli itseasiassa aika tyypillistäkin, kun käteisvarat olivat juotu ja tanssittu illan aikana, eikä maksukortteja tai niiden lukulaitteita ollut käytössä. Niinpä tyhjän lompakon ihmettely kotipihassa saattoi muuttaa kyytiläisen maksutapaa vanhanaikaiseen vaihtotalouteen. Monesti sormus, kello tai muu koru oli kuskilla panttina ja sen sai takaisin taksimatkan hinnan suoritettuaan. Joillekin henkilöille asiasta muodostui ihan säännöllinen tapa. Sormus annettiin pantiksi ja parin päivän päästä se lunastettiin aina ja poikkeuksetta takaisin. Joskus taksin penkille päätyi tyyppejä, joilla oli jo ennestään velkaa ja maksuja rästissä sen verran, ettei taksiauto liikkunut metriäkään ennen kuin kuskilla oli tukko seteleitä kourassa. Eikä sekään ihan tavatonta ollut, että joskus takapenkkiläinen saatettiin kuskata suoraan poliisilaitoksen pihaan tai jättää matkan varrelle. Urheilullisimmat maksuvaikeuksista kärsivät matkustajat saattoivat ottaa niin sanonut juoksutaksin, eli ajoivat taksilla lähelle haluamaansa kohdetta ja sitten taksin pysähdyksissä ollessa ampaisivat mahanalus kolmantena jalkana käpälämäkeen. Melkoinen kiitos siitä, että taksikuski oli vain tehnyt työtään ja auttanut matkustajan pisteestä A tämän tahtomaan pisteeseen B.

Mainitsin edellä Pesosen Kalevin tapauksen tämän tarinan yhteydessä, koska sillä oli ainakin kaksi yhtymäkohtaa Jari Lahden tapaukseen. Ensimmäinen linkki oli se, että Kaupin Jussi ”peri” Pesosen Kalevin taksiluvat. Kalevin kuoleman jälkeen kyseinen taksilupa tuli haettavaksi Hämeenlinnassa. Jussi haki sitä ja sai sen. Hakuun tullut lupa annettiin käytännössä sellaiselle taksinkuljettajalle, joka oli pisimpään ajanut. Jari Lahti oli siis surmayönään liikenteessä autolla, joka perustui Kalevi Pesosen vanhaan taksilupaan, taksi numero 41. Se toinen yhtymäkohta oli taasen siinä, että Kalevi Pesosen puukottaja Jorma Salo otettiin kiinni läheltä taksin ryöstöyrityksen ja Kalevin puukotuksen tapahtumapaikkaa koirapoliisi T. Vanhapellon ja tämän Roope-koiran toimesta. Ylikonstaapeli Vanhapelto oli juuri se koirapartion poliisi, joka tuli Herra S:n onnettomuuspaikalle Tyrvännöntien varteen avustamaan paikalla olleita partioita.

Tutkinnanjohtaja

Tutkinnanjohtaja Lemmetty oli tullut Hämeenlinnan poliisilaitokselle töihin vuonna 1982. Hänelle Jari Lahden tapaus oli ainutlaatuinen, ei sellaista täysin vastaavaa ollut hänen aikananaan Hämeenlinnassa aikaisemmin tapahtunut. Muutenkin Hämeenlinna oli rauhallinen maaseutukaupunki, vaikkakin isojen kaupunkien välissä puristuksissa. Vähitellen kaupungin rikokset alkoivat raa’istumaan ja 80-luvun puolivälin paikkeilla tapahtuikin kourallinen todella julmia ja ikäviä henkirikoksia. Jari Lahden tapausta oli edeltänyt useampi surullinen välikohtaus vuoden 1985 aikana, joista yhdessä 14.2.1985 tapahtuneessa mies kuristi sukkahousuilla morsiammensa kuoliaaksi. Sitten 5.3.1985 Hämeenlinnan poliisilaitoksen juoppoputkassa eräs säilytettävistä miehistä kuristin toisen hengiltä. Lisäksi jo aikaisemmin tarinan yhteydessä mainittu 12-vuotias kesälomaansa viettänyt koulutyttö puukotettiin julmasti ja raa’asti hengiltä 26.7.1985 Hattelmalan sairaalan välittömässä läheisyydessä. Ja aivan kuin tässä ei olisi ollut riittävästi pahoja tekoja pikkukaupungin ihmisille kauhisteltavaksi, ampui eräs mies Viisarin alueella vaimonsa ja ryyppykaverinsa hengiltä 15.10.1985. Sitten keväällä 1986, tarkemmin ottaen 2. päivä huhtikuuta eräs mies potki toisen hengiltä asunnossaan. Vain pari viikkoa ennen Jari Lahden surmaa eli 7.10.1986 Katuman kerrostaloalueella ammuttiin pitkähkön ryypiskelyputken päätteeksi nainen pienoiskiväärillä hengiltä. Kaksi vuotta ja kahdeksan henkirikosta. Ja jatkoa seurasi heti seuraavana vuonna 1987, kun Aulangontien varressa niin kutsutuilla ”ihmisvarastoilla” tapahtui brutaali nuoren naisen murha. Yhteys tähän Jari Lahden tarinaan on se, että silloin Jarin hyvä ystävä Antti toimi taksikuskina kyseiselle kolmikolle, kahdelle nuorelle miehelle ja sittemmin asunnollaan surmatulle nuorelle naiselle. Lemmetyllä kaikkine kollegoineen riitti siis 80-luvun puolivälin jälkeen kiirettä henkirikosten tutkinnoissa.

Hämeenlinnan poliisilaitoksella oli oma pieni tekniikkaryhmä, joka kävi rikospaikoilla ja tutki ne parhaalla mahdollisella tavalla. Ylikonstaapelina ja tutkinnanjohtajana toimineen Lemmetyn läheinen kollega teknisessä tutkinnassa oli hyvin huolellinen ja tarkka kaveri. Tämän yhteistyön ansiosta kaksikon poliisityö sujui tehokkaasti ja kehittyi Hämeenlinnassa koko 80- ja 90-luvun ajan. Jari Lahden ja Herra S:n tapauksessa suoritettiin silloin laajalti käytössä ollut kuitututkimus, mutta sen merkitys jäi lopulta vähäiseksi, kun Herra S. eli tekijä menehtyi aiheuttamiinsa vammoihin. Hylsyjä tekopaikoilta ei saatu talteen, sillä S:n käyttämä revolveri säilytti hylsyt rummussaan. Herra S:n luvallisessa Colt Python .357 Magnumissa oli rulla tai rumpu, johon mahtui kuusi luotia (siitä revolverien yleinen lempinimi ”kuudesti laukeava”). Poliisi otti revolverin haltuunsa Tyrvännöntiellä VW Passatista heti sen jälkeen, kun kävi ilmi mitä Herra S. oli itselleen tehnyt. Revolveri löytyi S:n sylistä. Verijälki ajoneuvon kattoverhoilusta. Tapahtumapaikoilla ammuttujen luotien hylsyt löytyivät siis revolverin sisältä rummusta.

Sen sijaan tutkinnalle ja tutkinnanjohtajalle jäi epäselväksi ja ikuiseksi mysteeriksi Herra S:n teon motiivit. Osa niistä laitettiin tekijän humalatilan, jonkinlaisten mielenterveydellisten seikkojen ja kiihtyneen tilan syyksi. Alansa ammattilaisena tutkinnanjohtaja ei lähtenyt silloin, eikä nytkään haastattelumme yhteydessä S:n motiivia arvuuttelemaan. Sen sijaan Jari Lahden tapauksessa yksi Lemmettyä askarruttamaan jäänyt kysymys oli, että miten kummassa Herra S:lle oli koskaan myönnetty aseluvat ja varsinkaan niin tehokkaalle käsiaseelle. Tarkkuusammuntaa kun harrastettiin yleensä ihan toisenlaisilla käsiaseilla. Ja jos tiedossa olivat Herra S:n mahdollista lääkitystä tai mielenterveyttä koskevat seikat, olisi aselupaprosessi tullut hylätä ensimetreillä tai myöhemmin ottaa luvat häneltä kokonaan pois. Ehkäpä tieto terveydenhuollon ja viranomaisen aselupien valvonnan välillä ei silloin kulkenut. Kenties valvonta oli muutenkin alkeellisempaa. Herra S:n aseenkantolupa nousi esiin tutkimuksissa ja aiheutti silloin tapahtumien jälkeen hämmästystä viranomaisissa. Varmasti myös kaupunkilaisten keskuudessa. Todennäköisesti tapahtumista seurasi myös kiristyksiä lupien myöntämiseen jatkossa. Tutkinnanjohtajan näkökulmasta Jari Lahden ja Herra S:n tapaus oli helppo ja nopea. Tiedossa olivat uhrin ja tekijän henkilöllisyys, kotiosoitteet ja omaiset. Lisäksi molempien ruumiit olivat toimitettu Keskussairaalaan lääketieteellistä ruumiinavausta varten. Poliisi tiesi myös osoitteen ja kohteen, johon tekijä oli taksin kyydissä menossa. Samoin taksikeskukselta ja taksikuskeilta saatiin lisätietoja tapaukseen liittyen välittömästi. Silminnäkijät puhutettiin, tapahtumat ja tapahtumien aikajana olivat tiedossa. Takaa-ajoon osaa ottaneet konstaapelit täydensivät tutkimuksen mahdolliset aukot. Tutkinnanjohtaja sai siis helposti ja nopeasti selville kaiken olennaisen torstain 23.10.1986 kello 2:00 – 8:40 väliseltä ajalta.

Sekä Jarin, että Herra S:n kuolinsyynä oli vakava ampumavamma päähän. Lisäksi Herra S:n verestä mitattiin promillet, mutta testin tarkemmat tulokset eivät enää olleet tutkinnanjohtajan muistissa syksyllä 2023. Juovuksissa S:n kuitenkin voidaan sanoa olleen. Kuinka vahvassa humalassa, sitä ei pystytä varmuudella toteamaan. Eikä myöskään sitä, kuinka paljon mahdollisesti käytetyt lääkkeet ja tapahtumien aikaansaama adrenaliini häneen vaikuttivat. Voidaan vain todeta, että S. oli sen verran humalassa, että sen ansiosta tai siitä huolimatta hän kykeni suorittamaan vakavia ampuma-aserikoksia vailla suurempaa omatuntoa sekä kuljettamaan autoa hurjaa ylinopeutta useita kilometrejä poliiseilta karkuun. Syytteitä Jari Lahden tapauksessa ei siis koskaan nostettu. Ei ollut ketään, jota vastaan ne olisi voitu nostaa. Tämä siis vaikutti osaltaan siihen, että poliisin tutkinta asiassa oli lyhyt ja suoraviivainen. Poliisi päätti tapauksen tutkinnan omalla päätöksellään. Sen sijaan omaisille, niin Jarin kuin Herra S:n, tapausta ei täysin suljettu tai päätetty koskaan. Se säilyi avoimena haavana ja se ikuinen ”Miksi?”-kysymys vaivasi heidän mieltään. Miksi Jaria ammuttiin? Miksi S. oli menossa tuttavalleen keskellä yötä? Miksi S:llä oli ase? Miksi S. ampui poliisia kohti? Miksi S. ajoi karkuun? Miksi S. ampui itsensä? Kysymyksiä joihin ei ollut, eikä koskaan tule, selkeitä vastauksia.

Tutkinnanjohtaja Lemmetty siirtyi seuraavaan tapaukseen. Vuosien ja vuosikymmenien aikana Jari Lahden ja Herra S:n tapaus hautautui arjen ja muiden tehtävien alle. Toki tapauksen aina muisti, mutta ei se yöunia vienyt. Jonkinlainen yllätys olikin, kun soitin Lemmetylle ja kyselin tapauksen perään ja lupaa haastattelulle. Mies oli ehtinyt olla jo pidemmän aikaa eläkkeelläkin ja itse tapauksestakin oli kulunut 37 vuotta. Siis lähes neljä vuosikymmentä. Keskustelumme tutkinnanjohtajan kanssa olikin tutkimusmatka muistoihin ja mielestä sivuun työnnettyihin asioihin. Kotona Lemmetty ei asioista puhunut. Ei voinut, koska hän oli vaitiolovelvollinen. Samoin hänen vaimonsa, joka työskenteli terveydenhuollon toimialalla. Lemmetyn perheessä ei siis töistä suuremmin puhuttu, vaan koti oli koti ja työasiat pysyivät töissä. Kaikki muu harrastaminen ja vapaa-aika auttoivat unohtamaan työt. Eikä Lemmetty kaivannut minkäänlaista kunniaa tai suitsutusta silloin kun hän oli työelämässä, eikä näin jälkeenpäinkään. Tärkeintä oli, että työt tulivat tehtyä huolellisesti ja rikolliset tällättyä häkkiin. Olen silti suunnattoman kiitollinen siitä, että tutkinnanjohtaja Lemmetty jaksoi muistella tapahtuneita ja keskustella niistä puhelimitse kanssani. Se oli arvokas tietolähde ja alkusykäys tälle kirjoitukselle.

Vuokralla veloituksetta, pääni sisällä

Jäin itse juttua kirjoittaessa pohtimaan, että olisiko Jarin kohtaloksi voinut muodostua myös se tosiasia, että Herra S. tykkäsi leveillä ja esitellä asettaan, ja että tämä olisi säikäyttänyt Jarin pahemman kerran. Mies, joka heilui keskellä yötä taksin kyydissä mutka kourassa oli se äärimmäisin vaaratilanne, mihin taksikuskit saattoivat joutua ennen varsinaista väkivallantekoa. Siinä tilanteessa Jari olisi hyvinkin saattanut pyytää miestä laittamaan aseen pois ja mikäli S. ei sitä totellut, olisi Jari joutunut ilmoittamaan asiasta virkavallalle. Se olisi takuuvarmasti suututtanut juovuksissa olleen Herra S:n, jonka tarkoituksena oli vain kyläillä veljensä luona ja käydä näyttämässä revolveria läheisilleen. Ei siitä mitään poliisikeikkaa pitänyt tulla. Olisiko sitä kinastelua ja riitaa sitten selvitelty suusanallisesti Verkkotie 3:n pihassa ennen kohtalokasta laukausta? Suru-uutisen kuultuaan, Jarin tunteneille ystäville ja läheisille oli kuitenkin päivänselvää, ettei Jari ollut Verkkotiellä se tilanteen aloittanut osapuoli. Pikemminkin niin, että tämä olisi pyrkinyt rauhoittamaan tilannetta ja pyytänyt Herra S:ää lopettamaan mahdollisen uhkailun. Jari olisi 100% varmasti halunnut pois siitä tilanteesta, mikä lopulta eskaloitui valtavaksi tragediaksi.

Sama kysymys siitä, miksi näin tapahtui ja miksi tämä tapahtui juuri Jarille jäi vaivaamaan minuakin. Se pakotti minut etsimään lisätietoa. Se pakotti kaivelemaan ikäviä asioita ja kysymään detailitason asioita ihmisiltä, jotka olivat jo jatkaneet tapauksen jälkeen eteenpäin. Palasin siis repimään auki haavoja, jotka olivat ehkä jollain tavalla jo arpeutuneet. Lopputuloksena oli vain kasa spekulaatiota ja hyviä arvauksia. Kaikki yhtä oikein tai yhtä väärin. Asiat menivät Jarin ja Herra S:n kohdalla valitettavasti näin. Se oli osa elämän arvoituksellisuutta ja arvaamattomuutta. Ikävät asiat, kuten hyvät ja onnellisetkin, ovat palasia erilaisten tapahtumien ketjussa, yksittäisiä tai useampia erilaisia päätöksiä ja valintoja. Aina niitä ei voi suunnitella etukäteen eikä ennalta nähdä niiden lopputulosta tai vaikutusta. Ne johtavat toinen toisiinsa ja loput sanelee sattuma tai kohtalo. Äärimmäisen surun kohdalla ihmismieli kuitenkin halajaa vastauksia isoihin kysymyksiin ja tilanne tuntuu tyhjältä, jopa toivottomalta, kun kaivattuja vastauksia tai varmuutta ei ole saatavilla.

Vaikka syytä tapahtumille ei koskaan voidakaan aukottomasti leimata yksiin kansiin, opin kuitenkin yhden tärkeän asian. Jarin elämää, tekoja ja kuolemaan johtanutta tapausta tutkiessa tajusin, että edesmenneestä ja itselle täysin vieraasta henkilöstä voi tulla tärkeä. Jopa omituisella tavalla läheinen tai ainakin tutulta tuntuva, kaikkien näiden vuosien ja vuosikymmenten jälkeenkin. Koen, että Jari muutti parin kuukauden aikana pääkoppani sisään asumaan. Löysin yhtymäkohtia minun ja Jarin välille mitä enemmän hänen läheisiä ja tuttavia jututin. Kuplavolkkari ja autot, musiikki ja vinyylilevyt, katulätkä ja lapsuuden urheilut… aivan kuin ote omasta elämästäni, lapsuudesta ja nuoruudesta. Me pelasimme kesät talvet katulätkää. Kaverini Mikon ja Markuksen kanssa järjestimme jopa kesäkisat Kaurialan yleisurheilukentällä. Tämän jutun kirjoittamisen ja kaiken sen tutkimyöstyön tiimoilta alkoi tuntua, että Jari oli minullekin tuttu.

Iso palanen on poissa

Repaleinen lokakuu jätti suuren sydämen muotoisen aukon. Se jätti jälkeensä myös huolen taksiautoilijoiden ja poliisien työturvallisuudesta, siitä kirjoitettiin ihan lehtien sivuilla. Se oli karu muistutus elämän arvaamattomuudesta. Yhdessä pienessä hetkessä kymmenet ehjät elämät hajosivat palasiksi, pirstaloituivat pieniksi murusiksi Hämeenlinnan kaupungin kaduille ja asuntojen lattioille. Kovinkin ulkokuori säröili. Parin kuukauden aikana Suomessa oli koettu kaksi hyvin vakavaa rikosta, joiden molempien keskiössä oli valkoinen Volkswagen Passat. Kaupungin henkirikokset olivat jyrkästi kasvussa. Kaikki nämä jättivät jälkeensä epäluulon ja jopa pelon. Väkivaltaisuudet ja raakuudet alkoivat yleistyä pienilläkin paikkakunnilla ja poliisin huoli heräsi ja kasvoi. Samalla lehdistö ja yleisö arvostelivat poliisia ja kovenevia toimintatapoja. Aika kuitenkin juoksi eteenpäin, minuutti minuutilta ja tunti tunnilta, halusivat omaiset sitä tai eivät. Taaksepäin ei voitu palata ja tosiasiat piti tunnustaa molemmissa perheissä. Sekä Jarin, että S:n perheissä oli aika ja pakko järjestää läheisen hautajaisia. Kohtalo, sattuma tai puhdas vahinko puuttui vielä kerran peliin, sillä molemmat menehtyneet haudattiin samana päivänä, samalle hämeenlinnalaiselle hautausmaalle. Jarin hautajaisissa oli mukana perheen ja suvun lisäksi myös hänen työkavereitaan. Pieni, vajaan kymmenen taksiauton saattue lähti torilta kohti Vuorentaan siunauskappelia ja hautausmaata. Muut vuorossa olleet taksiautot pitivät hiljaisen hetken Jarin muistolle. Jari kannettiin arkussa hautaan noin 30 hautajaisvieraan saattelemana. Samaan sukuhautaan on sittemmin haudattu myös hänen isänsä ja äitinsä. Harmaa, kultatekstinen kivi seisoo Vuorentaan hautausmaalla merkkinä siitä mitä lokakuussa 1986 tapahtui. Siitä, että Jari oli ja on edelleen muistoissa. Siitä, että Jari eli hyvän, mutta lyhyen elämän.

Herra S:n hautajaisissa oli samoin paikalla omaisia, läheisiä ja sukulaisia. Tilaisuus oli tietysti samalla tavalla surullinen ja koskettava kuin Jarinkin hautajaiset. Sää tuolloin perjantaina 31.10.1986 oli loppusyksyn tavoin kylmä ja kostea. Vain muutama aste plussan puolella ja taivas ripsi vettä, aivan kuin kylmiä kyyneleitä olisi tippunut hautajaisvieraiden hartioille. Hautausmaan puista ja kasveista olivat ruskan värit jo kaikonneet. Jotenkin sään lohduttomuus vielä korosti perheiden menetyksiä entisestään. Siellä harmaiden hautakivien alla lepäsivät nyt kalpean perjantain jälkeen molemmat kohtalon tai sattuman yhteen kieputtamat miehet. Herra S. vain parin kymmenen metrin päässä Jarista. Syksyllä 2023 molempien miesten hautakivet seisovat edelleen paikoillaan. Jarin hautakivi on suorassa ja sen edustalle on tuotu kukkia. S:n hauta vaikuttaa jotenkin unohdetulta tai hoitamattomalta. Harmaa kantikas hautakivi mustilla kirjaimilla on routineen maan vuoksi kallellaan. Kuunliljat ja niiden vihreänvalkeiden lehtien alta kasvavat pitkät rikkakasvit peittävät Herra S:n kivessä seisovia päivämääriä ja kirjaimia. Kasvustoa joutuu kädellä siirtämään syrjään, jotta päivämäärät paljastuvat kiinnostuneelle.

Molempien miesten kuolinilmoitukset julkaistiin heti hautajaisten jälkeen seuraavan päivän eli lauantain 1.11.1986 Hämeen Sanomissa, hieman yli viikko tapahtuneesta. Jarin kuolinilmoitukseen on lisätty psalmin 39:5 lisäksi teksti: ”Kiitämme sukulaisia, ystäviä, Suomen taksiautoilijoita, taksiliittoa ja taksikeskusta, siitä lämpimästä ja rakkaudellisesta huomaavaisuudesta, jota perheemme on saanut Teiltä suureen suruumme, niin monin lohduttavin sanoin, rukouksin, sähkein, kuin myös kukkien välityksellä.”

Elossa niin kauan kuin muistetaan

Tätä kirjoitusta tehdessä kuuntelin uudelleen ja uudelleen Anssi Kelan kappaletta ”Lokakuu”. Sen kaksi ensimmäistä säkeistöä kertosäkeistön kera toivat aina uudelleen Jarin mieleeni. Vaikka en Jaria tuntenutkaan, jotenkin useiden hänet tunteneiden haastattelujen kautta Jari heräsi mielessäni eloon. Ajattelin häntä usein tarinan kirjoittamisen ulkopuolellakin. Ajoin Poltinahon nykyiseltä taksien levennykseltä samaa reittiä Parolantien kautta Katisiin. Pyörin Verkkotie 3:n pihassa kännykän ja sen kameran kanssa, todennäköisesti aiheuttaen ihmetystä ja epäileviä katseita talon nykyisissä asukkaissa. Kellotin matka-aikoja Verkkotieltä Aulangon hotellille, hotellilta Tyrvännöntielle ja jopa poliisin ajaman Ratontien lenkin. Näilläkin paikoilla kuvasin ja kuvittelin tapahtumia. Tunnelmaan pääsi helposti kun tämä kirjoitus syntyi syys- ja lokakuun 2023 aikana. Maisema, säät ja kellonajat olivat samoja kuin lokakuussa vuonna 1986. Ilta- ja jopa yöhämärässä toteutetut käynnit tapahtumapaikoilla suorastaan heräsivät filminauhan tavoin mielessäni. Seisoin sormet kohmeisina Aulangon nykyisen Scandic-hotellin pihatiellä kello 3:20 kuvaamassa paikkoja ja toteamassa, kuinka perhanan pimeää paikalla oli lokakuisena yönä vielä nykyäänkin. Tyrvännöntielläkin kävin keskellä yötä ja istuin pilkkopimeässä autossani miettien Herra S:n viimeisiä hetkiä. Kuinka ollakaan, niin aamuyöstä 14.10.2023 Rahkoilan risteyksen kohdalla Pälkäneentiellä poliisi pysäytti tumman farmari-Volvon. Poliisiauton sinisten valojen välkkyminen väritti seudun aivan samalla tavalla kuin 37 vuotta aikaisemmin. Selässäni meni kylmiä väreitä. Kävin toki Tyrvännöntiellä päiväsaikaankin. Ensin ajelimme Laineen Pepen kanssa muistelukierroksella ja myöhemmin kävin etsimässä siitä tien ja pellon välistä ojarumpua, johon Kaupin Jussin VW Passat kolahti. Johon Herra S:n pakomatka tyssäsi. Nyt Jari ja Herra S. tulevat mieleen useista kaupungin paikoista, kuten Poltinahon taksilevennyksestä, Parolantie 12 ”tornitalosta”, Kutalantiestä, Aulangon hotellista ja Tyrvännöntien alkupätkästä. Ja niin kauan Jari on läsnä, kun hänet muistamme.

Tämä tarina on kirjoitettu rakkaudella Jarille ja kaikille hänen läheisilleen, ystävilleen ja kavereilleen. Jää hyvästit Anssi Kelan kappaleen ”Lokakuu” sanoin:
”Kuka muistaa
pitkätukkaista poikaa
filmi toistaa
yhä mennyttä aikaa.

On tullut lokakuu
pienen hetken puut hehkuu
jos mua kutsutaan
ajan jälleen halki maan, koska en voi muutakaan.

Tänään tunnen
vuosien painon
se hautaa alleen
nuoruuden uhon ja raivon.

On tullut lokakuu
pienen hetken puut hehkuu
jos mua kutsutaan
ajan jälleen halki maan, koska en voi muutakaan.”

Jarille ❤

Lopussa kiitos seisoo

Erityiskiitos Jarin veljelle, Artsille.
Kiitos, että muistelit veljeäsi. Kiitos, että sain kirjoittaa Jarista.
Toivottavasti tämän tarinan kautta Jarin muisto elää.

Erityiskiitos myös Jarin ystävälle, Antille.
Ilman keskustelujamme ja viestinvaihtoa Jarin tarina olisi todennäköisesti jäänyt kirjoittamatta tässä laajuudessa. Kiitos myös kontakteista, jotka auttoivat selvitystyössä eteenpäin. Iso kiitos.

Lisäksi kiitokset muillekin Jarin ystäville ja kollegoille, joilta sain aivan uskomattoman paljon tietoa hänestä, takseista ja taksityöstä ylipäätään. Isona apuna oli Jarin silloinen työnantaja taksiautoilija J. Kauppi sekä monet muut taksiautoilijat ja -kuljettajat. Sain paljon tietoa tuon ajan ja aikakauden osalta sekä ylipäätään kaikenlaista muutakin tietoa aiheen ja taksiautoilun ympäriltä. Kiitos myös, että värväsitte tuttavianne ja kollegoitanne mukaan projektiin. Olen saanut tutustua todella mahtaviin henkilöihin ja eri alojen ammattilaisiin tämän kirjoituksen myötä.

Kiitos sinulle Herra S:n läheinen, joka takuulla hämmästyit yhteydenotostani eräänä lokakuisena perjantai-iltana. Kiitos, kun suostuit kertomaan S:n elämästä muutakin, kuin vain yhdestä ikävästä tapahtumasta. Ilman sinua tarinani olisi jäänyt puolikkaaksi.

Suuren suuri kiitos nyt eläkepäiviään viettäville, silloiselle tutkinnanjohtaja A. Lemmetylle sekä konstaapeli P. Heikkilälle ja koko Hämeen Poliisille, Hämeenlinnan poliisilaitokselle, Poliisimuseolle, Suomen Poliisikoirayhdistykselle sekä Hämeenlinnassa työskenneille poliiseille, jotka ystävällisesti vastasivat kysymyksiini Jari Lahden ja Herra S:n tapaukseen liittyen.

Kiitoksen ansaitsevat tietysti myös Pia Vilpas Hämeen Sanomilla (tulen takuulla jatkossakin penkomaan arkistoja), Pirjo Lehtilä Hämeenlinnan kaupunginkirjastolla (Holvin tutkijatila on yksi uusista suosikkipaikoistani), Juha H. (HML:n palolaitoksen historia), Polarpakin työntekijät, joita haastattelin puhelimitse sekä Parolantie 12:n vanhat asukkaat, jotka jaksoivat muistella asiaa.

Kiitos vuosikymmeniä asekaupassaan hämäläisiä aseharrastajia palvelleelle herrasmiehelle juttutuokiostamme puhelimessa.

Kiitos kaikille teille muillekin, joita viestein ja puheluin asian tiimoilta vaivasin. Tiedätte ja tunnistatte kyllä itsenne.

Lisäksi haluan pyytää anteeksi Herra S:n perheeltä ja etenkin tämän vaimolta, jota lähestyin ja häiritsin haastattelupyynnöin ja viestein. Tarkoitukseni ei ollut loukata eikä varsinkaan ”muuten vaan” repiä vanhoja haavoja auki. Tavoitteeni oli, ja on jatkossakin, kertoa ihmisten tarinoita ja sitä, kuinka historian eri koukerot, sattumanvaraiset tapahtumat ja monisäikeiset asiat kietoutuvat toisiinsa. Ihmiset tarinoineen ovat aina enemmän kuin yksi pieni hetki tai tapahtuma. Mennyttä emme voi muuttaa, mutta sitä käsittelemällä voimme kasvaa, oppia ja lopulta toipua. Myös tuntea edesmenneet ihmiset ja heidän tarinansa. Kunnioituksesta S:n perhettä kohtaan olen anonymisoinut heidät tässä tarinassa.

Kohti seuraavia tarinoita.
-Tero

Hämeenlinnassa 23.10.2023

Lähteet

Kirjat
– Tervamäki, Kirsi ”Hämeenlinnan poliisilaitos 1902-2002” (2002)
– Tervamäki, Kirsi ”Poliisikoiralaitos 1927-2002” (2002)
– Hämeenlinna-seura ”Kaupunki Kuvissa III” (2011)
– Salmi, Vexi ”Minun Hämeenlinnani” (2010)
– Mauranen, Tapani ”Taksi! Matka suomalaisen taksin historiaan” (1995)
– Turunen, Matti ”Taksi on valopilkku! Suomen Taksiliiton 70-vuotishistoria” (2015)
– Wennqvist, Göran ja Haapala, Tero ”Tutkinnan tässä vaiheessa voimme kertoa” (2023)
– Kaunisto, Hyyti, Koskelainen ja Nieminen ”Poliisityön psykologia” (2022)
– Reinboth, Susanna ja Sipilä, Jarkko ”Etusivun rikokset” (2019)
– Kivivuori, Janne ”Rikollisuuden syyt” (2013)

Lehdet
– Hämeen Sanomat, elo-, loka- ja marraskuu 1986
– Kaupunkiuutiset, lokakuu 1986
– Iltalehti, elo- ja lokakuu 1986
– Ilta-Sanomat, elo- ja lokakuu 1986
– Alibi, 2/1987
– Etelä-Hämeen puhelinluettelo 1986

Haastattelut
– A. Lemmetty, tutkinnanjohtaja Hämeenlinnan poliisilaitos, syyskuu 2023
– Artsi, Jarin veli, lokakuu 2023
– Antti, Jarin ystävä, syys- ja lokakuu 2023
– Ilkka, Jarin ystävä, syys- ja lokakuu 2023
– P. Heikkilä, konstaapeli Hämeenlinnan poliisilaitos, syyskuu 2023
– Pepe Laine, taksiautoilija, syyskuu 2023
– Juhani ”Jussi” Kauppi, taksiautoilija, syys- ja lokakuu 2023
– Marjo Gustafsson, lokakuu 2023
– Eija Merta, taksikeskus, lokakuu 2023
– nimeltä mainitsemattomat hämeenlinnalaiset taksikuskit ja -autoilijat, syyskuu 2023
– nimeltä mainitsemattomat Polarpakin työntekijät vuodelta 1986, syyskuu 2023
– nimettöminä haastattelun antaneet Parolantie 12:n asukkaat vuodelta 1986, syyskuu 2023
– nimeltä mainitsematon Herra S:n läheinen, lokakuu 2023

Internet
– Wikipedia (mm. Vuoden 1986 merkittävimmät tapahtumat, Mikkelin panttivankidraama, DNA-testauksen historia, Music in 1986 sekä )
– The Guardian (artikkeli DNA-testauksen historiasta)
– Kaleva-lehden verkkosivut (valokuvat vanhoista poliisin ajoneuvoista)
– www.duodecimlehti.fi/duo10163 (Duodecim-lehti, Jouko Laurilan artikkeli koskien Deliriumia)
– www.terveyskirjasto.fi/dlk00357 (Lääkärikirja Duodecim, psykiatrian erikoislääkäri Aki Rovasalo, kuvaus deliriumista)
– www.facebook.fi (”Kuvia menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnasta”-ryhmän tarinat ja valokuvat)
– www.finna.fi (lähdekirjallisuuden, valokuvien ja muiden historiallisten sisältöjen hakukone)
– www.hautahaku.fi (hautakivihaku)
– www.findagrave.com (hautakivihaku)
– www.billiongraves.com (hautakivihaku)
– www.murha.info (viestiketju työpaikoilleen surmatuista)
– www.suomi24.fi (kaksi viestiketjua Hämeenlinnan 80-luvun liikkeistä ja paikoista muistelua)